Nimi: Kermaleivoksia Katulapsille
Ikäraja: S
Trope/genre: found family, fluff, hyggeily
A/N: Heti kun näin hyggehaasteen, tämä porukka tuli mieleen. Mikäpä sen parempi trope yhdistää hyggeen kuin found family <3 Tämän poppoon löytää myös
tästä (S) tekstistä, mikä kannattaa ehkä lukea ensin. Jos tämän kuitenkin ymmärtää ilman tuota tekstiä, niin aina parempi!
Osallistuu hyggehaasteeseen teemana
köyhyysSatoi.
Vesi lorisi katuojissa, tipahteli räystäiltä kadulla kulkevien niskaan ja kerääntyi lammikoiksi kaduille. Kostea tuuli puhalsi uhkaavasti ja sai kotiinsa kiiruhtavat ihmiset kietomaan takkinsa tiukemmin ympärilleen.
Useimmat ihmiset olivat jo kotonaan, kerääntyneet roihuavan takkatulen ääreen teekupillisen kanssa, johon oli mahdollisesti kaadettu loraus viskiä tai jotain muuta terävämpää. Lapset saivat kaakaota, jonka päälle kasattiin kermavaahtoa ja suklaahippuja, vanhempi väki nautti sherrystä.
Ethanille ei kuitenkaan sitä ylellisyyttä suotu, joten hän tarpoi eteenpäin kuravelliksi muuttuneella kadulla. Vesi loiskui hänen rikkinäisissä saappaissaan ja sai hänet liukastelemaan. Useammin kuin kerran hänen jalkansa lipesi ja hän melkein kaatui vatsalleen mutaan.
Tämä osa Aestenin kaupungista oli melkein säkkipimeä. Köyhillä ei ollut varaa kaasuvaloihin ja sade oli sammuttanut harvat lyhdyt. Läheinen taverna oli kuitenkin valaistu kirkkaasti ja sieltä kuului nauruja ja tuoppien kalistelua. Ethan kiihdytti askeleitaan ja ohitti tavernan niin kaukaa, ettei häntä voinut nähdä oviaukosta. Humalaisista ei koskaan tiennyt.
Hän käveli eteenpäin niin kauan, että kapeat kadut jäivät taakse. Kun hän kääntyi Hirttäjänkadulle, se laajeni tieksi, jota reunustivat ränsistyneet talot.
Oli vaikea uskoa, että tämä oli joskus ollut Aestenin suosituimpia alueita. Hirttäjänkadulla (jota ei silloin vielä kutsuttu sillä nimellä) oli aikoinaan asunut varakkaita kauppiaita, jopa muutama aatelinenkin. Syystä jota kukaan ei tiennyt, alue oli kuitenkin hiljalleen menettänyt suosiotaan ja rapistunut, kunnes viimeisenkin talon ikkunat oli naulattu umpeen.
Huhuttiin, että se johtui kirouksesta. Eräs Hirttäjänkaduilla asuneen rikkaan kauppiaan poika oli rakastunut palavasti viereiseen taloon muuttaneeseen nuoreen aatelisnaiseen. Naisen isä ei kuitenkaan katsonut hyvällä nuorten kosiskelua, ja eräänä päivänä nuori mies löydettiin hirttäytyneenä huoneestaan. Jotkut kuiskivat, ettei nuori mies ollut joutunut köyden jatkoksi omin voimin, vaan häntä oli autettu matkalla manan majoille, mutta mitään ei voitu pitävästi todistaa. Pojan surun murtama isä vannoi kostoa, ja pian sen jälkeen alue alkoi rapistua.
Nykyään kukaan ei enää muistanut mikä kadun alkuperäinen nimi oli, mutta useimmat kiersivät Hirttäjäkadun kaukaa. Huhuttiin että siellä kummitteli.
Ethanille ja hänen ystävilleen se kuitenkin tarjosi kodin.
