Ikäraja: S
Tyylilaji: fluffy
Paritus: Harry/Ron
Inspiraatiomuruset: x &
x, kiitos Saappaattomalle!
A/N: Olen taas paljon miettinyt rarrya ja on ollut kymmeniä ideoita, mutta sitten niiden toteuttaminen on ollut aivan onnetonta. Nyt tässä illalla vain päätin, että haluan jotain syksyistä rarrya. Ronin näkökulmasta, se oli tärkeää, koska olen kirjoittanut aiemmat rarryt Harryn näkökulmasta. Tuli mieleen juna, ja siitä se sitten lähti. Ja muotoutui hetkessä. Sijoittuu löyhästi poikien 6. vuoteen.
Junajuoni
Laituri on peittynyt höyryyn. Näen tuttuja kasvoja, jotka katoavat ja ilmestyvät taas. Ympärilläni on jokasyksyistä hälinää. Kuulen pöllöjen tyytymätöntä huhuilua ja siipien kahistelua. Tylypahkan oppilaat hyvästelevät perheenjäseniään. Pilli viheltää viimeistä kertaa. Oville syntyy ruuhkaa ja tunkua.
Saan suukon äidiltä, vaikken tahtoisi. Tunnen korvissani kuumotusta, joka leviää kasvoilleni. Miksi äidin pitää aina nolata minut? Onneksi Fred ja George eivät ole näkemässä.
Hieron äidin suukon pois poskestani ja seuraan Harrya, joka etsii meille vaunuosastoa. Äkkiä Hermione kuitenkin asettuu tielleni ja joudun pysähtymään. Katson häntä pitkään.
”Ron”, Hermione huokaa kärsimättömänä ja pyörittelee silmiään. Ilme on minulle liiankin tuttu. Minua alkaa heti ärsyttää. ”Meidän pitää mennä valvojaoppilaiden vaunuosastoon.”
Harry kääntyy. Näen heti, että häntä harmittaa. On siinä muutakin. Harry näyttää lähes… eksyneeltä. Kuin hän ei haluaisi erota minusta ja Hermionesta. Suloinen lämpö hohkaa rinnassani. Päätän, että hankkiudun hetkeksi eroon valvojaoppilaan velvollisuuksistani. Harry on paljon niitä tärkeämpi.
”Uh”, voihkaisen lujaa ja tarraan vatsaani. Vajoan kyyryyn ja tarraan toisella kädelläni käytävän seinään. Harry ja Hermione ryntäävät heti luokseni. Harry tarttuu olkapäähäni ja tukee minua. Hänen kätensä on lämmin ja vahva. Annan itseni nojata Harryyn.
”Ron, oletko kunnossa?” Harry kysyy huolestuneena.
”Ei, voin tosi huonosti”, ähkin ja painan pääni, jotta he eivät huomaa, kuinka minua hymyilyttää.
”Haenko jonkun?” Hermione kysyy ja vilkuilee tarkkaavaisesti ympärilleen. ”Ehkä johtajapoika- tai tyttö osaavat auttaa…”
”Ei”, sanon kiireesti. ”Ei sellaista hössötystä. Kyllä tämä tästä… Kunhan pääsen makuulle.”
”Joo, hyvä idea”, Harry sanoo. Hän vie käsivarteni hartioidensa yli ja ottaa lujasti kiinni vyötäisiltäni. Nyt vatsassani todella hypähtelee, mutta ei ollenkaan huonolla tavalla.
”Pystytkö kävelemään?” Harry kysyy.
”Enköhän”, sanon urheaa teeskennellen.
Hermione vilkuilee vastakkaiseen suuntaan ahdistuneen näköisenä. Hän puree huultaan eikä osaa päättää seuratako meitä vai ei. Velvollisuus ja vastuu selvästi raastavat Hermionea.
”Mene vain”, Harry kehottaa. ”Kyllä me pärjätään.”
”Varmasti?” Hermione varmistaa, vaikka hän jo kääntymässä. Harry nyökkää ja Hermione pinkaisee juoksuun ja katoaa nopeasti näkyvistä vaihtaessaan vaunua.
”Huh, päästiinpä hänestäkin”, huokaisen helpottuneena. Harry tyrskähtää.
”Hän on ystäväsi”, Harry muistuttaa, mutta samalla häntä hymyilyttää.
Lähdemme liikkeelle ja Harryn käsi on yhä vyötäisilläni. Harkitsen, että kerron hänelle teeskennelleeni sairasta, mutta äkisti en haluakaan. Ylimääräinen huomio ja huolenpito tuntuvat mukavilta. En kuitenkaan nojaa Harryyn enää yhtä raskaasti kuin hetki sitten. Tahdon päästä nopeasti vaunuosastoon. Käytävällä parveilevat ihmiset kuiskivat ja tuijottavat meitä.
”Se on varmaan vain matkapahoinvointia”, Harry sanoo.
”Varmaan”, myöntelen auliisti, vaikka en ole koskaan kärsinyt matkapahoinvoinnista.
