Nimi: Rusko
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Angst; deathfic; ficlet
Ikäraja: k11
Paritus: Koskelan Jussi/Koskelan Alma
Yhteenveto: Vuosi on 1918. Pojat ovat kuolleet. Vanhemmat surevat. Vaieten.
Varoitukset: Pääosassa canoniset hahmokuolemat ja niiden käsittely
Vastuunvapaus: Hahmot ja Täällä Pohjantähden alla yleensä ovat Väinö Linnan luomuksia.
A/N: FF100 sanalla 027 (vanhemmat), Ficlet300 sanalla 217 (suru). Sanoja tässä on 495.
RUSKO
Jussi ajattelee lumien sulaessa, ettei hänellä enää paljon semmoista ole, että kukaan sitä voisi viedä. Vaikka lehmätkin veisivät. Lopunkin maan ympäriltä, viimeiset rahat ja hiljalleen lahoavat työkalut.
Pojat.
Kaikuvat pamaukset punertavassa huhtikuun aamussa. Pisaroita lumella kuin hikeä. Punaista silmien reunoilla, kun hän keuhkojansa uhmaten koetti juosta heidän edestään. Ja mitä varten.
Kevään mittaan hänen sisuskalunsa alkavat tuntua yhä enemmän ja enemmän karkealta pakkauspaperilta, joka kahisee ja rapistelee liikkuessa. Se vaimentaa haravan raavinnan ja rautalapion kirahdukset pihan kiviä vasten. Se himmentää lampun vaimean liekin vanhan puolen pirtissä, jossa he istuvat pitkiä tunteja. Akselin nuorimmaisen rääynnän ja märät kapalotkin Jussi huomaa usein vasta silloin, kun Elina rientää kehdon luo.
Paperi vain rahisee. Reunat lepattavat niin kuin huonosti kiinnitetty säkkikangas rikkoutuneessa ikkunassa. Kuin palkeenkieli, joka riipiytyy riipiytymistään yhä suuremmaksi, kunnes jäljellä on vain valtava reikä ja valtava kylmyys eikä Jussia ollenkaan. Tyhjät kädet, jotka eivät enää osaa tarttua mihinkään haparoimatta.
Alma ei itke. Huhtikuun aamuruskossa hän pyyhkäisee valvoneita silmiään ja supattaa Herran siunauksen tuijottaen ilmeettömänä eteensä, mutta koskaan hän ei itke. Hän vetää syvään henkeä niin, että leveä povi kohoaa, ja huokaa niin, että pää hiukan painuu huokauksen mukana. Hän suipistaa suunsa, ohjaa Vilhon hakemaan puita, koskettaa Elinan hartiaa ohi mennessään, jatkaa askareitaan.
Poikia ei suostuta hautaamaan kirkkomaahan. Akselin katsotaan häätäneen itse itsensä, eikä Koskelaan jää Elinan ja pikkupoikien jälkeen kuin pari huonekalua ja pilvisen kesäpäivän raskas hiljaisuus. Ruoho alkaa ottaa valtaa pihalla. Jussi ei sitä huonolla selällään ole niittänyt enää vuosiin.
Kivivuoren Otto lonkottaa hymyttömänä ja laihtuneena kirkonkylälle päin Akselin tuomiosta kerrottuaan, ja riekaleet Jussin sisällä humisevat ja pehmittävät äänen, kun hän painaa oven kiinni. Alma vetää syvään henkeä, huokaa syvään. Kaksin he ovat tämän kesän eläneet, hiljaa, tehden töitänsä niin kuin kykenevät.
Kello raksuttaa. Mitä hänellä enää on jäljellä, jonka ne voisivat häneltä ottaa.
He ovat saaneet pitää yhden lehmän, ja sitä lypsäessä alkavat Alman olat illalla täristä, äänettömästi kuin naurusta, jota hän ei ole nauranut koko vuonna. Jussi katsoo navetan ovensuusta, kuinka hän lypsää lypsettävänsä ja nousee vaivalloisesti jakkaraltaan tonkka kädessään. Toisella tärisevällä kädellä hän taputtaa lehmän hiekanruskeaa kylkeä. Alman suu on vääntynyt irvistykseen. Raskaita kyyneliä valuu ahavoituneita poskia pitkin ja tipahtelee maahan, jossa ne erottuvat tummina täplinä.
”Äite”, Jussi sanoo hämillään, ja tuskainen itkunpurskahdus karkaa ilmoille vavistaen Alman koko ruumista.
”Mikä äite minä… enää… kaikki…”
”Äite”, Jussi yrittää uudestaan. Alma taipuu vavahtaen kaksin kerroin, vaikertaen ja päätään pudistaen. Jussi tuntee itsensä yhtä avuttomaksi kuin synnytyspolttojen aikaan, jotka Alma kärsi joka kerta hammasta purren ja kalveten, mutta koskaan huutamatta, koskaan itkemättä, ja yhtä ulottumattomissa kuin nyt.
”Kaikki… siunaamata… kaikki…”
”Jos antasit minulle sen tonkan”, Jussin ääni haparoi, ”saisit…”
”Ei… ei… kyllä minä…”
”Tollai tartte kumminkan…”
”Kyllä minä sen saan”, Alma toistaa tukkoisella äänellä. ”Me sisään. Me sisään, minä…”
Varovasti Jussi taivuttaa Alman sormet irti tonkan kahvasta, eikä Alma vastustele. Hän ei palaa navetasta pitkään aikaan.
Kun he käyvät maate, Alma lukee rukouksen. Jussi katsoo, kun hän vetää henkeä ja huokaa syvään. Hän suipistaa suunsa ja painaa kyyneleettömät silmänsä kiinni. Iltaruskon punertava valo heittyy tuvan seinään.
