Kirjoittaja: Simma
Ikäraja: K-11
Paritus: Harry/Draco
Tyylilaji: draama, angst, kahdeksas vuosi
Vastuuvapaus: En omista hahmoja enkä saa tästä mitään rahallista korvausta.
Yhteenveto: Harry ja kumppanit palaavat sodan jälkeen Tylypahkaan vielä viimeiselle lukuvuodelle. Koulu ei enää kuitenkaan tunnu samalta kuin ennen. Onko sota sittenkään täysin ohi? Ja kehittääkö Harry itselleen taas uuden pakkomielteen Dracosta?
A/N: Se olis taas Simsim pitkästä aikaa Pimeyden voimien puolella!
Aloitin kirjoittamaan tätä ficciä vuonna 2018 nanoon, sain kirjoitettua ehkä vajaa puoleen väliin ja sitten innostus lopahti. Sittemmin oon aina välillä avannut ficcitiedoston ja korjaillut sitä sieltä täältä ja koittanut kirjoitella lisää tekstiä. Tulin nyt siihen tulokseen, että voisin alkaa jakaa tätä tänne, koska a) Finissä ei koskaan ole liikaa ficcejä ja b) ehkä tämä motivoisi paremmin kirjoittamaan tämän viimein loppuun asti. Ficciä on tällä hetkellä kirjoitettuna noin 33 000 sanaa, enkä tiedä, kuinka pitkä tästä lopulta tulee.
Älä pelkää pimeää
1. osa
King’s Crossin juna-asemalla liikkui tavallista enemmän väkeä. Syyskuun ensimmäinen päivä oli monille tuiki tavallinen päivä, eikä siinä ollut mitään normaalista poikkeavaa. Aamupäivä oli lämmin, aurinko pilkisti ajoittain hieman pilvien lomasta ja loihti säteitään ihmisiin, jotka joko seisoskelivat asemalla odottaen oman junan saapumista, nousivat kyytiin juuri saapuneeseen junaan tai sitten poistuivat siitä ulos. Asema oli aina enemmän tai vähemmän täynnä matkustajia, mutta tänä kyseisenä päivänä niitä näytti olevan perinteiseen arkipäivään nähden paljon enemmän. Oli vuoden omituisin päivä, jos aseman työntekijöiltä kysyttiin. He olivat alkaneet kiinnittää siihen huomiota vuosien varrella: joka vuosi tähän aikaan asemalla poukkoili mitä erikoisemmin pukeutuneita ihmisiä, jotka näyttivät kuin olisivat eksyneet matkalla naamiaisiin. Heitä säntäili sinne sun tänne kuin etsien jotain tiettyä laituria sitä kuitenkaan löytämättä. He pitivät normaalia enemmän meteliä ja kiinnittivät kukin paljon huomiota ulkonäöllään. Monet heistä olivat nimittäin pukeutuneet sangen omituisesti.
Eräs vanha konduktööri Walker, joka oli tehnyt samaa työtä lähemmäs neljäkymmentä vuotta, oli jo tottunut tähän, mutta silti häntä jaksoi huvittaa ja kummastuttaa sama joka vuosi. Hän oli nähnyt erilaisia suippoja hattuja, kummallisia kaapuja ja herra ties mitä naamiaisasuja, ja näillä kaikilla henkilöillä tuntui olevan muutama sama asia, joka heitä yhdisti – erikoisten vaatteiden lisäksi. Monet heistä kantoivat mukanaan luutia, suuria vanhanaikaisia matka-arkkuja, sekä jotain eläintä, kuten pöllöä tai kissaa. Joka vuosi Walker koetti seurata tätä kummallista sakkia koettaen selvittää, keitä he oikein olivat ja minne he olivat matkalla. Jostain syystä hän ei ollut kuitenkaan saanut selville mitään. Jotenkin he aina onnistuivat katoamaan asemalta, aivan kuin he eivät olisi koskaan edes siellä olleet. Aivan kuin jokin taikuus saisi heidät vain katoamaan aivan silmien edestä. Ensin he pyörivät aivan siinä hänen edessään ja sitten,
puff, ei enää jälkeäkään. Herra Walker oli kuitenkin käytännön mies, joka uskoi siihen mitä hän näki tai koki. Hän tiesi, ettei sellaisia taikahömpötyksiä ollut olemassakaan, mutta toisinaan hän antoi itsensä salaa ajatella, että ehkä kyseessä oli jotain yliluonnollista, jopa taikuutta, kunnes hän taas muistutti itseään tosiasioista ja jatkoi työpäiväänsä normaaliin malliin. Kaikelle löytyisi kyllä vielä jokin järkevä selitys.
