Ficin nimi: Merlin kävi täällä
Kirjoittaja: Meldis
Fandom: BBC!Merlin, Harry Potter
Genre: drama, crossover, lievä angst
Ikäraja: S
Päähenkilö: Merlin
Tiivistelmä: Miksi taikamaailma uskoo, että Merlin, joka eli 500 vuotta ennen Tylypahkaa, olisi käynyt taikakoulua?
Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai paikkoja, lainaan niitä omaksi ilokseni.
A/N: Potterin ja Merlinin yhdistäminen ficeissä on minusta parasta. Mutta helposti ne eivät aina lomitu toistensa sekaan, esimerkkinä se, että Merlinin luullaan Pottereissa käyneen Tylypahkaa ja vielä olleen luihuinen. Tai luullaan versiossani, jossa molemmat tapahtuvat samassa universumissa. Tässä minun vastaukseni tuohon ristiriitaan.
(Koska Merlinhän on niin puuskupuh kuin olla ja voi ja ärsyttää, että halutaan tehdä vaikka ja mitä venytyksiä saadakseen Merlin mahtumaan luihuiseen vain koska Potterin canonissa Rowling laittoi täysin eri hahmon luihuiseen, mutta ei nyt mennä minun ranttiiini tästä aiheesta sen enempää) Siskolleni
Noradrielille taas iso kiitos avusta historian kanssa sekä myös keksimässä millainen Tylypahka olisi ollut 1000-luvulla. ^^ Tämä jäi ehkä vähän makuuni tyngäksi, olisi aineksia vaikka ja mihin, mutta tuli pikkuisen blokki tämän kanssa, joten se nyt on mitä on.
Kommentit ovat tervetulleita!
Merlin kävi täällä
Kova räsähdys, kumea humpsahdus ja antaumuksellinen kiroilulitanja lävistivät kylmän skotlantilaisen nummen hiljaisuuden. Sitten kuului uusi humpsahdus ja lisää kiroilua, paljon pitempään ja lopulta murahtelua ja syvää huokailua.
Valkoinen maisema valaisi pimeää aamua näennäisen tyhjässä erämaassa. Yöllä alkanut pyry oli loppumaan päin, vaikka taivaalta tippui yhä haituvia jo paksun hangen päälle. Tuuli oli jo tyyntynyt, joten pakkanen ryhtyi pakastamaan lauhtunutta ilmaa. Valkoiset vaipat vaimensivat vähätkin äänet, joita luonto synnytti keskellä talvea. Oli vain laantuva tuuli ja sen suhina puissa.
Oikeastaan nummi ei ollut tyhjä lainkaan, ei ainakaan kaikille. Tietyille silmille nummella aukeni kauas mustaan taivaaseen kohoava linna, sitä ympäröivä muuri sekä valtavat tilukset, jotka kätkivät sisäänsä urheilukenttää muistuttavan rakennelman. Muurin luota lähtevän jo lumeen peittyneen tien päädyssä muutaman sadan jalan päässä oli jonkinlainen laituri sekä lumen painosta notkuva katos. Heikentyvän sateen takaa erotti kauempaa vilkkuvia valoja läheisestä isosta kylästä.
Kunhan oli saanut purettua tuntojaan kiroilemiseen, Merlin keskittyi pienen hetken ja käden heilautuksella hänen eteensä muurin porteille muodostui miellyttävä polku, johon hän ei uppoaisi joka toisella askeleella. Hän käpristi sormiaan suppuun ja hänen kädelleen ilmestyi liekki, joka valaisi vaaleaa maisemaa aavistuksen enemmän. Muuri kohosi hänen vieressään ja paksut puiset portit oli suljettu visusti niin lukkojen kuin taikojenkin avulla. Kiviset villisiat portin kummallakin puolella vartioivat liikkumattomina. Päästyään luomaansa polkua pitkin portin eteen Merlin raapi harmaata partaansa pohtien miten herättäisi vähiten huomiota avatakseen ovet.
Puoli vuosituhatta ei ollut tehnyt mitään Merlinin tarpeelle nuuskia asioita, jotka olisi parempi jättää rauhaan. Mutta kyllähän hänen kuului saada tietää, millainen oli tuore Tylypahkan oppilaitos, asia ehdottomasti kuului hänelle. Ei hän hylännyt velvollisuuttaan vahtia Avalonin järveä ja Arthuria, hän vain piti tauon. Hän tietäisi kyllä, jos järvelle tapahtuisi äkillisiä muutoksia, vaikka olisi satojen mailien päässä siitä. Melko varmasti tietäisi. Merlin irvisti. No, hän pääsisi todella vikkelästi takaisin.
