Nimi: Siriuksen luova hetki
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: S
Genre: Slice of life, Kelmihömppää
Hahmot: Sirius, James, muut Kelmit
Vastuuvapaus: En omista näitä hahmoja, enkä tienaa tämän kirjoittamisesta.
Haasteet: Inspiroidu fanartista,
Karviksen linkkaama
inspiskuvaTiivistelmä: Olen joskus ennenkin miettinyt, että Kelmien kartan tekeminen on mahtanut olla melkoinen homma, ja tuo inspiskuva herätti tämän kysymyksen taas henkiin.
Lisäksi halusin vaihteeksi kirjoittaa jotain lyhyttä ja ainakin periaatteessa parituksetonta, joskin lukijalla on vapaus tulkita tätä haluamallaan tavalla. Kiitos kuvasta,
Karvis!
Siriuksen luova hetkiSirius ei ollut koskaan ollut läksyjen perään. Hän oli aina kaveriporukasta se, joka laiminlöi tehtäviään eniten, sillä hän kuulemma osasi kaiken jo ulkoa, eikä silloin tarvittu sellaisia turhuuksia kuin lukuläksyjä tai valmistautumisia pistokokeisiin. Yleensä hän myös häpeilemättä kannusti ystäviäänkin toimimaan samoin. Jamesille se sopi hyvin, Remus ei yleensä halunnut lähteä siihen, vaikka olisi voinutkin, ja Peterin kohdalla lopputuloksena oli liian usein katastrofi, sillä tämä laiminlöi velvollisuuksia mielellään, vaikkei olisi missään nimessä kannattanut.
Siksi James oli hyvin ihmeissään huomatessaan, että Sirius oli viettänyt erään lauantain lähes aamusta iltaan yksin oleskeluhuoneen nurkkapöydässä tehden jonkinlaista kirjallista tehtävää valtavan kirjapinon takana. Työskennellessään hän piti päätään alhaalla, kuin olisi tehnyt jotain hyvin tarkkaa näköä vaativaa, tai vaihtoehtoisesti piilotellut jotain. Mutta selvää oli, ettei hän halunnut tulla häirityksi.
Hän oli kieltäytynyt lähes tylysti, kun Peter oli yrittänyt houkutella häntä kanssaan Tylyahoon. Hän ei ollut tullut katsomaan Jamesin huispaustreenejä, vaikka yleensä teki niin mielellään, ja jakoi treenien jälkeen Jamesille ensiluokkaisia vinkkejä pelistrategian kehittämiseksi, vaikkei itse pelannut. Hän unohti jopa käydä päivällisellä, vaikka oli tunnettu hyvästä ruokahalustaan. Kun Remus toi hänelle Hunajaherttuan parasta suklaata, hän sentään mutisi hajamielisen kiitoksen, mutta uppoutui sen jälkeen taas salaisiin puuhiinsa, kuin olisi kokonaan unohtanut ympäröivän maailman.
James päätti antaa asian olla, vaikka olikin päivän mittaan alkanut hieman huolestua parhaan ystävänsä vuoksi. Ei ollut ollenkaan tavallista, että Sirius oli noin poissaoleva, ja James arveli sen olevan huono merkki. Ehkä häntä painoi jokin. James tiesi hyvin, ettei Siriuksella ollut helppoa kotiväkensä kanssa. Saattoihan olla, että hän oli ylivoimaisissa vaikeuksissa, ja yritti nyt löytää niihin ratkaisua suostumatta avautumaan edes ystävilleen. Tai sitten hän oli ensi kertaa elämässään mennyt rakastumaan oikeasti, ja yritti turhaan sanoittaa tunteitaan paperille – tosin silloin James ei tajunnut, mihin hän tarvitsi kaikkia noita kirjoja. Eikä sitäkään, miksi Sirius ei olisi avautunut tunteistaan Jamesille.
Kun Jamesin treenien päätyttyä Sirius yhä edelleen istui niillä sijoillaan, eikä näyttänyt edes liikahtaneen, James päätti viimein puuttua asiaan. Hän istuutui nojatuoliin vähän matkan päähän Siriuksesta ja jäi katselemaan tätä, mutta Sirius ei vaikuttanut olevan tietoinen hänen läsnäolostaan.
Hänellä oli mustetahroja sormissaan, paidassaan, nenässään ja vasemmassa poskessaan – varmaankin hän oli koskenut kasvoihinsa ja vaatteisiinsa musteisin sormin. Hiukset olivat kai alun perin olleet kiinni, mutta nyt mustia suortuvia valui suloisessa sekamelskassa kasvoille, ja Sirius pyyhki niitä hajamielisesti sivuun. Se selitti ehkä mustetahrat, mutta ei sitten muuta, James ajatteli.