Tämäkään vuosi ei ollut mikään poikkeus. Hän huomasi jo varhain ensimmäisten kummajaisten ilmaantuvan asemalle. Pikkuhiljaa niiden määrä kasvoi ja niitä näkyi eniten laitureiden yhdeksän ja kymmenen välillä. Joskus Walker oli käynyt kysymässä heiltä, minne he oikein olivat menossa, mutta hän ei ollut saanut kunnon vastausta, vain pelkkää sekoilua. Joku vanha rouva, joka oli pukeutunut kukikkaaseen yöpaitaan, sopersi jostain
pahkajunasta. Eräs mies, joka oli sonnustautunut karvahattuun ja räpylöihin, koetti ostaa jotain leikkirahoilla – jostain kajuutoista tai kaljuupeista hän oli puhunut. Heillä oli myös paljon lapsia mukanaan, eikä herra Walker voinut sietää ajatusta, että nämä kahjot olivat sotkeneet lapsensakin mukaan moiseen humpuukiin. Eräs pieni lapsi oli kerran kysynyt Walkerilta tietä laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä... Eihän sellaista ollut edes olemassa! Lapsi oli raahannut perässään suurta määrää matkatavaroita, joista oli selvästi pilkistänyt muun muassa jokin pata tai kattila, jonka sisästä oli kuulunut sammakon tai jonkin rupikonnan kurnutusta.
Ehkä tämä vuosi toisi herra Walkerille vastauksen häntä jo pitkään askarruttaneeseen kysymykseen. Tällä kertaa hän saisi selvyyden tälle omituisuudelle. Hän päätti pitää lounastaukonsa vähän ennen yhtätoista, sillä juuri silloin näitä kummajaisia oli liikkeellä eniten. Hän aikoi asettua mukavasti istumaan tuolille, josta näki suoraan laiturit yhdeksän ja kymmenen, ja seurata haukkana ohi kulkevia ihmisiä samalla kun hän söisi lounastaan, eikä hän räpäyttäisi silmäänsäkään ettei vain mikään menisi häneltä ohi. Tänä vuonna, Walker tuumi itsekseen istuutuessaan lounassämpylänsä ja kahvikuppinsa kanssa tuolilleen, tänä vuonna hän saisi selvitettyä tämän mysteerin. Tänä vuonna tämä kaikki saisi jonkin järkevän selityksen, eikä hänen enää tarvitsisi haaskata aikaansa sen ajattelemiseen.
Mutta valitettavasti tämäkään vuosi ei ollut herra Walkerin vuosi. Juuri ennen kello yhtätoista hänet kuulutettiin mitä pikimmiten laiturille viisi hoitamaan jotain matkalippujen tarkistuksessa ilmennyttä epäselvyyttä ja kun hän viimein pääsi ansaitulle lounastauolleen, olivat kummajaiset laitureiden yhdeksän ja kymmenen välistä kadonneet.
*
Kirkkaanpunaisen pikajunan ovet avautuivat, ja nuoret noidat ja velhot alkoivat kiivetä sisään. He hyvästelivät vanhempansa ja kiiruhtivat sitten junaan muiden perässä. Suurin osa nuorista oli kokenut saman jo aikaisempina vuosina, mutta kuten aina, joukossa oli myös monia, joille tämä oli ensimmäinen kerta. He odottivat sekä innoissaan että peloissaan ensimmäistä matkaansa Tylypahkaan. Mutta tänä vuonna joukosta löytyi myös poikkeustapauksia. Olisi kyseessä ollut mikä tahansa muu vuosi, joukko olisi koostunut vain 11–17-vuotiaista Tylypahkan oppilaista, mutta ei tällä kertaa.