Oli oikeastaan ihme, että hän oli sietänyt näinkin kauan ilman kosketusta ulkomaailmaan. Guineveren kuoltua ja Camelotin valtakunnan rippeiden pian sen jälkeen luhistuttua, Merlin oli nähnyt parhaaksi pysyä kuolleena muulle maailmalle. Hänen olisikin pitänyt kuolla jo kauan sitten, mutta jokin piti hänet elossa, ehkä taikuus, ennustus Arthurin palaamisesta, ehkä Merlin ei vain pystynyt kuolemaan ja se liittyi siihen maailman voimakkain velho -juttuun. Mutta vaikka hän näytti tähän asti olleen immuuni kuolemalle, hän ei ollut immuuni mielen hapertumiselle. Viisisataa vuotta oli pitkä aika istua odottamassa ystävää takaisin kuolleista, vähemmästäkin menisi sekaisin. Merlin kävi hakemassa uutisia aika ajoin lähimmistä kylistä, mutta se oli hänen tehtäväänsä varten, jotta tietäisi olla valmiina. Maailman menon perässä pysyminen muutaman vuoden välein ei tehnyt mitään hänen järjissään pysymiselle, vaikka silloin saattoikin hetkeksi muistaa, että maailmassa oli muitakin ihmisiä kuin hän. Mutta tämä, Merlin ajatteli tiiraillessaan jääkiteistä kiiltelevää porttia, olisi lääke siihen. Ainakin hetken aikaa. Yhden päivän verran.
Merlin nosti ryppyisen kätensä paksulle parrulle ja mutisi taikasanoja. Taiat ja lukot antoivat periksi ja toinen pariovista raottui ja riippui hetken edestakaisin kuin kutsuen Merliniä sisään. Oven taakse oli kinostunut lunta, mutta jotenkin ovi osasi työntää sitä hellästi tieltään, eikä jumittunut kiinni. Tie tiluksille oli paljon helppokulkuisempi, vaikka yön sade olikin peittänyt sitä. Merlin livahti ovista ja sulki ne uudella taialla ja toivoi, että sitä ei erottaisi aikaisemmasta.
Tylypahkan linnan torneissa näkyi jo keltaisia pilkkuja, kun valoja sytyteltiin siellä täällä. Kiviset seinät hohtelivat kauas valkoisina, kun märkä lumi takertui niihin. Vasemmalla aukeni kauttaaltaan luminen metsä, joka jopa tällaisena vaalean peiton saaneena näytti luotaantyöntävältä ja epämiellyttävältä. Merlin erotti jossain kaukaisuudessa jonkun mustan, irvokkaan lentävän hevosen näköisen sukeltavan keskelle metsää. Metsän reunalla levisi tallit, joiden ulkopuolella oli tyhjä aitaus. Tallin seinustalle oli ripustettu talikoita, rekiä ja yhdestä haasta leijui ilmassa puisia istuimia, jotka muistuttivat reen ja satulan välimuotoa. Soikio urheilukenttä vei suuren osan tiluksista Merlinin oikealla puolella. Se muistutti hyvin paljon Camelotin taisteluareenaa katsomoineen ja telttoineen.
Merlin lähti puskemaan hangessa linnaa kohti. Taikuudella lämpiävä kaapu esti pakkasen purevuuden, mutta hänen kasvoihin se ei ylettynyt. Hänen leukansa ja kaulan löystynyt iho vapisivat kylmästä ja hän kiihdytti askeliaan, vaikka tiesi päätä pahkaa sisälle törmäämisen olevan typerä idea. Mutta jäätyneet posket olivat eri mieltä.
Merlin ehti kohottaa toisen jalkansa linnan ulko-oville johtaville portaille, kun nuo ovet päästivät loksahtavan äänen ja ne aukenivat. Mieli reagoi nopeammin kuin Merlin olisi kehollaan ehtinyt ja sanaton loitsu muutti hänet näkymättömäksi. Ovien takaa ryntäsi kaksi nuorukaista ja olivat onneksi liian innoissaan huomatakseen Merliniä sen sekunnin kun hän seisoi vain muutaman jalan päässä heistä portaiden alla. Merlin jähmettyi paikoilleen. Kaksi nuorta velhoa eivät ehkä huomanneet kiihkoltaan ja pyryltä muodostuneita jalanjälkiä tiellä porteille, mutta tyhjästä muodostuvat jalanjäljet aivan naamansa edessä he kyllä huomasivat. Ainakin niin Merlin toivoi ja kirosi mielessään, ettei ollut heti ymmärtänyt häivyttää jalanjälkiään. Mutta kaksi velhoa kiiruhtivat onneksi hieman hänestä oikealle suunnaten talleille, eivätkä osuneet Merliniin tai huomioineet tuoreita jälkiä tiessä.
Kiihtyneillä nuorukaisilla oli päällään tunikamainen melkein polviin ulottuva, vihreä vaate. Sen kauluksessa ja helmassa oli hopea kirjailu, vyötäröä kiersi nahkainen vyö ja siitä riippui nyörillinen pussukka. Jalassa heillä oli kevyet kengät sekä pitkät, villaiset säärystimet. Tunikan alla vilkkui vihreät sukat. Molempien nuorten miesten hiukset oli kiinnitetty nauhalla niskaan. He vetivät kaiken tämän päälle paksuja ruskeita viittoja.