Silloin tällöin Sirius huokaili syvään, tai mutisi jotain itsekseen. Ajoittain James erotti satunnaisia kirosanoja, jotka vaikuttivat tulevan suoraan sydämestä. Toisinaan Sirius sanoi jotain sellaista, kuin
voisiko olla,
nyt keksin, tai
toimi nyt. Sen jälkeen seurasi taas kirosanoja.
”Miten menee?” James kysyi lopulta, mutta joutui toistamaan kysymyksensä kahdesti ennen kuin sai vastaukseksi edes jotain.
”Mm… ai mitä? Ei tässä mitään. Ihan okei.”
”Älä sano, että teet läksyjä.”
”Mm.”
”Mitä sinä itse asiassa teet?”
”En paljon mitään. Kerron, kun on valmista.”
”Kerro ennemmin jo nyt.”
”Enkä.”
”Mikset muka?”
”No kun tämä on vielä vaiheessa.”
”Entä sitten?”
”Äh, no kun en minä yhtään tiedä, toimiiko tämä edes. Jutellaan myöhemmin, jooko?”
”Ihan miten vaan. Tuletko edes iltapalalle minun ja toisten kanssa?”
Ei vastausta.
”Sirius?”
”No mitä?”
”Se iltapala.”
”Joo, kohta. Menkää te vain edeltä.”
Sirius ei koskaan ilmestynyt iltapalalle, eikä hän myöskään tullut Jamesin, Remuksen ja Peterin kanssa samaan aikaan nukkumaan, vaikka yleensä illat neljästään makuusalissa olivat parhaita, eikä Sirius jättänyt niitä ikinä väliin. Hän sanoi taas tulevansa kohta, mutta ei ollut ilmestynyt vielä silloinkaan, kun Remus ja Peter jo tuhisivat vuoteissaan umpiunessa. Silloin James sai tarpeekseen.
”Nyt tämä pelleily saa riittää”, hän mutisi itsekseen, veti näkymättömyysviitan ylleen ja hiipi ääneti portaat alas oleskeluhuoneeseen.
Siellä Sirius edelleen istui täsmälleen samassa paikassa ja asennossa kuin ennenkin. James pysähtyi oleskeluhuoneen toiseen reunaan, ja jäi ääneti seuraamaan Siriuksen puuhia. Hän katseli lumoutuneena, kun hänen paras ystävänsä parhaillaan tuijotti edessään olevaa pergamenttia silmät säihkyen, ja hänen kasvoilleen levisi onnellinen virne.
”Se toimii”, hän sanoi, ei puoliääneen kuten aiemmin, vaan tavallisella puheäänellään, joka tihkui tyytyväisyyttä. ”Se ihan oikeasti toimii, James! En voi uskoa tätä!”
James pysyi vaiti, ja tuijotti Siriusta, joka edelleen katsoi pöydän suuntaan. Oliko hän sanonut James? Miksi? Eihän hän voinut tietää Jamesin tarkkailevan häntä parasta aikaa – hänhän luuli olevansa yksin, eikö totta? Mutta silloin Sirius kohotti katseensa, ja jos Jamesilla ei olisi ollut viittaansa, he olisivat tuijottaneet toisiaan suoraan silmiin.
”Tule tänne vaan, James. Älä suotta riisu viittaa, mutta kävele tänne minun luokseni.”
Ihmeissään James teki kuten Sirius pyysi. Kai tällä oli jokin hyvä selitys tähänkin? Koko ajan, kun James käveli, Sirius tuijotti karttaa, ja hänen kasvoilleen levisi entistä haltioituneempi ilme.
”Noin juuri! Ihan mahtavaa! Tämä on upea juttu, James, suuri päivä, läpimurto sinulle, minulle ja Kelmeille… noin, ota nyt viitta pois, sopiiko?”
James teki jälleen, kuten Sirius pyysi, mutta tuskin hän oli ehtinyt sen tehdä, kun Sirius oli jo hänen kaulassaan, ja rutisti tiukasti.
”Anteeksi, kun olen ollut vähän kummallinen tänään”, hän sanoi ja hieroi nenäänsä tuttavallisesti Jamesin yöpaidan olkapäähän niin, että siihen jäi takuulla mustetta. ”Minulla oli vain eräänlainen luova hetki. En voinut lopettaa ennen kuin oli valmista.”
