Nimi: Rakkausjuttuja
Fandom: BBC!Sherlock
Ikäraja: S
A/N: Uugh, nyt mä julkaisen tämän ennen kuin tuijotan tätä liian kauan ja kaikki sanat alkaa ärsyttää, lol. Sattuipa kesällä sellainen hauska asia, että mulla oli töissä tylsää (älkää kertoko pomolle) ja avasin Areenan, katsoin, mitä sieltä tulee suorana. Niinpä sitten laitoin äänet pois ja aloitin Sherlockin kauden neljä viimeisestä jaksosta.
Mietin siinä katsoessani, että täähän vois olla mielenkiintoinen. Tiesin sarjasta, mutta en ollut silloin yli kymmenen vuotta sitten sitä katsonut, mutta nyt näemmä tähtien asennot olivat oikeassa paikassa, ja koska töissä en tietenkään ollut pystynyt ihan kunnolla katsomaan koko jaksoa, niin kotiin palatessani etsin sarjan ja aloitin ihan alusta. Ja jäin ihan koukkuun ja tässä ollaan.
Mitä tulee tähän tekstiin, se sijoittuu jonnekin neloskauden jälkeiseen elämään. Osallistuu haasteisiin
Multifandom V,
Tiedostonimestä otsikoksi ja
Kakkukeskiviikko.
Rakkausjuttuja
"John", hän aloittaa.
"Mmh."
"Mitä on rakkaus?"
John ei vastaa. Tietenkään, sillä hän on kaupassa. Tai jossain. Lapussa lukee asioilla, mutta Sherlock on alkanut ymmärtää, että se voi tarkoittaa montaa eri asiaa. Ehkä John on ruokakaupassa, ehkä rautakaupassa, ehkä Miken kanssa kahvilla, vaikka kello on jo neljä iltapäivällä ja John välttelee kahvin juomista kolmen jälkeen. Tänään on yksi harvoista vapaapäivistä, Rosie on vielä hetken päivähoidossa.
Ehkä on parempi niin. John voisi pelästyä. John yleensä pelästyy. Tunteita, varsinkin Sherlockin tunteita tai tunteita, jotka on kohdistettu Sherlockiin, mikä sekin on vähän omituista. Irene sanoo, että hänen pitäisi puhua Johnille siitä, mutta mitä sekin hyödyttäisi. Hän sanoo Irenelle, että pitää huolen omista asioistaan ja Irene nauraa, kuten aina.
***
”Rakastitko Marya?” kysymys hätkähdyttää Sherlockin itsensäkin, mutta hän on miettinyt sitä niin, että se vain lipsahtaa.
Johnin sormet puristuvat tiukemmin teemukin ympärille.
”Mitä teet tiedolla?” se tulee ulos purevammin kuin John tarkoittaa ja Sherlock näkee katumuksen heti toisen elekielessä. ”Emmekö ole käsitelleet tämän asian jo?” John yrittää uudestaan, nyt pehmeämmällä äänellä.
”Yritän ymmärtää.”
John hymähtää. ”Joskus ei rakkaudessa ole mitään ymmärrettävää.”
Olkoon niin, keskustelu jää siihen. Sherlock kyllä ymmärtää, miksi rakastaa Johnia, eikä se ole vain, koska hän pitää miestä hyvännäköisenä, vaikka se on plussaa.
***
"- Watson, rakastan sinua", hän kokeilee ja John hätkähtää. Rosie hänen sylissään ojentautuu kohti Sherlockia.
"Rosie Watson, rakastan sinua", Sherlock sanoo ja väittää itselleen, ettei ole pelkuri, vaikka onkin. Väärä nimi, mutta totuus on sama.
John ojentaa Rosien hänelle, katsoo silmiin. Katsoo, mutta Sherlock toivoo, ettei näe.
”Isäsi on idiootti”, hän kertoo taaperolle, joka hihkuu hänen sylissään. John tuhahtaa.
”Jos käsken sinua lopettamaan jokaöisen valvomisen, olen idiootti. Mene nukkumaan, lääkärin määräys.”
