Jotta rakentaisit itsesi uudelleen | K-11 | Draco/Neville | hurt/comfort

[Altais]

Nimi: Jotta rakentaisit itsesi uudelleen
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: K-11
Genre: hurt/comfort, angst, one-shot
Paritus: Draco/Neville
Vastuuvapaus: En omista mitään Potter-maailmaan kuuluvaa, enkä saa tästä rahaa.

Haasteet: Teelusikan tunneskaala III tunnetilana alemmuus, ja Aistihaaste II: tunto.

Tiivistelmä: Ennen toista velhosotaa Draco oli se kaunis, rikas ja suosittu, Neville se heikoin lenkki, jolle naureskeltiin. Velhosodan päätyttyä asetelma on kääntynyt toisin päin. Voiko tällaisesta rakkaudesta syntyä mitään hyvää? Lukija saa kuvitella miehet tässä minkä ikäisiksi vaan, itse kuvittelen noin 30-vuotiaiksi.

A/N: Olen jo kauan miettinyt, mitä ihmettä kirjoittaisin Teelusikan tunneskaala -haasteeseen tunnetilasta alemmuus. Sitten tuli mieleen tämä paritus ja se, onko alemmuus aina huono juttu, vai voisiko olla myös hyvää tekevää, rakentavaa alemmuutta?


Jotta rakentaisit itsesi uudelleen


Nevillen lakanat ovat tummansinistä satiinia. Ihoa vasten ne ovat pehmeän lämpimät, vähän niin kuin Neville itsekin useimmiten. Silloin Draco antaa itsensä uppoutua häneen kokonaan kuin hiukan liian kuumaan vaahtokylpyyn. Sellaiseen, joka ensin tekee iholla kipeää, muuttaa sen punaiseksi ja aristavaksi, mutta kun ei välitä kivusta vaan kastautuu kaulaansa myöten, kuumuus ottaakin vatsanpohjasta miellyttävinä mielihyvän väreinä.  Nyt Draco makaa lakanoissa vatsallaan koko vartalo hellänä kuin kuuman kylvyn jäljiltä. Hän ei tiedä, mitä Neville hänelle tekee, ja miten tämä tekee sen. Hän tietää vain, että aina jokin pakottaa palaamaan takaisin, vaikka hän on jo itselleen luvannut, ettei tulisi.

Neville makaa kyljellään, kasvot Dracoa kohti. Silmät ovat kiinni, paljas rintakehä nousee ja laskee tasaiseen. Draco ei tiedä, nukkuuko toinen, mutta hän unohtuu silti katselemaan. Tummanruskea tukka valuu otsalle aavistuksen ylipitkänä, mutta seksikkäällä tavalla. Hiusten kanssa samaa sävyä olevat kulmat kehystävät nyt niin komeita kasvoja, nenän päällä on kesän jäljiltä muutama kesakko. Päivettynyt iho tuo entistäkin vahvemmin esiin hyvin treenatut hauislihakset. Neville on niitä ihmisiä, jotka eivät vanhene koskaan. Varmaan siltä edelleen kysytään papereita, kun se ostaa heille sitä punaviiniä, joka on Dracon suussa sitä samaa, pehmeää samettia kuin Nevillen huulet hänen omillaan.

Draco ei ymmärrä, mitä tapahtui. Tuo poika, joka koulussa oli kömpelö ja hukassa, makaa nyt tuossa muistuttaen antiikin jumalolentoa, eikä Draco pääse yli eikä ympäri siitä tosiasiasta, ettei tällä oikeastaan ole tänä päivänä ainuttakaan syytä haluta Dracoa. Koulussa asetelmat olivat toisin päin: Draco sai olla se kaikkien haluama, Nevillen osa oli katsella häntä varjoista salaa ihaillen, toivoa edes pientä silmäystä silloin tällöin. Mutta nyt Draco on se kerjäläinen, jonka on oltava valmis elämään niillä rakkauden murusilla, joita toinen on valmis antamaan.
 
Nevillellä on turvattu työpaikka ja asema, Draco elättää itsensä niillä hanttihommilla, joita onnistuu saamaan. Nevillellä on ystäviä, jotka rakastavat häntä, Draco ei edes tiedä, miten enää kohdata ketään. Neville on täysi ja kokonainen ihminen, Draco koko ajan sillä rajoilla, murenisiko palasiksi. Neville on vasta puhjennut kukkaan, Dracosta tuntuu, että hän on kenties jo lakastunut. Että vain jokin ohut lanka pitelee häntä kiinni elämässä ja todellisuudessa, ja sen langan toinen pää on Nevillen käsissä. Nevillellä on vapaus tehdä hänelle mitä tahansa, ja hän ottaisi kaiken vastaan. Antaisi tapahtua. Ihailisi sitä kaikkea, sillä nyt Neville on viisas ja lahjakas, juuri niin kuin Dracon oli joskus pitänyt olla.