”Luulin, etten enää ikinä olisi tässä odottamassa junaan pääsyä. Ehkä joskus omien lasteni kanssa odottamassa, kun
he menisivät junaan, mutta että menisin sinne itse...” Ron sanoi tuijottaessaan ihmismassaa edessään. Harry ja Hermione tyytyivät vain nyökkäämään, heidän katseensa kiertäen myös edessään pyörivissä ihmisissä. Veturi tuprutti ilmaan höyryä, se oli jo valmiina lähtöön. Harry, Ron ja Hermione olivat kaikki olleet varmoja, että kuudes vuosi Tylypahkassa olisi ollut heidän viimeisensä, heidän seitsemäs lukuvuotensa kun oli mennyt aivan muissa puuhissa hirnyrkkejä metsästäessä. Mutta siellä he – ja monet muut heidän ikätoverinsa – nyt seisoivat, täysi-ikäiset noidat ja velhot muiden oppilaiden seassa, kuin olisivat muka kuuluneet joukkoon, tai ainakin yrittäneet soluttautua siihen oppilasmereen, joka velloi junan sisäänkäyntien edessä.
Edellinen lukuvuosi oli mennyt nätisti sanottuna hieman penkin alle kuolonsyöjien mellastaessa linnassa miten huvitti, kiduttaen oppilaita, opettaen lähinnä pimeyden taikoja, kiusaten kaikkia ja häiriten normaalia opiskelua kaikin mahdollisin tavoin. Niiden opiskelua, jotka nyt olivat edes menneet kouluun. Monet olivat suosiolla jättäneet viimeisen vuoden väliin, etenkin jästisyntyiset oppilaat, he kun eivät olleet olleet kovinkaan tervetulleita Tylypahkaan. Ja olihan heillä vielä lukuvuoden loppuhuipennus keväällä, kun itse Voldemort oli päättänyt piipahtaa pitkästä aikaa vanhaa kouluaan katsomassa. Taistelussa kuolonsyöjiä ja Voldemortia vastaan harva oppilaista mietti muodonmuutosten esseitä tai liemikokeita.
Niinpä Harry ja muut hänen ikäisensä oppilaat olivat hämmästyneet saadessaan kesällä kirjeen Tylypahkasta, jossa heitä pyydettiin palaamaan vielä yhdeksi vuodeksi, jotta he saisivat käytyä kesken jääneet opintonsa loppuun. Monet olivat hyväksyneet kutsun ja olivat nyt saapuneet odottamaan junaa, joka veisi heidät vielä kerran Tylypahkaan.
Harry siristi silmiään ja kuunteli asemalla kuuluvia ääniä: junaa, ihmisiä, eläimiä, askelia, kolinaa ja huudahduksia. Hän koetti löytää sitä lämmintä tunnetta sisältään, jonka hän oli aina ennen tuntenut täällä. Hänelle King's Crossin aseman laiturilla yhdeksän ja kolme neljännestä oli aivan erityinen paikka sydämessä, se oli portti toiseen maailmaan. Maailmaan, jonne hän koki kuuluvansa enemmän kuin minnekään muualle. Se oli portti kotiin. Jostain syystä se ei tällä kertaa kuitenkaan tuntunut siltä. Hänellä ei ollut tuttua ja turvallista tunnetta, että hän olisi viimein palaamassa kotiin pitkän ja puuduttavan kesäloman jälkeen niin kuin aikaisempina vuosina. Kaikki tuntui nyt erilaiselta. Hän oli aivan liian vanha tänne. Hän oli täyttänyt juuri hetkeä aiemmin kahdeksantoista ja normaaleissa olosuhteissa Harryn olisi kuulunut päättää itselleen jokin ammatti, jota hänen olisi pitänyt lähteä opiskelemaan jonnekin muualle tai vaihtoehtoisesti etsiä jostain töitä. Mutta siellä hän nyt seisoi kuin olisi ollut nuori lapsi vailla huolia tai murheita, odottamassa että pääsee viimein takaisin Tylypahkaan oppimaan uusia loitsuja ja liemiä, kokemaan uusia taikoja ja jännittäviä aikoja. Todellisuudessa hän oli kaikkea muuta kuin vailla huolia ja murheita.
”Onko se aina ollut noin kirkkaan värinen?” Ron mutisi tuijottaessaan junaa. ”Noin punainen...”
”Emme varmasti olleet noin pieniä, kun aloitimme koulun, emmehän?” Hermione ihmetteli Harryn toisella puolella, kun joukko pienen pieniä lapsia juoksi heidän ohitseen junaan.