”Ei nukuta”, se kuulostaa totuudelta hänen korviinsa.
***
”Ota hanskat, siellä on kylmä!”
”Syö nyt jotain.”
”Mene nukkumaan, näytät kauhealta.” Kiitos, John.
”Mitä helvettiä se oli? Älä juokse keskelle tilannetta, jos tiedät, että joku voi omistaa aseen tai veitsen.” Mutta poliisi- ”Ei. Etkö ymmärrä, miten vaarallista se on?”
”Ole varovainen.”
”Voitko vahtia Rosieta illan, tänne tuli bussionnettomuuden uhreja ja jokainen lääkäri tarvitaan? Päiväkoti tietää sinusta. Luotan sinuun.”
”Tein ruuaksi sienirisottoa, sinähän pidät siitä?”
”Hei, olette John Watsonin hätäyhteyshenkilö. Soitan sairaalasta-”
***
Sairaalat ovat aina vähän samanlaisia, kliinisiä, negatiivisia. Sherlock on jättänyt Rosien rouva Hudsonille, ja rouva oli kovasti huolissaan, mutta otti tytön ilolla vastaan.
”Watson, John Watson? Tuotiin tunti sitten?”
”Oletteko omainen?” hoitaja vastaanottotiskillä kysyy ja Sherlockin olisi helppo valehdella, se tuntuisi hyvältä, olla osa perhettä.
”Olen se, jolle soitettiin.”
Hoitaja vilkaisee häntä ja Sherlock näkee hänestä asioita, mutta samalla hänestä itsestään tuntuu paljaalta. Nainen, 36v, yrittää lopettaa tupakointia, lapsi, kaksi kissaa, harrastaa ompelua, ei osaa kokata.
Mies, soittaa viulua, asuu kimppakämpässä, entinen addikti, polttaa edelleen satunnaisesti tupakkaa vaikka valehtelee siitä jos joku kysyy, on rakastunut parhaaseen kaveriinsa, valehtelee siitäkin jos joku kysyy.
Hoitaja antaa hänelle huoneen ja hänen askeleensa ovat rivakat. Puhelin piippaa, mutta hän jättää sen huomioimatta. Se on vain Mycroft, ilmoittaa auttavansa.
John on huoneessa yksin, ehkä niin on juuri Mycroftin ansiosta.
”John?” hän astuu sängyn viereen ja miettii, miksi heistä toiseen sattuu koko ajan. John ei vastaa, hän nukkuu ja Sherlock istuu pehmustetulle tuolille sängyn viereen. Se natisee hiukan, mutta se ei haittaa, niin natisee hänkin, aika kuluttaa kaikkia.
”Työtapaturma. Lattialle oli jäänyt pesuainetta ja hän liukastui, pää edellä lattiaan, eikä hän herännyt”, toinen hoitaja astuu sisälle ja kertoo asiasta Sherlockille ja Sherlock näkee ironian.
Miten tyhmää, että heitä on osoitettu aseilla, heillä on ollut pommi kotona, John on ollut sotilas ja sitten joku jättää vettä lattialle ja se on sairaalareissu.
”Ja sinä väitit, että minun työni on vaarallista”, hän mumisee, kun hoitaja on siirtynyt toiseen huoneeseen. Hän kuulee vaimean keskustelun ja tv:n, jonka äänenvoimakkuutta lasketaan.
”Sherlock”, John ei avaa silmiään, mutta Sherlock ojentuu puristamaan pitkät sormensa Johnin sormien päälle. Rakastan sinua, hän haluaa sanoa, kurkkua kuristaa, Johnin silmäluomet värisevät. Rakastan, rakastan, rakastan, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin.
”Tiedän.”
”Mitä sinä tiedät?” Ei John koskaan tiedä mitään. Ei tätä asiaa ainakaan.
”Mmh.” John osoittaa sormellaan kohti päätään.
”Naurettavaa.” Mutta kumpikaan heistä ei oikeastaan naura. Eikä John tiedä sitä, minkä Sherlock tietää.
John ei kommentoi, irvistää vain ja pyytää lopulta vettä.