“Jos sinä taas saat minut vaikeuksiin…” murisi toinen velhoista, vetäen viittaa epätoivoisesti päälleen suojatakseen itseään pakkaselta.
“Niin ei käy. Hiwisc ei uskalla rangaista tähtioppilastaan”, tämän ystävä virnisteli. Merlinin päähän syttyi idea ja hän siristi silmiään, joiden sini suli kullaksi. Velhojen liike hidastui, kun koko maailma Merlinin ympärillä hidastui. Hän katsoi tarkkaan velhojen vaatetusta, pisti merkille kirjailun yksityiskohdat, koristeellisen L-kirjaimen kauluksessa ja säärystimien kuviot. Sitten hän päästä ajan taas kulkemaan.
“Sinä sanoit noin viimeksikin…” toinen velhoista mutisi seuratessaan ystäväänsä kohti talleja taistellen kinoksia vastaan.
Merlin liikkui hieman pois päin portaista yhä näkymättömänä, pyyhki taialla jalanjälkiään ja keskittyi. Taika lähti kihelmöimään ympäri hänen kehoaan ja kasvoja kutitti, hänen selkäänsä väristi sen suoristuessa, jalkoja pakotti, kun jalkineet eivät antaneet periksi lihasmassan kasvamiselle. Merlin tunsi kylmää käsissään ja avasi silmänsä. Hän oli tipahtanut polviensa ja käsiensä varaan lumeen taian muovatessa häntä. Hän huomasi huohottavansa ja jäseniä aristi kuin urheilusuorituksen jäljiltä. Merlin nousi haparoiden seisomaan ja kohotti kätensä eteensä. Poissa oli ikääntymisen jäljet, löysä iho, läiskät ja voimattomat lihakset. Hän kohotti kätensä kasvoilleen. Iho oli sileää, ei merkkiäkään parrasta, uurteista tai roikkuvasta kaulasta. Merlin ei ollut varma oliko kauhistunut vai ilahtunut ulkomuodostaan.
Ravistaen päätään Merlin siristi silmiään keskittyen muodonmuutoksensa sijaan velhojen vaatetukseen. Silmät muuttuivat kullaksi ja hänen punainen pitkä kaapu vihreäksi tunikaksi. Hänen olkapäilleen laskeutui ruskea viitta, jalkoja peitti kireä sukkakangas ja säärystimet ja kengät olivat paljon hänen omiaan kevyemmät, niiden läpi pakkanen onnistui tunkeutumaan. Merlin poisti näkymättömyysloitsun ja riensi takaisin ulko-oville, kipaisi portaat ylös ja pujahti linnan seinien sisäpuolelle.
Kivilaatoin päällystetty aula oli tyhjä, kun Merlin seisahtui sinne aivan ovien eteen. Merlin vilkuili ympärilleen epävarmana suunnitelmastaan, jota ei oikeastaan ollut. Hänestä oli vain tuntunut, että hän tarvitsi tätä. Tarvitsi hetken nähdä, että elämä jatkui järven ulkopuolella ja että Albionissa oli yhä ihmisiä elämässä elämäänsä, samoin kuin aina ennenkin, tutusti, huoletta. Oli tärkeää todistaa omin silmin, mitä Albionille oli tapahtunut tai ettei Arthurin työ sen eteen ollut turhaa. Ja hän oli halunnut nähdä tuon mahdottomuuden, joka oli taikakoulu. Hän oli halunnut nähdä Tylypahkan, paikan, jossa nuoret velhot ja noidat saivat opiskella rauhassa taikuutta ilman pelkoa vainoista, joutumatta piilottelemaan itseään. Paikan, jonka olivat luoneet aikansa parhaimmat taikurit vilpittömänä halunaan auttaa nuoria velhoja ja noitia. Tieto paikan olemassaolosta tuntui järisyttävältä, eikä Merlin ollut uskoa korviaan, kun oli kuullut koulun perustamisesta. Utherin ajan kaltaiset noitavainot olivat historiaa, mutta eikö taikuuden harjoittajien kokoaminen yhteen paikkaan ollut vaarallista ja typerää. Mahdotonta, naiivia ja tuomittu epäonnistumaan.
“...otti syyn niskoilleen ja myöhemmin sanoi minulle, että voisi antaa tukiopetusta.”
“Calcott?
Calcott sanoi antavansa tukiopetusta sinulle?”
“Onko se niin epäuskottavaa?”
“Ei, ei tietenkään! Minä...minusta se on hienoa. Sinun pitää kertoa ihan kaikki minulle!”
“En varmasti kerro.”
“Olet ilkeä, Murdina.”