Draco katselee toisen leveitä hartioita ja vahvoja käsivarsia. Hän haluaa taas niiden antamaa turvaa, hän haluaa kaivautua jonnekin syvälle Nevillen kainaloon ja unohtua sinne. Tekee mieli herättää ja sanoa, että pidä minusta vähän aikaa kiinni. Kurkkuun nousee inhottava pala. Neville on hänelle turva, muttei kuitenkaan aina saatavilla. Joskus miehellä on kiire, joskus Draco joutuu pärjäämään päiväkausia tätä ilman. Silloin hän salaa pelkää alkavansa muuttua ääriviivoiltaan himmeäksi. Sulautuvansa lopulta taustaan ja lakkaavansa olemasta oma, erillinen olentonsa.

Draco koskettaa Nevillen olkavartta varovasti sormillaan. Se on lähes kuuma ja aavistuksen kostea, Dracon sormet kylmät ja karheat. Hän varoo, etteivät lyhyiksi purtujen kynsien reunat osu toisen ihoon, vaikkei Neville siitä suuttuisi. Ei Neville koskaan suutu, hän on vakaa ja kärsivällinen, siinäkin täydellinen vastapaino Dracolle itselleen. Nyt mies raottaa silmiään, pähkinänruskea katse hyväilee unisena Dracon kasvoja.
 
”Mikäs on?”, mies mutisee, ja uninen ääni on samaa sävyä lakanoiden kanssa. Se saa aikaan fyysisen hyvän olon, ja samalla pala kurkussa kasvaa.

”Neville”, Draco sanoo hiljaa ja miettii, miten toisen nimen sanominen voikin kihelmöidä niin, vaikka vasta muutama tunti sitten hän oli ollut varma, ettei kiihottuminen olisi fyysisesti mahdollista ennen kuin loppuunkäytetty keho olisi kerännyt voimansa.

”Draco”, Neville vastaa, ja hymy hänen äänessään värisyttää Dracoa päästä varpaisiin.

”Miksi sinä teet tämän?” Draco kysyy ja nielaisee, haluaa hivuttautua toisen iholle muttei saa itseään liikkeelle.

”Jaa minkä niin?” Taas tuo hymy, tuo ihana hymy, joka tekee hänelle saman, kuin miehen vahvat kädet hänen ihollaan.

”Kyllä sinä tiedät minkä”, Draco sanoo ja nielaisee taas, silmäluomien takana kirvelee. ”Riisut alasti ja revit rikki, saat hajalle vain olemalla noin hyvä ja hellä, kun en ansaitse sitä.” Eikä hän ansaitse, sen hän tietää, ja Neville tietää myös. Mutta nyt kaikki kortit ovat Nevillen käsissä, eikä Dracolla ole millä pelata.

”En tiennytkään repiväni sinua rikki”, Neville sanoo verkkaan. Ei enää hymyile, muttei ole myöskään järkyttynyt.

”Tiesit sinä.” Dracon silmien takana jomottaa, päässä vihloo, on kuin rinnan päälle olisi laskettu liian iso kivi. Neville hengittelee tasaiseen, katsoo pitkään, ei sano mitään. Sitten:

”Teen vain sen saman, minkä sinäkin minulle. Silloin aikanaan. Eri tavalla ehkä, mutta lopputulos on sama.”

Draco haluaa kysyä, mitä hän sitten oli tehnyt, ja mikä se lopputulos oli, mutta ehkä hän kuitenkin arvaa. Ja jos nyt sanoisi sanankin vielä, sitä itkisi. Draco ei halua itkeä Nevillen nähden. Ei hän halua itkeä ollenkaan, se olisi taas yksi askel kohti ääriviivojen katoamista.

”Sinä hajotit minut atomeiksi, jotta kasaisin itseni uudelleen. Teit sen aika moneen kertaan, ja joka kerta se otti kipeää. Nyt kun olen tässä, en kuitenkaan haluaisi minkään olevan toisin, vaan näin on hyvä.”

Kun Draco katsoo Nevilleä, hänestäkin toinen on hyvä juuri noin. Hän itse vain ei ole. Hän alkaa murentua, eikä hän enää tiedä mitä tapahtuu. Kaikki tekee kipeää. Iholla tuntuu kylmältä. Draco pelkää, että Neville on luisumassa jonnekin tavoittamattomiin. Mutta ehkä hän sittenkin pelkää turhaan. Neville on vahvempi kuin hän, enää Neville ei mene rikki.

”Jos minä siis rikon sinut osiin, teen sen vain, jotta rakentaisit itsesi uudelleen.” Silloin Draco itkee, itkee sitten kuitenkin. Ja silloin Neville myös ottaa hänet syliin. Draco ajattelee, että jos Neville tekee saman kuin hän aikanaan, Nevillellä on miljoonasti kauniimpi tapa tehdä se.

”Mutta jos ei näistä osista saa ehjää enää” Draco kuiskaa, ja sanat jäävät roikkumaan ilmaan hänen ylleen viiltävän rehellisinä. Mutta Neville tarttuu kiinni, ja Draco vetää keuhkot täyteen tämän tuoksua, toivoo sen täydentävän kaiken, mikä hänestä itsestään puuttuu.

”Kyllä minä luulen, että niistä saa”, Neville sanoo, ja saa sen kuulostamaan mahdolliselta.