”Rosie?” hän kysyy, kun avaa silmänsä ja Sherlock tuo puoliksi täynnä olevan paperisen kertakäyttökupin hänen huulilleen.
”Rouva Hudsonin luona.”
”Pärjääkö hän Rosien kanssa?”
”Jos minäkin pärjään, hänkin pärjää.”
”Tiedän, että sinä pärjäät”, John sulkee taas silmänsä. Hänen päähänsä sattuu, mutta hän on liian ylpeä, liian jäärä sanomaan ääneen mitään.
”Sinulle soitettiin.”
”Mmh, olen hätäyhteyshenkilösi. Mistä lähtien?” Sherlock laittaa vesikupin takaisin pienelle pöydälle sairaalasängyn vieressä. Toinen käsi on edelleen Johnin kädessä, hänen pitää kääntyä kunnolla, jotta saa mukin asetettua tasolle.
”Siitä lähtien, kun Rosie… Ennen ei ollut mitään hätää.”
”Sanoo hän, joka aina marmattaa.”
”Saan marmattaa”, Johnin toinen käsi hapuilee tiensä Sherlockin käden päälle. ”Ei nytkään ole mitään hätää.”
Sherlock nielaisee. Hän kyllä muistaa, miten hätäisesti nappasi Rosien, antoi hänet Hudsonille ja ryntäsi sairaalaan.
”Olen täällä huomisen. Sitten palaan kotiin. Oletko siellä?” John kysyy.
”Ainahan minä”, Sherlock sanoo ja tarkoittaakin sitä, nykyään. ”Tuonko Rosien?”
”Älä. Hän ei ymmärtäisi.” Hetken John on hiljaa, kunnes: ”Kiitos, kun tulit.”
”Totta kai.”
”En pidä sitä itsestäänselvyytenä.”
”Sinun pitäisi. Siellä, missä sinä olet, olen minäkin.”
”Kuulostaa vainoamiselta”, Johnin naurahdus on kuiva ja tarttuu kiinni kurkkuun. ”Mutta arvostan sitä. Todella.”
Käsi tippuu pois Sherlockin käden päältä ja Sherlock odottaa, kunnes John nukahtaa ennen kuin nojautuu irti otteesta.
***
John palaa kotiin ja Sherlock usuttaa hänet lepäämään. Kun John on asettamassa jalkaansa yläkerran portaisiin, Sherlock nappaa kiinni.
”Ei.”
”Sherlock, mi— Ei. Ehei. En voi nukkua sinun makuuhuoneessasi.”
”Mikset? Kuka niin sanoo?”
”Minä sanon.”
”No älä sano. Menet nukkumaan sinne, vaihdoin jo lakanatkin. Pystyn tarkkailemaan sinua paremmin täältä.”
”Tarkkailemaan”, John toistaa ja Sherlock luo häneen tylsistyneen katseen.
”Aivotärähdys, muistatko.”
”Totta kai muistan”, John ärähtää, mutta huokaa. Anteeksipyyntö on jo muotoutumassa, kun Sherlock heilauttaa kättään. Niin, niin, hän tietää kyllä.
”Missä sinä sitten nukut?” John kysyy, mutta Sherlock ei ole kuulevinaan. Asettuu vain tarkemmin istumaan mikroskooppinsa eteen ja vetää suurieleisesti pipettinsä esille.
”Kai sinä nukut?” John aloittaa uudestaan, mutta Sherlock kumartuu pois tästä maailmasta, sukeltaa alkuaineisiin ja John mutisee jotain, kunnes sanoo: ”Käyn katsomassa Rosieta.”
”Hän on rouva Hudsonin luona.”
”Käyn sitten katsomassa häntäkin.”
Ilta saapuu ja Johnkin saapuu hänen huoneeseensa. Sherlock katsoo ovensuusta, kun John asettautuu peiton alle ja napsauttaa lampun pois päältä.
”Aiotko seisoa siinä koko yön?” John kysyy, muka rennosti, vaikka kehon eleet eivät ole ollenkaan rentoja.
