Nimi: Ylpeydestä
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Tuntematon sotilas
Genre: Puutteellisesta kommunikaatiosta juontavaa jähmeää väärinkäsitysdraamaa onnellisella lopulla
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Lammio/Määttä
Yhteenveto: Määttä ei näytä syylliseltä sen enempää kuin loukatultakaan, eikä hänen ilmeensä muutu Lammion edessä piirun vertaa – ja minkä ihmeen takia muuttuisi. Hänellä on korttipiireissä kova maine juuri sen takia, kuinka mahdoton häntä on lukea.Vastuunvapaus: Tuntematon sotilas on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.
A/N: Tapahtuu samassa maailmassa kuin
Lammella (S), joka kannattaa varmaan huitasta tähän alle ennen kuin tätä alkaa lukemaan. Tuskin rupean näistä tämän kummempaa verseä rakentamaan kuitenkaan, tämä on olemassa ihan parin repliikin takia, jotka halusin kirjoittaa ja jotka sattuivat sopimaan tähän kehykseen.
Osallistuu Yhtyeen tuotanto III -haasteseen Juliet Jonesin Sydämen kappalella
Enkeli.
YLPEYDESTÄ
Koskelan joukkueen miljoonavuoro osuu elokuun ylikypsään loppukesään. Painostavat päivät ja pimenevät yöt tekevät miehitysvuorosta jo ajatuksen tasolla jotenkin erityisen pahaenteisen – ei sillä, että kukaan koskaan odottaisi sitä mainittavalla riemulla.
Lammio tietää sen, ymmärtääkin tavallaan. Velvollisuus on kuitenkin velvollisuus.
Tietenkään se ei estä miehiä joka kerta
yrittämästä livistää tehtävästä.
Lammiota raivostuttaa, ettei hän ole tajunnut yhdistää pisteitä aiemmin.
Joka kerta vuoron vaihtuessa yrittää osa seuraavana vuorossa olevista joukkueista poikkeuksetta päästä tavalla tai toisella pälkähästä. Lomia yritetään ajoittaa, hiertymiä ja kurkkukipuja koetetaan suurennella vapautusten toivossa. Rämäpäisemmät vaihtaisivat ahtaat tukikohdat partioretkiin.
Pahinta on, ettei lopulta ole kuin hänen omaa typeryyttään, että hän on erehtynyt paljastamaan heikkoutensa ja antanut Määtän käyttää sitä hyväkseen. Lammio
tietää, miksi tällaista – minkä takia miehet ylipäätään rupeavat –
Määttä ei ole
sanonut mitään. Eikä kai – mikä välttämättömyys se olisikaan. Mutta siitä on tarkalleen kaksi viikkoa, kun hän – ja – niin. On tällaisten kalastelusta pidempiäkin pelejä pelattu.
Lammio ajattelee viimeisten viikkojen merkitseviä kämmeniä. Niitä säestäneitä ja niitä edeltäneitä katseita. Laskee ja kertaa. Miten kaiken sen pystyisi pahimmassa tapauksessa kääntämään.
Viimeisenä aamuna ennen miehitysjoukkueiden vaihtumista Lammio haastaa Määtän lammen rannalla tämän vartiovuoron päätyttyä.
Määttä on pessyt kasvonsa lammessa ennen Lammion tuloa. Hän siristää silmiään raikuvan kirkkaassa aamuauringossa ja pyyhkäisee märkiä hiuksiaan. Kesäpuseron hihansuutkin ovat märät. Hän ei näytä syylliseltä sen enempää kuin loukatultakaan, eikä hänen ilmeensä muutu Lammion edessä piirun vertaa – ja minkä ihmeen takia muuttuisi. Hänellä on korttipiireissä kova maine juuri sen takia, kuinka mahdoton häntä on lukea.
”Vaan sillehän minä en mittään voi että kapteeni niin ajattellee”, hän sanoo.
Sitten hän kaivaa itselleen tupakan ja sytyttää sen niin kuin painaisi oven kiinni.
Lammion tekee mieli hyökätä lisää – vahvistaa, varmistaa – kysyä edes. Määttä polttaa tupakkaansa kaikessa rauhassa ja katselee vastarannalle. Hän ei puolustaudu, ei puhu.
Kun hän on polttanut tupakkansa loppuun, hän kävelee Lammion ohi niin kuin tämä ei seisoisi siinä lainkaan.
Lammio ei ylläty siitä, ettei Määttää sen jälkeen näy lammella. Pikkumiljoona sijaitsee huonolla kohdalla näitä kulmia katsoen, eikä –
Lammio pudistaa äkäisesti päätään eikä vie ajatustaan loppuun.
Määttää ei näy rannalla, ja hyvä niin. Ei siellä sopisi kenenkään käydä muutenkaan.
