Avaruuspiraatti, aivan ihanaa, kun olet jaksanut kommentoida, kiitos paljon!! <3
A/N: No niin, ei tämä helmikuussa kirjoitettu luku vaatinutkaan täyttä uudelleenkirjoitusta, niin kuin kuvittelin
En tiedä, olenko loppuun siltikään ihan tyytyväinen, mutta no, tämä on hömppäteksti, muistakaa se!
Luku 6
Koko viikonlopun Wood odotteli kuittailua puheistaan, mutta sitä ei tullut. Sen sijaan kuittailuja hänen ympäri huonetta lojuvista vaatteistaan ja tunnilta myöhästymisistään ja muka liian hitaista viiden kilsan juoksuajoistaan hän kyllä sai. Hän vastasi asiaankuuluvalla tavalla, kuten kutsumalla Flintiä kuvottavaksi molopääksi, mutta yhä vain Flint vaikeni siitä, mitä Wood oli bileissä möläyttänyt.
Kunnes maanantai-iltana, juuri kun Wood oli kipittämässä treenikamoineen ovelle, Flint huikkasi:
”Kun me ensi viikolla muutetaan pois, minun pitää varmaan tuoda pari alastonkuvaa sinulle, ettet saa liikaa vieroitusoireita.” Flint nauroi räkäisesti perään, ja Wood punastui mutta peitti sen paiskaamalla oven takanaan kiinni.
No niin, siinä se oli tullut. Flint oli tajunnut hänen puheensa. Mutta hänen viehätyksensä oli yksinomaan fyysistä, se oli selvä juttu. Kuka muka olisi voinut välittää tuollaisesta itserakkaasta keuhkoilijasta, joka luuli olevansa muita parempi vain rahapussinsa painon takia ja yritti parhaansa mukaan häiritä vastustajien treenejä vain siksi, että oli itse pelaajana täysi paska?
**
Koko pelikauden viimeinen viikko oli niin rankka, että kummallekaan joukkueelle ei tullut edes mieleen tehdä jäyniä toisilleen. Kun Wood kaatui rättiväsyneenä iltaisin vuoteeseensa, hän erehtyi jopa pari kertaa sanomaan – ihan ilman ikävää äänensävyä – ”hyvää yötä”, mutta vain sen takia, että hän oli väsymyksestä niin sekaisin, että unohti, kenen kanssa jakoi huoneensa. Flintin vastaus molemmilla kerroilla olikin epäuskoinen naurahdus, joskin toisella kerralla hänenkin aivonsa olivat tainneet pehmetä, sillä naurahduksen jälkeen hän vastasi pehmeästi ”öitä”. Sen jälkeen kuului tavanomainen korviahuumaava natina, kun Flint vaihtoi kylkeä, mutta Wood toivotti sen ainoastaan tervetulleen kotoisaksi, koska se tarkoitti että hänellä oli lupa sulkea silmänsä ja levätä.
Torstaina Flint istui sängyllään ja teki ilmeisesti läksyjä – Wood oli jo luovuttanut koulunkäynnin saralla siltä viikolta. Flintin aurinkolasit olivat kerrankin jossain muualla kuin hänen päässään, mikä oli aika erikoista ottaen huomioon, että ulkona jopa paistoi aurinko. Wood huomasi myös, että Flintin yleensä niin siististi laitetut hiukset sojottivat leppoisasti joka ilmansuuntaan. Se aiheutti Woodissa jonkin kummallisen tuntemuksen, ja välttyäkseen ajattelemasta asiaa enempää hän tokaisi:
”Pitävätkö ne aurinkolasit sinun tukkasi kasassa, ja kun poistat ne, tuo räjähtää käsiin?” Wood kysyi viittoillen Flintin päätä.
Flint väläytti valkaistun hymynsä, pisti kätensä hiustensa sekaan ja veti niitä. ”Ei”, hän sanoi. ”Jotkut meistä jopa näkevät hieman vaivaa ulkonäkönsä eteen eivätkä saapastele ympäriinsä tismalleen saman näköisinä kuin aamulla herätessään.”
Wood kohautti harteitaan. Ei häntä kiinnostanut, jos hän näytti aina samalta.
”Muuten”, Flint sanoi, ”miten meidän pikku jekkumme aikanaan toimivat? Tai siis, en minä ole tässä maailmassa ainoa, joka välittää ulkonäöstään – teimme teille pari aika pahaa kämmiä, vai mitä?”
