Hulluksi tullut kellotaulu (S • innostuksen ja pakkomielteen välisestä rajasta, Olli/Santeri • 3,5-raapale)

[Waulish]

S • varoitus: maininta syömishäiriöstä

FinFanFun1000 sanalla 36. sekunti
FinFanFun 20 vuotta: Juhlahaaste! haasteella kirjoita teksti, jossa mainitaan jokin kellonaika
Originaalikiipeily sanalla 44. kello

Hitauteni ja huono onneni Raapalejuoksussa näköjään jatkuu tänäkin vuonna, sillä aloin kirjoittaa tätä tekstiä Sisiljan tarjoamasta sanasta pakkomielle (kiitokset inspiksestä siihen suuntaan!), mutten kuitenkaan ehtinyt kirjoittaa tätä juoksun jatkeeksi. Päätin joka tapauksessa kirjoittaa tämän loppuun ja julkaista omillaan haasteiden takia, plus bonuksenahan on uuden kirjoitusvuoden avaaminen! Tällaiset aiheet ovat taas viime aikoina olleet itselleni läheisiä ja kiinnostavia. Lämmin kiitos, jos luet! ♥ Kaikenlaiset kommentitkin ovat mitä lämpimimmin tervetulleita.

↭

Olli yrittää keskittyä myöhäisillan elokuvaan, mutta hänen huomionsa kiinnittyy jatkuvasti johonkin hänen näkökenttänsä laitamilla. Aluksi hän kuvittelee sen jonkin olevan lavuaarin yläpuolelle välkkymään jäänyt loisteputkivalaisin, joka vetelee viimeisiään ennen loppuun palamistaan. Kun Olli kuitenkin lopulta mainoskatkolla katsoo kunnolla, hän tajuaa häiriönsä lähteen olevan Santeri. Santeri ei välky valoa, mutta hyörii ja pyörii kävellessään keittiösaarekkeen ympäri ja vaihtaessaan välillä suuntaansa kuin hulluksi tullut kellotaulu.

Olli hieraisee silmiään ja kysyy: ”Mitä sää teet?”

”Askeleet”, Santeri murahtaa ja vilkaisee rannettaan, jossa aktiivisuusrannekkeen digitaalinumerot hehkuvat hämärään. ”Vielä puuttuu viissattaa kymppitonnista ja vuorokaus vaihtuu iha just…”

Olli tuijottaa miestä. Santeri toivoi aktiivisuusrannekkeen joululahjaksi; Olli puolestaan ei toivonut, että se alkaisi pitää Santerille seuraa hänen sijastaan.

”Mikä pakkomielle sulla on saaha se kymppitonni täyteen? Muutama satku tai tonni sinne tai tänne. Eihän se mikkään virallinen terveyen ja autuuen raja oo. Ja säähän kävit salillaki tännään?”

Puhuessaan Olli nousee ja menee keittiöön täyttämään vesilasinsa, mutta Santeri ei pysähdy, väistää vain ja jatkaa keittiökävelyään.

”Kävin kävin”, Santeri sanoo, ”mutta askeltavote –”

”Heitä tuommoset tavotteet romukoppaan”, Olli sanoo, naksauttaa välkkyvän ja särisevän loisteputkivalaisimen pois päältä ja nojaa takamuksensa lavuaaritasoon. ”Tää lamppuki joutais sinne…”

Santeri hymähtää, mutta jatkaa yhä. Kun hän seuraavan kerran on Ollin kohdalla, Olli pysäyttää hänet: tarttuu ensin toisesta olkapäästä ja sitten toisesta ja astuu eteen, ihan lähelle. Santerin silmissä leiskahtaa närkästys. Ne hakeutuvat jälleen rannekkeen kellotauluun, jossa isot numerot hehkuvat 23:55. Olli tarttuu Santeria vuorostaan rannekekädestä niin, että numerot peittyvät.

”Joku tolokku, jooko”, Olli sanoo. ”Sillä ei oo mittään väliä, saatko sää ne viissattaa ennen vuorokauen vaihtumista vai et.”

Olli katsoo Santeria silmiin, valmiina vastaanottamaan vastaväitteet ja kumoamaan ne. Epämiellyttävä tunne ryömii hänen vatsanpohjassaan. Hän ei halua Santerin menevän taas liian pitkälle. Hän ei toivo toisintoa toissa talvesta, kun Santeri laski mikrot ja makrot jokaisesta suupalastaan ja teki joka päivä määrätyt määrät kyykkyhyppyjä ja vatsa- ja selkälihasliikkeitä.

”Ne on pelekkiä numeroita”, Olli jatkaa, kun Santeri ei edelleenkään sano mitään. ”Hulluuttahan se on niitten mukkaan sekunnilleen ellää…”

Ollin helpotukseksi Santeri lopulta naurahtaa. Ravistaa päätään, sukaisee hiuksiaan – eikä vilkaisekaan kellonaikaa tai askelmäärää.

