Larjus, eikä, ihan parasta, että olet joutunut kokemaan saman
Katsoin sen ehkä vuosi sitten ja mietin, että tämä ei kyllä ole lapsille se paras elokuva katsottavaksi. Erinomainen se kyllä on! Mutta sain siitä enemmän irti aikuisena
Ihana kuulla, että tykkäsit vertauksesta! Ja että viihdyt tämän parissa. Kiitos taas kommentista
Lauantai
Kaksisataaviisitoista tilausta.
Kaksi.
Sataa. Ja yli!
En olisi ikinä uskonut, että Markkasen kirjakaupassa kävi niin monta asiakasta edes kuukaudessa. Enkä olisi uskonut, että Markkasella oli niin huono kirjavalikoima, että 215 asiakasta osasi pyytää kirjaa, jota hänellä ei ollut. Mutta olin väärässä ja nyt sain maksaa siitä selkäkipuina ja unenpuutteesta kirvelevillä silmillä näpytellessäni tilauksia kellon lähestyessä keskiyötä.
Olin sulkenut kaupan kymmenisen minuuttia aiemmin ja sammuttanut valot niin, ettei yksikään asiakas vahingossakaan luulisi kirjakaupan olevan vielä auki. Olin siistinyt paikat, laskenut kassan ja siirtänyt rahat rahapussiin odottamaan hetkeä, kun lähtisin kotiin. Menisin pankkiautomaatin kautta vasta, kun kaikki viikon aikana tulleet kirjatilaukset oli naputettu systeemiin ja tilattu.
Keräsin kaikki tilauskuitit ja laput mukaani ja linnoittauduin takahuoneeseen vanhan pöytäkoneen ääreen, seuranani Radio Suomipop ja kulhollinen kotoa mukaan otettua hedelmäsalaattia.
Työ ei ollut vaikeaa, mutta vaati loputtomasti tarkkaavuutta. Piti näpytellä ISBN-numeroita, tarkastaa sidontaa ja painoksia, löytää sekalaisesta kansiosta koodit, joilla kirjakauppa sai tilattua kirjoja varastoista edullisempaan hintaan ja tulostaa tilausvahvistuksia. Ja oikein vaikeiden asiakkaiden kohdalla piti kääntyä antikvaarien puoleen ja selata sivutolkulla nettikatalogia etsiessäni oikeanlaista kirjaa.
Olisin voinut nirhata Markkasen. Onneksi sain työstä sentään palkkaa.
Olin juuri uppoutunut etsimään erästä historiankirjaa, josta asiakas oli välttämättä halunnut vanhemman version (uskoakseni tässä painoksessa puhuttiin vielä Neuvostoliitosta), kun kirjakaupan oveen koputettiin. Jätin sen huomioimatta, mutta kun koputustahti tihentyi ja jatkui kymmenennettä minuuttia, keskittymiskykyni viimeinenkin säie katkesi ja palasin kaupan puolelle katsomaan, kuka puolijärkinen seisoi ovella.
Se oli Joonatan. Tietenkin.
Ulkona tuiskutti lunta ja hänen kasvonsa olivat puoliksi hupun peitossa, mutta tunnistin hänet heti. Kehossa värisi: eilisiltana elokuvan jälkeen olimme kävelleet yhtä matkaa parkkihalliin ja ennen kuin olin istunut Polon kuluneelle kuljettajan paikalle, hän oli suudellut minua poskelle. Se oli ollut juuri oikea ele
Amadeuksen kaltaisen elokuvan jälkeen, ja olin hyrissyt tyytyväisyyttäni koko matkan kotiin.
Kiirehdin avaamaan oven ja päästin lumituiskuisen siilitukan sisään.
”Moi”, sanoin.
”Et tullut automaatille”, Joonatan vastasi ja virnisti. ”Luulin jo, että olin menettänyt sinut kapitalistiliskolle.”
”Et sentään. Unohdin kai kertoa, että teen tänään kaikki viikon aikana tulleet tilaukset ja se tarkoittaa ylitöitä.”
”Tarkoitat kai, että se tietää enemmän palkkaa?”
”Sitäkin.”
Joonatan avasi takkinsa ja lähti kiertelemään kirjakauppaa. Hän ohitti pokkarihyllyt ja kaunokirjallisuuden, mutta pysähtyi sci-fi-hyllylle, jatkoi sitten historiallisten romaanien pariin ja jäi lopulta seisomaan ristikkolehtien kohdalle.
En kommentoinut mitään, vaikka analysoin hänen liikkeitään ja kuinka katse kulki kirjasta toiseen. Meillä ei selkeästikään ollut samanlainen kirjamaku, mutta olin valmis antamaan sen anteeksi. Pääasia oli, että hän piti kirjoista. Vai pitikö?
”Sopiiko kysyä, mikä sun lempikirja on?” tiedustelin.
”Nirhaatko mut, jos sanon
Da Vinci-koodi?” Joonatan sanoi ja käpertyi takkinsa suojiin nähdessään ilmeeni.
”Vähän vaan henkisesti”, vastasin. ”Se on niin monen asiakkaan lempikirja, että kyllästyttää. Etenkin, kun niille ei kelpaa oikein mikään muu kuin seuraava Dan Brown.”
”Mun toinen lempikirja on
Tuntematon sotilas.”
”No se on jo vähän parempi”, myönsin. Ehkä me tulisimme sittenkin toimeen. Vilkaisin takahuoneeseen vievää ovea. ”Mun pitäisi jatkaa töitä. Mutta katsele rauhassa.”
”Voisinko mä auttaa?”
Tuijotin Joonatania hetken ja kohotin käteni ilmaan, torjuen tarjouksen. ”Se on maailman kuivinta hommaa. Siinä sielu käpertyy samalla tavalla kuin sanomalehden sivu, kun sen sytyttää tuleen.”
”Just siks”, Joonatan sanoi ja tuli oikein lähelle. Niin, että näin suupieleen tarttuneen suklaatahran. ”Tykkään sun sielusta just tällaisena kuin se on.”
”Ai millaisena?”
Vein hiussuortuvia korvan taakse, mutta ne tuntuivat vain palaavan takaisin kasvojen peitoksi. Joonatan oli niin lähellä, että haistoin taas kenkälankin. Olin alkanut pitää siitä. Ja siitä yrttisyydestä, johon keilailukenkien haju sekoittui…
”Vähän sekopäisenä kirjakaupan myyjänä, jonka pää vilisee viittauksia ja outoja assosiaatioita.”
Joonatanin käsi kulki käsivarttani pitkin. Kylmät väreet kulkivat ihoa pitkin ja saivat kaiken sähköistymään.
”Ei kuulosta kohteliaisuudelta -”, mutisin, kun Joonatan kohotti kätensä kasvoilleni, ”- mutta otan sen silti sellaisena.”
”Hyvä”, Joonatan kuiskasi ja painoi maailman pehmeimmän suudelman huulilleni.
Siitä tuli mieleen Fazerin wienernougat, jota kotona kutsuttiin tanssisuklaaksi, ja joka onnekkaasti sattui olemaan lempijouluherkkuni.