Miehitysvuoro kuluu tavalliseen tapaan. Pikkumiljoonan suunnalta kuuluu tulitusta joka päivä ja etenkin joka yö, ja Lammio polttaa tupakkaa lammen rannalla yksin. Hän ei käy tarkastamassa asemia. Sen tekee tarkastusmatkalla oleva eversti.
Valitettavasti eversti kohtaa tarkastuskierroksellaan alikersantti Rokan. Sen jälkeen Lammiolle ei jää aikaa muuhun.
Hän ilmoittaa rangaistuskäskynsä Koskelalle. Kun Koskela ilmoittaa Rokan miehineen kieltäytyvän täyttämästä käskyä, on Lammion käskettävä Rokka komentopaikalle. Kun Rokka ei sielläkään ota tilannettaan vakavasti, ottaa Lammio yhteyden Sarastiehen, jotta asia saataisiin kerta kaikkiaan pois päiväjärjestyksestä.
Lammio ei varsinaisesti ole tyytyväinen siihen, miten Sarastie lopulta päätyy asian hoitamaan, mutta siinä vaiheessa päätös ei ole enää hänen käsissään.
Vihollinen ahdistaa Pikkumiljoonaa tavallista raskaammin. Keskityksiä on paljon – samoin partioita. Niihin tulee piikki sen jälkeen, kun Rokka on ottanut yhdestä partiosta itselleen vangin ja luistanut niine hyvineen lomalle. Viimeisten päivien aikana Miljoonilta saapuu kuolinuutisia enemmän kuin moneen kuukauteen.
Rannalla on äänetöntä ja autiota.
Lammio polttaa tupakkaa eikä vie yhtään ajatusta loppuun.
Miehitysvuoro vaihtuu. Seuraavat joukkueet asettuvat vartioimaan Miljoonia.
Kesä kulkee loppuaan kohti. Lammen luo johtavan poluntapaisen varrella kasvaa leppä, jonka lehdistä osa jo kellertää.
Lammella on äänetöntä. Lammion ei pitäisi olla yllättynyt.
Varsinkaan hänen ei pitäisi olla
pettynyt.
Hän pyörittelee sytyttämätöntä savuketta sormissaan kauan, ennen kuin asettaa sen imukkeeseen.
Ehkä hän –
Hän päästää Vahdin hihnasta ja antaa sen juosta veteen. Koiran kahlatessa rannan matalassa vedessä Lammio sytyttää savukkeensa ja katsoo mietteliäänä vastarannalle.
Jos –
Lammio katkaisee ajatuksen alkuunsa. Silti hän vilkuilee vähän väliä epäluuloisesti olkansa yli.
Ketään ei näy.
Savukkeen jälkeenkin hän seisoo rannalla monta minuuttia. Seisoo vain. Kuuntelee.
Määttä ei tule.
Hän on tottunut yksinäisyyteen. Se on hänelle luonnollinen olotila, mukavakin. Hänen on aina ollut hyvä olla omissa oloissaan.
Hän ei ole tottunut kaipaamaan.
Hän ei pidä siitä, ettei voi hyvällä syyllä etsiä ja tavoittaa Määttää itse.
Hänen pitäisi olla helpottunut siitä, ettei Määttä ole etsinyt häntä käsiinsä.
Vaikka hän olisi väärässäkin, se olisi typerää. Jos hän on oikeassa, se olisi typerää ja vaarallista.
Ja mitä hän edes –
Hän huokaa syvään, ravistaa päätään karistaakseen ajatuksensa.
Hän pelaa pasianssia. Hän pelaa shakkia itseään vastaan.
Se melkein auttaa.
Millaista esimerkkiä hän näyttäisi upseerina, jos hän nyt vielä rupeaisi –
Hän ärähtää itsekseen ja pyyhkäisee shakkinappulat laudalta.
Omaa typeryyttään mennyt, ja. Ja nyt hän maksaa siitä niin kuin oikein on. Hän ajattelee rauhallista hiljaisuutta, vähäeleistä kosketusta, ja kerää nappulat hitaasti takaisin paikoilleen. Ajattelee harvoja sanoja ja tyynen tietävää ilmettä laineiden pyyhkiessä uneliaasti rantakiveä.
Vahti tuhahtaa Lammion petillä. Lammion pitäisi käskeä se alas.
Hän ei käske.
Tuntuu katkeralla tavalla hyvältä antaa edes jonkun täällä koetella sääntöjä.
Vahti nykäisee niin yllättäen ja voimalla, että sen hihna lipsahtaa Lammion otteesta. Lammio horjahtaa epätasaisella maalla ja joutuu tukeutumaan puunrunkoon. Hän ehtii nähdä koiran ryntäävän lammen suuntaan ja seuraa sitä, mutta pysähtyy kuullessaan rannalta enemmän loisketta kuin sen kokoisesta koirasta irtoaisi.