[valokki]

Voi mikä kaunis ja riipaiseva tarina! Hetken epäröin tämän lukemista, koska Pimeyden voimat -osaston takia pelkäsin, että tässä olisi kovin onneton loppu, mutta tässä pilkahtelikin toiveikkuus ja valoisuus erityisesti loppua kohti kaikesta angstisuudestaan huolimatta. Lisäksi Draco/Neville parina houkutteli lukemaan. He ovat todella mielenkiintoinen pari ja usein kiehtova dynamiikaltaan historiansa takia, ja olenkin huomannut, että mulla on heille jokin pieni heikko kohta varattuna. 

Silloin Draco antaa itsensä uppoutua häneen kokonaan kuin hiukan liian kuumaan vaahtokylpyyn. Sellaiseen, joka ensin tekee iholla kipeää, muuttaa sen punaiseksi ja aristavaksi, mutta kun ei välitä kivusta vaan kastautuu kaulaansa myöten, kuumuus ottaakin vatsanpohjasta miellyttävinä mielihyvän väreinä.

Nämä kuvaukset erilaisista tuntemuksista olivat todella hienoja tässä fikissä! Olit onnistunut vangitsemaan hienosti erilaisia tuntemuksia ja hetkiä, joihin lukijana pystyi helposti samaistumaan ja jotka näin ollen auttoivat samaistumaan Dracon tuntemuksiin pitkin tarinaa. Tämänkin kohdan tunteen polttavan kuumasta mutta lopulta ahh niin ihanan lämpimästä vedestä varmasti hyvin moni, jos ei jokainen, tunnistaa, ja itselle muistuikin hyvin elävästi mieleen, miltä tällainen vesi omalla keholla tuntuu.

Tummanruskea tukka valuu otsalle aavistuksen ylipitkänä, mutta seksikkäällä tavalla. Hiusten kanssa samaa sävyä olevat kulmat kehystävät nyt niin komeita kasvoja, nenän päällä on kesän jäljiltä muutama kesakko.

Toinen asia, mistä pidin myös kovasti, oli Nevillen kuvaus. Draco oli kyllä kuvaillut päivettyneisyyttä ja lihaksia, mutta muutoin kuvailusta tuli pääasiassa sellainen kuva, että Neville näyttää Nevilleltä, ja Draco vain yksinkertaisesti pitää Nevillestä niin paljon, että tämä näyttää hänen silmissään seksikkäältä ja komealta. Dracosta toisin sanoen huokui niin suuri hellyys ja välittäminen Nevilleä kohtaan, että Draco tuntui pitävän jokaisesta pienemmästäkin yksityiskohdasta Nevillessä pitkine otsahiuksineen ja kesakkoineen päivineen.

Hän varoo, etteivät lyhyiksi purtujen kynsien reunat osu toisen ihoon, vaikkei Neville siitä suuttuisi. Ei Neville koskaan suutu, hän on vakaa ja kärsivällinen, siinäkin täydellinen vastapaino Dracolle itselleen.

Draco ja hänen epävarmuutensa ja alemmuuden tunteensa olivat tässä hyvin synkkää luettavaa. Sinällään en ihmettele, että hänelle on kehittynyt hyvin tuomitsevia ajatuksia itseään kohtaan; en usko, että sodan jälkeinen aika on kohdellut häntä hyvin. Olet tätä Dracon sisäistä ahdistuneisuutta tuonut hienosti esille myös kehollisin keinoin, ja tuo kynsien pureskelu on varmasti monelle tiedostamaton keino purkaa omaa ahdistustaan. Tässä kohdassa on kuitenkin lohdullista se, että vaikka Draco tunteekin alemmuuden tunnetta ja epävarmuutta suhteessaan Nevilleen, vaikuttaa hän silti luottavan tähän ja hän on selvästi avoimesti oma itsensä tämän seurassa. Tai sitten Neville osaa riisua häneltä kaikki maskit.

”Jos minä siis rikon sinut osiin, teen sen vain, jotta rakentaisit itsesi uudelleen.”

Loppu oli tässä fikissä todella koskettava. Neville näyttäytyy tässä fikissä niin hyvänä, lempeänä ja rakastavana henkilönä, jonka seurassa Dracon on varmasti turvallista rikkoutua ja rakentua uudelleen. Heti alussa pohdit, voisiko alemmuus olla joskus myös hyvää ja rakentavaa, mitä itsekin pohdin tätä fikkiä lukiessani. Toisaalta musta tuntuu, että alemmuus on pitkälti vain Dracon päänsisäistä harhaa, enkä usko, että Neville näkee Dracoa mitenkään itseään huonompana tai itsensä alapuolella. Neville vaikuttaa ehkä henkisesti vahvemmalta ja itsevarmemmalta yksilöltä tässä, kun taas Draco tuntuu kiinnittävän paljon huomiota asioihin, joita pitää itsessään huonona ja joissa näkee epäonnistuneensa, ja hänellä vaikuttaa olevan vielä paljon työtä itsensä kanssa. Hän on kuitenkin selvästi jo matkalla.

Tämä oli kaunis, koskettava, toiveikas, ajatuksia herättelevä ja todella upeasti kirjoitettu fikki! Kiitos hurjan paljon tästä, tämä jää varmasti pidemmäksikin aikaa mieleen!