”No jaa”, Wood sanoi vähätellen, ”ei meitä sellaiset jutut kiinnosta. Saatoitte toki nolata itsenne niillä typerillä jutuilla, mutta ei se meihin vaikuttanut.”
Flint katsoi Woodia hetken hiljaa ja nyökkäsi sitten aika vakavan näköisenä. Jostain syystä se teki Woodin olon vaivautuneeksi, joten hän pakkasi äkkiä reppunsa ja lähti huoneesta.
**
Koko ilta oli taas varattu treeneille. Weasley Collegen joukkue oli pakannut mukaan eväät – useimmat olivat kähveltäneet kasan leipiä ruokalasta – ja kieltämättä he seurasivat hieman kateellisena, kun St. Malfoyn joukkue otti vuoron perään herkullisen näköisiä välipaloja ihmeellisestä sormenjälkiautomaatistaan.
”Sisulla tämä homma voitetaan”, Wood paasasi pukukopissa, kun he riisuivat suojiaan. ”Ei anneta periksi!”
Hänen paasauksensa oli suhteellisen turhaa, koska viime aikoina Weasley Collegen joukkue oli todella antanut parastaan. Vaikka treenit olivat äärimmäisen raskaita, vaikka ne imivät viimeisimmätkin mehut kaikista pelaajista, treeneihin meneminen tuntui silti joka kerta yhtä ihanalta. Kaikki pelaajat antoivat todella kaikkensa, eikä ketään enää jaksanut kiinnostaa käyttää energiaansa johonkin niin turhanpäiväiseen kuin vihollisjoukkueen lapselliseen häirintään. He käyttivät jokaisen hengenvetonsa keskittyneesti yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi, ja kun kaikki vetivät yhtä köyttä, mikään ei tuntunut paremmalta kuin päästä treenaamaan ja pelaamaan oman joukkueen kanssa.
”Pidetään tämän päivän kuntotreenit lyhyinä ja tehokkaina”, Wood ilmoitti. ”Ei mitään lusmuilua tai viivyttelyä, koska meidän pitää hioa vielä taktiikkaa ennen huomisia treenejä. Kuulitte, mitä Huiski sanoi: jos emme käy sitä läpi, puolet treenistä menee ihan hukkaan.”
Muu joukkue nyökkäili ja mumisi hyväksyvänä, kun he astelivat kohti hallin ainoaa, pientä verkkatilaa. He jutustelivat mukavia kävellessään, ihan jo siitäkin syystä, että nämä siirtymätauot olivat tällä viikolla heidän ainoa sosiaalinen kontaktinsa. Niinpä he eivät huomanneet, että tilasta kuului jo puheensorinaa. Vasta läväyttäessään oven auki he tajusivat, että huone oli jo varattu.
”Mitä helvettiä te luulette täällä tekevänne?” Wood kysyi.
”Treenaavamme”, Flint sanoi ja ojensi kättään, jotta tulijat katsoisivat, kuinka joukkue paini.
”Ja miksi ihmeessä te treenaisitte meidän vuorollamme?”
”Tämä on meidän vuoromme.”
”Ei muuten varmasti ole!”
”No kyllä muuten varmasti on!”
Wood tajusi hengittävänsä Flintin huudosta tulleita sylkipärskeitä. He olivat ajautuneet aivan naamatusten karjumaan toisilleen, ja Woodin teki mieli ravistella viholliskapteenia.
”Angelina”, Wood murahti, ”mene tarkistamaan varauskirja – heti!”
”Pucey”, Flint sanoi matalasti, ”mene tytön mukaan. Kusettaa kuitenkin.”
”Just joo”, Wood ärisi. ”Sinä kusetat nyt, ja luulet että Pucey saisi mukiloitua minun hyökkääjäni. No, turha toivo – Angelina pistää hänet maahan leikiten.”
”Älä jauha paskaa. Teistä on ehkä pallon heittelijöiksi, mutta lähikontaktissa ette pärjää alkuunkaan. Sinäkin olet tuollainen heiveröinen pupujussi, jonka voisin heittää maahan milloin hyvänsä.”
Wood hengitti syvään kuin pullistaakseen kaikki lihaksensa äärimmilleen. Flint oli häntä isompi, ja piti paikkaansa, että lähes kaikki St. Malfoyn pelaajat olivat suurempikokoisia kuin heidän pelaajansa, mutta se ei suinkaan ollut kaikki kaikessa. ”Teidän tekniikkanne on niin alkukantaista, että voitatte vain ja ainoastaan jauhosäkkejä ja toisianne”, Wood sanoi.
