Pian sinä olet vapaa | S | Augusta & Neville

[hiddenben]

Nimi: Pian sinä olet vapaa
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: surumielisyys, haikeus ja hyvästien jättämisen vaikeus
Hahmot: Augusta ja Neville Longbottom
Haasteet: 12+ virkettä XVII ja FF1000 sanalla isoäiti
Yhteenveto: Hyvästien jättäminen on Nevillen pahin vihollinen.

A/N: Jokin 12+ -virkehaasteen sanoissa sai minut miettimään Augustan viimeisiä päiviä, joita puolestaan päädyin miettimään jätettyäni jäähyväiset omalle isoäidilleni maaliskuun lopussa. Tästä tuli haikea ja surumielinen, mutta samalla toivon, että tästä välittyy myös jonkinlainen usko elämän jatkumiseen rakkaan ihmisen menetyksen jälkeen.

Pian sinä olet vapaa

Augustan käsivarressa olevat maksaläikät saavat Nevillen miettimään Irlannin etelärannikolta löytyvää rakuunasammalta. Mutta mummin kasvot ovat harmaat, huulet siniset ja hengitys niin vaivalloista, että kehoa puhdistavan rakuunasammaleen ajattelu tuntuu pilkalta kuolevan edessä.

Augusta kohottaa heiveröistä kättään, ja Neville tarttuu siihen heti omilla käsillään, yrittäen siirtää oman lämpönsä ihon välityksellä yhdelle rakkaimmista läheisistään. Kertoa, että elämää on vielä, edes pienen pisaran, aivan lyhyen hetken verran.

“Kunpa et lähtisi”, Neville haluaisi kuiskata, mutta pakottaa itsensä kääntämään katseensa Pyhän Mungon saatto-osaston marmorilattiaan itkua nieleskellen ja kyyneleitä pois räpytellen. Sen sijaan hän sanoo: “Toisella puolella sinua odottaa vapaus.”

Augusta puristaa lapsenlapsensa käsiä antaen tälle heikon hymyn, ja Neville muistaa erään onnettoman sattuman lapsuudestaan, kun onnistui rikkomaan kokonaisen hyllyllisen kahvikuppeja ja niiden asettimia. Mummi oli ehtinyt paikalle nappaamaan käteensä niistä viimeisen, mutta ei ollut Nevillen yllätykseksi suuttunut vaan nauranut ja kiittänyt ruman setin rikkomisesta.

“Et sinä kenellekään vaaraksi ole”, Augusta oli sanonut ja vakuuttanut, että kömpelyys on vain hetkellistä eikä suinkaan kirous koko loppuelämän ajaksi.

Sitten he olivat keränneet rikki menneiden teekuppien säröt yhdessä talteen, ja siitä päivästä lähtien mummi joi iltapäiväkahvinsa aina siitä ainoasta jäljelle jääneestä ‘hemmetin rumasta’ kupista.

Vaikka Neville tietääkin kuoleman käyvän jokaisen ovella, hän toivoo, ettei mummin tarvitsisi lähteä näin sairaana tästä maailmasta. Kevät on juuri saapumassa ja sitä mummi rakastaa saadessaan seurata ikkunasta, kuinka vesipisaroiksi muuttunut lumi kimaltelee paljaiden puiden oksilla ennen kuin tippuu raskaana uutta elämää luovaan multaan.

Mutta kuolema on kuin musta surma eikä se jää odottamaan kevään saapumista: sen näkee Augustan yläpuolella leijuvasta diagnoosikuplasta, jonka elämää sykkivä väri heikkenee tuntien kuluessa.

Hyvästien jättäminen on Nevillen pahin vihollinen.

“Minä katselen sinua sitten pilven päältä”, Augusta sanoo ja naurahtaa sitten, saaden Nevillen kohottamaan katseensa isoäitinsä vanhoihin, viisaisiin kasvoihin. “Jos yksikään pilvi minua synteineni kantaa.”

“Sinun sielusi on yhtä vaaleanpunaista hattaraa”, Neville hymähtää takaisin, vaikka kuoleman jälkeisen elämän ajattelu vetää viillon hänen rintakehäänsä, koska hän ei ole koskaan oppinut uskomaan taivaaseen.