Harry oli varma, että he kaikki ajattelivat samaa asiaa. He eivät kuuluneet tänne muun väkijoukon keskelle. Harrysta tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, aivan kuin joku olisi painanut hänen kohdallaan jästien VHS-nauhurista nappia, joka pysäytti kuvan. Hän seisoi liikkumatta paikallaan samaan aikaan kun muut liikkuivat hänen ympärillään. Harry puristi matka-arkkunsa kahvaa tiukemmin. Hän oli käynyt edellisenä päivänä ostamassa seitsemännen vuoden kirjat Viistokujalta – samat kirjat, jotka muut hänen ikäisensä olivat ostaneet jo vuosi sitten. Hän oli myös joutunut hankkimaan uusia vaatteita koulua varten, uudet sulkakynät ja musteet ja noidankattilat... lähes kaiken, sillä hän oli heittänyt kaikki turhat tavarat pois vuosi sitten heidän aloittaessaan uuvuttavan hirnyrkkien metsästyksen. Ei hänellä ollut käynyt mielessäkään säilyttää mitään vanhoja koulutavaroita, sillä ei hän ollut ajatellut enää palaavan kouluun. Ei hän ollut silloin edes varma säilyisikö hän hengissä kaikista niistä koettelemuksista. Mitä väliä silloin jollain noidankattilalla tai sulkakynällä olisi ollut?
Harry vilkaisi matkatavaroidensa suuntaan ja tunsi vihlaisun sisällään. Normaalisti matka-arkun päällä olisi keikkunut lintuhäkki, jonka sisällä Hedwig olisi huhuillut turhautuneena. Harry ei ollut vieläkään päässyt yli pöllönsä traagisesta kuolemasta, eikä voinut kuvitellakaan ostavansa uutta lintua tilalle. Mikään ei olisi kuitenkaan ollut tarpeeksi hyvä hänelle, mikään ei olisi voinut korvata Hedwigiä.
Harry huomasi joukosta myös tuttuja kasvoja. Heistä hieman vasemmalla Neville Longbottom hyvästeli mummiaan, joka oli halunnut tulla asemalle saattamaan lapsenlastaan – tai täysi-ikäistä aikuista miestä, niin oudolta kuin se kuulostikin. Neville näytti muuttuneen kesän aikana huimasti. Hänen kasvonsa eivät näyttäneet samoilta kuin sen viattoman pojan, johon Harry oli joskus tutustunut. Nevillen mummikin vaikutti erilaiselta. Harry mietti, mahtoiko mummi viimein olla ylpeä lapsenlapsestaan, sotasankarista. Ginny Weasley oli tullut heidän kanssaan samaa matkaa, mutta jutteli nyt ystäviensä kanssa vähän matkan päässä heistä. Hän oli leikannut kesän aikana hiuksensa, uusi alku tai jotain sinne päin, niin hän oli sanonut. Harry oli henkilökohtaisesti pitänyt enemmän Ginnyn pitkistä hiuksista, varsinkin silloin kun ilta-aurinko oli värjännyt ne leiskuvan punaisiksi Kotikolon takapihan puutarhatuolissa. Nyt ne ylettyivät Ginnyn olkapäille, saaden hänet näyttämään paljon varttuneemmalta, aikuisemmalta.
Jos Harry oli nähnyt oikein, oli joukossa lymyillyt myös tuttuja luihuisia, mutta he olivat kadonneet ihmisvilinään, eikä heitä ollut näkynyt sen jälkeen. Harry ei voinut väittää, että olisi mielellään tavannut heistä ketään. Jos hän saisi päättää, niin tuleva lukuvuosi vietettäisiin kokonaan ilman eräitä tiettyjä luihuisia. Harry tuumi, kehtaisiko Malfoy edes näyttää naamaansa koulussa kaiken sen jälkeen mitä hän oli tehnyt Voldemortin alaisuudessa.
Väkijoukko junan oviaukoissa alkoi pikkuhiljaa pienetä. Harry vilkaisi ystäviään. ”Ehkä meidänkin pitäisi jo mennä sisään.”