”Haluatko sitä?”
John ei vastaa, painaa vain silmänsä kiinni, aivan kuin se karkottaisi Sherlockin pois.
”Ei se haittaa”, hän lopulta sanoo, kun Sherlock on melkein jo astumassa käytävään, toinen jalka toisessa huoneessa.
”Vain tämä yö.”
***
Viikkoa myöhemmin Sherlock astuu makuuhuoneeseensa ja John on siellä edelleen. Hän on jo laittanut herätyksensä, harjannut hampaansa ja vaihtanut sukkansa, sillä hän käyttää öisin erilaisia sukkia kuin päivisin.
”Luuletko, että Rosie tietää?” John kysyy ja Sherlock on hämillään.
”Tietää mitä? Varmasti hän tietää monia eri asioita. Viime viikolla kerroin rikkihaposta, nyt hän tietää siitäkin.” Hän asettaa aamutakkinsa naulakkoon ja istuu sängynnurkalle, selkä Johniin päin, katsoo vielä puhelintaan.
”Ei siitä”, John hymähtää ja Sherlock kuulee lakanan kahahduksen, ”vaan, että hän on tärkeä.”
”Eiköhän”, Sherlock vastaa, vaikka mistäs hän sitä tietäisi. Se ei ole pääteltävissä, Rosie on niin nuori vielä. Niin vain kuuluu sanoa.
”Että tekisin mitä vain suojellakseni häntä ja hän on tärkeä osa elämääni.”
”Varmasti tietää, jos olet sen hänelle kertonut”, Sherlock sanoo ja avaa shakkisovelluksen. Joku idiootti on taas tehnyt päivityksen siihen ja sovelluksella kestää minuutti päivittää itsensä. Hänellä on kolme eri peliä kesken, kaksi vastapelaajaa on tehnyt siirtonsa, yhtä hän vielä odottaa.
”Että en osaa enää olla ilmankaan. Luulin joskus…, että olen mieluummin yksin, mutta…, eihän se niin mennytkään.”
”Niin.”
”Että hän on oikeastaan yksi elämäni tärkeimpiä ihmisiä, luulee hän mitä tahansa.”
Sherlockin sormi jähmettyy ratsun päälle, ei siirrä vielä mitään.
”Puhummeko vielä Rosiesta?” Sherlock nielaisee.
”Emme välttämättä. Haluatko sinä puhua Rosiesta?”
”Kenestä me sitten puhuisimme?” Sherlock ei tee siirtoa ollenkaan, jättää vastapelaajansa odottamaan.
”Mieti sitä.”
”John”, Sherlock kääntyy ja laskee puhelimensa yöpöydälle. John makaa jalat peiton alla, kyljellään ja nojaa toiseen käteensä, poski kiinni kämmenessä.
”Sherlock.”
”John”, Sherlock inttää ja John huokaisee, nousee istuma-asentoon.
”Tiedätkö”, John aloittaa, mutta rykäisee sitten, kääntää katseensa pois. Sherlock korjaa asentoaan. ”En tiedä, uskallanko sanoa sitä vielä.”
”Sano vain. En arvostele.” Vaikka se ehkä on hiukan vale, mutta sitä Johnin ei tarvitse tietää.
Sherlockin sydän hakkaa lujaa itseään ulos rinnasta, kuin se haluaisi itse ojentaa itsensä Johnille, että tässä on, sinun se on aina ollutkin.
John heilauttaa jalkansa pois peiton alta ja asettuu istumaan sängyn laidalle, kääntää selkänsä Sherlockille, kai pelkää, että toinen näkee liikaa, vaikka Sherlock ei näe mitään, hän on sokea tämän tunteen edessä.
”Minä…”, Johnin sormet painuvat patjaa vasten, kupertuvat pusertavaan otteeseen. ”En halua lähteä täältä.”