[Pahatar]

Tässä kun taannoin tuli toivottua hurt/comfortia sinulta, niin enpä arvannut, että näin nopeasti saisi sitä! Lisäksi yllättävällä parilla, mutta ei haittaa ollenkaan. Yleensä en juuri lue ficcejä näiltä angstiosastoilta, kun pelkään miten synkäksi mahtaa mennä. Mutta oli ihan pakko lukea, mitä olet näistä kahdesta kirjoittanut.

Päällimmäisenä tuli mieleen, että vaikka tässä olikin angstia, ja tämä keskittyi ehkä eniten Dracon ahdistukseen, taustalla ja etenkin lopussa oli kuitenkin toivoa ja jopa iloa. Tuli sellainen tunne, että hyvissä olosuhteissa kaikesta voi toipua, mutta se vaatii kyllä jonkun ihmisen tukea, oli se sitten ystävä tai rakastettu. Jäin tätä lukiessa miettimään, minkähänlainen suhde miehillä oikeastaan oli? Oliko se toistuvia kohtaamisia lähinnä sängyssä, vai seurustelivatko he myös? Tuli vähän sellainen tunne, että vaikka Draco oli selvästi rakastunut, hän pelkäsi jotain, ehkä menettämistä, eikä uskaltanut antautua täysin tunteilleen ja suhteelle Nevillen kanssa. Se oli Dracon taustan huomioon ottaen hyvin ymmärrettävää, mutta silti ajattelin, että Draco pelkäsi turhaan. Lähinnä sen vuoksi, että hän tuntui olevan jo niin syvällä Nevilleen kohdistuvien tunteidensa kanssa, että ero olisi satuttanut suunnattomasti joka tapauksessa, vaikka ei olisikaan vakituisesti oltu yhdessä. Toisaalta vielä syvempi suhde Nevilleen olisi voinut auttaa Dracoa toipumaan paremmin, tai ainakin nopeammin.

Tässä oli paljon todella hienoja ja mieleen jääviä asioita. Esimerkiksi tuo Dracon täydellinen alemmuuskompleksi Nevillen ja kaiken muunkin suhteen, joka oli varmaan senkin vuoksi niin raskasta, että korkealta oli Malfoyn suvun perillinen sodan myötä tipahtanut. Jäin myös miettimään tuota, että Neville tuntui olevan ainoa Dracoa kasassa pitävä asia, ja olihan se raskasta heille molemmille. Ajattelin, että vaikka Neville olisi halunnut lopettaa suhteen, olisiko hän voinut tehdä sitä, kun varmaan tiesi, miten se olisi vaikuttanut Dracoon ja vienyt lopunkin pohjan pois tämän elämältä? Sellainen vastuu on raskas kenelle tahansa. Sitten tuo osiin hajottaminen ja itsensä jälleen kokoaminen, jossa viitattiin Nevillen puolelta kouluaikojen kiusaamiseen. Tämä herätti ajattelemisen aihetta siitä, josta olikin toisessa topicissa puhetta, että voiko kiusaajalleen olla kiitolinen? Mutta ehkä siitä ei varsinaisesti ollut kyse, vaan Neville vain totesi tuolla tavalla tapahtuneen ja sen, että se oli tehnyt hänestä itsestään vahvemman ihmisen ja sen, joka hän oli nykyään.

En muuten kirjojen perusteella kovin paljon pitänyt Dracosta, paitsi ehkä viimeisessä kirjassa aloin ymmärtää paremmin. Mutta ficcien myötä, ja varsinkin tällaisessa tekstissä, jossa Draco kuvataan hyvin haavoittuneena ja vain hädin tuskin elossa olevana, rakastun häneen ihan täysin. Tykkäsin todella paljon, millaiseksi olit Dracon tässä kuvannut, ja itselle heräsi sen myötä voimakas toive, että Draco saisi vielä itsensä koottua, ja tulisi se päivä, että hän tuntisi itsensä taas kokonaiseksi. Jos ylipäätään jonkun, niin Nevillen kanssa se varmasti tulee onnistumaan. Neville on tässä ihan mieletön: niin ymmärtäväinen, älykäs, kiltti ja kärsivällinen, ja sitten vielä todella hyvännäköinenkin. Eipä ihme, että Draco tunsi alemmuutta, kun Nevillessä oli kaikki kohdallaan. Mutta silti näen, että toivoa oli, ja että Draco ehkä ajan myötä oppii vielä arvostamaan itseäänkin. Kaikki mahdollisuudet siihen olivat, ja Nevillekin uskoi niin.

Tässä on pari kohtaa, jotka olivat minusta todella kauniita ja niin merkityksellisiä:

Nevillellä on turvattu työpaikka ja asema, Draco elättää itsensä niillä hanttihommilla, joita onnistuu saamaan. Nevillellä on ystäviä, jotka rakastavat häntä, Draco ei edes tiedä, miten enää kohdata ketään. Neville on täysi ja kokonainen ihminen, Draco koko ajan sillä rajoilla, murenisiko palasiksi. Neville on vasta puhjennut kukkaan, Dracosta tuntuu, että hän on kenties jo lakastunut.

Tämä kuvaa niin hyvin Dracon pahaa oloa, että se tuntui samaan aikaan ihanalta ja kamalalta lukea.  