Merlin jäykistyi kuullessaan ääniä. Ne lähestyivät aulaa, jossa hän seisoi. Hätääntyneenä hän liikkui lähemmäs varjoista seinää, jonne katon kynttilät eivät yltäneet. Kahdet kopisevat askeleet kääntyivät kulmasta käytävästä aulaan. Kaksi nuorta naista, noin 15-vuotiaita Merlinin arvion mukaan, kikattivat toisilleen ja suuntasivat suoraan valtaville parioville ulko-oven vastakkaisella seinällä. Heidän keltaiset nilkkoihin ulottuvat mekot liehuivat heidän perässään ja hihoissa sekä kauluksessa oli samanlainen kirjailu kuin ulos juosseiden poikien vaatteissa, mutta nämä kirjailut olivat pikimustat. Molempien hiukset oli kiinnitetty ylös, palmikot kierretty niskaan ja päälaelle siististi. Pariovet avautuivat, kun tytöt lähestyivät niitä ja jäivät auki, kun he olivat kulkeneet niiden läpi. Merlin tuijotti valtavaan saliin silmät suurina. Tytöt menivät istumaan yhteen pitkään pöytään ja heidän eteensä ilmestyi tyhjästä puurokattila, punaista hilloa, juustolautasellinen ja kultaisen sävyisiä sämpylöitä, jotka höyrysivät vielä lämmöstä. Suuri sali oli muutoin tyhjä, kun oli vielä niin aikainen aamu viikonloppuna. Salin katto nousi niin ylös, että Merlin ei nähnyt sitä seistessään kaukana ovista, mutta hän erotti lumihiutaleiden leijailevan ylhäältä, vaikka ne ehtivät kadota ennen kuin osuivat pöytiin tai siellä ruokaileviin ihmisiin. Tyttöjen naurua kaikui salista aulaan ja Merlinin korviin. Hän huomasi hymyilevänsä.
Uusia kenkien kopinoita kantautui käytävältä, vastakkaiselta suunnalta kuin mistä tytöt olivat tulleet, tällä kertaa niitä oli enemmän ja niiden mukana oli miesääniä. Merlin rohkaistui ja astui varjoista lähemmäs. Hän vilkaisi alas päin varmistuakseen, että soluttautui joukkoon ja otti haparoiden pari askelta. Pojat olivat vanhempia kuin tytöt ja heidän vaatetuksessaan oli sinistä. Ehkä väri määritti luokan ja Merlin toivoi, että näyttäisi suunnilleen samanikäiseltä kuin ne oppilaat, joiden vaatetuksen hän oli kopioinut. Tämä uusi ryhmä oli vaitonainen, väsynyt ja pari heistä haukotteli isosti. Joukko käveli saliin ja istui yhteen pitkään pöytään. Merlin käveli lähemmäs salin ovia, mutta ei saanut itsestään uskallusta liittyä kumpaankaan joukkoon. Hän ei tuntenut tämän maailman tapoja saati tämän ikäisten tapoja. Joten puraisten huultaan hän valitsi yhden aulasta lähtevistä portaikoista ja ryhtyi kapuamaan sitä.
Taulut liikkuivat, Merlin ymmärsi päästyään seuraavaan kerrokseen. Iso osa hahmoista tauluissa nukkui, joten hän ei ollut heti tajunnut asiaa, vasta sitten kun oli melkein kaatunut säikähdyksestä portaissa, kun vanha velho, parta vyönsä alla haukotteli makeasti hänen vieressään riippuvassa taulussa. Taulujen hahmot liikkuivat toisiin tauluihin. Merliniä vastaan tuli lisää oppilaita. Hän sai käsityksen, että asusteiden värejä oli neljä, mutta lasten iät näyttivät jakaantuvan isommalle skaalalle kuin vain neljälle vuodelle. Hän myös huomasi, että sai yksittäisiä kalseita katseita, lähinnä toisin pukeutuneiden suunnalta. Merlin pelkäsi paljastuvansa ja kiipesi yhä ylemmäs päästäkseen pois oppilaiden massojen luota, kun linna toden teolla alkoi herätä ja käytävät täyttyivät ihmisistä. Ei kukaan varmaan arvannut hänen olevan 500-vuotias velho kaukaisen kuningaskunnan hovista, mutta hän ei halunnut herättää myöskään hätäännystä. Merlin huohotti päästyään taas yhdet portaat ylös. Juuri kun hän sai jalkansa tasaiselle maalle, portaikko hänen takanaan liikkui. Merlin älähti ja hypähti pois reunalta ja katsoi suu auki, kun portaat siirtyivät luomaan tietä toiselta puolelta kerrosta. Hetken hän odotti peloissaan, josko käytävä hänen jalkojensa alla alkaisi liikkua sekin, mutta pysyttyään paikoillaan muutaman minuutin, hän arvioi, että oli turvallista liikkua.
