Otsikko: Murtunut Mustaparta
Kirjoittaja: Violetu
Fandom: Our Flag Means Death
Ikäraja: K-11
Genre: Angst, slice of life, pining
Paritus: Edward Teach(Mustaparta)/Stede Bonnet
Summary: Edwardin tajunnanvirtaa noin suunnilleen
Varoitus: Spoilaa ykköskauden loppua! (Meidän on ihan pakko saada kakkoskausi tästä!!!)
A/N: Tää sarja. Oikeasti, katsokaa. En muista mistä olis viimeks tullut näin hyvä mieli, mille olis nauranut ääneen näin paljon, mikä olis ollu jotenki niin ehjä ja "wholesome", kun tämä. Ja siis representaatio. Mieshahmot, joilla on kaikki mahdolliset tunteet, ja ne myös näytetään <3 Tämä oli alun perin raapalejuoksuun, mutta se halusi vaan jatkua ja jatkua, joten annoin mennä. Enjoy!
***
Murtunut Mustaparta
Edward käpertyi kapteenin hytin ikkunalaudalle ja pidätteli itkua, kunnes oli varma, ettei Izzy enää seissyt oven takana kuuntelemassa.
Jos hän olisi ollut niin raju ja rohkea kuin väittetiin, hän olisi hankkiutunut perämiehestään eroon ja pitänyt loput miehistöstä, jotka seisoivat nyt autiolla saarella odottamassa häntä katsomaan talent-showta, jota ei koskaan tulisi.
Stede olisi tullut sovittuna aikana sovittuun paikkaan.
Ensimmäinen nyyhkytys nousi rinnasta ja Ed halasi itseään lujaa, tukahduttavasti, ettei ääni pääsisi kohoamaan crescendoon.
Olikohan Stedekin ollut sitä mieltä, että Mustaparta oli pehmennyt liikaa, eikä hän, Ed, siksi ollut enää kiinnostava, ystävyyden saati sitten rakkauden arvoinen?
Kapteenin hytti oli nyt paljon tyhjempi, kun suurin osa kirjoista oli poissa, ja Edwardin päästämät äänet kaikuivat tyhjyyttään ammottavissa kirjahyllysyvennyksissä.
Hänen olisi pitänyt oikeastaan hävittää kaikki Steden tavarat, mutta hänellä ei ollut sydäntä kajota tämän salaiseen vaatekaappiin, eikä lukuisiin muihinkaan esineisiin.
Linnunluinen koriste-esine seisoi edelleen yöpöydällä, vaikka Edward ei edes tiennyt mitä sen oli tarkoitus esittää. Se oli kai ollut Stedelle tärkeä, kun tämä piti sitä yöpöydällään.
Nyyhkäykset raastoivat rinnassa, kun eivät päässeet ulos täydellä volyymilla, ja Edistä tuntui, että tunnetta piti lääkitä rommilla tai jollain muulla, joka peittäisi surun poltteen omallaan.
Ehkä oli ollut sen arvoista olla raakalainen, silloin hän ei ollut koskaan kohdannut särkynyttä sydäntä, ei varsinkaan, kun se oli hänen omansa.
Miten oli mahdollista, että joku Steden kaltainen, joka hädin tuskin osasi pitää miekkaa oikein päin kädessä, saattoi murtaa legendaarisen Mustaparran näin täysin?
Edin, Stede oli murtanut Edward Teachin, Ed korjasi itselleen, mutta se ei saanut hänen oloaan paremmaksi.
Miten hän oli jaksanut pitää Mustaparran naamiota niin monta vuotta tajuamatta, että oli tukehtumassa? Naamiota, muuria… se oli suojellut häntä niin monelta asialta, mutta oli käynyt vuosi vuodelta raskaammaksi kantaa kunnialla.
Edward oli halunnut vain pienen tauon, tilaisuuden olla joku aivan muu, ihan lyhyen hengähdystauon ilman savuverhoa muurina hänen ja maailman, hänen ja raikkaan ilman välissä.
Kuka olisi arvannut, että raikas ilma saattoi olla niin vaarallista? Kuka olisi voinut kuvitella, että kun Mustaparta ihan vähän raotti panssariaan hengittääkseen, väliköstä livahtaisi joku Steden kaltainen ja kietoisi Edwardin omaan pehmeään auraansa, pikkusormensa ympärille aivan täysin yrittämättä, suorastaan vahingossa?
Oliko mahdollista, ettei Stede ollut tajunnut Edwardin tunteiden syvyyttä vielä suudelmastakaan? Niin mitä ilmeisimmin oli, koska toinen ei ollut tullut sovittuun tapaamispaikkaan.
Edwardin surun joukkoon luikersi pieni vihan häivähdys, kun hän muisti, mitä Lucius oli sanonut. Mies oli väittänyt kivenkovaan (rivien välistä kylläkin), että Stede välitti Edistä, että Stede tunsi samoin kuin hän tunsi tätä kohtaan. Luciuksen oli täytynyt valehdella.
Vai saattoiko Stede oikeasti olla niin tyhmä, että tunsi samoin, mutta ei vain tajunnut sitä?
Ajatuksen olisi pitänyt suututtaa Mustapartaa entisestään, mutta sen sijaan Edward tunsi ensimmäisen kerran moneen päivään jotain, joka tuntui melkein toivolta.
Koska juuri Stede jos kuka saattaisi olla oikeasti niin tajuamaton, tai paksupäinen, kuten herrasmiespiraatin miehistö kapteeniaan hellästi joskus kutsui, kun he luulivat, ettei kukaan kuullut.