Vaunuosastot olivat tupaten täynnä oppilaita. Kolmikko joutui kulkemaan melkein toiseen päähän junan loputtoman pitkää käytävää pitkin ennen kuin he löysivät itselleen vapaata tilaa. Erään osaston oven takaa löytyi muutama seitsemäsluokkalainen korpinkynsi, joista yksi sattui olemaan Luna Lovekiva, niinpä he päättivät jäädä heidän luo istumaan. Korpinkynnen tytöt, joiden nimiä Harry ei muistanut, tuntuivat olevan haltioissaan saadessaan istua samassa vaunussa heidän kanssaan. He koettivat hetken aikaa pitää yllä keskustelua, johon kuului perinteiset kiitokset velhomaailman pelastamisesta ja suruvalittelut kaikkien menehtyneiden puolesta. Harry oli jo lopen kyllästynyt vastaaviin keskusteluihin. Tuntui ettei hän ollut muuta saanutkaan kuulla. Aivan sama minne hän meni, aina joku tunnisti hänet ja tuli kiittämään häntä Voldemortin kuolemasta. Totta kai hän oli itsekin siitä kiitollinen, mutta hän ei osannut edelleenkään vastata kiitoksiin millään tavalla, varsinkaan jos keskustelu eteni siitä vainajiin, jotka olivat menehtyneet taistelussa.
*
”Mennään”, Draco Malfoy komensi. Hän työntyi eteenpäin väkijoukossa, Pansy Parkinson, Gregory Goyle ja Blaise Zabini seurasivat häntä perässä. Draco oli jo aivan täynnä ihmisten katseita ja mulkoilua, vaikka he eivät olleet päässeet vielä edes Tylypahkaan asti. Hän oli miettinyt pitkään, jättäisikö tulematta viimeiselle lukuvuodelle vai ei. Totta puhuen Draco ei muistanut, oliko hän itkenyt vai nauranut – vai tehnyt molempia – kun hän oli saanut kirjeen Tylypahkasta. Ihan kuin silloin joskus aikaisemmassa elämässä, erona vain se, että silloin yksitoistavuotiaana hän oli odottanut malttamattomana sitä kirjettä, sillä hän halusi päästä opiskelemaan. Mutta nyt? Hänen äitinsä oli tietenkin ollut sitä mieltä, että Dracon oli osallistuttava, jotta hän saisi käytyä opiskelunsa kunnialla läpi. Oikeassahan hän oli, Draco myönsi, hänen oli valmistauduttava virallisesti Tylypahkasta – niin hyvillä arvosanoilla kuin mahdollista – jotta hän saisi tulevaisuudessa hyvän työn ja elämän. Enää hän ei pelkällä nimellä ja rahalla pääsisi pitkälle. Ei niin, että sitä rahaakaan olisi enää loputtomasti, kun Lucius menetti paikkansa ministeriössä eikä Narcissakaan tehnyt töitä.
Dracolla ei siis lopulta ollut paljoa valinnanvaraa, joten hänen oli suostuttava kestämään vielä vuosi Tylypahkassa, hänen edellinen lukuvuotensa kun meni vähän muissa puuhissa. Kylmät väreet kulkivat pitkin Dracon kehoa, hän kielsi itseään ajattelemasta niitä muistoja.
He nousivat junaan, joka oli jo tupaten täynnä oppilaita. Draco avasi ensimmäisen vaunuosaston oven. Sisäpuolella istui kolme nuorta oppilasta, joiden keskustelu loppui äkisti heidän kääntyessä katsomaan tulijoita.
”Ulos”, Draco komensi ja astui sisään toiset luihuiset kintereillään. Nuoret oppilaat, joita Draco ei tunnistanut, tuijottivat heitä liikahtamatta. ”Ulos nyt kaikki tai langetan yllenne sellaisen kirouksen, että tulette katumaan päivää, jolloin päätitte asettua tielleni.”
Draco nosti sauvaansa, ja kolme pelästynyttä lasta syöksyivät heidän ohi käytävään. Draco pisti sauvan takaisin taskuunsa ja istui tyhjälle penkille.
”Oliko tuo nyt ihan tarpeellista?” Blaise kysyi istuessaan Dracoa vastapäätä. ”Miten ajattelit puhdistaa maineesi, jos samaan aikaan uhkailet pieniä lapsia kirouksilla?”
