Ficin nimi: It's getting late but I don't mind
Kirjoittaja: Minä taas
Fandom: My Hero Academia
Ikäraja: S
Mukana: Eraser & Mic
Genre: Draama, hurt/comfort, songfic ja deathfic
Summary: Hän ei ollut yksin monen muun käydessä läpi samaa harmautta, mutta ne kaksi ihmistä, keille hän olisi jaksanut sanoa enemmän kuin kymmenen sanaa, makasivat joko sairaalasängyssä tai ruumishuoneella.
A/N: Tämäkin oli taas niin omaa luokkaansa etenemisen ja pitenemisen kanssa. 😂 Inspisbiisinä toimi David Guettan Memories, josta myös otsikko on lainattu. En tapaa harrastaa englanninkielisiä otsikkoja, joten tämä oli mukavaa vaihtelua. 😁 Osallistuu Teelusikan tunneskaalaan haikeudella ja Sana/kuva/lause -haasteeseen lauseella Silloin kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa oli liikaa. En myöskään tiedä, pääsisikö japanilaisissa sairaaloissa rakennuksen katolle, mutta siellähän ne kaikki animeprotagonistit aina heiluvat, joten pakko sellainen oli tähänkin tekstiin sisällyttää. 😄 Tapahtumallisesti sijoittuu final battlen jälkeiselle ajalle ja siinä mielessä spoilaa mangaa!
***
Sairaalan desinfiointiaineen haju, kolhuinen lattia ja vaaleansiniset seinät häiritsivät Hizashia. Kangaspäällysteinen puutuoli tuntui hänen allaan yhtä mukavalta kuin keskiaikaisin piinapenkki.
Odottaminen teki hänet hulluksi.
Hizashi painoi kyynärpäänsä sairaalavuoteen kahisevalle lakanalle ja silmäili, katseli, tuijotti. Shouta makasi peittojen alla liikkumatta ja ääneti. Tämä oli tullut tolkkuihinsa edellisenä aamuna, mutta oli ollut niin sekaisin ja houreinen, että uudelleen nukahtaminen oli ollut verraton idea. Siitä katsoen tämä olikin uinunut jo lähemmäs kolmetoista tuntia. Shouta Aizawa, Eraserhead, hänen paras ystävänsä, saamari. Viis siitä, vaikka tämän toipuminen olikin hyvässä vauhdissa, montako kertaa hän vielä joutuisi istua nököttämään epämukavalla tuolilla ja odottamaan vierestä asioiden sujumista?
Ammatinvalinnan lieveilmiöitä, Shouta olisi todennäköisesti todennut, jos olisi ollut perillä hänen ajatuksenjuoksustaan, Hizashi tuhahti. Kunpa hänellä ei olisi ollut minkäänlaista ajatuksenjuoksua. Shouta oli heistä kahdesta se asioiden pyörittelijä ja liikoja ajatteleva, mutta näköjään häneenkin oli tarttunut jotain vuosien varrella.
Hizashi ymmärsi metelin päälle, mutta sairaala ei. Siellä kaikki oli järjestyksessä ja vakavuudessaan hiirenhiljaista. Paikka oli täynnä niin toipuvia kuin hengestään taistelevia sieluja. Hizashille se oli avomeri vaaroineen ja puutuoli hänen allaan hänen ainokainen kumiveneensä. Hän ei ollut yksin monen muun käydessä läpi samaa harmautta, mutta ne kaksi ihmistä, keille hän olisi jaksanut sanoa enemmän kuin kymmenen sanaa, makasivat joko sairaalasängyssä tai ruumishuoneella.
Sankarin hyödyttömyys taisi tulla esiin silloin, kun pelastettavia ei ollut. Uhat eivät koskaan lakanneet häilymästä taustalla, mutta niitä oli turha kuumotella etukäteen. Juuri sillä hetkellä tärkeintä heille kaikille olisi levätä ja eheytyä niin hyvin kuin mahdollista. Tavalliselle arjelle olisi ehkä jälleen aikaa.