Ehkä kyseessä oli silkka väärinkäsitys.
Silti Edward ei keksinyt mitään hyvää selitystä sille, miksi Stede ei ollut paennut hänen kanssaan, ei tämä oikeasti voinut haluta pakkopalvella kuningasta. Stede oli luvannut tulla.
Jäljelle jäi torjunnan jälkeen vain vaihtoehto, jota Edward ei halunnut ajatella: Stedelle oli sattunut jotain, joka esti tätä saapumasta tapaamispaikalle ajoissa.
Olisikohan Stede siellä joka päivä aamunkoitteessa, jos oli selvinnyt siitä, mitä ikinä miehelle olikaan sattunut?
Ellei kyse sittenkin ollut siitä, että Stede ei yksinkertaisesti kestänyt katsoa Edwardia ilman tämän legendaariseksi muodostunutta partaa.
Ne olivat vain karvoja naamassa, ei kyse voinut olla siitä. Stede itse ajeli oman naamansa niin siloiseksi, ettei Edward muistanut koskaan koskettaneensa mitään niin pehmeää kuin Steden posket.
Parina aamuna, kun Stede oli nukkunut edellisyönä oikein huonosti, Edward oli jopa auttanut toista ajamaan partansa.
Stede oli luottanut hänet uskomattoman terävän partaterän kanssa kurkulleen, ja muisto sai Edwardin värisemään.
Seuraava kyynelten aalto virtasi poskille, kun hän tuli ajatelleeksi, ettei ehkä tuntisi enää koskaan Steden sileäksi ajeltua leukaa kämmenensä alla.
Hänen olisi pitänyt suudella Stedeä aiemmin, silloin, kun toisen posket olivat vasta-ajellut ja sileät. Kun Ed itse oli hellästi ajellut ne.
Se oli ollut aika intiimiä jopa ilman suudelmaa.
Ehkä Stedellä olisi silloin ollut enemmän aikaa ja syytä tajuta, että tunsi oikeasti samoin.
Ei siitä miehestä ottanut selvää.
Edward oli ollut aivan varma, että Stede tulisi tapaamispaikkaan sovittuun aikaan, ja että he kuvainnollisesti purjehtisivat auringonnousuun, takaisin Koston kyytiin ja olisivat laivan kapteeneja yhdessä, jakaisivat kaiken, niin vastuun kuin aamiaisen, vuoteen ja kaiken muunkin, mitä vain jakaa saattoi.
He toimivat niin hyvin yhteen, jos toiselta puuttui joku taito, toisella oli se.
Ulkonäöllisestikin he täydensivät toisiaan, tumma ja vaalea, parta ja ei partaa - Edward kohotti käden sängelle leualleen.
No, melkein. Pian hänellä olisi taas parta, reilu viikko, niin sänkeä voisi jo kutsua parraksi.
Stede tulisi takaisin, tämän oli pakko tulla.
Edward oli jo sotkenut kaiken, eikä osaisi korjata sitä ilman Steden lempeää ohjausta.
Hän ei halunnut palata takaisin kurkunleikkaajapäiviinsä, mutta Izzy työnsi häntä sinne kuin kohti kielekettä.
Eikä Edwardin särkyneellä sydämellä ollut voimia panna vastaan, ei ainakaan tarpeeksi. Hänellä ei ollut voimia polkaista jalkojaan maahan ja julistaa, että Izzy oli se, joka kuului työntää kielekkeeltä alas ilman minkäänlaisia suojavarusteita.
Jos mies kerran oli niin kova, niin olkoon sitä keskenään, miksi Edward piti pakottaa näyttelemään vanhaa rooliaan?
Jos Izzy niin ihaili Mustapartaa, miksei mies itse ryhtynyt siihen hommaan?
Edward hautasi kasvot käsiinsä ja itki. Hän oli pettänyt itsensä ja miehistönsä, - Steden miehistön - koska oli erehtynyt näyttämään heikkoutta, luottamaan Izzyyn, vaikka tämä oli aina ollut julma ja juonikas.
Edward kaipasi Steden rehellisyyttä, rehtiyttä, joka meni välillä melkein typeryyksiin asti, niin paljon, että rintaa pakotti.
Alussa itkeminen oli helpottanut tuskaa hänen sisällään, mutta nyt se sai vain hänen silmänsä kuivumaan ja kasvonsa turpoamaan, päänsäryn nousemaan otsalohkoon tykyttämään.
Vielä tänään, vielä tämän yhden illan hän antaisi itsensä maata kapteenin hytissä palasina.
Huomenna hän kokoaisi itsensä uudeksi ihmiseksi, korjaisi tämän kaiken, hakisi Steden miehistön sieltä, minne oli nämä jättänyt, ja etsisi Steden käsiinsä.
Hän vääntäisi Stedelle rautalangasta, miksi he olivat hyviä yhdessä, miksi he toimivat toistensa kanssa, miksi heidän kuului olla kapteeneita yhdessä.
Ja sitten hän ehkä suutelisi Stedeä uudestaan niin, että tämä viimeistään siitä tajuaisi vastaavansa Edwardin tunteisiin.
Suunnitelma oli tyydyttävä, ja Edward sai sen ajattelusta niin paljon voimia, että itku tyrehtyi, ja hän jaksoi kömpiä sänkyyn nukkumaan.
Se oli ensimmäinen yö pitkään aikaan, jolloin Ed ei istunut koko yötä ikkunalaudalla suremassa ja tuijottelemassa kaipaavasti kaukaisuuteen.
***