”No, ennen sitä voin kai käyttää hyväkseni mainetta, joka minulla on”, Draco totesi. Hän oli tietoinen siitä, ettei hän tällä hetkellä ollut mikään kaikista arvostetuin ihminen muiden silmissä. Varsinkaan täällä. Hänellä oli kuitenkin oma osansa sodassa tai sen alkamisessa. Eikö hän ollutkin se, joka päästi kuolonsyöjiä linnaan tai se, jonka oli määrä tappaa Dumbledore? Eikö hänellä edelleenkin ollut kädessään todiste siitä, kummalle puolelle hän oli päättänyt kuulua? Moni ei hänen valintojaan voisi niin vähällä unohtaa. Sitä paitsi monet luihuisetkin olivat kääntyneet häntä vastaan, vaikka vielä jokin aika sitten he olivat ihailleet häntä ja hänen perhettään ja sitä, kuinka etuoikeutetussa asemassa he olivat olleet, kun itse pimeyden lordi oli päättänyt majoittua heidän kartanoonsa. Eivät muuten olisi olleet kateellisia, jos olisivat tienneet, millaista helvettiä oli olla kämppiksenä hänen kanssaan. Älä ajattele sitä, Draco muistutti taas itseään.
Onneksi hänellä oli sentään Goyle, Zabini ja Parkinson, vaikka eivät hekään halunneet olla liian läheisiä hänen kanssaan. Olihan heilläkin omat maineensa puhdistettavana, eikä hengailu entisen kuolonsyöjän kanssa varmasti auttanut asiaa. He olivat silti edelleen kavereita, ja Draco oli siitä kiitollinen, vaikkei ilmaissutkaan sitä millään tavoin. Ehkä he ymmärtäisivät.
Oli silti outoa istua siellä heidän kanssaan neljästään. Draco oli niin tottunut siihen, että hänellä oli aina kaksi vakiokumppania kulkemassa hänen vierellään, että ilman sitä hän tunsi nyt olevansa jotenkin alaston. Hän vilkaisi Goylea, joka oli ollut normaaliakin hiljaisempi. Crabbe ja Goyle olivat aina olleet erottamattomat. Heitä ei saanut yksittäisinä, he tulivat aina samassa paketissa. Ilman toista ei ollut toista, et koskaan nähnyt heitä yksin. Draco ei osannut samaistua Goylen tuntemaan tuskaan, ei samalla mittakaavalla, sillä tavallaan hän oli aina ollut joukon kolmas pyörä, vaikka olikin ollut se pyörä, joka pyöritti koko joukkoa. Hänellä ei kuitenkaan ollut samaa sidettä, joka kahdella muulla oli ollut. Hän oli ehkä joskus ollut siitä hieman kateellinen, mutta ei ollut osannut tehdä asialle mitään. Crabben kuolema oli ollut kova isku heille kaikille, mutta etenkin Goylelle. Tuleva vuosi tulisi varmasti olemaan hänelle rankka.
”Älkää viitsikö synkistellä. Jos jatkatte samaan malliin koko matkan ajan, etsin itselleni parempaa seuraa”, Pansy sanoi ja nosti jalat pöydälle. ”Menneet ovat menneitä.” Draco toivoi Pansyn olevan oikeassa, vaikka ei siihen itse uskonutkaan.
*
Pikajuna alkoi viimein hitaasti liikkua raiteillaan.
”Voi pojat, tästä se lähtee”, Ron kommentoi väsyneesti. Kellään heistä ei ollut lainkaan intoa palata kouluun, tai mitä siitä koulusta nyt edes oli jäljellä. Linna oli kokenut aikamoista tuhoa kevään taistelun aikana, mikä lie hävitys heitä siellä odottaisikaan, Harry mietti surkeana.
Luna ja muut korpinkynnen tytöt nousivat vähän ajan päästä ja poistuivat vaunusta jättäen Harryn, Ronin ja Hermionen kolmistaan. He lähtivät etsimään jotakuta, tai ainakin niin he väittivät, mutta Harrysta tuntui, että he vain halusivat päästä pois heidän ankeasta seurastaan. Tai ainakin ne muut, Luna olisi varmaan mielellään jäänyt juttelemaan heidän kanssaan, mutta hän oli ilmeisesti viimein löytänyt kavereita omasta tuvastaan ja tahtoi pysyä heidän matkassaan. Harry oli iloinen Lunan puolesta. Ehkä muut olivat viimein huomanneet, kuinka hieno ihminen Luna todellisuudessa olikaan.
