Ficin nimi: Rohkelikko vs Puuskupuh
Kirjoittaja: Meldis
Genre: fluffy, hurt/comfort, ficlet
Ikäraja: S
Paritus: Harry/Cedric
Tiivistelmä: Harrya harmittaa tappio ottelussa Puuskupuhia vastaan.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai paikkoja, hieman vain lainaan omaksi ilokseni.
A/N: Halusin kirjoittaa jotain huispausaiheista näistä kahdesta, mutta sen sijaan että tästä olisi tullut vauhdikas otteluficci, menikin vähän toiseen suuntaan. Ehkä vielä joskus senkin saan väännettyä. Jos lukaiset, jätäthän kommenttia! ^^
Rohkelikko vs Puuskupuh
Harry ei itkenyt. Hän murjotti. Hän väänsi suupieliään alaspäin ja rutisti kulmiaan yhteen, eikä varmastikaan itkenyt. Kukaan täysijärkinen kolmetoistavuotias ei itke yhden huispausottelun tai yhden luudanvarren takia. Ei vaikka ottelu olisi loppunut epäreilusti. Harry makasi sairaalasiiven sängyssä selällään, kädet puuskassa rinnallaan, mulkoillen kattoa silmät jähmeänä, eikä niitä ollenkaan pistellyt niihin kertyvä kosteus. Hän vain murjotti, eikä hänellä ollut yhtään vaikeuksia olla itkemättä. Koska häntä ei edes itkettänyt.
Ovi narahti ja Harry käänsi päätään hädissään sitä kohti aikeenaan nostaa peitto nopeasti kasvojensa suojaksi, jos joku tulisi sisään. Mutta ovi narahteli vain itsekseen, matami Pomfrey oli varmaan unohtanut sulkea sen kunnolla ja se liikkui ilmavirran mukana. Harry huokaisi helpotuksesta ja niiskaisi, puristi käsiään puuskaan tiukemmin ja siirtyi taas mulkoilemaan kattoa.
Ottelu oli ollut ihan epäreilu alusta alkaen. Ei se ollut mikään reilu häviö. Malfoyn syytä kaikki. Ja ankeuttajien. Ja sään. Ja sen ärsyttävän, pitkän, kultatukkaisen Cedric Diggoryn. Ei ollut reilua, että juuri nyt, kun Harryn tielle oli sattunut kaikki epäonni ottelussa, Puuskupuhin joukkue oli ollut parempi kuin vuosiin. Hän olisi kyllä löytänyt siepin nopeammin, jos he olisivat pelanneet huonommin, jos Diggory ei olisi häirinnyt häntä. Mikään tässä ei ollut reilua. Ei Rohkelikon häviö, ei Harryn nöyryytys, ei Nimbuksen särkyminen. Harry niiskaisi taas.
Ovelta kuului jälleen ääni ja nyt narahduksen lisäksi kahinaa. Harry kohotti päätään ja pyyhki silmiään vikkelästi, mutta kukaan ei tullut sisään. Hän nousi istumaan sängyllään ja tuijotti silmä kovana ovelle, joka oli aivan liikkumaton, eikä ääniä kuulunut. Harry ei kaivannut enää joukkueen tai Ronin ja Hermionen seuraa, heidän voivottelunsa ja säälivät ilmeet olivat tehneet Harryn enemmän vihaiseksi kuin lohdulliseksi. Harry laski päänsä rintaansa, eikä edelleenkään itkenyt, mutta näki sen sijaan lattialla säkin, missä oli tuhannen päreiksi rusikoitunut Nimbus. Harry katsoi sitä silmät rutussa, veti polvet rintaansa ja alkoi hytkyä tukahdutetusta itkusta.
Kolmatta oven narahdusta Harry ei kuullut, kun kiersi kätensä polviensa ympärille ja hänen päänsä oli hautautunut hänen syliinsä. Hän ei aikonut ainakaan päästää ääntäkään, vaikka vähän itkisikin, ihan vähän vain. Hän puri hampaitaan yhteen, haukkoi henkeään ja tunsi polviensa kostuvan pyjaman kastelevista kyynelistä. Harry antoi kyynelten virrata, jotta se sitten ainakin olisi ohitse, koska yhtään enempää hän ei aikonut itkeä, eikä hän aikonut antaa edes Pomfreyn nähdä häntä tällaisena. Onneksi siipi oli muutoin tyhjä potilaista.
”Harry?”
Mutta ei näköjään terveistä ihmisistä.