Tähän asti Augusta on ollut hänen tärkein ja vahvin tukipilarinsa elämässä - se, joka on kannatellut häntä vaikean lapsuuden yli ja teini-iän sydänsurujen läpi aina aikuiselämän kynnykselle asti. Mutta kai Nevillen on annettava isoäitinsä jatkaa matkaansa ja kohdata elämän haasteet yksin ilman sotaa ja elämää nähnyttä viisasta huoltajaansa.

Neville nyppii isoäitinsä jalkoja peittävää torkkupeittoa, joiden kulmikkaat, värikkäät kuviot mummi virkkasi Nevillen ollessa vielä taapero. Peitto kulki Nevillen mukana taikayliopistoon, jonka lämpöön kääriytyneenä hän ratkoi ristikoita ja kirjoitti kirjeitä kotiin marraskuisina myrskyiltoina. Nyt hän on tuonut peiton mukanaan, koska ajattelee sen tuovan samanlaista turvaa Augustalle kuin peitto hänelle aikanaan toi.

“Toivon sinulle iloa ja rakkautta kaikille tuleville vuosillesi”, Augusta sanoo ja katsoo lapsenlastaan sellainen vakaumus silmissään, että Neville tuskin kykenee pitämään kiinni tämän katseesta.

Hän nieleskelee jälleen kyyneleitä ja nyökkää, ja pian loppuun käyvän ajan hiljaisuus laskeutuu heidän välilleen.

Mummin iho tuntuu niin hauraalta, niin pehmeältä hänen omia käsiään vasten.

“Neville, olen varma siitä, että tulet elämään mitä kauneimman elämän.”






12+ -virkehaasteen sanat:

Spoiler: näytä

sammal, harmaa, heiveröinen, pisara, marmori, vapaus, antaa, napata, vaara, yhdessä, ettei, kevät, musta, vihollinen, pilvi, kantaa, viilto, pilari, kai, kulmikas, ristikko, ilo, hiljaisuus, iho, varma + jokerilause

[sugared]

Voi, tämä oli niin haikea ja kaunis! Taas kerran kiinnostava ja vähän erilainen aihe tekstille. Otsikko tiivistääkin tekstin tunnelman: suurta surua, mutta myös rauhaa, toivoakin.

“Kunpa et lähtisi”, Neville haluaisi kuiskata, mutta pakottaa itsensä kääntämään katseensa Pyhän Mungon saatto-osaston marmorilattiaan itkua nieleskellen ja kyyneleitä pois räpytellen. Sen sijaan hän sanoo: “Toisella puolella sinua odottaa vapaus.”

Tämä oli musta erityisen koskettava kohta. Voi Neville. <3

Tässä oli monia ihania, elämänmakuisia yksityiskohtia, jotka kertoivat Nevillen ja Augustan lämpimästä suhteesta. Etenkin tuo teekuppimuisto oli sydäntäsärkevän suloinen. Niin usein kun Neville saakin huutia kömpelyydestään ja hajamielisyydestään! Tykkäsin siitä, miten tässä näkyi Augustasta vähän erilainen puoli kuin kirjoissa; huumorintajuinen ja sydämellinen.

“Neville, olen varma siitä, että tulet elämään mitä kauneimman elämän.”

<3 Tämä oli niin kaunis, ja sai silmät kostumaan!

Ihanaa, että Neville ja Augusta pääsivät sanomaan tällä tavoin hyvästit. Valitettavasti mulla ei ole koskaan ollut siihen mahdollisuutta, vaikka olen monia rakkaita menettänyt, mutta jotenkin koin tämän tekstin lohduttavana. Kiitos hienosta lukukokemuksesta jälleen kerran!