”Ei se kai mitään”, James sanoi ja pörrötti Siriuksen hiuksia. ”Mutta voitko nyt viimein kertoa, mikä juttu tämä on? Et kai ole ongelmissa?”
”En, ei sinne päinkään”, Sirius vastasi nauraen. ”Kuule, asia on ihan päinvastoin. Meillä tulee olemaan tämän jälkeen aika lailla töitä, varsinkin sinulla, minulla ja Remuksella. Mutta kunhan hoidetaan se kunnolla, se pelastaa meidät vielä monesta kiipelistä.”
”Viitsisitkö avata tuota hiukan lisää?” James kysyi, mutta nyt hänkin alkoi innostua, kun näki Siriuksen autuaan hymyn ja hehkuvat silmät.
”Toki”, Sirius vastasi, poimi pöydällä olleen pergamentinpalan hellästi sormiinsa ja ojensi Jamesille. James katsoi sitä hetken aikaa, ja huomasi sen olevan rohkelikon oleskeluhuoneen pohjapiirros. Jokainen tuoli, pöytä ja sohva oli oikeilla paikoillaan, samoin kuin oviaukot ja makuusaleihin vievät portaikot.
Siinä kohdassa, jossa he parhaillaan seisoivat, oli kaksi musteläiskää, jotka nopeasti katsottuna näyttivät kummallisilta huolimattomuusvirheiltä Siriuksen muuten niin täydellisessä tekeleessä. Mutta kun James siristi silmiään, hän erotti täplien yläpuolella pienenpientä tekstiä.
James Potter ja
Sirius Musta, siinä luki.
”Sirius, onko tämä –” James aloitti, ja jäi tuijottamaan Siriusta ihaillen. Jos tuo oli mitä hän luuli, Sirius oli todellinen nero neljäntoista vanhaksi velhoksi, sillä oikeiden ihmisten liikkeiden taikominen näkymään karttapohjassa oli erittäin mutkikas loitsu, ja vaativuustasoltaan pitkälti yli V.I.P. -tason ylittävää taikuutta.
”Katso itse”, Sirius sanoi juhlallisesti, ja lähti kävelemään huoneen toista laitaa kohti. ”Ei kun katso sitä karttaa!” hän lisäsi nauraen, kun James unohtui tuijottamaan häntä. James teki kuten Sirius pyysi, ja nauroi ääneen huomatessaan, että Siriuksen mustetäplä pergamentilla noudatteli täsmälleen oikean Siriuksen liikkeitä huoneessa.
Kun Sirius liikkui, täplä liikkui. Kun Sirius seisahtui paikoilleen, täpläkin pysähtyi saman tien. Ja kun Sirius heittäytyi makaamaan sohvalle, täplä asettui niin ikään Siriuksen luonnosteleman sohvan päälle.
James tunsi innostuksen alkavan kihistä suonissaan, kun hänelle alkoi vähitellen hahmottua, mitä kaikkea he voisivat tehdä tällä oivalluksella. Hän meni Siriuksen luo, ja istuutui risti-istuntaan lattialle sohvan eteen, jolla Sirius loikoi.
”Huomenna aletaan laajentaa tätä, eikö vaan?” James sanoi pysyen tuskin nahoissaan. ”Vai aloitetaanko heti? Minä ainakin haluan tehdä koko koulun kattavan kartan!”
”Aika kova homma kyllä”, Sirius huokaisi aavistuksen voipuneesti, mutta piristyi sitten. ”Mutta joo… ehdottomasti koko koulun kattava kartta! Mitä iloa siitä muuten on? Mutta Remuksen pitää myös auttaa, hän on paljon parempi piirtäjä kuin minä. Sinä saat opetella seurakseni tuon loitsun, sillä sitä tarvitaan vielä, ja paljon. Ei se nyt niin vaikea juttu ole… tai no okei, on se. Ja Peter… no, keksitään hänellekin jokin homma. Mutta ei ehkä tänään. Nyt minulla on ihan kauhea nälkä.”
”Uskon”, James nauroi. ”Eipä siinä, otetaan viitta ja mennään käymään keittiössä, mutta varotaan, ettei vahingossa törmätä Voroon eikä Norriskaan. Tosin, jos meillä olisikin jo se kartta –”
”Aivan, James rakas. Aivan.”
James hymyili, kun Sirius pörrötti vuorostaan hänen tukkaansa, joka tuskin meni siitä enää sen pahemmin sekaisin. Sirius oli oikeassa. Tästä alkaisi Kelmien voittokulku.