Katsos kummaa, jatkoa. En ole kirjoittanut yhtään mitään melko lailla kolmeen (vai neljään?) kuukauteen, joten julkaisu hirvittää vähän. Huom, kymppiluvun lisäksi kirjoitin myös yhdeksikön käytännössä kokonaan uusiksi. Vähän surettaa, ettei tämä laadullisesti vieläkään täydellinen ole, mutta noh...
10. luku
Se oli Sebastian, joka ensimmäisen kerran jälkeen otti yhteyttä.
En odottanut kuulevani hänestä enää. En, vaikka olinkin kirjoittanut hermostuksesta vapisevin käsin puhelinnumeroni löytämäni lehtiön alareunaan Sebastianin asunnossa jälkeenpäin, kun hän nukkui. Allekirjoitukseni, hätäinenkin, oli saanut sen näyttämään aivan sopimukselta;
minä, Aava Lehto, lupaan olla aina sinun. Jos vain haluat. Sitten olin karannut hämärtyvään iltapäivään kuin pahantekijä, suostumatta katumaan. Ihoani koristi edelleen Sebastianin huulten kosketus ja maailma oli minulle uusi, kaunis ja tuntematon. En ollut tyhmä. Tiesin kyllä, ettei mitään aiemmin kokemaani voinut kutsua hyväksyttäväksi, rakkaudeksi, sille ei saanut antaa kauniita nimiä. Siitä huolimatta tunne, joka minussa liikkui, oli onni. Tahdoin pitää siitä kiinni.
En silti uskonut, että hän soittaisi. En, vaikka salaa kai toivoin, odotin sitä.
”...Aava?”
Ja sitten eräänä sateisena iltana vastatessani kännykkään kuulin hänen äänensä. Niin epävarman, etten aluksi ollut tunnistaa sitä - aivan kuin hän olisi aidosti pelännyt, että katkaisen puhelun. Tapaamisestamme oli kulunut viikko ja hän halusi nähdä minut.
Sen ajatteleminen melkein salpasi henkeni.
Sillä kukaan toinen, ei koskaan...
Onnellisia loppuja eivät saa ne, jotka varastavat onnensa toisilta. Se on totuus, jonka olen nähnyt edessäni koko tämän ajan, rakkaudenhuumanikin läpi. Tiennyt sen aina, jollain tapaa.
Mutta toisaalta, minä olen myös aina ollut hyvä sulkemaan silmäni.
”…Aava?”
Kävelen kadulla muiden ihmisten joukossa mutta en näe eteeni, en kuule. Kaikki on sumua ja minä pelkkä tarinani ulkopuolinen kertoja: en oikeasti läsnä. Vain sillä tavoin ehkä selviän, leikkaamalla itseni irti tästä hetkestä.
”Aava, pysähdy!”
Havahdun takaani kantautuvaan ääneen vasta, kun minua tarrataan melkein kipeästi olkapäästä. Käännyn ja näen Mimmin, jonka hengitys on katkeilevaa valkoista huurua; hän on juossut saadakseen minut kiinni. Jopa Mimmin puuskutus kuulostaa äkäiseltä:
”Mihin hittoon olet menossa? Eikö meidän pitänyt -”
Ärtynyt ilme muuttuu joksikin muuksi, kun hän lopulta katsoo minua. Hetken Mimmi, paras ystäväni joka ei hätkähdä koskaan mistään, näyttää melkein pelästyneeltä. Mitä hän lukee silmistäni, mitä näkee? En ehkä tahdo tietää. Yritän hymyillä, mutta siitä ei tule mitään.
”Minun piti juuri soittaa sinulle. Minä… minulle tuli este. Anteeksi. En millään ehdi katsoa sitä elokuvaa tänään.”
”Oletko varma? Näytät…”
Mimmi päästää otteensa harteistani irti, silmissään kysymyksiä joita on haluton esittämään. Me emme ole hyviä tällaisessa. Hetken kuvittelen silti kertovani hänelle – kertovani merestä. Viime kuukausista. Siitä, mitä minun on aivan pian tehtävä.
Tiedän kuitenkin, ettei Mimmi ymmärtäisi. Tai, ei ainakaan minun kannaltani. Siksi sanon valheellisen kepeällä äänellä:
”Ei minulla ole hätää. Soitan sitten myöhemmin illalla, käykö?”
Hetken Mimmi näyttää siltä kuin aikoisi väittää vastaan, mutta lopulta hän vain nyökkää. Heilautan kättäni huojentuneena hyvästiksi ja jatkan matkaa, vajoan jälleen sumuun mistään mitään välittämättä. Mikäli Mimmi sanoo selkäni takana vielä jotakin, en kuule sitä.
Kuinka pääsin pois kahvilasta, mitä oikein sanoin, en muista enää. Muistan vain Erikan ilmeen, kun olin kompuroinut ylös, yhteen puristuneet huulet: ei hänkään lopulta ollut voittanut mitään. Ei vielä.