[Thelina]

Sattuneesta syystä Neville ja Augusta ovat olleet mielessäni, joten uskaltauduin lukemaan tämän, vaikka arvasinkin tämän olevan surumielinen. Mutta toisaalta on tietenkin helpottavaa, ettei mummin tarvitse enää kärsiä. Tämä oli erityisen liikuttava sekin vuoksi, ettei omankaan mummoni kuolemasta ole kovin montaa vuotta ja jollain tavalla Augustan puhe muistutti hänen puhettaan, varsinkin tämä:

“Minä katselen sinua sitten pilven päältä”, Augusta sanoo ja naurahtaa sitten, saaden Nevillen kohottamaan katseensa isoäitinsä vanhoihin, viisaisiin kasvoihin. “Jos yksikään pilvi minua synteineni kantaa.”

Samoin tuo kädestä pitäminen muistutti mummosta, sillä viimeisinä aikoinaan hän halusi aina pidellä kaikkia kädestä vuoronperään, kun kävimme vierailemassa vuodeosastolla

Torkkupeitto oli hyvä yksityiskohta, samoin ruma kahvikuppi - jos ja kun Neville varmasti säästää ne, hän voi myöhemmin katsoa niitä hymyillen ja muistella mummiaan. Mummin viimeiset lauseet saivat kyyneleet silmiin. Tietenkin hän on kuolinvuoteellaankin noin viisas ja ihana, vaikka Nevillen nuori sydän on jo surusta raskas.

Kiitos, tämä oli erittäin kaunis ja koskettava tarina ♥

[hiddenben]

sugared, kiitos ihanasta kommentista! Olit nostanut kaksi kohtaa tekstistä, joista itsekin pidin kovasti. Ajattelen jotenkin, että kuoleman lähestyessä ihminen uskaltaa paljastaa itsestään myös ne vähemmän esille tulleet puolet, ja tässä Augustasta paljastuu lempeys ja huumorintajuisuus, joka kirjoissa jää vähemmälle (paitsi ehkä Tylypahkan taistelussa). Oli myös erityisen kivaa kuulla, että mielestäsi tämä teksti on lohdullinen. Kiitos <3

Thelina, onpa jotenkin ihana kuulla, että tämä muistutti sinua mummostasi! Vaikka kuolema ja hyvästien jättäminen onkin jotenkin kamalaa ja surullista, samalla siinä on juuri tuota helpotusta ja ehkä huumori jossain mielessä auttaa käsittelemään kaikkia monimutkaisia tunteita. Sen takia halusin saada Augustan sanomaan jotain, mikä keventäisi kuoleman painoa. Kiitos aivan ihanasta kommentista sinullekin, sitä oli todella mukavaa lukea <3

[Hopearausku]

Tämä oli kaikessa haikeudessaan ja surullisuudessaan todella kaunis ficci! Nevillen suru oli kuvattu todella eläväisesti, tuli ihan itsellekin surku tätä lukiessa - mummihan on ollut hänelle aina se läheisin aikuinen, varmasti kamalaa nähdä hänet näin huonossa kunnossa ja kuoleman kynnyksellä.

Mutta kuolema on kuin musta surma eikä se jää odottamaan kevään saapumista: sen näkee Augustan yläpuolella leijuvasta diagnoosikuplasta, jonka elämää sykkivä väri heikkenee tuntien kuluessa.

Sairaus-/vanhuuskuolemat koskettavat minua jostain syystä aina enemmän kuin vilkkaan taistelun tuoksinnassa tapahtuneet tapot, ja täytyy kyllä sanoa, että tässä kohdassa piti pidätellä kyyneleitä. Yläpuolella leijaileva diagnoosikupla kuvaa hyvin sitä painostavaa tunnelmaa, joka on aina läsnä, kun tietää toisen kuolevan pian, eikä itse voi juuri auttaa.

Hajonneiden kahvikuppien muistelu jäi myös mieleen erityisen koskettavana kohtana. Potterkirjojen jäljiltä Augusta on ainakin itselleni jäänyt mieleen vähän kylmänä hahmona, joten on ihanaa saada lukea hänestä vaihteeksi näin välittävänä, kannustavana ja ymmärtäväisenä - sellaisiahan ihanimmat mummit ovat.