Draco haluaa kysyä, mitä hän sitten oli tehnyt, ja mikä se lopputulos oli, mutta ehkä hän kuitenkin arvaa. Ja jos nyt sanoisi sanankin vielä, sitä itkisi. Draco ei halua itkeä Nevillen nähden. Ei hän halua itkeä ollenkaan, se olisi taas yksi askel kohti ääriviivojen katoamista.

Tässä ajattelin, että Draco pelkäsi tunteidensa esiin tuomista ehkä sen takia, että ajatteli sen hajottavan hänet lopullisesti. Hirveän surullista. Samoin kuin tuo, että Dracolle masennus ja alemmuus tuntui siltä kuin hän häviäisi kokonaan. Juuri sellaista se varmasti voikin olla.

Kun Draco katsoo Nevilleä, hänestäkin toinen on hyvä juuri noin. Hän itse vain ei ole. Hän alkaa murentua, eikä hän enää tiedä mitä tapahtuu. Kaikki tekee kipeää. Iholla tuntuu kylmältä. Draco pelkää, että Neville on luisumassa jonnekin tavoittamattomiin. Mutta ehkä hän sittenkin pelkää turhaan. Neville on vahvempi kuin hän, enää Neville ei mene rikki.

Tässä kohtaa ajattelin, että Draco pelkäsi paitsi itsensä vuoksi niin myös sen takia, että hänen oma ahdistuksensa alkaisi vaikuttaa Nevilleenkin, ja että tämä ei jossain vaiheessa enää jaksaisi olla hänen tukenaan. Onneksi Neville oli silti saanut Dracon vakuutettua siitä, että hän on kestävä.

Kiitos paljon tästä todella hienosta lukukokemuksesta, jossa oli lyhyydestään huolimatta kerrottu niin paljon muutamilla sanoilla. Hyvin kaunista tekstiä ja sellaista, että tästä tuli jokaisella lukukerralla jotain uutta minulle lukiessa mieleen. Olipa upea tarina.

[Karvis]

Jännää kun Draco ajatteli että Nevillen tapa hajottaa palasiksi oli kauniimpi kuin hänen ja mä taas jotenkin ajattelin tai lähinnä tunsin että se on kauheampi. Mikä olisi kauheampaa kuin kosto, joka syötetään tuollaisella hellyydellä? Sehän on hirveintä julmuutta ja kidutusta ja sitähän Draco tuossa kok kun se koki ettei ansainnutsitä mirä sai ja toisaalta pelkäsi koko ajan menettävänsäkin sen.. Motiivi, joka Nevillellä oli, oli kaiketi hyvä tai ettei se silleen ollut kosto, koska niin tuo loppu antoi ymmärtää.

[Altais]

Kiitos aivan ihanista kommenteistanne, niitä oli tosi mukava lukea! Hiukan jännitti lähteä kokeilemaan tällä parituksella, joka oli itselle ihan uusi ja vieras, ja siksi on ihan erityisen hauska kuulla, jos se on toiminut. 

valokki: Samaa mieltä, että Draco/Nevillessä on jotain omalla tavallaan vetoavaa varsinkin, kun heidät kuvittelee aikuisina. Näen aikuisen Nevillen tuollaisena hyvin tasapainoisena, vahvana ja myönteisenä hahmona, jolla on asiat hyvin, mutta joka taustansa vuoksi on empaattinen ja ymmärtää niitä, joilla ei ole yhtä hyvin. Myös kuvat Nevillen näyttelijästä aikuisena osaltaan hiukan inspiroivat kirjoittamaan.  Dracosta ajattelen juuri noin, että ahdistus on kaikkein eniten juuri hänen omassa päässään, kun velhosodan jälkeinen aika on ehkä saanut todellisuuden valkenemaan hänelle hiukan eri vinkkelistä kuin ennen, ja samalla on pudonnut pohja pois aika monelta jutulta, jonka varaan hän on rakentanut suurin piirtein koko oman minuutensa. Nevillen rakkaus tosiaan saattaa kannatella, muttei Neville sitten kuitenkaan yritä rakastaa toista ehjäksi, vaan se pitäisi Dracon tehdä itse. Toivottavasti Draco löytäisi itsestään jotain rakastamisen arvoista. Aika angstinen katkelmahan tämä, mutta toisaalta en niitä lohduttomia loppuja oikein osaa kirjoittaa, niin tämäkin päättyi ainakin toiveeseen paremmasta.  Kiva muuten, jos nuo fyysisten kokemusten, kuten kuuman kylvyn tai kynsien pureskelun kuvaukset toimivat, koska tuntoaistin olikin tuon haasteen takia tarkoitus tulla tässä jotenkin esiin.