Ja –
”Vai niin”, Määttä sanoo. ”Sinäkö ihan omin päin tänne.”
Lammio päästää ilman purkautumaan keuhkoistaan ja lähestyy rantaa hiljaa ja piileskelemättä.
Määttä on ollut uimassa. Hänen vaatteensa ovat huolimattomassa kasassa kivellä, jolla hän usein istuu. Hänen tukkansa on märkä ja päänmyötäinen, ja hänen olkapäillään on vesipisaroita. Hän kietoo Vahdin hihnan tukevasti käteensä ja kyykistyy sen eteen, vilkaisee metsän suuntaan.
”Istuhan. Istu”, Määttä komentaa. Vahti istuu, ja Määttä rapsuttaa sitä kaulasta.
”Elähän ruppee tavakses tämmöstä ottammaan”, hän sanoo. ”Se ruppee ylpeyvelle käymään kun kapteeni pian luulee että minä sinuaki tahallani houkuttelen.”
Vahti nuolee Määtän naaman niin perusteellisesti, että Määttää suorastaan naurattaa hiljaisella tavallaan, kun hän hellittää sen hihnasta.
”Elähän nyt. Mäne kapteenin tykö. Mäne mäne.”
Tietysti hän tietää ja tunnistaa.
”Vahti, tänne.”
Vahti tulee, ja Lammio sitoo sen hihnan lähimpään koivuun kiinni.
Määttä nousee pystyyn ja katsoo häntä. Hänen polviinsa ja sääriinsä on takertunut rannan roskaa.
Hän ei sano mitään.
Pitkään he katsovat toisiaan, kaksi kovaa ja ylpeää.
Määttä ei näytä välittävän vähääkään omasta alastomuudestaan. Lammiolla on epämukava olo, hiukan kuin hänellä olisi vaatetta vasten hankaava hiertymä. Hänestä tuntuu melkein kuin hän itse olisi turhan peitossa.
Piilossa.
Määtän silmänaluset ovat tummat, ja hän on juuri niin ilmeetön kuin hän osaa, eikä hän peitä mitään.
Ei sitä, että tietää Lammion heikkouden.
Ei sitä, että olisi –
Lammio kävelee Määtän viereen, ja Määttä rikkoo heidän katseensa. Kääntää päätään ja on astumaisillaan pois, kun Lammio painaa kämmenen hänen solisluulleen, lämpimän ja kuivan käden kalpean kylmännihkeälle iholle.
Määttä pysähtyy, kulma odottavasti koholla. Sitä ei sitten tiedäkään, mitä hän odottaa.
”Alik – ”
Lammio jättää sanan kesken ja huokaa tuskastuneena. Ei tunnu oikealta – ei täällä, ei taas. Ei nyt. Ei enää.
”Kapteenilla jottain”, Määttä sanoo, eikä äänestäkään arvaa suuntaan eikä toiseen eikä kolmanteenkaan.
Lammio vie kätensä Määtän solisluulta hartialle ja kaulan syrjään, ja Määtän ilme sulaa pisaran verran. Lammio kuljettaa peukaloaan hänen leukansa linjaa pitkin ja harkitsee, sanoisiko jotain.
Lopulta hän vain suutelee, lyhyesti, kevyesti.
Määttä ei hymyile, mutta hän katsoo Lammiota kuin olisi taas avannut oven.
”Minä jo ehin miettiä”, hän sanoo.
Lammion katsoessa Määttä pyyhkii neulaset ja hiekan sääriltään ja alkaa pukeutua. Alushousut, aluspaita, housut ja aluspaidan helmat housunkauluksen alle, olkaimet hartioille. Hän istuu kivelleen kesäpuseronsa viereen, taittelee jalkarättinsä ja vetää saappaansa jalkoihinsa.
Kun hän nousee seisomaan ja kohauttaa avoimen kesäpuseron ylleen, Lammio astuu hänen eteensä.
”Tiedäthän sinä”, hän kysyy vakavana.
Määttä antaa Lammion ohjata hänen kätensä syrjään. Antaa hänen oikoa puseron saumat ja suoristaa olkaimet sen alla. Katsoo häntä hiljaa ja rauhallisesti, kun hän suoristaa puseron kauluksen ja sulkee sen napit yksi kerrallaan, alhaalta ylös. Suoraan ja tyynenä kuin lammen pinta, avoinna ja mitään piilottelematta.
Hän nyökkää.
Lammio painaa kämmenen hänen rinnalleen. Määttä sulkee oman kätensä sen päälle, miettimättä ja varmasti, ja Lammiokin tietää.
Määttä ei vaadi, ei odota. Ei mitään. Ei täällä, missä loppu voi tulla niin varoittamatta kenelle vain, koska vain.
Syyskesän raskas aurinko lämmittää heidän kasvojaan, ja kaikki tuntuu taas hiukan helpommalta.
He tietävät. Ja se riittää.