Hän liukasteli eteenpäin, kunnes saapui kadun kolmatta taloa kiertävän aidan viereen. Aita oli kai joskus ollut komeakin, mutta nyt se vinksotti vääntyneenä murtovarkaiden ja eläinten jäljiltä. Portti oli jo aikoja sitten juuttunut kiinni, mutta puoliksi pensaisiin hautautuneeseen aitaan oli jäänyt aukko, mistä Ethan pääsi livahtamaan läpi.
Hän asteli sateen huuhtoman puutarhan läpi ränsistyneelle vanhalle kartanolle, mutta ei astunut etuovesta sisään. Sekin oli juuttunut kiinni jo kauan sitten, mutta talon takana nurmikkoon uponneena oli pieni luukku, josta pääsi kellariin. Koska se oli hautautunut rikkaruohoihin jotka olivat vallanneet ränsistyneen puutarhan, sitä ei nähnyt ellei tiennyt mistä etsiä.
Ethan kiskoi luukun auki ja pujahti sisään. Hän sulki luukun huolellisesti takanaan ja katseli ympärilleen.
Tuntui kuin näkymätön käsi olisi lakannut hakkaamasta häntä. Kaatosateen pauhun jälkeen kellarin hiljaisuus tuntui melkein luonnottomalta. Siellä oli myös hyvin pimeää, vielä pimeämpää kuin ulkona.
Ethan astui varovasti askeleen eteenpäin. Hän ei pystynyt näkemään juuri lainkaan eteensä, mutta tiesi, että lattialla oli ansalanka. Se oli kiinnitetty pieneen kelloon, joka varoittaisi yläkerrassa olijoita tulijasta. Vaikka kartanossa ei enää ollutkaan mitään varastamisen arvoista, joku saattaisi silti etsiä sieltä majapaikkaa.
Varmistettuaan että oli ohittanut ansalangan Ethan harppoi eteenpäin, kunnes hänen hapuileva kätensä löysi portaat. Hän nousi ne ylös ja kohotti luukkua niiden päässä.
Luukku avautui valtavaan keittiöön, jonka seinille oli ripustettu valtavia kuparipannuja ja -kattiloita. Niitä varkaat eivät olleet vaivautuneet viemään.
Ethan käveli keittiön poikki ja värähti. Kosteat vaatteet takertuivat hänen ihoonsa ja hän toivoi, että hänellä olisi toinen vaatekerta.
Hänellä ei kuitenkaan ollut, ja hän oli kiitollinen siitäkin, mitä hänellä oli. Monilla lapsilla ei ollut edes kenkiä, hänellä sentään oli jaloissaan vanhoista saappaista ommellut tossut. Takkikin hänellä oli, vaikkakin vanha ja paikattu ja hiukan liian suuri.
Hän nousi kapeat palvelusväen portaat ränsistyneen alakerran ohi yläkertaan, kunnes pääsi pieneen vihreään salonkiin. Sieltä hän vihdoin löysi ystävänsä.
Vihreää salonkia hallitsi muhkea marmoritakka, jota koristi luonnollisenkokoinen (niin Ethan ainakin luuli) leijonanpää ja valtavat tassut. Siinä paloi kitulias tuli.
“Eikö meillä ole enempää hiiliä?” Ethan kysyi ja veti pienen paketin takkinsa alta. Hän ojensi sen tytölle joka oli polvillaan takan edessä ja hämmensi pientä pataa.
“Tiedät hyvin, että niitä pitää säästää”, tyttö sanoi nostamatta katsettaan padasta. “Talvi on tulossa.”
“Mitä sinä toit, Merle?” kysyi vanhalla kuluneella sohvalla loikoileva tyttö. Tämä nyhti hajamielisesti sohvan pehmustetta hiirien syömästä reiästä ja katseli häntä pähkinänruskeilla silmillään.
“Pari kananmunaa”, Ethan vastasi ja istahti matolle. Se oli löytynyt ullakolta rullaksi käärittynä ja oli vielä kohtuullisen hyvässä kunnossa. “Jonkun kauppiaan koju hajosi ja ne vierivät suoraan syliin. Löysitkö sinä jotain?”
Tyttö hymyili viekkaasti. Tämä oli heistä paras varas. "Paketin kermaleivoksia."