Harry oli juuri aikeissa avata suunsa rikkoakseen hiljaisuuden, joka oli jo jonkin aikaa kasvattanut itseään kolmikon ympärillä, kun he kuulivat käytävältä tutun äänen. Makeiskärryn renkaiden nitinä läheni heidän vaunuosastoaan. Yhtäkkiä Harry sai idean.
”Muistatko, Ron, kun matkustimme ensimmäistä kertaa Tylypahkaan?” Harry kysyi.
Ron nosti päätään ja katsoi Harrya kysyvästi. ”Joo, muistan. Istuimme samassa vaunussa koko matkan ajan. Hurjaa ajatella, kuinka erilaista elämäni olisi ollut, jos en olisi koskaan uskaltanut tulla istumaan kanssasi. Ei niin, että katuisin sitä yhtään, se oli yksi parhaimmista päätöksistäni”, Ron lisäsi nopeasti.
”Kuulkaa”, Harry jatkoi, ”olen varma, että en ole ainoa, jonka mielestä on omituista palata takaisin, joten ajattelin, että mitä jos yrittäisimme luoda tänne edes hieman sitä samaa yksitoistavuotiaan intoa ja jännitystä, jota meillä silloin oli.”
”Mitä oikein tarkoitat?” Hermione kysyi kulmakarvaansa kohottaen. Harry oli näkevinään pienen hymynkaarteen toisen huulilla.
”Ron, mitä kaikkia makeisia söimmekään matkalla?” Harry kysyi.
Ron naurahti. ”Varmaan kaikkia mahdollisia. Taisit ostaa koko kärryn tyhjäksi, jos oikein muistan.” Harry virnisti, nousi ylös ja käveli ulos vaunuosaston ovesta.
Hetken päästä Harry palasi takaisin kantaen sylissään niin paljon erilaisia makeisia kuin vain jaksoi kantaa. Ron ja Hermione katsoivat häntä ällistyneinä.
”Hulluko olet! Miten ihmeessä me jaksamme syödä tuon kaiken?” Hermione kysyi pudistellen päätään.
”Hei, älä aliarvioi voimiani”, Ron huudahti ja nappasi Harrylta yhden kurpitsaleivoksen. ”Minulla ainakin on sudennälkä, sitä paitsi tähän junamatkaan menee melkein koko päivä, joten onhan meillä tässä aikaa vaikka kuinka paljon.” Harry hymyili leveästi ja avasi kääröstä ensimmäisen suklaasammakkonsa. Kyllä tämä tästä, kaikki palautuisi kyllä ennalleen, ainakin toivottavasti.
*
Heillä ei ollut hetkeen ollut niin hauskaa. He maistelivat erilaisia karkkeja – valikoimaan oli tullut muutamia uutuuksia monien perinteisten makujen joukkoon – ja kisailivat siitä, kuka pystyi syömään eniten Bertie Bottin jokamaunrakeita. Vähitellen heidän mahansa kuitenkin täyttyivät makeisista, kunnes pelkkä ajatuskin kurpitsaleivoksista tai lakutoukista sai heidät voihkimaan ääneen. Lopulta he työnsivät kaikki syömättä jääneet herkut kauimmaiselle penkille ja varoivat visusti edes katsomasta siihen suuntaan. Hiljalleen jokainen heistä vaipui omiin ajatuksiinsa.
Auringon valo ei enää pilkistellyt ikkunasta sisään, paksut pilvet olivat peittäneet koko taivaan. Harry katseli ulkona vilahtelevia peltoalueita. Matkaa oli vielä jäljellä jonkin verran. Hän antoi ajatustensa kiitää jo Tylypahkan maille. Hän näki mielessään Hagridin mökin kielletyn metsän laitamilla, professori Verson kasvihuoneet ja huispauskentän. Voi, kuinka hän ikävöikään huispausta. Tuntui kuin hänen viimeisimmästä huispausottelusta olisi ollut ikuisuus. Luudalla lentäminen oli ollut Harryn mielestä paras tapa lievittää koulustressiä ja unohtaa hetkeksi suuret läksypinot, jotka odottivat häntä rohkelikkojen oleskeluhuoneen pöydällä. Ilmassa hän sai liitää vapaasti kuin feeniks tai joku muu yhtä uljas lintu, kierrellä ja kaarrella ja tehdä monimutkaisia silmukoita, jotka saivat nuoremmat oppilaat taputtamaan ja huutamaan innostuksesta katsomossa. Harry kuuli mielessään siepin siipien sihahduksen, aivan kuin hän olisi taas etsijänä kisaamassa tupien välisestä mestaruudesta. Hän hymyili miettiessään, kuinka hän syöksyisi salamana siepin perään ja nappaisi sen aivan luihuisten etsijän nenän edestä.
