Nimi: Kesäyöt ovat meidän
Kirjoittaja: Kineza7
Ikäraja: S
Genre: Slice of life
Beta:
Carrowfan lukaisi läpi ja antoi muutamia kehitysehdotuksia, kiitokset hänelle
Päähenkilöt: Kaksi nuorta naishenkilöä, mutta saa tulkita toisin
A/N: Halusin sijoittaa jotain kerrankin Uuteenkaupunkiin eli Ukiin, jossa olen asunut, joten tässä sitä ollaan! Julkaisemassa tätä tunnelmapitoista pätkää Uudestakaupungista.
KESÄYÖT OVAT MEIDÄN
Aurinko saa hiuksesi näyttämään kullankeltaisilta, vaikka tiedänkin hiustesi olevan enemmänkin Yyterin hiekan väriset. Aurinko tanssii hiuksissasi, ihollasi, leikitellen kuin kertoakseen ettei se ole menossa minnekään. Kesäyöthän jatkuvat loputtomiin. Et katso minua. Kuinka voisitkaan? Olet sellainen haaveilija. Niin taidan olla minäkin. Mutta sinä olet enemmän.
Katseesi osuu jonnekin horisonttiin, ehkä edessä näkyvään saarirykelmään. Pieni tuulenvire kutittaa ihoani ja heilauttaa hiuksiasi silmiesi eteen. Nojaat hieman eteenpäin. Istut kivellä kuin sen kuuluisikin olla allasi. Se sanoo, että juuri tässä on hyvä olla.
”Tiedätkö, että maailmassa on niin paljon ihmisiä, joita et tule koskaan elämäsi aikana näkemään?” kysyt, vaikka kuulostatkin enemmän toteavalta. ”Silti minusta tuntuu, että maailmassa olisi vain me.”
”Ja noi”, vastaan ja osoitan kahteen veneilijään, joiden näimme ajelehtivan meistä yhä kauemmas hetki sitten.
”Hei, pilaat tunnelman”, sanot ja viimein käännät harmaat silmäsi minuun.
”Niin”, vastaan ja virnistän, vaikka oikeasti tiedän, mistä puhut. Me vastaan maailma.
”Ollaanko me nuoria aina?”
”Todellakin!” huudan niin kovaa kuin kurkustani pääsee. Katsot minuun lämmin ilme kasvoillasi.
”Muistatko, kun oltiin ala-asteella Yyterissä luokkaretkellä?” kysyn. En mainitse, että asia tuli mieleen hänen hiustensa sävystä.
”Ai, se Porin reissu?”
”Joo, just se. Muistatko sä Pekan?”
”On mulla jonkinlainen muistikuva, mutta en ole yhtään varma”
”No joka tapauksessa”, sanoin ja heilautin kättäni, ”Syötiin eväitä ja se toinen opettaja lähti ostamaan jotain laturia jostain kaupasta ja sitten siellä oli vaan se yks sijainen, joka oli tullut reissulle mukaan, kun meidän oma luokanopettaja oli tullut kipeäksi. Muistatko yhtään?”
”Jotenkin”, vastaat ja siirrät hiuksiasi korvan taakse.
”No se Pekka, älä kysy, miksi kukaan nimeää lastaan Pekaksi. Se otti mun eväskeksin mun eväspussista ja se keksi oli ainoa herkku ja muuten ne eväät oli vaan jotain trip- mehua ja sämpylää. Sitten sä näit kaiken, mitä Pekka teki ja se kielsi kaiken, mutta sitten sä vaan pysyit sun totuudessasi, mutta loppujen lopuksi päädyit vetää siltä housut alas, kun et kai muutakaan keksinyt. Tämä kaikki vain sen takia, ettei Pekalle riittänyt vain yksi keksi”
”Ei hitto! Mä olin ihan täysin unohtanut tän. Eiks me tyyliin saatu jälkkää tästä?” Kuulen naurusi kuplivan ja kehosi hytkyvän. Siirrät jalkaasi lähemmäs minua ja jalkamme hipaisevat toisiamme.
”Ainakin sä sait ja se opettaja kai sääli meitä tai jotain ja mä sain jäädä jälki-istuntoon sun kanssa.”
”Luojan kiitos oltiin siellä yhdessä! Se Pekka taitaa edelleen olla ääliö. Ainakin sen kaverit on homofobisia idiootteja.”
”Musta on kiva, kun sä aina suojelet mua.”
”Tottakai mä suojelen sua”, sanot ja virnistät.
”Mä tiedän”, vastaan ja hymyilen. Otat mua kädestä kiinni ja sun käsi näyttää vaalealta mun ihoani vasten.
”Mä suojelen sua kuin leijona.” Leijona susta tuleekin mieleen, kullanhohtoine hiuksineen, ajattelen.
”Sun horoskooppi ei edes ole leijona”, vastaan ja nauran.
”Mitä merkitystä sillä on tämän asian kanssa?”
”Joo. Tajusin. Sä suojelet mua. Piste.”
”Niinhän mä sanoin!”
”No niin minäkin”, vastaan ja nauran.
Käännät katseesi takaisin merelle. Minä katson vain sinua. Nielaiset, enkä oikein tiedä miksi. Sanoinko jotain väärin? Tunnen käsieni hikoavan.