Löydämme tyhjän vaunuosaston. Harry auttaa minut penkille. Olen käymässä makuulle, kun tajuan, että Harry aikoo istuutua minua vastapäätä. En halua, että hän on niin kaukana.
”Jää tähän”, sanon ja taputan penkkiä vieressäni.
”En mahdu siihen”, Harry huomauttaa.
”Mahdutpas”, intän. Tartun Harrya kädestä ja vedän hänet penkille. Käyn makuulle ja käytän Harryn syliä päänalusenani. ”Näetkö?”
Harryn vihreät silmät alkavat tuikkia tietäväisesti. Katson häntä enkä enää pysty estämään virnistystä leviämästä kasvoilleni.
”Et sinä missään vaiheessa edes voinut huonosti”, Harry sanoo päätään pudistellen.
”Voi olla”, hymähdän.
”Raahasin sinua siis ihan turhaan”, Harry sanoo ja kohottaa kulmiaan.
”Ei se ollut turhaa. Nautin siitä oikein paljon”, sanon tyytyväisenä. Harry naurahtaa ja nojautuu taaksepäin. Hän sipaisee hiuksiani. Toivoisin, että Harry silittäisi kunnolla, mutta en kehtaa pyytää.
”Miksi teeskennellä sairasta?” Harry kysyy.
”Jotta saan olla sinun kanssasi” olisi ollut oikea vastaus, mutta sellaiseksi se oli turhan nolostuttava.
”Ei vain tehnyt mieli kuunnella taas niitä samoja juttuja”, sanon olkiani kohauttaen. ”Kyllä Hermione kertoo minulle kaiken olennaisen.”
”Epäilemättä”, Harry sanoo, mutta jo hajamielisemmin. Hän sormeilee t-paitani kaulusta ja näyttää kummalta.
”Mikä hätänä?” kysyn.
Harry kohauttaa olkiaan.
”Tämä on ensimmäinen kerta, kun paluu Tylypahkaan tuntuu… oudolta”, Harry sanoo. Me katsotaan toisiamme. Harry näyttää neuvottomalta. Ilme on niin epätavallinen Harryn kasvoilla, että alan jo tosissani huolestua.
”Millä lailla?” kysyn.
”Huhuja ja juoruja. Kaikkea sitä valittu-roskaa. En tiedä. Ehdin kesän aikana jo unohtaa Päivän Profeetan jutut. Oli mukavaa olla Kotikolossa sinun, Hermionen ja perheesi kanssa. Kun sain olla vain minä enkä mitään muuta. Ja nyt… Olen vasta junassa, ja olen saanut kyllikseni ihmisten supinasta ja tuijottamisesta.”
Harry huokaisee raskaasti. Hän näyttää väsyneeltä ja onnettomalta. Otan Harrya kädestä ja puristan tiukasti. Osa kireydestä Harryn kasvoilla hellittää heti. Hän katsoo minua kiitollisena. Hymyilen. Tuntuu hyvältä, että pystyn edes vähän helpottamaan Harryn oloa.
”Olet selvinnyt pahemmastakin jupinasta”, muistutan Harrya. ”Nyt ihmiset sentään uskovat sinua.”
”Totta”, Harry myöntää ja silittää peukalollaan kämmenselkääni. ”Ja nyt minulla on sinut.”
Punastun niin rajusti, että olen paistua ja tiedän näyttäväni typerältä. Harryn ilme pysyy kuitenkin hellänä.
”Sinulla on aina ollut minut”, jupisen vaivaantuneena. Harry pudistaa päätään.
”Tiedät, mitä tarkoitan.”
Niin tiedänkin. Virnistän hämilläni ja kohottaudun. Harry puolestaan kumartuu. Me suudellaan. Olen siinä mielestäni jo aika hyvä. On syytä ollakin. Olen harjoitellut ahkerasti koko kesän.
Vajoan onnellisena takaisin Harryn syliin. Harryn silmät tuikkivat. Hän alkaa silittää hiuksiani. Värähdän mielihyvästä ja toivon, ettei Harry lopeta.
Vaunuosaston ovi avautuu. Tulija on tietysti Hermione, joka katsoo minua tuimasti.
”Ronald”, Hermione puhkuu ääni tulvillaan paheksuntaa.
”Mitä?” kysyn viattomasti. Hermione avaa suunsa, mutta katsoessaan Harrya hän äkkiä muuttaa mielensä ja vaikenee. Hermione sulkee oven ja istuu meitä vastapäätä. Katson uteliaana Harrya, mutta mikä ilme hänellä olikin äsken kasvoillaan, se on nyt poissa. No, en välitä. Olen riemuissani, että säästyin saarnalta.
Harry ja Hermione alkavat keskustella Malfoyn oudosta poissaolosta valvojaoppilaiden vaunusta. Se ei liiemmin kiinnosta minua. Harry silittää minua yhä, ja se on tärkeintä. Suljen silmäni ja nautin. Juna kolisee ja tärisee, mutta en piittaa. Tämä on paras matka koskaan.