Hizashi tiedosti jalkansa hytkyvän levottomasti ja nousi ylös saadakseen liikkeen talttumaan. Mielen lisäksi hänen kehonsakin kävi ylikierroksilla. Hän ei ollut nukkunut päiviin kunnolla eikä liiemmin ollut jaksanut huolehtia ulkoisesta olemuksestaan. Parransänkensä hän oli saanut aikaiseksi hävittää sinä aamuna ennen sairaalaan lampsimistaan, mutta hän olisi voinut pestä hiuksensakin sen sijaan, että oli sitonut ne sotkuiselle sykerölle niskaansa. Tavaramerkiksi muodostuneet oranssit aurinkolasit kätkivät hänen punamustareunaiset silmänsä vallan sopivasti. Saipahan ainakin pidettyä kyyneleet paremmin piilossa.
Viime päivinä Hizashi oli itkenyt enemmän kuin vuosiin, ja lisää olisi luvassa. Sen hän tiedosti jo nyt, eikä hänen shokkitilansa ollut edes kunnolla hellittänyt. Sen näkisi sitten jonkin ajan kuluttua, keiden kaikkien perään sitä todellisuudessa saikin alkaa märistä. Hautausmaat ottivat ruuhkautuakseen sankareista.
Hizashi nosti kuulokkeensa korvilleen tukkiakseen masentavat mietteensä. Muuta ajateltavaa oli pakko saada. Hän pyöräytti peukalollaan iPodistaan päälle satunnaisen toistolistan ja nojasi tuolissa taaksepäin syvään hengitellen. Ensimmäisen kappaleen alkutahdit olivat vähällä saada hänet purskahtamaan itkuun siihen paikkaan, mutta silkalla tahdonvoimallaan Hizashi säilytti tyynen ulkokuorensa.
All the crazy shit I did tonight
Those shall be the best memories
Voi sitä halvatun ironiaa, Hizashi naurahti käheästi. Totta kai hän oli saanut kuunneltavakseen jotain sellaista, mikä muistutti häntä ystävistä, yökerhoista, valoista, tanssista ja siitä huumaavasta vapaudentunteesta, joka oli sitä nykyä kovin kadoksissa.
I just wanna let it go for the night
That would be the best therapy for me
Hizashi muisteli erästä yökerhoiltaa muutaman vuoden takaa. Sillä kerralla Shouta oli jopa lähtenyt hänen ja Nemurin mukaan. He olivat aloitelleet iltaa mukavassa izakayassa, minkä jälkeen askel oli vienyt tutun klubin paremmalle puolelle. Sen siitä sai, kun tunsi oikeita ihmisiä, hän oli kehaissut Shoutalle, joka oli lähinnä pyöräyttänyt silmiään, mutta näyttänyt silti vaikuttuneen tarjoiluista ja paikan sisustuksesta jättikokoisine akvaarioineen. Nemurilla puolestaan oli ollut vauhti päällä tuttuun tapaan, ja illan mittaan portsareiden ja baarimikkojen kanssa flirttailusta oli taidettu huomauttaakin. Tokkopa kukaan kaksilahkeinen pystyi keskittymään työhönsä Nemuri Kayaman keimaillessa pikkumustassaan silmäänsä iskien.
All the crazy shit I did tonight
Those will be the best memories
Että hän muistikin juuri siitä illasta niin monta ja rakasta yksityiskohtaa. He saisivatkin sitä nykyä saapastella Tokion yöelämään Shoutan kanssa kahdestaan.
I just wanna let it go for the night
That would be the best therapy for me
Hizashi pyyhkäisi silmänurkkansa kuiviksi ja omituisessa tarmonpuuskassaan ponkaisi ylös. Sen lisäksi, ettei Shouta vielä ollut osoittanut heräämisen merkkejä, hän tunsi pakottavaa tarvetta liikkua, kuljeskella, vaellella, hortoilla, mitä vain. Hän asetti kuulokkeet paremmin korvilleen ja otti ensimmäiset askeleet käytävälle. Paikka ei enää pursuillut väkeä kuten pari päivää aiemmin, mikä kai tarkoitti sitä, että asiat olivat saaneet tilaisuuden asettua osittain levollisiin uomiin.
Hey, hey, yeah, yeah
Hizashi kulki käytävää eteenpäin yrittäen näyttää siltä kuin hänellä olisi jokin selkeä päämäärä.
Hey, hey, yeah, yeah
Hän ei välittänyt ottaa katsekontaktia keneenkään, vaikka sivusilmällään tunnistikin osan vastaantulijoista. Opettajia, sankareita, oppilaita, sairaalan henkilökuntaa. Vastamelukuulokkeet vesittivät kiitollisen tehokkaasti jokaisen potentiaalisen huikkauksen hänen suuntaansa.