”Niihän se on”, Santeri puuskahtaa ja nojaa otsansa Ollin otsaan. ”Mitenkä se elokuva, onko se mistään kotosin…?”

[Parris]

Heipä hoi, kommenttiarpajaisten (taukoa ennen) vikalta kierrokselta tervehdys! Sä oot arjenmakuisine teksteinesi yksi mun suosikkikirjoittajia Finissä, kuten varmaan tiiätkin, joten oli suuri ilo napata sun listauksesta jotain luettavaa. Tämä kiinnitti huomioni genre(- vai sisältö-?)kuvauksensa perusteella, koska aika moneen asiaan pätee tuo kuvaus: joskus ihminen hyperfokusoituu johonkin asiaan niin pahasti, että muu maailma sumenee ympäriltä, joten olikin mielenkiintoista nähdä, minkä monista mahdollisuuksista olit päättänyt napata tähän aiheeksi. Tässä oli myös tosi vauhdikas ja suomen kielen kuvallisuudesta ammentava otsikko, mikä myös houkutteli paikalle. :3

Ja olinkin heti innoissani, kun huomasin tämän koskettavan askelmittarin aihepiiriä! Itsekin yhdenlaista askelmäärääni mittaavaa sovellusta käyttävänä ihmisenä tunnistan tavoitteiden kiilumisen silmissä - kun vaan haluaisi saada jonkin nätin tasaluvun tai päivittäistavoitteen täyteen! Tämä teksti herätti myös mieleen yhteydet muutamaan kurssiin omien opintojen ajalta, kun on ollut puhetta etenkin 2010-luvulla nousseesta yhteiskunnan datafikaatiosta ja oman elämänsä pelillistämisestä. Kaikesta ihmistoiminnasta on mahdollista nykyisin muodostaa jonkinlaista numeerista virtaa, ja vähän surkuttaa Santerin puolesta, että hänellä on selkeästi ollut jo pidempään tendenssejä kaatua "uhriksi" tällaisille toiminnoille. Kuten Ollikin tunnistaa, sellainen ei ole ehkä ihan normaalia, että joka ikistä suupalaa myöten pitää laskea tarkkaan, mitä tekee, ja lämmittää sydäntä nähdä, että Santerikin tuossa lopussa myöntyy Ollin puolelle asiassa, vaikka ensireaktio saattoikin olla enemmän tuohtunut. Kaksikon sekä heidän välisensä vuorovaikutuksen kuvaukset tässä tuntuvat kivan fyysisiltä - milloin lasketaan pyllyä lavuaaritasolle, milloin nojataan otsa otsaa vasten.

Hei, tää oli mun mielestä kauhean kiva ja arkinen teksti, ja ehkä näin lukijallekin samalla muistutus siitä, että joskus on hyvä ottaa vaan chillisti ja elää elämää ilman mitään optimointia. Kiitokset! <3

[Angelina]

Ai että, mäkin jollain kovin pimeellä tavalla samaistun Santeriin ja pakkomielteeseen askelmääristä Mulla oli hieman samankaltaisia ajatuksia alkuun kun älykellon itselleni hommasin ja välillä se tuntui todella ahdistavalta kun ei saanut päivän tavotetta täyteen!

Askelmäärien seuraaminen, samaten kun mikrojen ja makrojen laskeminen voi kyllä varsin nopeasti hujahtaa epäterveellisen puolelle, mutta musta oli ihana ajatella että Santerilla on Olli järjen äänenä <3 Varsinkin kun sitä ei aina ees ite tajua, että obsessio on saamassa övereitä piirteitä.

Tää oli kyllä ihan tuttua Wallea - käsittelet tällaisia arkisia, monille tuttuja asioita helposti lähestyttävään ja niin kovin leppoisaan tapaan. Kiitos taas <3

[Larjus]

Oon aina tykännyt sun arjen eri tilanteisiin sijoittuvista ficeistä, ja tää sopii hyvin siihen kategoriaan. Hienosti olet yhdistellyt arkista pehmeyttä vakavampaan aiheeseen (syömishäiriöön). On se hyvä, että Olli saa Santerin lopettamaan askelten tahkoamisen, koska eihän sellainen hyvästä ole. Niin kuin eivät ole ne muutkaan mainitut asiat, pakkomielteiset ravintoarvojen laskemiset ja treeniliikesarjat. Onneksi Santeri ei ala vänkäämään vastaan, vaikka se saattoi olla lähellä, ja vähän närkästyikin, sellainen on aina hyvä merkki. Toivottavasti jää askelmäärän tuijottelutkin jossain vaiheessa kokonaan pois. Aktiivisuusrannekkeessa on puolensa, mutta osaa se haitaksikin olla.