Harry tunnisti äänen ja jähmettyi pää sylissään. Kautta Merlinin roikkuvan vasemman -
”Harry, onko kaikki kunnossa?” kysyi Cedric Diggory vaimealla äänellä, joka tuli lähemmäs ja Harry tunsi tämän läsnäolon ihan sängyn vieressä. Pienen tyhmän hetken Harry toivoi, että jos pysyisi vain hiljaa ja liikkumatta, tämä lähtisi, mutta siitä ideasta hän luopui nopeasti. Joten Harry puntaroi oliko järkevämpää näyttää kasvonsa vai ei, mutta kun hän tajusi, että Cedric varmaan ymmärsi tilanteen joka tapauksessa, Harry keräsi mitä hänellä oli jäljellä ylpeydestään ja rohkeudestaan ja hieraisten kasvonsa pikaisesta pyjaman hihaan, hän kohotti päättäväisesti päänsä ja kääntyi katsomaan Cedriciin. Tällä oli vieläkin huispauskaapu päällään ja Harry näki konfettia tämän hiuksissa. Tämä tuli siis voittojuhlista.
”Mitä sinä haluat?” Harry kysyi uhmakkaasti, vaikka itkeminen oli tehnyt hänen äänestään käheän. Hän epäili kasvojensa olevan punaiset ja turvonneet ja ne tuntuivat märältä. Cedric katsoi häneen yläviistosta ja Harry tuli koko ajan kärttyisemmäksi, mitä pidempään tämä katsoi häntä. Merlin kun toinen poika oli pitkä.
Cedric avasi suutaan, sulki sen ja vilkaisi ympärilleen löytäen tuolin, johon istui siitäkin huolimatta, että Harry näytti hänelle entistä happamampaa naamaa.
”En melkein uskaltanut tulla, kävin ovella monta kertaa ja aina käännyin…” Cedric soperteli ja Harry ymmärsi kuulleensa oikein oven käyvän aikaisemmin useamman kerran. Cedric oli hiljaa jonkin aikaa, eikä Harrylla ollut intoa edistää keskustelua, joten hän rutisti naamaansa kimpaantuneeseen ilmeeseen.
”Minä vain olen kauhean pahoillani siitä, miten ottelu päättyi”, Cedric sanoi lopulta.
”Minä en tarvitse sääliäsi”, Harry tokaisi, laski polvensa suoraksi eteensä, nappasi peiton reunan käsiinsä ja alkoi hypistellä sitä.
”Tarvitsetko sinä jotain muuta?” Cedric kysyi yllättäen. Harry mulkaisi tätä.
”Joo, vanhan luutani yhtenä palasena”, hän kivahti ja tunsi heti painetta silmiensä takana. Hän siirsi katseensa peittoon äkkiä.
”No sitäkin, mutta minä ajattelin, että tarvitsetko sinä...halauksen?” Cedric sanoi.
Ihan ensiksi Harryn mieleen tuli, että ehdottomasti hän tarvitsi halauksen, mutta hän säikähti tuota ajatusta niin, että alkoi pudistaa päätään kiihkeästi heti. Saamarin puuskupuhit, kuin halailu pelastaisi joka tilanteen.
”Okei, jos olet varma”, Cedric sanoi. Harry ei sanonut siihen mitään ja he olivat jonkin aikaa hiljaa. Harry pohti, että Cedricin halaus olisi varmaan mukava, kun tällä oli niin pitkät käsivarret ja leveät hartiat.
”Minusta se ei ollut oikea tapa lopettaa ottelu”, Cedric sanoi Harryn ajatusten lomaan. ”Enkä olisi halunnut, mutta joukkue ja Huiski ja Woodkin sanoivat, että voitimme reilusti”, hän jatkoi vielä.
”Ai?” Harry sanoi peitolleen.
”Niin”, Cedric sanoi ja Harry uskalsi vilkaista tätä. Cedric katseli Nimbuksen sisältävää säkkiä ja näytti vähän kuin olisi kauhuissaan.
”Oletko sinä ihan kunnossa? Siis fyysisesti?” Cedric kysyi ja äkkiä Harry katseli tätä silmiin. Ne olivat harmaat ja kimmelsivät yöpöydän lampun valossa. Harrylle kesti hetken tajuta, että Cedric oli kysynyt häneltä kysymyksen.
”Joo olen, Dumbledore sai minut kiinni. Ja Pomfrey on syöttänyt minulle suklaata”, Harry selitti ja muisti sitten, että hänen pitäisi olla vielä vihainen Cedricille, vaikka ei oikein muistanut miksi, kun katsoi tätä silmiin. Angelina oli ihan oikeassa, Cedric oli tosi hyvännäköinen.
”Hyvä. Minä oikeasti säikähdin. Minä idiootti vain jahtasin sieppiä”, Cedric parahti, mutta hengähti sitten kuin rauhoitellen itseään. ”Hyvä, että olet kunnossa.”