Ethan tuijotti tyttöä. "Oikeasti?"
"Näytä hänelle, Ruth."
Pataa hämmentävä tyttö pyöräytti silmiään mutta ojensi Ethanille valkoisen rasian vierestään. "Kermaleivokset eivät täytä vatsaa, Vicky."
"Toin minä porkkanoitakin."
"Saisit silti pysytellä poissa leipomoista. Jonain päivänä jäät vielä kiinni."
Ethan sulki tyttöjen kinastelun mielestään ja keskittyi rasiaan edessään. Se oli hiukan vettynyt ja lysähtänyt kasaan yhdeltä sivulta, mutta leipomon leima sen kannessa oli edelleen tunnistettavissa. Hän veti silkkinauhan rasian ympäriltä ja kurkisti sisään.
Rasiassa oli kuusi pulleaa, kullankeltaista leivosta. Ne oli täytetty kermalla ja kuorrutettu suklaalla tai vaaleanpunaisella sokerilla. Jokaisen päällä oli mansikkaviipale.
Kuusi leivosta. Yksi heille kaikille.
Ethanin sormia syyhytti napata leivoksista yksi, mutta hän tiesi odottaa. Hän sulki rasian mutta ei sitonut nauhaa takaisin sen ympärille. "Hei Kara, haluatko tämän?"
Kuluneessa nojatuolissa istuskellut tyttö kohotti katseensa ompelutyöstään ja ojensi kätensä. "Näytä."
Ethan ojensi nauhan hänelle. Kara silmäili sitä ja antoi sinisen silkin liukua sormiensa läpi. “Tästä tulisi nätti koriste sinun lakkiisi, Vicky.”
Vicky tuhahti. Kara nauroi ja veti kuluneen nahkalenkin hiuksistaan. “Ei tästä oikein ole kuin hiusnauhaksi," hän sanoi, letitti näppärästi punaruskeat hiuksensa ja vilkaisi Vickyä paheksuvasti. “Lopeta se pehmusteen nyhtäminen. Sohvan voi peittää viltillä, mutta pehmustetta ei saa lisää mistään.”
“Se on kuitenkin täynnä rottia.”
“Eikä ole. Darren hääti ne tiehensä.”
“Darren hääti melkein minutkin tiehensä, siinä kojeessa oli kauhea ääni”
Ethan katsoi parhaaksi puuttua kinasteluun ennen kuin se karkaisi käsistä. “Missä Darren ja Kit ovat?”
“Yläkerrassa”, Vicky sanoi ja vilkaisi kohti kattoa. “Korjaavat sitä vanhaa pianoa.”
“Miksi?” Ethan kurtisti kulmiaan. Korjailihan Darren tietysti aina kaikenlaista, aina savupiipuista vanhaan gramofoniin joka oli osoittautunut oivalliseksi hiirenkarkottimeksi. Pianon korjaaminen tuntui kuitenkin ajanhukalta, eihän heistä kukaan osannut soittaa.
“Kit osaa”, Vicky sanoi kuin lukien hänen ajatuksensa. Tyttö osasi usein kertoa toisen mietteet hermostuttavan tarkasti.
“Ainakin vähän.” Vicky katseli mietteissään tuleen ja lisäsi sitten: “minäkin osaan.”
Ethan tuijotti ystäväänsä. “Missä sinä olet oppinut?”
Vicky kuitenkin vain heilautti kättään ja Ethan ymmärsi olla kyselemättä enempää.
Älä kysy, jos et halua kuulla, oli yksi heidän pienen perheensä kirjoittamattomista säännöistä ja se oli aina palvellut heitä hyvin. Oli turha pohtia kadonneita tai kuolleita vanhempia tai huonoa tuuria, kun asiat eivät olisi siitä mihinkään muuttuneet.
Ethan päätti kääntää huomion takaisin asioihin, joilla oli jotain merkitystä. “Mitä ruokaa?”
“Porkkanakeittoa”, Ruth ilmoitti katse jälleen padassa. “Sipulien kanssa. Aamulla saadaan leipää, Darren löysi jauhoja.”