”Ai?” Flint kysyi ja astui vielä askeleen lähemmäs niin että heidän nenänsä olivat vain parin sentin päässä toisistaan. Flintin hien tuoksu tuntui vahvasti.
”Niin juuri”, Wood sanoi eikä perääntynyt milliäkään.
”Todista se”, Flint murahti ja kumartui niin äkkiä, ettei Woodille jäänyt aikaa tehdä muuta kuin kääntää selkänsä, kun Flintin olkapää kumahti hänen keskivartaloonsa. Käännöksensä johdosta Wood pääsi ottamaan iskun paremmin vastaan, mutta hän oli silti kaatua. Hän oli kuitenkin sekunnissa ylhäällä ja syöksyi Flintin kimppuun. Hän iski polvitaipeisiin, koska tämä ei ollut mitään taklailua, tämä oli tappelua, ja Wood aikoi voittaa.
He painivat maassa äristen ja ähkien, ja jossain vaiheessa Woodin suussa alkoi maistua veri. Se ei ollut kuitenkaan ensimmäinen kerta, joten hän vain painoi kahta kovemmin. Kukaan pelaajista ei puuttunut tilanteeseen, eikä Wood sitä halunnutkaan. Hän halusi näyttää Flintille, että hän oli kovempi.
Wood yritti solmia jaloillaan Flintin jalkoja lukkoon ja samalla napata kiinni hänen ylävartalostaan. Hän oli lähes varma, että onnistuisi siinä – jalat olivat taatusti jo lukittuna – mutta juuri kun hän oli kietomassa käsiään Flintin rinnan ympärille saadakseen hallinnan, Flint yksinkertaisesti väänsi hänen kätensä pois. Wood puri hammastaan: hän ei ollut tajunnut, että Flint oli
niin vahva – ja samassa Flintin käsi väänsi hänen käsivarttaan selän taakse, eikä Woodilla ollut hajuakaan, miten Flint oli siinä onnistunut. Wood tunsi, kuinka Flintin jalat hakivat paikkaa hänen jalkojensa juurella, ja sitten Flintin polvi tunkeutui Woodin kylkeä pitkin – salamannopeasti Wood väänsi itsensä ympäri, pois Flintin kuristuksesta, ja Flint karjaisi turhautuneena.
”Hei, meidän pitäisi päästä treenaamaan”, kuului nyrpeä ääni.
”No treenatkaa sitten”, toinen nyrpeä ääni vastasi, mutta Wood ei voinut keskittyä, koska hänen piti taas väistään Flintin käsiä – hitto että tämä oli rankkaa, Wood tunsi koko kroppansa olevan jo aivan liukas hiestä, ja kun hän yritti tarrata Flintin käsivarteen, hän huomasi otteensa vain liukuvan pois.
”Hei, lopettakaa! Me käytiin tarkistamassa ne varaukset!” Se oli Angelinan ääni.
”Ne oli tehty päällekkäin, se ei ollut kummankaan moka!”
”Lopettakaa nyt, tai me joudutaan kohta pelaamaan ilman kapteeneja!”
Siinä vaiheessa Wood tunsi ylimääräisiä käsiä jaloissaan, ja hän yritti pitää kiinni Flintistä, kun häntä vedettiin pois – ja sitten hän tajusi, että myös Flintiä vedettiin pois, ja että huone oli täynnä tyytymättömiä pelaajia, jotka kaikki katselivat heitä kädet puuskassa – lukuun ottamatta niitä, jotka kiskoivat heitä erilleen.
”Tasapeli, tajuatteko?” Angelina sanoi. ”Tällä kertaa kukaan ei ollut kusipää eikä kukaan muu kuin vanha kunnon Hagrid mokannut. Varaukset oli tehty päällekkäin, ei sen kummempaa.”
Wood hieroi ranteitaan. ”No miten me muka nyt sitten treenataan?”
”Kai me voidaan tehdä lihaskuntoa yhtä aikaa?” Angelina kysyi.
”Täällä piti hioa taktiikkaakin”, Wood nurisi.
”No näköjään se nyt sitten täytyy tehdä myöhemmin”, Angelina kivahti. ”Älä ole tuollainen vauva.”
Lopulta Angelina sai tahtonsa läpi, ja he pitivät molempien joukkueiden yhteisen kuntopiirin. Kukin päätti vuorotellen liikkeen, jota he tekivät, ja Woodin oli äärimmäisen vastentahtoisesti myönnettävä, että kaikkien suoritukset paranivat huomattavasti, kun vihollinen oli samassa salissa tekemässä samaa liikettä.