Kiitos tästä ♥

[hiddenben]

Oi, yllätyin ja ilahduin suuresti, kun huomasin saaneeni kommentin tähän! Kiitos siis siitä, Hopearausku Olen todella otettu kehuistasi, sillä surullisia tekstejä on mielestäni aina vaikea kirjoittaa - tai ainakin on vaikeaa saada se suru kirjoitettua niin elävästi, että se välittyisi lukijallekin. Olen ihan samaa mieltä siitä, että sairaus- ja vanhuuskuolemat ovat jostain syystä koskettavampia kuin vahingossa tai taistelussa tapahtuvat kuolemat, vaikka en osaakaan oikein selittää, miksi näin koen. On totta, että Augusta jää kirjoissa melko etäiseksi ja kylmäksi hahmoksi, mutta uskoisin, että hänessä on paljon rakkautta, vaikka ulkokuori onkin kova Kiitos ihanasta kommentista tähän tekstiin! ♥

[Kaarne]

Jaa jaa, meiksi on jättänyt tämän hianon tekstin kommentoimatta.  Niin noloa, ettei sanotuksi saa.

Olit minusta tavoittanut tässä tosi hienosti Augustan ja Nevillen suhteen. Olen lukenut tämän muutamaan otteeseen, mutta teksti koskettaa joka kerta, ja ehkä erityisesti se, ettei tällaisista suhteista kauhean usein pääse ficeissä lukemaan. (Tai vanhoista hahmoista. Siitä pisteitä tässä yhteydessä myös vanhalle kunnon Kahden sukupolven naisia -tekstillesi. )

Olit myös saanut nuo virkehaasteen sanat tosi hyvin ja sujuvasti tähän mukaan, eivät nousseet tekstin seasta mitenkään kummallisesti esiin. Ja aloituslause on tosi hieno, persoonallinen ja kertoo molemmista hahmoista jotakin.

Kiitos tästä!

[hiddenben]

Kiitos Kaarne kivasta kommentista! Tässä ficissä on paljon henkilökohtaista, joten erityisen hienoa, että teksti koskettaa ja toimii. Ja että Augustan ja Nevillen suhde tulee toimivasti esiin! Heistä voisi kyllä kirjoittaa enemmänkin. Kiitos itsellesi, että luit ja kommentoit ♥

[flawless]

Olipas tämä kaunis ja koskettava! Tämä oli aiheeltaan sellainen, että tuli aika lähelle ja siksi kosketti lukiessa todella paljon. Samaan aikaan tämä oli sekä surullinen että lohdullinen, koska vaikka tässä olikin menettämisen tuskaa ja surua niin tässä oli kuitenkin mukana myös lohdullinen aspekti, koska kuoleman hetki kuitenkin oli rauhallinen ja lämpimiin hyvästeihin oli aikaa. Erityisesti tekstin viimeiset repliikit olivat tosi kauniita, musta oli ihanaa että hyvästit olivat näin rakkauden täyteiset ja merkitykselliset. Viimeinen repliikki oli tosi kauniisti sanottu ja välitti todella hyvin rakkautta ja lämpöä. Muutenkin tässä oli tosi kaunis ja rakkaudentäyteinen sekä herkkä tunnelma. Tämä oli kirjoitettu tosi kauniilla tavalla ja tekstissä oli ihanis yksityiskohtia, esimerkiksi tuo torkkupeitto ja sen merkitys sekä tekstin ensimmäinen ja viimeinen virke olivat silmäänpistävän nättejä. Kiitos paljon tästä lukukokemuksesta!

[hiddenben]

Kiitos kauniista kommentistasi flawless! Ilahduin erityisesti siitä, että onnistun tavoittamaan tunnelman ja pitämään sen rauhallisena, vaikka se tuleekin lähelle ja surullisuus saattaa tuntua ahdistavalta. Ja että Augustan ja Nevillen välinen lähimmäisenrakkaus tulee esiin! Kiitos, että luit. Kommenttisi ilahdutti kovasti ♥

[Maissinaksu]

Ää, tulipa tämän kanssa vähän tippa linssiin. D: En ole itse ollut koskaan (toistaiseksi) jättämässä lopullisia hyvästejä kuolinvuoteella, mutta kyllä tämä liikutti kovasti. Voin myös kuvitella, että mukana on monia tunteita omassa elämässä käyneiden asioiden vuoksi, ja ne asiat heijastuvat tekstin kulkuun hienosti. 🖤 Jäähyväisten jättäminen ei ole helppoa, mutta se voi olla haikeudessaan kaunistakin. Elämä jatkuu, ja tästäkin jäi kannustava ja lohdullinen olo.