Tiedän, että välillämme on ollut viime aikoina jotain…enemmän kuin yleensä.
”Jos sä ikinä huijaat mua jollain tavalla niin oon varma, että tuut katumaan sitä.”
Käännät katseesi takaisin minuun ja tunnen silmissäsi jotain erilaista. Tulet minua lähemmäs ja näen pienen epäröinnin katseessasi. Pussaat minua poskelle ja se saa poskeni nykimään ja pian olen vain yhtä hymyä... Pian oletkin takaisin omalla kivelläsi. Tunnen kipristelyä.
Katseesi ei ole yhtä huoleton kuin aiemmin. Lähestyn vaaleaa ihoasi, ja laitan huulet ihollesi, juuri siihen kohtaan, missä sinulla on luomi ja aivan sekunneissa olen jo irrottautunut sinusta.
”Voidaanko me mennä kävelemään?” kysyt ja katsot minua hymynkare huulillasi.
”Voidaan.”
”Voidaanko me pitää käsistä kiinni?”
Nousen seisomaan ja nappaan kädestäsi kiinni.
”Kävelläänkö Santtion rantaan? Jos se ei ole liian kaukana.”
”Kävellään vaan. Meillähän on koko yö aikaa kävellä ja jos sulla on kylmä niin mä lämmitän sua. Voit saada vaikka tän mun puseronkin, jos tarvitset.”
”Oot hölmö, mutta kiitos.”
Juokset mua karkuun ja hiekka löytää tiensä Crocsien välistä sisälle ja menee varpaiden väliin inhottavasti.
”Odota. Mun kunto ei riitä!” huudan, vaikka tiedän ettei sillä ole vaikutusta.
”Ei voi mitään, jos et saa mua kiinni.”
”Etkö sä voisi vähän sääliä? Mitä jos mä kaadun ja murran vaikka kalloni niin jätätkö sä mut tänne mätänemään?”
”Todellakin!” huudat ja jatkat matkaasi lasten leikkipaikalle ja otat seinämistä kiinni ja vedät itsesi ylös.
”Mitä muutakaan mä tekisin kuin jättäisin sut tänne?”
”Soittaisit apua.”
Seisot kiipeilytelineellä ja hyökkään sinua lähemmäs ja yritän napata sun jalasta kiinni, mutta en onnistu. Jos olisin ollut edes hieman nopeampi, olisin saanut napattua jalastasi kiinni.
”Ai, yritätkö polttaa mut, sitäkö me leikitään?” kysyt ja tunnen katseesi ihollani ja virneesi loistaa kauas. Tulet hieman lähemmäs, mutta sitten hypähdät kauemmas minusta. Luulet tietäväsi, mitä teet. Ei mene kauaa, kun olen saanut napattua jalastasi kiinni. Annan käteni olla hieman liian kauan jalallasi ja se alkaa tuntua hieman oudolta, joten päästän irti.
”Tule tänne.”
”Joo”, vastaan ja kiipeän telineeseen myös itse ja laskeudun vierellesi.
”Muistatko, kun me tavattiin täällä?”
”Tottakai mä muistan”, vastaat.
”Leikittiin täällä, enkä suoraan sanottuna edes muista, mitä me leikittiin, mutta muistan, kun sun sisko tuli puhumaan mulle englanniksi ja mulla ei ollut mitään hajua, mitä se oikein selittää eikä ollut sullakaan ja sit sä sanoit sitä ihan tyhmäksi, kun se ei ymmärtänyt, että mulle kuuluu puhua suomea.”
Laitat kätesi olalleni.
”Eikä nää asiat oo niin paljoo muuttunut, jotkut oikeasti vaihtaa englanniksi, vaikka mä puhun niille suomeksi, onneksi nää ihmiset on pääasiassa vaan jotain vanhoja.”
”Eikä ne kaikki ees oo vanhoja.”
”Niinpä.”
”Tää kaupunki muuttuu vaan aika hitaasti, vaikka hei haloo, täällä on paljon monikulttuurisuutta niin luulis, että olis aika vähän ihmisten kattoa peiliin eikä sanoa, että ulkomaalaiset vaan tulee viemään meidän työpaikat.”
Otat mua kädestä kiinni ja rutistat. Nojaan olkapäähäsi ja lasken pääni olallesi.
”Sit ne jotkut vielä sanoo, että muuttaisitte pois, jos ei kelpaa ja mitä siihen sitten pitäisi sanoa, kun Uki on ollut mun koti jo 7 vuotta ja Suomi mun koko elämän.”
”Mä tiedän, mut mä haluan asua siellä missä sä ja mun perhekin asuu.”
”Samoin.”
”Tää kaupunki on meidän vai mitä, vaikka muut sanoisivat mitä?”
”Ja sä suojelet mua niin kuin leijona”, jatkan leikitellen.
”Mä ajattelin ihan samaa!” sanot kiljahtaen ja innostukessasi päästät kädestäni irti.
Hivutan itseni lähemmäs korvaasi, eikä se vaadi paljoa ja kuiskaan,
”Mä suojelen myös sua.”
”Mä tiedän.”