Darren tuskin oli vain löytänyt jauhoja lojumasta kadulta, mutta Ethanilla oli tärkeämpiä asioita mielessään. “Eikö me voitaisi tehdä lettuja? Minähän toin munia.”
“Leipä kestää kauemmin”, Ruth ilmoitti äänensävyllä joka kertoi asian olevan loppuun käsitelty. Ethan irvisti. Kara irvisti takaisin ja pisti neulan takaisin ompelukseensa.
Samassa Ethan muisti jotain. “Hei Kara, minä löysin muutakin.” Hän veti taskustaan rullalle käärityn lehden ja ojensi sen tytölle.
Kara suoristi paperin ja katseli sitä kulmiaan kurtistaen. Lehti oli sateessa kulunut ja käpristynyt, mutta paperi oli joskus ollut hyvälaatuista ja tekstistä sai vielä selvää. “Nuoren ladyn lehti”, hän luki hiukan takellellen ja selaili sivuja. “Tässä on nätti takin ohje. Saisin siihen ehkä tarpeet kasaan jos haluat uuden, Vicky.”
Vicky murahti torjuvasti ja vetäytyi syvemmälle nahkatakkiinsa. Se oli valtava laitos, aikuiselle miehelle tehty ja hennolle tytölle naurettavan iso, mutta Vicky ei halunnut kuulla puhuttavankaan että luopuisi siitä. Olihan takki kieltämättä käytännöllinen: se palveli huopana, sateensuojana ja hätätilanteessa jopa telttana. Lisäksi sen taskut olivat niin täynnä kaikenlaista pikkutavaraa, että niillä selviäisi autiolla saarella ainakin vuoden.
Kara naurahti ja jatkoi sivujen selaamista. Tämä oli taitava käyttämään neulaa, mikä näkyi heidän vaatteissaan: harvalla katulapsella oli yhtä hyvin ommellut ja paikatut vaatteet. Heillä oli jopa kengät, vanhoista saapaspareista ommellut ja satamasta näpistetyllä purjekankaalla vahvistetut. Ethan tiesi, että Karan sormia syyhytti ommella vaatteisiin rimpsuja ja röyhelöitä niin kuin aatelistytöillä, mutta tämä hillitsi itsensä. Heillä ei ollut varaa tuhlata kangasta mihinkään ylimääräiseen, ja sitä paitsi rimpsuista oli helppo tarrata kiinni.
Huoneeseen lankesi miellyttävä hiljaisuus. Ruth hämmensi keittoa ripotellen siihen keittiöstä löytyneitä mausteita, Vicky loikoili sohvalla ja teroitti taskuveistään (joka oli oikeastaan Kitin) ja Kara selaili lehtistään. Ethan nojasi selkäänsä sohvaa vasten ja sulki silmänsä. Hän ei ehtisi nukahtaa, mutta hän voisi ainakin nauttia hetken tulen heikosta lämmöstä ja antaa vaatteidensa kuivua.
Hiljainen kolahdus havahdutti hänet ohuesta unesta ja hän oli jaloillaan ennen kuin edes huomasi nousseensa. Hän vaihtoi katseen muiden kanssa ja lähti kohti ovea-
“Rauhoitu Merle, se on vain Kit ja Darren.”
Ethan päästi ilman pakenemaan keuhkoistaan ja mulkaisi Vickyä, joka teroitteli edelleen veistään. “Miksi sinä kutsut aina kaikkia sukunimellä?”
Vicky kohautti harteitaan. “Miksi ei?” hän kysyi ja ojensi veitsen Kitille, joka otti sen vastaan ja laittoi taskuunsa. “Sillä saa helpommin ihmisten huomion.”
“Kohta syödään,
Falck”, Ruth sanoi kuivasti ja veti padan tulelta “Joten kata pöytä.”