En ole koskaan mieltänyt Nevillen ja mummin suhdetta järin lämpimäksi, pikemminkin käytännöllisen tunteilemattomaksi, ja siksi oli mukava nähdä tällainen versio, jossa mahdolliset menneisyyden haamut on taklattu ja Nevillekin voi keskittyä muistelemaan hyviä asioita sekä hauskoja sattumuksia. Tällaistahan sitä kaikki toivoisivat, että voisivat viime kädessä keskittyä lämpimään viileän sijaan.

Kiitoksia tästä ja onnea kommenttiarpajaisista! 🖤

- Mai

[Violetu]

Täälläkin on kyllä tippa vakaasti linssissä (itse asiassa pari putosi just) tämän jäljiltä.
Olipa kyllä kerrassaan raa'alla tavalla nätti teksti, sattuu.
Ensin ajattelin, että Neville varmaan vaan hyvästelee isoäitinsä lähtiessään opiskelemaan tms kevyttä, ja pohdin vakaasti, että pitäisikö klikata takaisin, kun alkutiedot kertoivat tekstin todellisen luonteen.
Mutta siis joskus täytyy vaan lukea surullisia ja vaikeita tekstejä, joiden sisällön tietää juuri sellaiseksi :'(

Ilmeisesti Nevillen mummikin oli jossain kohtaa ennen kuolinvuodettaan (tai juuri nimenomaisella vuoteella) pehmennyt, ja hyvä niin, tämä olisi tuntunut vielä pahemmalta, jos Augusta olisi viimeisillä minuuteillaan möläyttänyt jotain ikävää/tiukkaa/arvostelevaa 🙈
Koko tilanne oli varmasti Nevillelle ihan tällaisenaankin tarpeeksi vaikea.

Ihanaa, että isoäidin maksaläiskätkin saa Nevillen ajattelemaan rakkaita kasveja

~Violet kiittää

[Waulish]

Tervehdys Kommenttiarpajaisista, ja onnittelut voitosta! Nämä hahmot vetivät minua puoleensa, ja tämä teksti osoittautui aiheeltaankin siinä mielessä sopivaksi, että viimeinen isovanhempani kuoli syksyllä ja oli mielessä tätä lukiessani, vaikka varsinaisia hyvästejä en ehtinytkään jättämään. Lisäksi innostuin siitä, että tämä on 12+ virkettä -haasteeseen kirjoitettu, se kun tarjoaa aina niin antoisia lukuelämyksiä! Täytyy tosin todeta, että jo alussa ihan rehellisesti unohdin, että tämä on 12+ virkettä -teksti, koska sanat soljuivat mukana niin sujuvasti, niin että jokaisella tuntui olevan paikkansa ja merkityksensä tarinassa. Kertakaikkisen hienoa työtä siis!

Jäähyväisissä on puolensa ja puolensa - toisaalta on arvokasta päästä konkreettisesti hyvästelemään läheinen, sanomaan viimeiset sanat, mutta samalla eron hetket voivat olla tosi raskaita ja vaikeita. Mielestäni tämä tarina tasapainottelee hienosti kauniin ja haikean välissä, ilon ja surun murtovesissä. On kauniita asioita ja yksityiskohtia, kuten elämää nähneet kädet ja pehmeät kosketukset, mutta samalla läsnä on paljon sellaista, mikä muistuttaa elämän rajallisuudesta ja lohduttomuudesta. Erityisesti mieleeni jäi diagnoosikupla arkisena yksityiskohtana - se muistuttaa elämän rajallisuudesta kliinisestä näkökulmasta, siitä miten lääketieteessä mitataan ja määritetään kaikkea, myös jäljellä olevaa aikaa. Sen tietynlainen kolkkous yhdistyy realistisella tavalla tilanteen tunnepuoleen, siihen miten Neville toivoisi mummin voivan jäädä vielä edes kevääseen, vaikka tiedostaakin tosiasiat. Jotenkin todella elämänmakuinen ja samaistuttava yhdistelmä.