Pahatar: Draco/Neville oli jotain, joka tuli kerran mieleen, ja pakkohan sitä oli kokeilla, vaikka mietityttääkin tuo kiusaaja/kiusattu -asetelma enkä yleisesti ottaen näe kiusaamisessa mitään romanttista. Tätä kirjoittaessa tulikin paljon mietittyä tuota täällä käytyä kiusaamiskeskustelua ja sitä, voiko kiusaamisesta seurata jotain hyvää. Periaatteessa ajattelen, että eipä juurikaan, mutta Nevillen kohdalla se ehkä kuitenkin on tehnyt hänestä sen ihmisen, joka hän nyt on, ja se sattuu olemaan kovin hyvä ihminen sekä sisäisesti että ulkoisesti.  Ehkä hän tavallaan haluaa näyttää Dracolle, että kun toisella menee heikosti, sitä voi myös kohdella hyvin ja auttaa eteenpäin, eikä potkia maahan, ja tämän Draco juuri tajuaa. Mulla on ollut ihan samoja haasteita Dracon hahmon kanssa, enkä tykkää hänestä kirjoissa ollenkaan, mutta monissa ficeissä hän on silti oikein tykättävä hahmo.  Samoin kuin Siriuksen ja Jamesin kohdalla, hänenkin kohdallaan koen tarvetta laittaa hahmon tajuamaan omien kouluaikaisten tekostensa seuraukset, sitten vasta heistä pystyy tykkäämään. Dracon ja Nevillen suhteen laatu jäi tässä tarkoituksella arvoitukseksi, joten lukija saa kuvitella sen haluamallaan tavalla. Itse ajattelin sen ehkä sellaisena säännöllisenä tapailuna, jota ei ole ääneen virallistettu seurusteluksi, mutta joka voisi sitäkin olla.

Karvis: Niinpä juuri, tuo oli yhtenä kantavana ajatuksena tätä kirjoittaessani, että Neville ainakin jollain tapaa maksaa kalavelkoja menneistä vääryyksistä. Alun perin aioin tehdä hänestä hiukan tavoitteellisemman tässä asiassa, mutta kun eihän Neville nyt vaan osaa olla ilkeä, kun se on kerran ihana. Eli ei Neville varmaankaan tietoisesti kostanut, mutta olihan se Dracolle melkoinen paikka joutua sellaiseen asemaan, että tietää toisen voivan saada "paremmankin", ja että joutuu olemaan altavastaajan asemassa parisuhteessa. Mutta kyllä Neville varmaan vähintään haluaa herättää ajattelemaan, että ei se ihmisarvo voi perustua asemalle, rahalle tai sille, että kaikki ympärillä osoittavat palvontaa ja ihailua. 

[Thelina]

Tässäpä oli surumielinen, ahdistunut mutta osin lempeäkin tunnelma. Kiintoisaa, että hahmojen roolit tosiaan ovat kääntyneet: mieleeni tuli heti se, miten Potter-leffojen Neville-ressukasta kasvoi upea ja komea nuori mies, toki samaa kehitystä nähtävissä kirjoissakin. Ja Draco ei taatusti ole suosion saati itsevarmuutensa huipulla sodan jälkeen. Minuakin mietitytti, miten Neville voi haluta olla kouluaikaisen kiusaajansa kanssa, vai olisiko hän jo silloin nähnyt Dracon läpi, että tämä ei oikeasti syvällä sisimmässään halunnut olla paha. Aika karmea ja mielenkiintoinen tuo Karviksen ajatus, että tuollainen kostohan on kauhea, joka tarjoillaan lempeässä paketissa. Minun on vaikea nähdä Nevillellä tällaista motiivia ja mieluummin tulkitsen tuota otsikossakin mainittua kohtaa siten, että Neville haluaisi auttaa Dracoa tulemaan omaksi itsekseen. Ehkä Neville oli jo koulussa ihastunut Dracoon, tai niin mielestäni voi tästä päätellä:

Nevillen osa oli katsella häntä varjoista salaa ihaillen, toivoa edes pientä silmäystä silloin tällöin.

Tässä oli todella hienoja ja jotenkin riipaisevia yksityiskohtia, kuten tuo mainittu kylvyn kuvaus, satiinilakanat, vertaukset siitä, miten Draco näkee kummankin elämän, kuten tuo vasta kukkaan puhjennut tai jo lakastunut kukka. Myös nuo lyhyiksi purrut kynnet olivat hieno yksityiskohta, joka tuo enemmän vielä esille sitä, miten ahdistunut Draco on.

Lisäksi nämä kohdat olivat upeasti kirjoitettu, rakastan tällaisia sydäntä rusentavia kohtia:

Varmaan siltä edelleen kysytään papereita, kun se ostaa heille sitä punaviiniä, joka on Dracon suussa sitä samaa, pehmeää samettia kuin Nevillen huulet hänen omillaan.

Nyt mies raottaa silmiään, pähkinänruskea katse hyväilee unisena Dracon kasvoja.

Loppu oli surullinen mutta mielestäni toiveikas. Tykkään kyllä tosi paljon tuosta otsikosta ja miten se tuli esille tekstissä! Kiitos tästä, hieno teksti.

[Altais]

Kiitos kovasti kommentistasi Thelina! Mietin ihan samaa tätä kirjoittaessani, että miten Neville olisi voinut haluta päätyä yhteen Dracon kanssa ottaen huomioon olosuhteet koulussa. Tässä ei sitä pahemmin selitelty, mutta ehkä olisi voinut olla niin, että hän olisi koulussa ollut salaa ihastunut Dracoon, vaikka olisikin saanut kylmää kyytiä, ja syy olisi voinut olla tuo, että näki ehkä sitten hänessä ihmisen myös sen ilkeän pojan kuoren takaa. Ja aikuisina, kun roolit oli kääntyneet päälaelleen, tuo ihminen olisi Nevillen mielestä voinut olla helpompi nähdä. Jep, ja Draco oli tässä aika ihmisraunio sodan ja kaikkien kokemisensa kolhujen jälkeen. Ajattelen myös, että ei Neville varmaan olisi ollut sellainen ihminen, joka haluaa kostaa (vaikka ensin ehkä hiukan aioin tehdä hänestä sellaisen), vaan varmaan ajattelee, että Draco pystyisi rakentamaan itsearvostuksensa uudelle pohjalle, vaikka sillä olisikin vielä töitä siinä. 