Vicky nurisi, mutta meni pienelle kaapille, jossa he säilyttivät astioita. Sekin oli löytynyt ullakolta. Kun kartano oli hylätty, sieltä oli viety pois kaikki mikä vain irti lähti, ja murtovarkaat olivat pitäneet huolta lopuista. Pieni lohkeillut kaappi oli kuitenkin ollut jäänyt unohtuneena lojumaan ullakolle, eikä siitä mitään iloa olisi kenellekään ollutkaan. Se saattaisi hyvinkin päätyä polttopuuksi jos talvesta tulisi ankara.
Salongissa ei enää ollut muita huonekaluja kuin sohva, muutama nojatuoli ja astiakaappi, mutta Darren oli hajottanut keittiön valtavan pöydän ja nikkaroinut palasista uuden. Se oli soikion muotoinen ja seisoi yhdellä jalalla uhmaten painovoimaa, mutta oli toistaiseksi pysynyt yllättävän hyvin kasassa. Joskus Ethan toivoi että olisi voinut kurkistaa Darrenin pään sisään: hän ei tiennyt, millaisessa maailmassa pojan piti elää, ettei tälle tullut mieleenkään, että pöydässä oli yleensä neljä jalkaa.
Vicky kattoi pöydälle kuusi kuhmuista, lohkeillutta kulhoa ja jokainen kaivoi repuistaan omat lusikat ja mukit. Niitä oli ollut keittiössä muutama, mutta he käyttivät silti omia aterimiaan, niin kuin olivat kadullakin tehneet. Koskaan ei tiennyt, milloin poliisi tai yösijaa etsivä kulkuri löytäisi kartanon ja he joutuisivat lähtemään.
Ethan toivoi, että he voisivat jäädä ainakin osaksi talvea. Syksy oli ollut kylmä ja kostea ja talvesta uhkasi tulla samanlainen.
Porkkanan makea tuoksu tulvahti padasta ja työnsi ajatukset talvesta tiehensä. “Soppaa?” Darren kysyi ja kurotti katsomaan pataan. Ruth työnsi hänet lempeästi pois.
“Se ei ole soppaa, se on
Potage de Crécyä persiljan kanssa”, Ruth sanoi ja ojensi Kitille kauhan. “Löysin keittiöstä pippuriakin.”
Ethan kurtisti kulmiaan. “Potato mitä?”
“Se on oikeastaan vain hienompi tapa sanoa porkkanakeitto”, Kit valisti häntä, kauhoi annoksen keittoa kulhoon ja ojensi sen Darrenille. Kit jakoi aina ruuan, että kaikki saisivat samankokoiset annokset. Ethanilla ei ollut laskupäätä, Kara ja Vicky eivät viitsineet, Darren yritti aina laittaa omaan kulhoonsa vähemmän väittäen ettei ollut nälkäinen, ja Ruthista oli mukavaa kun häntä palveltiin kuin hienoissa taloissa.
Ethan ei malttanut odottaa että kaikki olivat saaneet ruokansa, upotti vain lusikkansa keittoon ja maistoi. Keitto oli niin paksua ja täyteläistä, että oli vaikea uskoa, että siinä oli vain persiljaa ja porkkanoita. Ruth piti kokkaamisesta yhtä paljon kuin Kara vaatteista, mikä koitui kaikkien onneksi, sillä ennen tytön liittymistä joukkoon he olivat eläneet enimmäkseen varastetulla leivonnaisilla ja raaoilla vihanneksilla. Ruth oli myös kekseliäs: Ethan ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että kaatosateen jälkeen esiin mönkiviä etanoita tai kiviä muistuttavia kotiloita voisi syödä. Joskus tyttö erehtyi, niin kuin silloin kun oli yrittänyt savustaa Ethanin tuomaa kalaa ja he olivat saaneet vatsanväänteitä, mutta kaikki tiesivät, että tämän kokkaustaidot pitivät heidän hengissä ja poissa orpokodista.
Keitto oli hyvää ja siitä riitti kaikille toinenkin annos. Darren sai kolmannenkin, vaikka yrittikin vastustella. Darren sai aina hiukan enemmän kuin muut, vaikka kukaan ei sanonutkaan sitä ääneen. Kukaan ei sanonut sitäkään ääneen, että Darrenin iho oli muiden ihoa kalpeampi, melkein läpinäkyvä, ja joskus tämän huulet sinersivät keskikesälläkin.