Valot sammuivat ja katon tähdet alkoivat loistaa. He tekivät viimeisen vatsalihassarjan ja venyttelivät sen jälkeen. Wood vilkaisi Flintiä hämäryyden turvin. Hiki oli liimannut hiukset otsalle, ja ilme oli rento. Wood antoi hetkeksi ajatuksensa harhailla heidän painihetkeensä, ja jostain käsittämättömästä syystä häntä alkoi hymyilyttää.
**
Laukut seisoivat siistissä rivissä, aivan kuten parhaimpiin edustusvaatteisiinsa pukeutunut Weasley Collegen joukkuekin. Valokuvia napsittiin, ja kaikkien hymy ulottui korvasta korvaan. Tässä se vihdoin olisi. Tänään ratkeaisi, kuka ansaitsi mestaruuden ja kuka saisi olla häntä koipien välissä seuraavaan pelikauteen saakka.
”No niin, täältä tulevat oikeat starat”, kuului kipakka ääni.
Wood joukkueineen kääntyi katsomaan, kun St. Malfoyn väki asteli paikalle iänikuisissa valkoisissa paidoissaan ja aurinkolaseissaan. Flint oli etunenässä, mutta puhuja oli kuitenkin ollut Montague, joka nyt viittilöi vimmatusti käsillään, jotta kaikki katsoisivat hänen joukkuettaan.
”Oletteko taas darrassa, ja siksi peitätte silmänne valokuvauksessakin?” Fred Weasley kysyi teeskennellen ystävällistä sävyä.
”Loistavaa!” joku pressistä hihkaisi. ”Haistan suorastaan sähköä ilmassa! Tästä tulee ehdottomasti kauden mielenkiintoisin peli – eikä edes siksi, että tämä on finaali. Tehän harjoittelitte samassa hallissa, eikö niin?”
”Me emme kommentoi mitään ennen ottelua”, Wood sanoi terävästi ja paimensi joukkueensa kohti verryttelytilaa, joka oli tuplasti heidän omansa kokoinen ja lisäksi varattu tänään vain ja ainoastaan heidän käyttöönsä. Kassit kuljetettaisiin paikalle perästä.
Lämmitellessä tuntui siltä kuin he olisivat juosseet jonkinlaisen sähkövarauksen läpi. Kaikki oli tuttua, mutta silti erilaista, koska kyse oli finaalista, eikä edes mistä tahansa finaalista, vaan siitä
joka heidän olisi pakko voittaa. He hölkkäsivät, tekivät hieman lihaskuntoa, kokeilivat kevyesti taklauksia, heittelivät palloa ringissä ja huusivat aina heittäessään jotakin tunnelmaan sopivaa, kuten ”me käristetään ne niin kuin grillimakkarat”, ”illalla juhlitaan mestaruutta niin ettei kävellä viikkoon” ja ”ruhjotaan ne niin pahasti ettei ne kehtaa ensi kaudella pelata ollenkaan”. Kun lämpö oli yllä, joukkue lähti kohti pukuhuonetta. Ottelun odotus tuntui niin kovasti, että silloin tällöin pelaajien oli pakko purkaa jännitystä hyppimällä, varjonyrkkeilemällä tai vain pienellä spurtilla.
Peliuransa aikana Wood oli käynyt kymmeniä kertoja viimeisiä taktiikkoja läpi pukukopissa, hän oli vetänyt varusteet ylleen satoja kertoja, ja silti tämä tuntui aivan erityiseltä. Kun oli aika juosta kentälle, hän epäili, pysyisikö edes pystyssä.
Kaikki tuntui kulminoituvan tähän hetkeen.
Mutta totta kai Wood pysyi pystyssä. Hän johdatti joukkueensa kentälle ja virnisti täpötäyden katsomon huudoille. Hän näki toisella puolella St. Malfoyn joukkueen, ja äkkiä häntä ei enää jännittänytkään. Joukkue oli tuttuakin tutumpi tämän kauden jälkeen. Heillä ei ikinä ennen ollut ollut näin hyviä valmistautumismahdollisuuksia. Wood kätteli Flintiä ja katsoi tätä rauhallisesti silmiin. Peli alkoi.