Harry ikävöi myös niitä kertoja, jolloin hän oli salaa heittänyt isänsä näkymättömyysviitan päälleen ja hiippaillut ulos linnasta tapaamaan Hagridia. Hagrid ei tietenkään koskaan hyväksynyt sitä, että Harry rikkoi koulun sääntöjä, mutta oli silti aina hyvillään saadessaan juttuseuraa. He joivat teetä ja Harry kuunteli, kuinka Hagrid luennoi mitä hirveimmistä otuksista ja koetti mahdollisimman kauniisti kieltäytyä Hagridin leipomista piiraista ja leivonnaisista. Torakin oli aina innoissaan nähdessään Harryn.
Vaunuosaston ovi avautui, ja Ginnyn pää ilmestyi näkyviin. ”Hei, voin varmaan tulla istumaan kanssanne?” hän kysyi. Ron viittoi hänet peremmälle. Ginny istuutui tyhjälle paikalle Harryn viereen.
”Mikä määrä makeisia!” Ginny huudahti ja alkoi penkoa kasaa etsien sieltä mieleisimpiä karkkejaan.
”Juu, ole hyvä vaan”, Ron pyöräytti silmiään. Ginny heitti veljeään toffeepalalla ja jatkoi sitten makeiskasan tutkimista. Hän oli jo ehtinyt vaihtaa koulupuvun päälleen. Ehkä heidän muidenkin pitäisi, Harry tuumi.
”Kuulin aiemmin, kun pari ekaluokkalaista keskusteli siitä, kuinka sinä, Harry, olet lupautunut tänä vuonna pimeyden voimilta suojautumisen opettajaksi. Miksi et ole kertonut meille mitään?” Ginny kysyi naurahtaen.
”Minä taas itse asiassa kuulin, että jotkut miettivät Harrysta uutta Tylypahkan rehtoria”, Hermione sanoi. ”En viitsinyt korjata heitä, vaikuttivat olevan niin innoissaan asiasta.”
Harry voihkaisi ja sulki silmänsä. Hän olisi enemmän kuin mielellään jättänyt julkkiksen roolin taakseen ja ollut vihdoin kuin kuka tahansa muukin. ”Täytyy varmaan valmistaa tänä vuonna suuret annokset monijuomalientä ja esiintyä jonain aivan muuna kuin itsenäni. Voisin olla joku uusi oppilas, joka on vasta muuttanut tänne Durmstrangin koulusta.”
Ron nauroi. ”Ei sinusta olisi Durmstrangin entiseksi oppilaaksi. Sitä paitsi ainahan voit luovuttaa rehtorin pestisi minulle, jos ei kelpaa. Minusta kyllä tulisi oikein mainio rehtori, vai mitä sanotte?”
”Totta kai”, Hermione sanoi taputtaen Ronin olkapäätä ja etsi sitten laukustaan kirjan ja alkoi lukea.
”Jos sinusta tulee rehtori, niin minä nain jättiläiskalmarin”, Ginny totesi.
”Siitä vaan, sehän olisi sinulle oiva puoliso!”
Harry kääntyi taas takaisin ikkunan puoleen ja kuunteli Weasleyn sisarusten kinastelua vain puolella korvalla. Professori McGarmiwa oli toiminut Tylypahkan rehtorina Dumbledoren kuoleman jälkeen, ja Harryn mielestä hän oli tehnyt rehtorin virassaan hyvää työtä. Harry ei olisi voinut kuvitella Dumbledorelle parempaa seuraajaa kuin McGarmiwa. Harry ei silti voinut olla ajattelematta, kuinka erilainen edellinen vuosi olisi ollut, jos Dumbledore olisi vielä elossa ja edelleen Tylypahkan rehtorina. Hän ikävöi entistä rehtoriaan kovasti. Harry muistutti itseään siitä, että hän kävisi Dumbledoren haudalla mahdollisimman pian.