Vaellettuaan epämääräisesti ja hädissään Merlin löysi itsensä oven luota, jonne loppuivat viimeisimmät portaat, jotka hän oli kavunnut jalat lähes turtina kipuamisesta. Hän työnsi oven auki ja häntä tervehti viileä tuulahdus sekä märkä tuoksahdus. Merlin hämmentyi huomatessaan tuijottavansa satoja pöllöjä istumassa orillaan pyöreässä huoneessa, jonka lattialle oli levitetty heiniä ja siellä täällä oli pöllöjen jätöksiä. Aurinko oli noussut jo ja pyrykin lakannut kokonaan, mutta matalat, hailakat säteet eivät ulottuneet lasittomista ikkunoista sisään. Oven vieressä paloi kaksi lyhtyä. Muutamat pöllöt käänsivät ilmeettömän katseensa Merliniin, kun hän laukkasi sisään, mutta nopeasti työnsivät päänsä siipiensä suojaan. Välillä sisään lensi lintuja öisen metsästyksen jäljiltä.
Oli ihan hiljaista. Yläilmoissa viima puhalsi yhä, vaikka tuuli oli suurin osin laantunut, mutta jykevät kiviseinät eivät päästäneet sisään muun koulun hälyä. Merlin laski huomaamattaan jännittyneet olkapäänsä ja nojasi hetkisen puiseen oveen. Hän katseli nukkuvia pöllöjä, joista yksi, tummanruskea ja valkoisten pilkkujen täplittämä, tuijotti häntä hyvin ymmärtäväisen näköisenä.
“Ei kai täällä ole puhuvia pöllöjäkin?” Merlin kysyi pöllöltä. Se ei vastannut, mutta ei lopettanut tuijotustaan.
Heinä ratisi hänen kenkiensä alla, kun Merlin käveli yhdelle ikkunalle ja nojasi kiviseen tasoon. Ulkona näkyi liikettä, talleilla hyöri sekä oppilaita että hevosia ja juuri silloin yksi reki nousi aitauksesta ja liihotti tallin kattojen ylle. Merlin oli erottavinaan aikuisen huutavan reellä liitäville oppilaille. Taistelukentällä näkyi myös liikettä. Siellä oli noin kymmenen oppilaan ryhmä hevosineen sekä toinen yhtä iso joukko taistelemassa toistensa kanssa miekoilla. Merlinin kurkkua kuristi hassusti katsoessaan kaksintaisteluita. Hän siirsi äkkiä katseensa pois päin. Järvi linnan juurella oli melkein jäässä ja sen rannalla oli muutamia uhkarohkeita, jotka luistelivat kengillään liukkaalla pinnalla. Pienemmät oppilaat kävivät ankaraa lumisotaa innostuneena tuoreesta hangesta. Merlin nojasi kyynärpäänsä ikkunalautaan ja päätään käsiinsä.
Hän sai ihmetellä outoa universumia yksinään jonkin aikaa, kunnes tornin ovi aukeni. Merlin hätkähti ja käänsi päätään katsoakseen, kun yksi oppilas, tummatukkainen tyttö puinen rasia ja kirje kädessään asteli sisään. Tällä oli viitta kainalossaan ja hänen mekkonsa oli sinisen värinen. Tämän pitkät, tummat kiharat olivat auki ja selkeästi kampaamatta. Tyttö huomasi Merlinin ja taas Merlin sai sen oudon kalsea katseen. Tummansiniset silmät pienenivät viiruiksi.
“Huomenta”, Merlin aloitti tavoitellen ystävällistä sävyä, vaikka hänen koko kehonsa oli jäykistynyt ja sydän rummutti lujaa rinnassa. Tyttö kurtisti kulmiaan hänelle.
“Huomenta”, hän vastasi epäilevästi ja asteli lähemmäs orsia. Hän houkutteli yhden ison, ruskean pöllön luokseen ja käveli sen kanssa ikkunalle kauas Merlinistä. Hän taiteili rasian ja kirjeen kanssa yrittäen pitää viittansa käsivarrellaan samalla. Rasia oli iso ja hankala solmia pöllön koipeen. Merlin puristi huuliaan yhteen ja lopulta unohti tytön kylmän katseen.
“Voinko olla avuksi?” hän kysyi ja tuli lähemmäs varovasti. Tyttö mulkaisi häneen ja juuri silloin rasia tipahti hänen käsistään. Merlinin kädet eivät olisi olleet tarpeeksi nopeat, joten hänen silmänsä välähtivät, hän mutisi, “
Gestillan”, ja rasia jäi riippumaan ilmaan. Tyttö inahti ja katsoi säikkynä Merliniä. Merlin hymyili ystävällisesti ja nosti rasian ilmasta. Hän ojensi sitä takaisin.
“Anteeksi”, hän sanoi. Tyttö otti rasian konemaisesti vastaan ja tuijotti sitä Merlinin sijaan. Kun hän ei sanonut vieläkään mitään, Merlin kokeili uudelleen: “Voinko auttaa?”
Tyttö rykäisi, nyökkäsi ja Merlin liikautti kättään, jolloin naru, jota tyttö oli yrittänyt pyörittää rasian ja kirjeen ympärille lähti liikkumaan itsekseen. Se teki varman solmun rasian ja kirjeen ympärille sekä kiinnittyi pöllön jalkaan. Tyttö hymyili hämillään, mutta antoi pöllön kiivetä käsivarrelleen, josta se huhuten yhden kerran lehahti lentoon ikkunasta. Tyttö seurasi pöllön lentoa hetken aikaa ja katsoi taas Merliniin lukemattomalla ilmeellä.