Hey, hey, yeah, yeah
Vlad King selostamassa jotain hoitajalle käsillään elehtien, sairaalavaatteisiin pukeutunut Mt. Lady nyyhkyttämässä Kamui Woodsin olkaa vasten, 1A-luokan Midoriya jutustelemassa 1B:n Shinsoun kanssa...
Hey, hey, yeah, yeah, Yeah
Puoliksi vahingossa Hizashin tie oli vienyt hisseille, ja hän painoi ylimpään kerrokseen vievää nappulaa. Ylhäällä ulkona ilma olisi raikkainta.
It's gettin' late but I don't mind
It's gettin' late but I don't mind
Hissimatka tuntui kestävän ikuisuuden, ja määränpäätä odotellessaan Hizashi pakottautui katsomaan kuvajaistaan peilistä ja pyyhkäisemään viimeisetkin kyyneljuovat harmailta kasvoiltaan.
It's gettin' late but I don't mind
It's gettin' late but I don't mind
Raskastekoisen oven avattuaan Hizashin edessä aukeni sairaalan kattoalue. Se muistutti hänen yläasteensa kattoa, jonne oppilailla ei tietenkään ollut pääsyä, mutta jossa yksi jos toinenkin oli istunut ystävineen viettämässä piknikiä. Sairaalakaan ei ollut lukinnut ulos vievää ovea ja oli jopa asettanut sen viereen roska-astian. Hizashi veti keuhkoihinsa viileää ilmaa ja kaiveli taskujaan.
It's gettin' late but I don't mind
It's gettin' late but I don't mind
Sytytin toimi vasta kolmannella yrittämällä, mutta ensihenkoset tupakasta melkein hivelivät sielua. Se ei sinänsä ollut suositeltu tai edes sallittu paikka tupakoinnille, mutta siinä kohtaa Hizashi vähät välitti.
It's gettin' late but I don't mind
It's gettin' late but I don't mind
Hizashi puhalsi savun kepeään puhuriin ja nautti saadessaan olla yksin. Jos Shouta olisi ollut läsnä, tämä olisi vilkuillut hänen suuntaansa ilmeettömällä naamalla mutta samalla vallan paheksuvasti. Shouta ei arvostanut hänen silloin-tällöin-tupakointiaan ja tuomitsi sen epärationaaliseksi sankarintyön vaatiman fyysisen kunnon kannalta. Kai tällä pointti olikin.
Toisaalta ei Shouta itsekään mikään pulmunen ollut ottaessaan silloin tällöin vastaan henkoset hänen tupakastaan. Paheen satunnaisuus ilmeisesti antoi paljon anteeksi.
Hey, hey, yeah, yeah
Hey, hey, yeah, yeah
Mikäs siinä toisaalta, Hizashi hymähti, ja savukkeenpää hehkui oranssisena. Heikkoudet ja mieltymykset kuuluivat ihmisenä olemiseen. Savujakin enemmän oma yksityinen hetki ulkoilmassa oli kuin salvaa haavoille.
Hey, hey, yeah, yeah
Hey, hey, yeah, yeah
Hizashi kuunteli kappaleen viimeiset rytmit ja laski kuulokkeensa jälleen kaulansa ympärille. Musiikki oli palvellut eräänlaisena suojakilpenä, ja hän koki sen auttaneen tarpeeksi. Kaikki se hiljaisuus hälytysten, ryminän ja huutojen vastapainoksi tuntui lähes ihmeelliseltä.
Sairaalan haju löi jälleen Hizashia vastaan hänen palatessaan takaisin sisätiloihin. Lyhyehkö ulkoilu oli antanut hänelle uutta energiaa, jota vaaliakseen Hizashi poikkesi sairaalan kanttiinissa hakemassa itselleen tuoremehua ja onigirin. Hän hurrasi mielessään varovaista paluuta tekevää ruokahaluaan ja popsi eväänsä talsiessaan jälleen kohti Shoutan huonetta.
"Oho!" Hizashi köhähti, kun hän todisti peittojen alta kuoriutuneen Shoutan hieroskelevan ainoaa toimivaa silmäänsä sillä kädellään, jota ei koristanut kuin yksi tippaletku. "Wakey wakey, Eraser!"