”Joku tolokku, jooko”, Olli sanoo. ”Sillä ei oo mittään väliä, saatko sää ne viissattaa ennen vuorokauen vaihtumista vai et.”

Oon muistaakseni joskus ennenkin maininnut siitä, miten kiva on lukea tarinoissasi hahmoja puhumassa murteella, ja sitä mietin tätäkin lukiessa :3 Itselleni se on omalla tavallaan vähän eksoottistakin, kun kotiseudullani ei näin puhuta, mutta samaan aikaan siitä tulee kuitenkin kotoisa fiilis.

Kiva juttu että päätit julkaista tämän erikseen, kun ei juoksuun ehtinyt (mäkin tein ainakin yhden ficin kohdalla niin). Kokonaisuudessaan mukava pieni lukupala, kiitän!

[rosegold]

Tämä on tosi toimiva idea ja kivan yllättäväkin. Otsikosta en olisi arvannut, että mihin tässä lähdetään. Tässä oli vahva ja samaistuttava tunnelma. Onhan kaikki katsoneet jotain 2,5/5 elokuvaa illalla televisiosta, kun on vain jääty siihen katsomaan. Tuota tekstin aloitusta pidin jotenkin mysteerisenäkin, ja eläydyin hyvin vahvasti mukana siihen hetkeen. Kiitos paljon ♥

Sellainen yksityiskohta jäi mieleen pyörimään, että olisi ollut kiva ottaa sille leffalle joku nimikin, kun se tuossa kahdesti mainittiin

[Meldis]

Tuli heti inspis tulla lukemaan ja kirjoittamaan kommentti arpajaisiin, kun maratonikin on teknisesti vielä päällä ja sinulta on niin kiva lukea mitä vain. Otsikko veti puoleensa, ihan hirveän hauskan kuuloinen ja sitten kun otsikossa puhuttiin pakkomielteestä, en oikein tiennyt odottaako huumoria vai jotain ahdistavaa angstia. Ehkä hetken ensimmäisessä kappaleessa olikin olo, että mikä siellä Ollin silmäkulmassa vilkkuu ja parasta olikin, kun se olikin ihan vain oikea ihminen, Santeri. Minä suoraan sanottuna en ymmärrä askelmittarien jujua, kokeilin jossain kohtaa sellaista ja siitä tosiaan tuli vain pakkomielle, eikä auttanut liikunnallisuuteni yhtään. Ei voi mitata terveellisyyttä numeroilla, minun mielestä oikeastaan ollenkaan, vaan se näkyy siinä, miltä tuntuu ja Santerin olotila ei vaikuttanut yhtään terveelliseltä.

Santerin armoton persoona oli kivasti vastakohta Ollin rentoudelle. Mikähän siinä vastakohdissa oikein on, aina ne päätyy yhteen, joissa toinen osapuoli pakkaa matkaa varten viisi viikkoa etukäteen ja toinen osapuoli keksii lähdön aamuna, että pitääkin pestä pyykkiä. Santerin onneksi Olli on eksynyt hänen elämäänsä, että on joku huomauttamassa ulkopuolelta, että nyt tämä "liikunnallisuus" menee yli.

”Heitä tuommoset tavotteet romukoppaan”, Olli sanoo

Ihanaa, miten kiertelemättä Olli myös pystyi sanomaan laskemisen tarpeettomuudesta. Ja kun hän sitten meni ihan ottamaan Santeria kädestä kiinni, hieman enemmän lempeämmin, hän silti oli tosi tiukka sanoissaan. Tuli tunne, että tässä on suhde kestänyt jo jonkin aikaa ja Olli uskaltaa sanoa suoraan Santerin niistä piirteistä, jotka menevät yli. Etenkin kun itselle tuli tunne, että Santerin askelten laskussa on mukana jotain ihan muuta ja että Olli tietää sen hyvin, kun oli maininta edellisestä kerrasta, kun Santeri meni yli. Silti Olli pystyy olemaan tiukka ja kutsumaan Santerin tekemisiä hulluksi, eikä hän ala turhaan pehmittämään tilannetta. Ja ihanaa, että Santeri myös otti sen vastaan hyvin! Kun tilanne on se, että hänellä on pakonomainen tarve laskea askeleet ja elämän tärkein ihminen kutsuu sitä hulluksi, olisin voinut kuvitella, että tästä tulee vain riita aikaiseksi. Siinä oli ihanan arkinen tunnelma myös, koska aika vaikea on koskaan täysin jättää elämästään ikäviä asioita, joista tuollaiset impulssit voivat johtua, mutta pienet takaiskut eivät haittaa ja ne valitettavasti kuuluvat arkeen ja niistä selviää oikean ihmisen kanssa. Mitään pahaa ei sattunut, katotaanko leffaa nyt sitten.
Kiitos tästä tosi paljon, oli tosi ihastuttava raapale! ^^