“Olen Merlin”, Merlin esittäytyi ja nyökkäsi pienesti.
“Greer”, tyttö vastasi ja teki nopean niiauksen kuin olisi hetkeksi unohtanut, mitä kuuluu tehdä esittäytyessä. “Kiitos”, hän sopersi vielä.
“Korjasin vain omia sotkujani”, Merlin sanoi. Greer hymähti.
“Sinä taioit ilman sauvaa”, tyttö sanoi äkkiä. Merlinin kasvot valahtivat ja hänen teki mieli potkaista itseään. Hän oli ehtinyt unohtaa, että nykyään monet taikojat käyttivät sauvoja. Ja hän kun oli yrittänyt pysyä huomaamattomana.
“Vain tuollaisia pieniä loitsuja”, hän sanoi hätäisesti ja Greer nyökkäsi, mutta Merlin epäili, ettei tämä niellyt selitystä. Tämän silmät tiirailivat häntä edelleen tarkasti. Mutta Greer kohautti olkiaan.
“Oikeastaan hämmästyin enemmän sitä, että luihuinen haluaisi auttaa minua yhtikäs missään”, hän jatkoi nyökäten Merlinin vaatetukseen päin ja alkoi kerätä selkään valuvia hiuksiaan yhteen kimppuun.
Merlin aivot löivät tyhjää. Luihuinen, sana kuulosti jokseenkin tutulta. “Luihuinen?” hän toisti pää kallellaan.
“Niin, yleensä sinun tuvan väreissä kulkevat ovat ystävällisimmillään, kun eivät syljeskele suuntaani”, Greer jatkoi. Tuvan väreissä. Merlin vilkaisi omia vaatteitaan ja sitten Greerin vaatteita. Neljä väriä. Koulun perustajia oli neljä. Merlin päästi suustaan ymmärryksen äänen ja Greer vilkaisi häntä kummastuneena.
“Tuota”, Merlin tokaisi jotain sanoakseen, “miksi he sellaista tekevät?” hän kysyi varovasti, vaikka tiesi kuulostavansa jo erikoisen jälkeenjääneeltä. Hän oli tainnut valita valepukunsa huonosti, jos koulussa hänen maineeseensa kuului toisten oppilaiden päälle syljeskely.
“Koska vanhempani ovat jästejä”, Greer valisti. Merlin yritti pitää kasvonsa peruslukemilla, mutta tyttö sanoi hänelle koko ajan oudompia asioita, joten hänen suunsa vain aukeni enemmän ja enemmän. Greer onneksi oli keskittynyt hiustensa asettelemiseen sillä hetkellä. Hän kiskaisi ranteestaan sinisen nauhan ja alkoi sitoa sillä hiuksiaan kiinni niskaansa.
“Mi..miksi, tuota, sillä olisi väliä?” Merlin yritti muotoilla.
“Koska luihuiset eivät tahtoisi Tylypahkaan muita kuin puhdasverisiä”, Greer sanoi silmät taas sirrillään kuin epäillen Merlinin järjenjuoksua. Merlin oli varma, että hänen korvansa savusivat, niin ankarasti hän yritti ymmärtää, mitä puhdasverinen tässä tapauksessa tarkoitti. Vanhemmat jästejä, vain puhdasverisiä… Taas ymmärryksen iskiessä Merlin äänteli ja Greer pysyi hämmentyneen näköisenä.
“Niin! Niin tietenkin”, Merlin parkaisi, mutta ravisti sitten päätään. “Tai siis, ei tietenkään, sehän on typerää”, hän tokaisi, kun ymmärsi mitä Greer oikeastaan olikaan sanonut.
“Öh”, Greer artikuloi. Hän oli saanut nauhan hiustensa ympärille epäsymmetriselle rusetille ja pysähtyi kesken heilauttaessaan viittaansa olkiensa yli.
“Minun äitini oli myös...jästi”, Merlin sanoi toivoen, ettei tauko hänen puheessaan herättäisi enempää epäilyksiä. “En minä ole voinut vaikuttaa siihen mitenkään. Tai sinä. Tai kukaan”, hän nauroi.
Greer oli nyt hölmistynyt eri tavalla. Hän katsoi pikaisesti Merliniä päästä varpaisiin. Sitten hän asetteli viittansa kunnolla ja ryhtyi solmimaan sen nauhoja suu mutrussa kuin miettisi jotain ankarasti.
“Niin”, hän myönsi hitaasti. “Sanoitko, että nimesi oli Merlin?” hän tarkisti ja Merlin nyökkäsi. “Olet vähän outo luihuiseksi, Merlin”, tyttö jatkoi.
“Jaa, minä olen vähän outo kaiken kaikkiaan”, Merlin naurahti.
“Uskon sinua”, Greer sanoi.
