Nimi: On kolmenlaisia kellariasukkeja
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Tragikomedia
Vastuuvapautus: Kaikki, mikä kuuluu Rowlingille, kuuluu hänelle.
Yhteenveto: Tai sitten olet rehti puuskupuh, voi sinuun aina luottaa.
Kirjoittajan sana: Halusin kirjoittaa Helga Puuskupuhista ilman, että hänestä muodostuu nyhveröä. Otsikkohaasteen hylätyistä otsikoista löytyi inspiroiva nimi tälle ficletille. Oli vaikea päättää, mille osastolle tämä kuuluu, mutta Pimeyden voimat tuntui synkkyydessään lopulta oikealta.
---
On kolmenlaisia kellariasukkeja. Jos teillä on vähän aikaa, kerron tarkemmin.
Minä en ihan totta olisi tahtonut sitä kellaria. Minusta Tylypahkassa ei tarvita kellaria. Ajatelkaa nyt itsekin, jos osaa taikoa, niin eihän sitä hiisi vieköön tarvitse mitään kellaria.
Mutta kellari Tylypahkaan tuli. Godrick halusi säilöä sinne viinit ja Rowenan mielestä kotitontut voivat asua siellä ja Salazar mutisi jotain, mitä kukaan ei kuullut, koska minä suutuin Rowenan kotitonttumaininnasta ja saatoin mahdollisesti tirvaista häntä nenään ja siitäkös Godrick veti siepin omaan nenäänsä. No, ei siinä, ei siinä, kellari tuli, mutta ei sinne viinejä tullut sen enempää kuin kotitonttujakaan, joille minä vaadin paremmat asuintilat kuin vetoisan kellarin.
Arvatkaapa, mitä kellariin tuli? EI MITÄÄN. Ei siis kerta kaikkiaan mitään. Kovalla huudolla oli kellari saatava, mutta ei sinne sitten pantu mitään. Tietenkään. Oppilaiden tultua kaikilla oli niin kova kiire, että kellari vallan unohtui.
Tai niin minä luulin.
Yhtenä kesäisenä päivänä oli aivan tavattoman kuuma, siis sellainen ihan tappohelle. Inhoan semmoista. Silloin mieleeni tuli pitkästä aikaa kellari. Ajattelin mennä sinne hetkeksi viilentymään. Eipä siinä, eipä siinä, lähtökohtaisesti vallan mukava ajatus. Mutta mitä minä siellä näinkään! Rowena ja Godrick kiinni toisissaan, vasten kiviseinää, lähes ilman vaatteita. Taisin vähän kiljahtaa tai sitten se oli Rowena, joka kiljui. No, eipä siinä, lähdin pois enkä puhunut asiasta kenellekään, en edes Godrickin vaimolle, vaikka vakavasti sitä kyllä harkitsin.
Vuosia kului, oppilaita tuli ja meni, kellari pysyi, vaikka en siellä tuon välikohtauksen jälkeen enää käynyt. Paitsi sitten kerran kävin. Rowenan tytär Helena oli juuri silloin kadonnut. Etsimme koko linnan läpi, minä kolusin ensimmäisen kerroksen ja kellarin. Saatoin ehkä nähdä Helenan vilahtavan pylvään taakse kellarissa. Saatoin. En voi olla varma siitä, oli niin pimeää. Näin monen vuoden jälkeen en voi olla varma edes siitä, näinkö ylipäänsä ketään.
Joko alatte ymmärtää, ettei kellareissa ole mitään hyvää? Jos ette, kerron vielä kolmannesta kerrasta, kun kävin Tylypahkan kellarissa. Tai yritin käydä. Salazar oli silloin jo lähtenyt. Kaipasin häntä niin paljon kuin kaivata saattaa. Yhtenä päivänä, kun Rowena oli todella sairas ja Godrick tolaltaan vihasta ja surusta, minun oli pakko saada olla yksin. Olin aikeissa mennä kellariin, mutta siellä, missä kellariin johtava ovi oli ollut, ei ollut enää mitään, ainoastaan seinä. Jäin seisomaan kiviseinän eteen hölmistyneenä. Sitten etsin käsiini Godrickin.
”Godrick, meiltä on kadonnut kellari.”
”Mitä?”
”Meillä ei ole enää kellaria.”
”Ei meillä ole koskaan ollutkaan kellaria.”
”Mitä sinä höpiset? Totta kai meillä on ollut. Sinne pääsi tyrmän oven vierestä.”
”Helga, meillä ei koskaan ole ollut kellaria”, Godrick kohotti ääntään.
”Älä ole typerä. Menen kysymään Rowenalta.”
Kun pääsin Rowenan torniin, oli Rowena kuollut. Harmitti niin paljon, että hän oli ehtinyt kuolla, ennen kuin ehdin kysyä siitä kellarista. Kaikki hautajaisjärjestelyt ja suremiset veivät niin paljon aikaani, että unohdin koko kellarin.
Vasta noin sata vuotta myöhemmin tuli mieleeni, että voi pirun piru, sinne kellariinhan Salazar sen helvatan käärmeensä laittoi. Ja me olimme Godrickin kanssa tuhlanneet vuosikymmeniä siihen, että olimme miettineet, että mihin Salazar sen otuksen tunki.
Mutta arvatkaa mitä? Ei siinä, ei siinä, minä vastustin sitä kellaria aivan alusta saakka, minun omatuntoni on puhdas.