Ja silti minä olen meistä se alhaisin, se joka vääjäämättä häviää. En tiedä miten olla ajattelematta sitä.
Kävelymatka asunnolleni tuntuu kestävän ikuisuuden. Lopulta olen ovella, saan vain vaivoin avaimen sovitettua lukkoon. Naapurin opiskelijatyttö lähtee ulos asunnostaan samaan aikaan. Nypityt kulmat kohoavat kevyesti, kun hän katsoo minua. Niinkö selvästi ne voi erottaa, maailmani rikkirevityt reunat? Mutisen vaimean tervehdyksen.
En sytytä yksiööni valoja, vaikka ulkona hämärtää jo. Sen sijaan jään istumaan eteiseen takki päällä ja hapuilen kännykän laukustani, etsin osoitekirjasta kirjaimen S.
Hän on juuri nyt töissä. Istumassa jossakin kokouksessa tavallista vaikutusvaltaisemman näköisenä, tietämättä tästä mitään. Hän sanoo aina, että pitää vain työpuhelintaan päivisin päällä.
Jos minä teen tämän nyt heti, hän saa tietää asiasta vasta illalla. Muutama tunti armonaikaa, tapahtuipa mitä tahansa.
Avaan viestikentän ennen kuin ehdin katua. Nopeasti, nopeasti, näpyttelen ensimmäiset mieleeni tulevat sanat ja lähetän pysähtymättä lukemaan mitä kirjoitin.
Puoliksi odotan, että rintakehän takana kipu viimeinkin lakkaisi. Sydämeni hakkaa kuitenkin edelleen kivuliaasti, kuin yrittäen rikkoa itsensä. Jokainen uusi sydämenlyönti on edellistä horjuvampi, täynnä pakokauhuista tyhjää. Kun tämä kaikki on ohi, jääkö minusta jäljelle enää mitään?
Juuri silloin kännykkäni soi.
Tuijotan näytöllä vilkkuvaa S:ää ja tunnen paniikin yltyvän. Se ei mitenkään voi olla hän. Ei näin nopeasti. Hän...
Minun ei pitäisi vastata. Teen niin silti, painan kännykän korvalleni silmät kiinni. Vaikka pelkään enemmän kuin koskaan ennen.
Kuulen Sebastianin kysyvän pehmeästi:
”Aiotko todella jättää minut tekstiviestillä?”
Niinhän juuri tein. Haluaisin niin kovasti löytää sisältäni palan jäätä: hyisen kylmyyden joka muuttaisi sanani teräviksi ja vahvoiksi.
Minä olen kuitenkin pelkkää lämmintä suolavettä: kauhukseni tunnen kyyneleiden valuvan poskiani pitkin. Menetyksen tunne on kaikesta huolimatta syyllisyyttäkin vahvempi, Sebastianin äänen kuuleminen liian tuskallista. Siitä huolimatta, että Erikan väsyneet sanat soivat lakkaamatta päässäni.
”Minä... en pysty tähän enää.”
Ääneni kuulostaa kovin pieneltä siinä eteisen hämärässä, itkun sotkemalta. Säälittävältä, ajattelen katkerasti vetäessäni väristen henkeä. Eihän minun pitänyt koskaan osoittaa heikkouttani hänen edessään.
Sebastian linjan toisessa päässä ei sano mitään. Minä tuijotan silmät kyynelistä sumenneina seinää enkä tiedä kumpaa pelkään enemmän:
sitä, että hän yrittää taivutella minua, vai että hän kykenee luopumaan meistä kuin se ei sattuisi häneen yhtään.
Lopulta Sebastian kysyy hiljaa:
”Oletko asunnollasi?”
Nyökkään mykkänä, vaikka ei hän sitä voi nähdä tietenkään.
”Minä tulen sinne”, Sebastian sanoo ja sulkee puhelimen.
Ei sanaakaan Erikan jättämisestä. Siitä, että hän haluaa vain minut. Ajattelen niin, mutten tunne mitään. On kuin olisin tietänyt kaiken aikaa, alun alkaen, että tämä päättyisi juuri näin. Mitä teen, kun hän tulee? Ehkä en vain päästä häntä lainkaan sisään.
Mutta hetken kuluttua Sebastian koputtaa ja minä olen ovella. Meren vetovoima, en kykene vastustamaan.
Viimeisen kerran. Viimeisen kerran, hoen pääni sisällä hiljaa kun painan ovenkahvan alas.
On kuin Sebastian ajattelisi samaa. Avatessani oven hän lähestulkoon törmää minuun, hautaa syliinsä voimalla joka on kaataa meidät molemmat. Sormet kietoutuvat hiuksiini melkein kovakouraisesti, melkein satuttaen.
Sitä minä en kuitenkaan huomaa. Sebastian hiuksissa on iltapäivän hiipuva valo, hän tuoksuu pakkaselle.
Kun suutelemme, minulta katoaa aika ja paikka. En enää tiedä, missä olen.
Vielä tämän viimeisen kerran minä annan itseni hukkua häneen.