"Älä metelöi..." tämä tervehti häntä niin voipuneella äänellä, että Hizashin sydän heitti voltin.
"Olisi pitänyt arvata, että palaat keskuuteemme juuri silloin, kun minä päätin haukata vähän raitista ilmaa", Hizashi tyrskähti ehkä turhan tekopirteästi, mutta onnistui hänen silti taikoa aito hymy suupieliinsä.
Shouta tuhahti niin hiljaa että sitä tuskin edes kuuli. "Haiset tupakalle."
"Shiiit... Kiinni jäin", Hizashi virkkoi ja laski yöpöydälle mukanaan tuomansa toisen mehupullon. "Mutta oli siellä raitista ilmaakin – piipahdin tosiaan tuolla katolla – ja sen jälkeen puolestaan haukkasin vähän murkinaa ja toin sinullekin juomista."
"Mmh..."
"Pysyitkö kärryillä?"
"Suurimmaksi osaksi...." Shouta mutisi ja Hizashin avustuksella nousi puoliksi istuvaan asentoon.
"No niin, take it easy."
"Minun täytyy... päästä kuntoon niin pian kuin mahdollista..."
"Yeah yeah, mutta tämä tehdään ihan hissun kissun, Eraser", Hizashi virkkoi ja laski kätensä ystävänsä hartialle sekä tukevana että hillitsevänä eleenä. "Nyt sinä lepäilet kiltisti ja juot vähän vettä, ennen kuin lekuri tulee sinua moikkaamaan!"
Shouta päästi syvän hengähdyksen, mutta tyytyi tottelemaan ja otti vastaan tarjotun kertakäyttömukin täynnä viileää vettä.
"Me taisimme voittaa kaiken kaikkiaan", tämä sanoi rakentavan hiljaisuuden vallittua aikansa.
"Näin on..."
"Et näytä iloiselta, Mic."
Toteamus sai kuin piiskaniskusta Hizashin silmät kostumaan, ja hän nosti aurinkolasinsa otsalleen voidakseen pyyhkiä kasvojaan.
"En vitussa olekaan..." hän naurahti.
"Onko Neito Monoma kunnossa?"
"Häh? Juu, on. Tuolla se epeli istui juttelemassa luokkakavereilleen", Hizashi kertoi, ja Shoutan olemuksen ympäröi helpottunut aura. Tosiaan, Shouta ja nuori Monomahan oli pelastettu samasta paikasta... Nyt Hizashikin sen muisti.
"Vähän ennen kuin vinttini pimeni, kuulin Bakugousta ja Nemurista..." tämä sanoi sitten. "Miten heidän kävi?"
Hizashi nielaisi palan kurkustaan ja pakotti äänensä tasaiseksi. "Weell, Bakugou-jätkä se on niin sitkeä, että ihan hirvittääkin! Senpai taasen... no... siinä ei kuulemma käynyt hyvin..."
"Mmm..." Shouta otti uutiset vastaan tyynesti, mutta Hizashi tiesi, että henkinen kipu oli täysin samalla tasolla hänen kanssaan. Heillä todella riittäisi puhuttavaa aiheesta.
"Enpä olisi halunnut käydä kanssasi tämän sortin keskustelua siinä samassa, kun sinusta sai taas jotain järkevää irti, Eraser", Hizashi hymähti kuivasti.
"En arvosta, jos minulta evätään tärkeitä tietoja."
"On tullut selväksi."
"Oletko itse kunnossa?" Shouta kysyi sitten.
"Huippuhyvässä!" Hizashi naurahti. "Pari rakentavaa naarmua siellä täällä, you know!"
"Hyvä kuulla..."
"Ai niistä naarmuista?"
"Ei. Älä ole typerys..." Shouta murahti, mutta Hizashi ei saattanut estää itseään purskahtamasta hekotukseen.
"Se nyt on myöhäistä, Eraser honey."
"Mitä ilmeisimmin."
Sellaiselle pöljälle sananvaihdolle naureskelu onnistui herättämään Hizashissa jotain aitoa iloa muistuttavaa, mikä oli harvinaisen mieltä lämmittävää. He kaikki tarpoivat melkoisissa sodanjälkeisissä soissa, mutta pienenkin hymyn todistaminen parhaan ystävänsä uupuneilla kasvoilla oli Hizashille osoitus horisontissa häämöttävästä paremmasta huomisesta.