[Grenade]

Onnittelut kommenttiarpajaisten voitosta! Selasin listaustasi ja tämä paritus nappasi heti mielenkiintoni, oli siis pakko kipaista tänne ihmettelemään, mitä olet heille kehitellyt.

Ja miten hieno teksti täällä olikaan! Olit saanut hienosti rakennettua tunnetta tähän tekstiin. Ja miten luontevalta heidän välinsä tuntuivat, vaikka kouluaikoina eivät niinkään tulleet toimeen. Jotain on siis tapahtunut tässä välissä, mutta musta oli kivaa, ettei ihan kaikkea kerrottu valmiiksi, vaan lukija saa täydentää omilla ajatuksilla aikajanaa.

Miten paljon yksi kohtaus saikaan kerrottua! Dracon tunteet tuli hienosti esille ja sydän syrjällään luin eteenpäin, että mitä nyt tapahtuu. Dracolle on varmasti ollut iso pudotus siirtyä kunniakkaan suvun arvovaltaisesta jäsenestä tällaiseksi, jona hänet tässä on kuvattu ja se heijastuu hänen itsetuntoonsa. Onneksi Neville on valmis auttamaan kasaamisessa, vaikka polku voikin olla hidas vaeltaa ja aina ei usko meinaa riittää.

Ei hän halua itkeä ollenkaan, se olisi taas yksi askel kohti ääriviivojen katoamista.

Miten hienosti tämä olikaan ilmaistu! Ah, niin kaunis.

”Jos minä siis rikon sinut osiin, teen sen vain, jotta rakentaisit itsesi uudelleen.” Silloin Draco itkee, itkee sitten kuitenkin.

Aww voi ei, voi Draco, kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Hieno viittaus otsikkoon ja myös tuohon toiseen lainaukseen.

Kiitos paljon tästä! <3

[Kaarne]

Heihoi vaan! Meikä oli Muinaisina Aikoina tällä foorumilla nickiltäänkin Nevilla, koska Neville on Pottereista mun lempihahmo, ja kun Kommenttiarpajaisten vuoksi lähdin metsästämään sulta luettavaa, piti tietysti valita se fic, jossa oli Neville. Ja olihan tää nyt ihana!

Pidin paljon tästä kontrastista menneen ja nykyhetken välillä, Dracon hauraudesta ja Nevillen vahvuudesta, ja myös tuosta, miten Dracon ja Nevillen tapaa rikkoa verrattiin toisiinsa. Neville oli tässä hienolla tavalla lempeä mutta sitten kuitenkin myös tummasävyinen, eikä yrittänytkään sitten lopulta kieltää sitä, että tiesi itsekin, mitä heidän suhteensa Dracolle teki. Ja niinhän se usein menee, että kun kyse on esimerkiksi traumoista tai hyljätyksi tulemisen kokemuksesta tai menneisyydessä tehdyistä virheistä, niin sen uudelleenrakentamisen aluksi on pakko repiä niitä vanhoja arpia auki ja katsoa asioita silmiin, eikä se ole helppo prosessi. Varmasti velhosodassa riittää käsiteltävää pitkäksikin aikaa. Mutta toisaalta harva ehkä olisi yhtä lempeä ja kärsivällinen käsittelykumppani kuin Neville, joten siinä mielessä Draco on onnekas.

Tän ficin Neville vastasi tosi hyvin myös omaa headcanoniani, ja oli lisäksi just sopivalla tavalla kuuma, ai että! Lopun dialogi oli myös tosi onnistunutta ja jännite säilyi siinä koko matkan ajan, ja viimeiset lauseet olivat tosi kauniita kaikessa toiveikkuudessaan. Ylipäätään pidin tästä hyvin paljon, joten kiitos lukukokemuksesta!

[hiddenben]

Heh, minäkin halusin kirjoittaa tähän tekstiin kommentin kommenttiarpajaisten myötä! Ficci on erittäin mielenkiintoisen rare-parituksensa ansiosta pysytellyt välilehdelläni jo pitkään ja nyt oli hyvä hetki tulla lukemaan tämä

Neville kuuluu myös minun suosikkihahmoihini Potter-maailmassa, sillä hänen lempeytensä ja pehmeytensä, mutta samalla sellainen kaiken kestävä vahvuus tekevät hänestä ihanan hahmon. Tavoitat tässä juurikin sen saman! Myös tämä Draco, joka menee toisen velhosodan jälkeen rikki ja joka joutuu kohtamaan monia julmuuksia menneisyytensä ja perhetaustansa takia, on synkkyydessään mielenkiintoinen hahmo. Alemmuuden tunteen tutkiminen tällä parituksella toimi todella hyvin ja ihanaa, että käytit sitä tuomaan jotain valoa tilanteeseen hyödyntämällä hurt/comfortia.