Merlin nuolaisi huuliaan. “Olen pahoillani, että luihuiset ovat kohdelleet sinua noin”, hän sanoi. “Tai siis, me luihuiset olemme kohdelleet sinua noin”, hän korjasi.
“En ole varmaan koskaan ennen edes nähnyt sinua, joten ei sinun tarvitse itsesi puolesta pyytää anteeksi”, Greer sanoi. Hän kääntyi nojaamaan ikkunaa vasten pää kääntyneenä Merliniin päin. “Millä vuosiluokalla olet?”
“Viimeisellä”, Merlin sanoi nopeasti rukoillen, että Greer ei olisi samalla luokalla kuin hän ja että hänen tietämättömyys vuosikurssin määristä ei välittynyt vastauksesta.
“Aivan, minä olen vasta kuudennella”, Greer onneksi sanoi nyökkäillen. Merlin huokaisi helpotuksesta niin huomaamattomasti kuin pystyi.
“Mutta olen minä silti pahoillani”, hän sanoi ja arkana asettui nojaamaan myös ikkunalautaan. Greer hymyili toinen suupieli koholla.
“Kiitos”, hän mutisi. “Taidat olla väärässä tuvassa”, hän hymähti vielä. Merlin mutristeli huuliaan.
“Tai ehkä tuvat ovat väärässä”, hän taiteili mielestään hirveän nerokkaasti. Greet nauroi.
“Ehkä niin, outo Merlin luihuisen tuvasta”, hän sanoi.
Merlinin oli vaikea olla päästämättä suustaan valtavaa kysymystulvaa kaikesta siitä, mitä halusi tietää sekä koulusta että tästä nuoresta noidasta vieressään. Hän ilveili ulkoilmalle ja suodatti ajatuksensa alkuun kevyeksi kysymykseksi: “Mitä vanhempasi ajattelevat taikuudestasi?”
Greerin kulmien väliin tuli ryppy. Ehkä se ei ollutkaan niin kevyt kysymys kuin Merlin oli ajatellut.
“Eivät enää hirveästi mitään”, hän vastasi, mutta sitten huokaisi. “Tai siis, kun he eivät oikein ymmärrä koko hommasta juurikaan. Isä oli yrittänyt huitoa koulun pöllöä luudalla, kun lähetin heille ensi kerran postia. Ja pöllö oli nokkaissut häntä käsivarteen.” Merlin päästi suustaan naurahduksen ja onneksi myös Greer kikatti hieman.
“Oppiipahan tavoille”, Merlin sanoi.
“Joo, jonkun pitäisi opettaa heitä tästä kaikesta yhtä lailla kuin mekin opimme”, Greer sanoi ja viittoi tiluksille päin.
Merlin nielaisi ja avasi suunsa: “Äitini oli myös ihan pihalla ja se kaikki piilottelu oli raskasta. Hänelle ja minulle.”
“Niin oli”, Greer myönsi. “Suutuin kerran ystävälleni niin, että hänen päähänsä lensi ämpäri isän vajasta. Sepustelin, että tuuli varmaan viskasi sen.” Merlin tyrskähti.
“Kuulostaa tutulta”, hän sanoi, “tai no, en tehnyt sitä suutuspäissäni vaan ihan tarkoitin sitä. Ja se oli maljakko.” Hän rypisti otsaansa. “Ja kerran kypärä.” Greer nauroi.
Greer suoristautui ja kääntyi Merliniin. “Oli hauska tavata, mutta minun pitää rientää. Cara, ystäväni, sanoi, että hän tahtoo olla paikalla, kun Ruusuvaaran Toimikkaat Pitsit avataan tänään.”
“Ai”, Merlin sanoi ymmärtämättä taaskaan hirveästi, mistä Greer puhui.
“Oletko sinä menossa tänään Tylyahoon?” tyttö kysyi ja huiskautti kädellään ulos päin jonnekin muurien taakse, missä pilkotti lumipeitteinen kylä.
“En ollut aikonut”, Merlin vastasi hitaasti. Greer hymyili ja väänteli käsiään.
“Haluaisitko tulla minun ja ystävieni kanssa?” hän kysyi.
“Ai, minäkö?” Merlin hämmentyi.
“Ei, kun professori Korpinkynsi. Sinä”, Greer nauroi. Merliniä hymyilytti.
“Tahtovatkohan sinun ystäväsi viettää päivän Tylyahossa luihuisen kanssa?” hänen oli pakko silti kysyä.
“He tahtovat varmasti viettää päivän oudon, ystävällisen uuden tuttavuuden kanssa”, Greer varmisti. Merlin raapi vähän niskaansa näyttääkseen puntaroivan asiaa, kunnes suostui.