”Ei sinun tarvit-”
”Hiljaa. Krhm… Minä en halua lähteä. Minä en halua lähteä, sillä se tarkoittaa lähtemistä sinun luotasi ja minä en halua sitä. Olen luullut…, luulin, joskus, että osaan tehdä sen, että voin vain lähteä, mutta taas olen täällä ja joka kerta se on vaikeampaa. Ja haluaisin ajatella, että…, minun paikkani on täällä, koska luoja sentään, ei se missään muuallakaan ole ollut.”
”Jää sitten”, Sherlockin ääni on käheä, rikkonainen.
”Se tarkoittaa sitä, että minun pitää kertoa sinulle—”
”Mitä?” Sherlock ojentaa kättään, se tärisee, ja jää vain puoliväliin sänkyä, ei yllä Johniin asti. Hän haluaisi nähdä Johnin silmät.
”Että on tunteita”, Johnin ääni hiljenee, mutta hän yrittää vielä sanoa kaiken, ”enkä voi jättää kertomatta niistä enää, että minä, luoja sentään, olen…, minulla on…, äh, saatana soikoon, olen rakastunut sinuun ja se…, ymmärrän, etten voi tehdä sille mitään, eikä sinunkaan tarvitse tehdä sille mitään ja voimme ohittaa tämän asian, mutta en osaa enää olla sanomattakaan, ja olen kai juossut niin kauan sitä pakoon, että alan olla aika helvetin väsynyt siihen ja tähän koko juttuun. Mutta en silti haluaisi lähteä. Ymmärrätkö.”
Ei se ole kysymys, ei Sherlockin tarvitse ymmärtää, mutta hän ymmärtää silti.
Tällä kertaa hänen kätensä riittää Johnille asti, tarttuu t-paidan hihasta ja vetää luokseen. Joskus aikaa sitten he itkivät yhdessä olohuoneessa, kaiken sen menetetyn ja rikotun jälkeen, mutta nyt he ovat täällä taas, kotona ja kun Sherlock vetää Johnin syliinsä, eivät he enää itke. John painaa päänsä hänen olkapäätään vasten ja Sherlock kuulee hänen vetävän henkeä.
”Voi John”, hän saa sanottua, koska kerrankin hänen mielensä on tyhjentynyt, eikä tarjoa mitään järkevää sanottavaa.
”Älä sano, jos se on säälistä.”
”Ei se ole säälistä. John, minä-”, Sherlock nielaisee ja vetää Johnin tiukemmin vasten itseään. ”En ikinä enää päästä sinua lähtemään, jos se riippuu minusta.”
Hetken he ovat vain niin, lähekkäin, vihdoin.
”Tarkoittaako…?” John kysyy, eikä John voi olla näin tyhmä, mutta kai hän vain on epävarma.
”Tarkoittaa”, Sherlock vetäytyy kauemmas, päästää irti ja nostaa kätensä vasten Johnin leukalinjaa. ”Ja aion ny-” Sherlock ei ehdi pidemmälle, kun John jo liikahtaa eteenpäin ja painaa huulensa Sherlockin huulille ja Sherlock unohtaa kaiken, mitä oli sanomassa, kaiken, mitä on ikinä sanonut.
John on heistä kokeneempi, se on selvää, mutta Sherlock on nopea oppimaan. Suudelma kutkuttaa vatsanpohjassa ja kun John päästää irti, vetäytyy kauemmas, Sherlock päästää kärsimättömän äänen. John naurahtaa, mutta nostaa oman kätensä Sherlockin poskelle, antaa etusormensa sipaista punastunutta ihoa.
”Saanko jäädä?”
”Minne vain menetkin, minä olen siellä, niinhän minä sanoin.”
”Niinhän sinä taisit sanoa.”
”Kunhan se ei ole Mycroftin talo.”
”Mutta sielläkin kävimme jo yhdessä, muistatko.”
”Mmh”, Sherlock irvistää ja haalii Johnin takaisin käsivarsiensa väliin. Naurunkuopat suupielissä näyttävät vielä kauniimmilta näin läheltä katsottuna.
”John”, hän aloittaa.
”Mmh.”
”Mitä on rakkaus?”
John ei vastaa. Tietenkään, sillä hän kumartuu suutelemaan Sherlockin hiljaiseksi.