Harry räpytti silmiään ja nyökkäsi hämillään. ”Luuta otti pahimmat osumat”, hän päästi suustaan jotain sanoakseen, kun hänestä alkoi tuntua, että hän oli ollut liian pitkään hiljaa ja tuijottanut liian pitkään Cedricin silmiin. Mutta ääneen asian sanominen muistutti Nimbuksesta ja vikkelästi Harry kääntyi katsomaan taas peittoa ja näpräsi sitä sormissaan. Hän rutisti otsaansa parhaansa mukaan.
”Olen tosi pahoillani luutasi puolesta”, Cedric sanoi lohdullisesti ja Harryn otsan rypistely ei riittänyt. Harry suojasi silmiään käsivarrellaan ja puri hammasta lujaa. Sänky notkahti, kun Cedric istui sille Harryn jalkojen viereen. Käsi kosketti Harryn olkaa, liikkui vähän hänen yläselälleen ja Harry refleksinomaisesti kumartui lähemmäs kosketusta. Hän piteli käsivarttaan edelleen kasvoillaan, pusersi peittoa toisen käden sormillaan ja Cedric kiersi molemmat pitkät kätensä hänen ympärilleen.
Cedricin syli oli lämmin, kädet voimakkaat ja Harry siirsi kasvojaan peittäneen käden tämän paidan etumukseen, mistä piti kiinni nyyhkyttäessä tämän lämmössä. Toinen Cedricin käsi, joka oli Harryn yläselällä, silitti häntä hitain liikkein ja kohosi pikkuhiljaa Harryn niskaan, missä se tunnusteli kevyesti hänen hiuksiaan. Kaikki se kosketus sai Harryn rauhoittumaan. Kyyneleet hiljalleen loppuivat, hänen hengityksensä tasaantui ja hän rentoutui tukeutuen paremmin Cedriciin. Varovasti hän nosti peittoa näpertäneen kätensä ja vei sen Cedricin kaulaan ja niskan ympäri. Hän nojasi otsaansa Cedricin olan ja kaulan taipeeseen.
”Minä en tiedä miksi”, Harry kuiskasi jonkin ajan kuluttua.
”Älä turhaan pohdi miksi”, Cedric vastasi. ”Ihan hyvä välillä itkeä.”
”Puolitutun koulukaverin kaulaan? Jolle on juuri hävinnyt ottelun?” Harry kysyi ja Cedric hötkyi vähän kevyestä naurusta.
”Vaikka niinkin”, hän sanoi. ”Ja minä olen sitä mieltä, että sinä voittaisit minut, jos kyse olisi oikeasta ottelusta”, hän jatkoi vielä ja Harryn oli mahdotonta estää suupieliään taipumasta ylöspäin.
”Niin voittaisinkin”, hän sanoi. Hänen teki mieli olla siinä Cedricin sylissä pidempään, mutta olivathan he oikeasti puolituttuja ja puolitutut eivät halailleet tätä pidempään. Eivät varmaan halailleet oikeasti ollenkaan, mutta sen Harry sivuutti. Haluttomasti Harry irrottautui Cedricin otteesta ja tämä vetäytyi taaksepäin, että he näkivät toisensa kasvot taas.
”Kiitos”, Harry uskalsi sanoa ja Cedric hymyili hänelle ja pyyhkäisi vielä peukalollaan kosteutta hänen poskiltaan. Siihen kohtaan iholle jäi kihelmöintiä ja Harryn teki mieli kiskaista Cedricin käsi takaisin hänen poskelleen.
”Minun pitäisi varmaan palata”, Cedric sanoi, eikä kuulostanut yhtään siltä, että haluaisi palata.
”Niin”, Harry sanoi, eikä halunnut Cedricin lähtevän minnekään.
”Vaikka he kyllä tietävät, että en tykkää olla valokeilassa”, Cedric huomautti.
”Niin”, Harry totesi.
”Siellä oli ihan hirveästi ruokaa”, Cedric sanoi sitten hymyillen. ”Tarpeeksi, ettei huomaisi, jos muutama piirakka ja kermakalja katoaisi”, hän jatkoi hymy sulaen virneeksi.
Kymmenen minuuttia myöhemmin Harry istui sängyllään risti-istunnassa, Cedric toisessa päässä petiä, nakellen toisilleen joka maun rakeita ja ainakin välillä yrittäen olla sotkematta kermavaahtoa peitteisiin. Siitä kymmenen minuuttia myöhemmin Harry rohkaisi mielensä ja suuteli Cedriciä. Jos Cedric yllättyi tai hämmentyi, tämä ei sitä näyttänyt, vaan vastasi pehmeästi suudelmaan.