Älä kysy jos et halua kuulla.Kun keitto oli syöty, lautaset pesty ja laitettu takaisin kaappiin, Ruth nosti viimein pahvilaatikon pöydälle. Kaikki olivat silmäilleet sitä jo hetken, mutta Ruth ei koskaan suostunut siihen, että jälkiruoka olisi syöty ennen pääruokaa, ja Kit tuki tätä. Vicky sen sijaan mutusteli milloin mitäkin, mikä olikin heidän yleisin riidan aiheensa.
Kara valitsi ensimmäisenä itselleen vaaleanpunaisen leivonnaisen. Kit ja Vicky jakoivat omansa, niin että kumpikin sai puolikkaan suklaisesta ja vaaleanpunaisesta. Ethan valitsi suklaata ja Darren mansikkaa, Ruthille jäi viimeinen suklaa.
Hetken huoneessa oli hiljaista. Kaikki keskittyivät leivonnaisiin, hiljalleen rätisevään takkatuleen ja mukavasti lämpiävään huoneeseen. He eivät juuri oleskelleet muualla kartanossa muuten kuin etsiessään jotain käyttökelpoista. Vihreä salonki oli valikoitunut majapaikaksi paitsi takan, myös sen vuoksi, että sen ikkunat oli laudoitettu umpeen eikä tulen houkutteleva hehku näkynyt kadulle.
Kun viimeinenkin kermannokare oli kadonnut, aikaisemmin karannut uni alkoi taas houkutella Ethania pauloihinsa. Hän veti repustaan vanhan kuluneen viitan, käpertyi matolle ja kuunteli ystäviensä hiljaista juttelua. Kara laittoi ompeluksensa pois ja tuli makaamaan matolle hänen viereensä. Ethan levitti viitan heidän molempien ympärille ja Kara työnsi oman vilttinsä reunat sen alle. Huone oli vieläkin hiukan viileä ja kostea, mutta toisen lämpö karkotti koleuden tehokkaasti.
Kit ja Vicky pelasivat vielä korttipeliä, mutta muut alkoivat hiljalleen asettua heidän viereensä. Ruth tuli makaamaan Karan toiselle puolelle, Darren Ethanin. Poika tuntui hiukan lämpimältä Ethanin selkää vasten ja hän mietti huolissaan, oliko tämä tulossa kipeäksi. Sairauksista oli vaikea toipua ja apteekkarit niin mustasukkaisia lääkkeistään, että heidän liikkeensä olivat Vickynkin kykyjen ylärajoilla. Viime talvena tämä oli uskaltautunut yhteen apoteekeista kun Darrenin yskä piti kaikki valveilla öisin ja alkoi tarttua Karaankin, mutta rakennuksiin sisälle meneminen oli silti niin vaarallista että he hoitivat mieluiten itseään Ruthin yrttijuomilla ja Karan pajunkuoriteellä.
Ethan sulki silmänsä. Unen läpi hän pystyi kuulemaan, miten Kit ja Vicky vaihtoivat kieltä. Pehmeä arania vaihtui kulmikkaaseen havraan, jota kumpikin puhui luontevasti kuin äidinkieltään.
Joskus Ethan ajatteli, ettei Kit kuulunut kadulle niin kuin he muut. Tämä oli ihan yhtä räsyinen ja laiha kuin hekin, mutta jokin pojassa kertoi silti toista tarinaa, sellaista, mihin kuului nimikirjaimin koristellut taskuveitset, puutarhojen ympyröimät linnat ja
potage de crécyt, ei porkkanasopat.
Hän ei kuitenkaan kysellyt, eikä sillä ollut väliäkään. Joka tapauksessa Kit oli nyt täällä, heidän kanssaan, osa heidän pientä perhettään. Ja juuri nyt kaikki oli hyvin juuri niin kuin oli.
Sen ajatuksen tuudittamana Ethan painautui lähemmäs Karaa ja vajosi sikeään, unettomaan uneen.