Joten Merlin vietti päivän Tylyahon kylässä, jossa Greerin ystävä Cara oli halunnut uuden pukimon avajaisiin saadakseen näytteen silkkikankaista, joita liike kertoi tuovansa maahan yksinoikeudella. He ja kaksi muuta Greerin tyttökaveria kävivät istumassa pienessä krouvissa juomassa mietoa, paksua simaa ja Merlin lähinnä kuunteli muita ja nauroi aiheille opettajista, pojista ja juoruista. Hän yhdisteli tiedonpalasia koulusta ja sen asukkaista Geerin ja hänen ystäviensä puheista, yritti varovasti kysellä lisää, mutta vältteli kuulostavansa tietämättömältä. Kaikki onneksi satoi hänen outoutensa piikkiin. Greerin ystävät olivat heti alkuun yhtä mieltä Greerin päätelmästä, että Merlin oli hassu ja oikein mukavaa seuraa.
Kun he palasivat linnaan, Greer kyseli haluaisiko Merlin nähdä toistekin. Merliniä inhotti kieltäytyä ja rupesi vielä sepustelemaan, että hän viettäisi lopun vuotensa kotiopetuksessa, koska hänen pitäisi mennä jatkamaan isänsä työtä. Greer ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta tämä ei kysellyt enempää. Tyttö oli sillä tavalla älykäs, Merlin pohti harmistuneena, kun hän hyvästeli uudet tuttavuutensa linnan aulassa illalla. Oliko koko vierailu ollut huono idea? Greer ja tämän ystävät ihmettelisivät, kun eivät enää näkisi Merliniä missään koulussa. Oppilaiden joukkoon oli helppo sulautua, mutta Merlin epäili silti oliko kuitenkin tehnyt hallaa salailulleen. Hänen ei kuulunut olla täällä enää, hän ei ollut osa tätä maailmaa.
Merlin räpytti silmiään. Häntä huimasi hetken ajan kuin hänen päähänsä olisi levähtänyt kamalasti uutta tietoa hänen ymmärtäessään, että oli unohtanut. Oli unohtanut koko päivän ajaksi. Merlin räpytteli lisää silmiään ja nieleskeli kiivaasti. Hän kumarsi päätään ja raapi otsaansa hämillään, sillä aula ei suinkaan ollut näin illalla vielä tyhjä. Saatuaan kasvonsa normaalin näköiseksi ja päätöksensä tehneenä, hän suuntasi tiensä yhden oven taakse portaisiin, jotka johtivat alemmas maan tasosta.
Kunhan ketään ei näkynyt missään Merlin taikoi itsensä näkymättömiin. Hän seurasi muutamaa luihuista, jotka johdattivat hänet tupansa ovelle. Greer oli maininnut tuvilla olevan omat tilansa, mutta muuta Merlin ei tiennyt odottaa, kun luihuiset antoivat salasanan kiviseinälle oikeassa kohtaa ja hän livahti heidän mukanaan sisään. Silmättyään kolkon sävytteistä oleskelutilaa hän suuntasi askeleensa pidemmälle ja löysi käytävän, jolla oli ovet makuusaleihin. Hän etsi oven, jota koristi numero seitsemän ja mitään miettimättä hiipparoi sisään.
Puolisen tuntia myöhemmin Merlin asteli pimeiden tilusten poikki kohti muuria ja portteja. Ilta oli kylmempi kuin päivä, taivas oli sees ja kuu pirskoi timantteja hangen päälle. Tie oli aurattu ja sillä on edelleen runsaasti jalanjälkiä, joten Merlin ei vaivautunut pyyhkimään omiaan. Hän sai portit auki, sulki ne perässään ja käveli kauemmas. Pidellen vielä kiinni päivästä sormet kipristellen hän lausui sanat mielessään ja katosi niiltä sijoiltaan.
Ilma oli yhtä kylmä järven rannalla. Merlin ei halunnut myöntää tuntevansa epäoikeudenmukaisuutta paikastaan maailmassa ja puri lujaa posken sisäpuolta. Hän hipelöi hermostuksissaan tunikansa hihaa ja saman tien taikoi vaatteen takaisin kaavukseen. Jos hän odottelisi pidempään, hän ei voisi vastustaa kiusausta työntää sen jonnekin kaapin pohjalle muistoksi. Toisella taialla hän palasi takaisin tavalliseen ulkomuotoonsa. Hän katsoi mustalle järvelle, joka oli peilityyni. Se suututti Merliniä.
Merlin sulki silmänsä, nuuhkaisi kylmää ilmaa. Tänään oli vain hyvä päivä, hän ajatteli tavoitellen tyyneyttä kehossaan ja mielessään. Taikuutta opiskelevien lasten näkeminen oli hyvä asia ja Merlinin rintaan läikähti lämpö, kun hän muisteli kuhisevaa linnaa. Hän oli tiennyt, että hänen oli palattava takaisin oman elämänsä pariin. Hän ei kuulunut tuohon maailmaan enää, ei ollut oikeastaan koskaan kuulunutkaan. Yksi käynti, huomiota herättämättä, niin Merlin oli päättänyt. Sen hän salli itselleen, siihen sen piti jäädä. Kukaan ei saisi koskaan tietää.
Koska eihän kukaan koskaan löytäisi luihuisten makuusalin seinän nurkkaan raapustettua tekstiä
Merlin kävi täällä.