Ajatus siitä, että toinen ihminen onnistuu repimään irti juuremme ja rikkomaan sen, ketä olemme aina ajatelleet olevamme, on samaan aikaan pelottava ja täynnä mahdollisuuksia. Olen itse joutunut elämän aikana kyseenalaistamaan omia normejani ja totuttuja tapoja, ja vaikka se on tehnyt joskus kipeää, olen aina mielestäni päässyt tukevammalle maaperälle ja oppinut tuntemaan itseni paremmin. Siinä mielessä löysin tekstistä jotain samaistuttavaa, vaikka Dracon ja Nevillen molempien tapauksessa on kyse paljon pahemmasta, joko kiusaamisesta tai sitten kokonaisen yhteisön tuomitsemisesta. Mutta toisaalta, niin kuin aiemmin sanoin, tässä itsensä uudelleenrakentamisella onkin myös hyviä seurauksia.

Vierastan hieman ajatusta Dracosta ja Nevillestä parina (vaikka DulzGrahamin yhdessä mikroficcijatkiksessa paritus toimii tosi hyvin), mutta ehkä tämä juuri siksi on niin rare Mutta näen minä tässä mahdollisuuksiakin! Olisikin mielenkiintoista lukea, mitkä olosuhteet vievät nämä kaksi yhteen ja mihin he toisissaan rakastuvat/tykästyvät. Kiitos tästä, tätä kannatti säästellä välilehdessä tällaiseen sateiseen iltaan

[Altais]

Kiitos aivan ihanista kommenteista, olipa mieltä lämmittävää, että olitte löytäneet tämän tarinan pariin. 

Grenade: Draco/Neville oli itsellekin uusi ja erikoinen paritus, jota ei ole tullut ennen kirjoitettua, enkä muista hirveästi lukeneenikaan. Mutta kun se nyt kerran tuli mieleen, olihan sitä nyt kokeiltava. Tämä jätti tosiaan ihan avoimeksi sen, miten niin oli päässyt käymään, että kaikista ihmisistä Draco ja Neville päätyivät tällä lailla yhteen (ja suhteen laatukin jäi lukijan tulkinnan varaan), mutta ajattelen juuri noin, ettei se ainakaan olisi onnistunut ilman roolien ja asetelmien jokseenkin täydellistä keikahtamista päälaelleen velhosodan jälkeen. Minustakin Draco voi kasvaa vielä tuosta vahvemmaksi ihmiseksi, ja muutos voi olla lopulta hyvä juttu, vaikka kipeää tekeekin. Kiitos kauniista sanoistasi, ihanaa jos tämä oli mukava lukukokemus! 

Kaarne: No mutta onhan Neville nyt ihana hahmo, itsekin rakastan häntä, ja pitäisi ehdottomasti kirjoitella hänestä joskus vielä lisää. Minua aina harmitti canonissa, varsinkin alkupään kirjoissa, miten kaltoinkohdeltu ja syrjitty hahmo hän olikaan. Mutta silti hänestä kasvoi ihan mieletön tyyppi, ja jos se ei ole todellista vahvuutta, niin ei sitten varmaan mikään. On ihana ajatella, että hänestä olisi tullut tuollainen tasapainoinen, rakkauteen kykenevä ja myös hyvännäköinen aikuinen  , joka varmaan oman taustansa takia tajuaa myös toisen ihmisen alemmuuskomplekseja. Dracolla ei varmaan velhosodan jälkeen mennyt tosiaankaan kovin lujaa, mutta hän voisi ehkä Nevilleltä oppia, miten syrjään sysätystä ja hyljeksitystä voi kuitenkin tulla vielä ehjä ihminen. Joskus henkinen kasvu varmaan vaatii vanhan rikki repimistä. Suurkiitos ihanasta palautteestasi! 

hiddenben: Olipa ihana kuulla, että tämä toimi sateisen illan piristyksenä! Vaikka tietysti hiukan synkkiä aiheita pitikin sisällään. Tästä piti alun perin muistaakseni tulla vieläkin tummempisävyinen, mutten sitten kuitenkaan osannut, sillä se olisi vaatinut Nevillen hahmon kirjoittamista jotenkin liian kauas siitä, millaisena hänet näen. Alkuperäinen ajatukseni oli, että hän olisi ikään kuin tietoisesti hyödyntänyt Dracon selkeää altavastaajan asemaa ja sillä lailla maksanut hiukan vanhoja kalavelkoja, mutta en sitten vaan osannut nähdä Nevillessä minkäänlaista taipunusta laskelmointiin tai julmuuteen. Onhan Draco silti altavastaajana tässä suhteessa, mutta Neville käyttää valtaansa enemmänkin hänen hyväkseen kuin häntä vastaan, tai jotain sellaista. Tämä paritus oli itsellekin tosi haastava, mutta minulla on päässäni jokin vinouma, joka saa haluamaan kokeilla kaikenlaisia kummallisia hahmoyhdistelmiä.  Kiitos ihanasta kommentistasi, joka myös piristi sateista päivääni!