Nimi: Omenantuoksua
Kirjoittaja: Saappaaton
Ikäraja: S
Genre: Hurt/comfort, romance, fluffy, kevyt angst, AU (mitä näitä nyt on)
Paritus: Harry/Draco
Vastuuvapaus: Mitään muuta tästä en omista, paitsi kieron mielikuvitukseni. Hahmoista kunnia Row-tädille.
A/N: Uudelleenjulkaisu, koska toiset osaavat käyttää Finiä, kun toiset taas...
Luulen, että edellisessä A/N:ssä oli jotain todella nasevaa ja suorastaan hupaisaa, mutta nyt tyydyn vain toteamaan, että kirjoitin tämän siis
Vilnulle synttärificiksi ja kuten niin monessa muussakin hälle kirjoitetussa synttärificissä, tässä jostain käsittämättömästä syystä Harry kiipeää puuhun ja syö omenan.
Haasteissa tämä oli siis Vuosi raapalehtien V, Harry/Draco, Kirjoitusterttu (synttärificciterttu) ja OTS20 #2.OmenantuoksuaHentoja, vaaleita kukintoja. Viisi terälehteä, joiden pinnalla valkoisen ja hyvin haalean punan sävyt kilpailevat leikkimielisesti. Niin monta kukkaa, ettei niitä saata laskea, kuin keskipäivän tähtitaivasta tuijottaisi. Hiljaista surinaa, pyöreäkärkisiä terälehtiä tunnustelevat pienet, karvaiset jalat.
Omena kukkii kauniina, ja tuoksu, joka puiden välissä viipyilee leutona kesäaamuna, herättää joka vuosi hiljaisemman kaipuun. Kaipuun tuntea leikkausta vaativa ruoho jalanpohjissa. Kaipuun kävellä, juosta, kiivetä puuhun ja kurottaa punaposkinen omena ylimmiltä oksilta.
Kieltään purren mies sulkee silmänsä sormenpäiden pyrkiessä käsinojien pehmusteeseen. Hän haluaa kaipuunsa kuolevan. Hän hengittää kerran, toisenkin ja avaa sitten silmänsä. Määrätietoisesti hän kääntää selkänsä omenapuille.
Silti niiden tuoksu ei jätä häntä rauhaan.
*~*
Monet sanovat, että talvi on vaikeinta aikaa. Miten pimeys ja ilman koleus tekevät henkisestä jaksamisesta niin paljon raskaampaa. Harry on nähnyt, miten se ei pidä paikkaansa Dracon kanssa. Miten pimeä ja kylmä vuodenaika on vaalealle miehelle niin paljon helpompi sietää, kun murheet voi hukuttaa lasilliseen viiniä ja käpertymällä sylikkäin takan eteen.
Kesät ovat vaikeita.
Ne muistuttavat, miten jumissa Draco on istuessaan pyörätuolissaan. Miten vähään hän pystyy verrattuna aiempaan, verrattuna muihin, ja miten paljon tuo ylpeä mies tarvitsee apua. Niin kamalan huonosti Draco on sopeutunut omaan osaansa elämässä.
Eikä Harry tiedä, miten voisi auttaa. Hän tietää vain mitä toinen todella kaipaa.
~*~
Kun omenapuiden oksat painuvat kohti maata kypsien hedelmien painosta, Harry houkuttelee miehensä ulos. Draco ei halua, Harry tietää sen, ei todella halua, mutta pienin suukoin ja hellin elein vaalea mies viimein taipuu. Hän seuraa Harrya laudoitettua polkua pitkin, jonka mustahiuksinen mies aikoinaan rakensi hänen kulkuaan helpottamaan.
Ei sillä, että Draco olisi alkuun halunnut kulkea yhtään minnekään.
Harry kulkee edellä, eikä saa missään nimessä työntää. Se olisi alentavaa. Harry tietää senkin, kuten myös sen, että jos hän vahingossakaan kurkistaa olkapäänsä yli kuin varmistaakseen, että Draco pärjäsi, tämä kääntyisi ympäri ja palaisi sisälle.
Hän oli nähnyt aivan liikaa vaivaa antaakseen sen tapahtua.
*~*
Draco ei aivan ymmärrä näkemäänsä, mutta se saa hänet silti sanattomaksi. Harry on rakentanut omenapuun oksalle tasanteen. Ei niin korkealle, että tarvitsisi itse apua tasanteelle ponnistamiseen, mutta niin ylös, ettei Draco osaa ajatellakaan nousevansa sinne ilman jalkojaan.
Mutta on muutakin: jokin keinulta näyttävä, jonka kaksi narua yhdistyvät solmun kautta yhdeksi ennen kuin naru katoaa katseelta lehvästön taa. Se palaa loivassa kulmassa alaspäin, tasanteen toiselle puolelle, jossa Draco näkee vain kahvan. Vinssin kahvan?
”Harry, mitä ihmettä?” Hiljainen kysymys saa vastaukseksi kevyen virneen.
”Luotathan?”
”Mitä?”
”Luotathan?” Harry on ohjannut Dracon keinun viereen ja ojentaa nyt toiselle kättään. Hivenen epäröiden Draco tarttuu siihen.
~*~
Tovia myöhemmin Draco tajuaa istuvansa puussa. Harry on tehnyt heille tasanteen ja valmistanut nostojärjestelmän, jonka avulla Draco pääsee sinne. Hento hymy eksyy vaalean miehen huulille tuulenvireen kuljettaessa kypsien omenoiden tuoksua hänen nenäänsä. Yhtäkkiä se ei tunnukaan enää niin pahalta, kaipuu hänen rinnassaan hellittää.
Kevyesti tömähtäen Harry laskeutuu hänen viereensä ja ojentaa sitten miehelleen omenan. Lempeä hymy leikkii tämän silmissä, ja sanomatta sanaakaan Draco ottaa ojennetun hedelmän. Harry oli tehnyt tämän kaiken hänen vuokseen.
”Ovatko nämä aivan ylhäältä?” Draco kysyy viimein Harryn haukatessa omaa omenaansa.
”Kyllä, kulta.”
Hiljainen hymähdys seuraa vinoa hymyä, joka nousee Dracon huulille. Niin Malfoymainen ilme.
”Kiitos, rakas.”