Harry oli todella iskussa: hän potkaisi pallon suoraan maalialueelle. Fred Weasley vislasi katsoessaan, kuinka hyökkääjät säntäsivät viimeistelemään työtä. Wood katseli omalta paikaltaan, kuinka Bole syöksyi kohti Katieta, joka puolestaan pinkoi eteenpäin saadakseen kiinni pallon kanssa juoksevan Angelinan. Wood näki Bolen venyttävän jalkaansa eteenpäin tarkoituksenaan selvästi kampata Katie – Wood huusi varoituksen, mutta hän tiesi, ettei Katie mitenkään kuulisi sitä – ja sitten äkkiä Flint ilmestyi Bolen viereen ja esti kamppauksen.
Mitä helvettiä?
Kamppaus olisi ollut räikeästi vastoin sääntöjä, mutta Wood tiesi ihan yhtä hyvin kuin kaikki muutkin, että tuossa kohti tehtynä Bole ei olisi mitenkään voinut jäädä kiinni. Katie olisi saattanut loukkaantua pahasti tai sitten ei, asiasta olisi väitelty kiivaasti, mutta aivan taatusti rangaistusta ei olisi tullut.
Miksi Flint oli siis estänyt Bolea?
Weasley Collegen joukkue sai maalin, ja Wood melkein unohti hurrata muiden mukana.
Väliaikaan mennessä tilanne oli 10-7 Weasley Collegen hyväksi, kiitos Harryn. Joukkueet olivat saaneet yhtä monta maalia, mutta Harryn ansiosta Weasley Collegen maaleista oli tullut enemmän pisteitä.
”Hyökkäys on toiminut erinomaisesti!” Wood puhisi matkalla pukuhuoneeseen. ”Potkaisija on vertaansa vailla! Puolustus – no, meillä on parannettavaa, mutta kaipa mekin olemme olleet tänään melko kelvollisia!”
”Yritetään seuraavalla puoliajalla saada niiltä joku pelaaja kokonaan kentältä pois!” Fred Weasley ehdotti. ”Minä äänestäisin, että hyökätään Flintin kimppuun!”
Wood naurahti vähän hermostuneena. ”Niin, mutta erityisen vahva on Montague – häntä pitäisi saartaa enemmän. Siihen puuhan tarvitaan kaksi, ja sitten kolmas pääsee liikkumaan vapaammin. Derrickiä pitää myös pitää paremmin silmällä. Hänen harhautuksensa ovat tosi hyviä.”
He istuivat kukin paikalleen pukuhuoneessa ja alkoivat irrotella kypäriään, jotta pääsisivät kunnolla pyyhkimään hien naamalta. Silloin ovelta kuului koputus.
”Joo, sisään!” Fred oli ensimmäisenä huutamassa.
Koko joukkue jähmettyi aloilleen, kun ovi avautui ja sen toiselta puolelta paljastui Flint. Flintin hiukset olivat liimautuneet päähän, ja hän piteli kainalossaan kypärää ja näytti tavallisen tuimalta.
”Wood”, hän sanoi. ”Sinun pitäisi tulla tänne. Asia on tärkeä.”
Hitaasti Wood nyökkäsi. Yhä hitaammin hän nousi seisomaan ja asetti kypäränsä penkille. Hän keräsi katseita, joista päätellen joukkuetoverit pelkäsivät, että Wood oli haettu vain hakattavaksi. Kukaan ei sanonut mitään, kun Wood askelsi kohti ovea ja Flintin perässä siitä ulos. Ovi painui kiinni.
”Tänne näin”, Flint sanoi ja osoitti pientä käytävää, jonka perällä oli jonkinlainen komero. Wood seurasi, ja he seisahtuivat siihen komeron oven eteen, hiljaiselle käytävänpätkälle, ja jostain kaukaa kuului yleisön ja henkilökunnan tasaista meteliä.
”Mikä asia on tärkeä?” Wood kysyi.
”Minä en vihaa sinua”, Flint sanoa töksäytti.
Hengitys tuntui hetkeksi takertuvan Woodin kurkkuun silkasta yllätyksestä. Hän puuskautti sen ulos ja jäi ihmettelemään tilannetta. Siinä he seisoivat, kaksi miestä valtavissa suojuksissaan, jotka hipoivat lähes käytävän seiniä. Heillä oli koko kauden ratkaiseva ottelu meneillään, he olivat vihanneet toisiaan siitä asti kun oppivat toistensa nimet, he olivat asuneet viikkoja samassa huoneessa, ja äkkiä Flint koki tärkeäksi tulla sanomaan, ettei enää vihannut häntä.