Ihanasti tässä tarinassa on läsnä myös pilkahdus valoa ja yhdessä elettyä elämää, kun on hellyttävä muisto rikkoutuneesta astiastosta (Augustan reaktio Nevillen sattumukseen on niin sympaattinen ♥) ja isoäidiltä lapsenlapselle ja nyt toisinkin päin kiertänyt torkkupeitto, joka on lämmittänyt niin monessa eri tilanteessa. Suru on vääjäämätöntä ja syvää, mutta Augustasta jää onneksi paljon jäljellekin, eniten varmasti Nevillen sydämeen.

Lämpimät kiitokset tästä kauniista tarinasta! -Walle

[valokki]

Voi kuinka kaunis ja koskettava tarina tämä olikaan! Nevillen ja Augustan suhteesta kertova fikki herätti heti mielenkiintoni, enkä muista koskaan lukeneeni yhtäkään juuri näihin kahteen keskittyvää fikkiä. Satuin vielä bongaamaan tämän alkuvuodesta, kun itsekin Waulishin tapaan sanoin jäähyväiset viimeiselle isovanhemmalleni. Vaikken minäkään virallisia jäähyväisiä kuolinvuoteella sanonut, oli tähän tekstiin helppo samaistua ja tämä toimi ihanana lohtutekstinä.

Kun aloin lukea tätä, en osannut vielä tarkalleen sanoa, mitä odottaa, ja Violetun tavoin ajattelin ensin kyseessä olevan jonkinlaiset kevyemmät jäähyväiset, kun Neville lähtee Tylypahkaan uudelle lukuvuodelle, pitkälle matkalle tai muuta vastaavaa. Toisaalta fikin nimikin viittaa jo johonkin vähän syvällisempiin jäähyväisiin, ettei lopulta mitenkään täytenä yllätyksenä tullut, että tässä Neville nyt sanoo viimeisiä jäähyväisiä isoäidilleen.

“Kunpa et lähtisi”, Neville haluaisi kuiskata, mutta pakottaa itsensä kääntämään katseensa Pyhän Mungon saatto-osaston marmorilattiaan itkua nieleskellen ja kyyneleitä pois räpytellen. Sen sijaan hän sanoo: “Toisella puolella sinua odottaa vapaus.”

Tässä fikissä oli monta todella koskettavaa kohtaa, ja tämä oli yksi niistä. Niin hankalaa kuin hyvästien jättäminen Nevillelle onkaan, hän silti ilmaisee isoäidilleen lähinnä vain lohdullisia ja kiitollisia sanoja. Nevillen ja Augustan välit ovat olleet aina aika mielenkiintoiset, mutta rakkautta en usko näiden kahden väliltä kuitenkaan koskaan puuttuneen. Vielä, kun ajattelee, miten Nevillen vanhemmille kävi ja kuinka Augusta toimikin sitten Nevillen kasvattajana, isoäidin menetys sattuu varmasti vieläkin enemmän.

“Et sinä kenellekään vaaraksi ole”, Augusta oli sanonut ja vakuuttanut, että kömpelyys on vain hetkellistä eikä suinkaan kirous koko loppuelämän ajaksi.

“Neville, olen varma siitä, että tulet elämään mitä kauneimman elämän.”

Erityisesti nämä kaksi Augustan lausahdusta koskettivat. Toisaalta näissä näkyy vahvasti rakkaus, mutta toisaalta myös se, kuinka hänen vaatimuksensa Nevilleä kohtaan ovat ehkä jossain määrin laskeneet. Nevillen ollessa lapsi Augusta oli välillä todella vaativa ja kriittinen lapsenlapsensa toimien suhteen, mutta nyt tuntui siltä, että hän luotti Nevillen pärjäämiseen elämässään ihan juuri sellaisena kuin hän on.

Kiitos, tämä oli todella hieno lukukokemus!