”Ahaa”, Wood lopulta vastasi.
Flint näytti yhä tuimalta. ”Oikeastaan tässä viime viikkojen aikana… luulen, että olen alkanut…” Flintin haparointi sanojen kanssa tuntui olevan suuressa ristiriidassa hänen hyökkäävän olemuksensa kanssa, melkein kuin hän olisi ollut Woodille vihainen siitä, mitä sanoi. ”Olen alkanut… tuntea vetoa sinua kohtaan.”
Wood nielaisi. Aivan kuin niiden sanojen myötä tilanne olisi taas muuttunut: he olivat kaksi fyysistä pelaajaa tungettuna pieneen tilaan, heistä molemmista huokui hikeä ja miehisiä tuoksuja, ja äkkiä Wood muisti selvästi Flintin kädet vartalollaan, kun he olivat painineet – sen voiman, sen varmuuden –
”Romanttista vetoa”, Flint täsmensi ja näytti itsekin hämmentyvän sanojaan. ”Olen miettinyt… Kaikki ne jutut, mitä me tehtiin – ja sinä vain jatkoit, pidit pääsi, ja mikään ei hetkauttanut sinua – ja se että te ette halunneet vain
voittaa, te halusitte myös
pelata… Mutta ei siinäkään ole kaikki, tai edes siinä mitä sinä sanoit – en osaa selittää, en – ”
Siinä vaiheessa Wood kyllästyi kuuntelemiseen, heitti kätensä Flintin niskaan ja kiskaisi väkisin tämän suun omaansa vasten. Hän astui lähemmäs, niin lähelle kuin kaikkine suojavarusteineen pystyi, ja he suutelivat toisiaan ja purivat toistensa huulia ja Flint maistui hieltä ja mieheltä ja kuumuudelta.
”Samat sanat”, Wood sanoi hetken kuluttua. Hän piti yhä Flintin niskasta kiinni ja puhui tämän leualle. ”Paitsi että te olitte kusipäitä ja halusitte vain voittaa, eikä teitä kiinnostanut muu kuin kusipäisyys.”
Flint naurahti ja pukkaisi Woodia olkapäähän. ”Se tuntuu tyhmältä nyt. Väärältä. En halua mennä runnomaan sinua kentälle – en ole halunnut koko päivänä. Te ansaitsette voiton – te olette olleet kunnon pelaajia alusta asti. En vain enää tahdo pelata sinua vastaan.”
Wood nyökkäsi. ”Niin. Ja tämän jälkeen on ihan mahdoton…” hän näykkäisi Flintiä leuasta ”… keskittyä.”
**
Väliaika oli ohi, kun Wood palasi huuli hieman turvoksissa pukuhuoneeseen. Hän ei vastannut mitään, kun häneltä kysyttiin, mihin hän oli kadonnut. Joukkue palasi kentälle, mutta kun heidän oli tarkoitus vaihtaa puolia, Flint ja Wood jäivät keskikentälle tuomarin viereen.
”Me emme enää pelaa”, Flint sanoi, ja Wood mumisi hyväksyvästi.
”Miten niin ette pelaa? Kuka kuoli?” tuomari kysyi turhautuneen kuuloisena.
”Päinvastoin”, Wood sanoi. ”Me olemme löytäneet toisemme, jos niin nyt voi sanoa, ja lopputulos on se, että emme voi pelata toisiamme vastaan.”
Muut pelaajat hölkkäsivät pikkuhiljaa paikalle ihmettelemään, mistä viivästys johtui. Flint ja Wood joutuivat selittämään asian neljä kertaa uudestaan, ja tuomari pudisteli päätään. Kuuluttaja höpisi jotakin ”mielenkiintoisesta käänteestä” ja ”pussailuhuhuista”.
”Mitä paskaa tuo nyt on olevinaan?” Angelina sähähti. ”Jos haluat hässiä vastustajaa, siitä vain, mutta ei se peliä peruuta!”
”Kas vain, hikarityttö puhuu kerrankin asiaa”, Bole murahti. ”Ota aivot takaisin käteen, Flint!”
Mutta Flint ja Wood eivät antaneet periksi. He tarttuivat toisiaan kädestä ja julistivat, että elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin veren maku suussa kilpailu ja toisten voittaminen. Lopulta tilanne ratkesi, kun kummankin joukkueen pelaajat tarttuivat väkivalloin kapteeniinsa ja kantoivat heidät ulos kentältä. Sitten toinen puoliaika alkoi.