Paring: Albus/Gellert
Rating: s
Warnings: Drama, angst
Summary: ”Milloin asioista tuli näin vaikeita?”
Beta: Ygritte <3
A/N: Heinäkuu 1889, haastesanana ”milloin”. Osa 14 jee. :DD Tässä osassa tutkiskellaan taas hieman eri perhesuhteita, ja haasteita mitä uusi arki tuo tullessaan. :3 seuraaviin osiin on vähän jatkoa hahmoteltuna päässä, pitäisi saada se vielä paperille ja kaivaa kaikennäköisiä pieniä tiedonmuruja tarinan tueksi, jos niitä löytyy. Jos ei niin saatte nauttia sitten täydestä fiktiosta, jota oma pääni suoltaa. Mutta sen pidemmittä puheitta, tässä olkaa hyvä!
---
Albus tunsi olonsa kevyeksi, kuin leijuvaksi. Hän ei muistanut milloin viimeksi hänellä oli ollut niin hyvä ja toiveikas olo. Kaikki voisi järjestyä, eikä välikohtaus Arianan kanssa ollut pelästyttänyt Gellertiä tiehensä. Hänen vastusteluistaan huolimatta he olivat viimein päätyneet harrastamaan seksiä, eikä Albus enää jälkikäteen voinut ymmärtää miksi hän oli yrittänyt taistella sitä vastaan. Albus haroi ruskeita hiuksiaan pois kasvoiltaan kutittelemasta, avaten silmänsä auringonpaisteen tunkeutuessa ikkunasta sisään täydellä voimalla. Albus kurtisti kulmiaan, ja räpytteli hieman ärtyneenä silmiään. Miksi hän ei ollut sulkenut verhoja? Sinisilmäinen mies ei tunnistanut huonetta tarkemmalla tutkiskelulla. Albus kiilasi itsensä puolittain pystyyn käsivartensa varaan nähdäkseen paremmin ympärilleen. Samassa hän kuuli Gellertin äänen selkänsä takaa mutisevan jotain epäselvää. Aivan, tämä oli Gellertin huone. Samassa Albus tajusi jotain, joka saisi Aberforthin repimään hänet kappaleiksi, kun hän palaisi kotiin.
Hän ei ollut mennyt yöksi kotiin.
Albus ponkaisi ylös sängystä lähes ilmiömäisellä nopeudella, alkaen etsiä vaatteitaan epämääräisistä Gellertin vaatteisiin sekoittuneista kasoista.
”Mihin ihmeeseen sinulla on tuollainen hoppu?” Gellert marisi sängynpohjalta, kiskoen peittoja paremmin päälleen.
”Toisin kuin sinä, minä en asu täällä.” Albus sihahti takaisin, saaden Gellertin avaamaan laiskasti silmänsä.
”Onko jo aamu?”
”Aamupäivä.”
”Hitto.” Gellert kirosi, ja alkoi myös kiskomaan vaatteita päälleen. Albus hymähti itsekseen, tajutessaan Gellertin aikomuksen. Oli ehkä parempi, ettei hän saapuisi takaisin kotiin Gellert mukanaan. Ainakaan ihan heti.
”On ehkä parempi, että menen yksin.” Albus kuiskasi. Gellert ei näyttänyt kuulevan, tai ainakaan reagoivan asiaan. Hän vain napitti paitaansa.
”Milloin sitten?”
”Myöhemmin.”
”Albus. Milloin?”
”Iltapäivällä.”
”Minua inhottaa se, että hän vihaa minua.” Gellert sanoi syyllistävä sävy äänessään. Albus katseli tuota tummahiuksista nuorta miestä pahoitellen.
”Anteeksi. Minä hoidan asian. Pian.” Albus sanoi, lisäten viimeisen sanan nähdessään Gellertin ilmeessä taas saman kysymyksen. Albus harppasi heitä erottavan pienen etäisyyden kiinni, ja suuteli Gellertiä yrittäen vielä vakuuttaa tämän. Gellert tuhahti muka loukkaantuneena.
Albus juoksi puolijuoksua hiekkatietä eteenpäin. Veri tuntui jyskyttävän korvissa, ja kylkeä pisti rasituksesta. Hän hidasti vauhtiaan vasta saadessaan kotitalonsa näkyviin. Albus yritti tasata hengitystään ennen taloon sisälle menoa, mutta hän ei ehtinyt kuin portille, kun ovi lennähti auki. Aberforth tuijotti silmät leimuten veljeään, joka vastasi tuijotukseen yhtä haastavalla ilmeellä. Albus näki veljestään, että tämä kiehui sisäisesti, eikä tarvittaisi kuin yksi väärä sana tai liike. Toisaalta Albus tunnisti itsestään vahvan vastareaktion, sillä hän oli kyllästynyt puolustelemaan hänen ja Gellertin välejä veljelleen. Albus sävähti ajatusta, mutta ei kerennyt jäädä analysoimaan sitä sen suuremmin. Alistuneena hän huokaisi syvään, ja asteli viimeiset metrit kotiovelleen katsellen veljeään suoraan silmiin.
”Huomenta.” Albus sanoi, haluten rikkoa hiljaisuuden, joka oli äkkiä muuttunut painostavaksi. Aberforth paiskasi oven kiinni heti Albuksen jäljestä saaden Albuksen hätkähtämään pamahdusta.
”Tajuatko yhtään, kuinka huolissamme olimme?” Aberforth kysyi puristaen käsiään nyrkkiin vihanpuuskassaan. Albus tunsi luisuvansa puolustuskannalle, eikä oikeastaan kerennyt sisäistämään sitä itsekään kunnolla.
”Olisitko ollut huolissasi, jos olisin ollut jonkun muun kuin Gellertin kanssa?” Albus kuuli itsensä kysyvän, katsellessaan veljensä sinisiin silmiin.
”Jos Gellertiä ei olisi, tuskin olisit jäänyt yöksi muualle ilmoittamatta.” Aberforth kuiskasi laittaen kätensä puuskaan.
”Milloin Gellertistä tuli tämän tilanteen ongelma?”
”Silloin kun sinä toit Gellertin tämän kaiken keskelle.”
”En tuonut. Hän halusi tulla.”
”No sepä kävi sopivasti!”
”Toisin kuin sinä, minä en halua elää pientä elämää suljettujen seinien sisällä! Me kaikki menetimme paljon, kun äiti kuoli. Ja on epäreilua, että kun saan elämääni jotain itselleni mieluista haluat, ettei minulla olisi sitäkään!”
”Helvetti Albus, sinä et tässä ole ainoa, joka on menettänyt asioita!”
”Minä en pyytänyt tätä kaikkea!” Albus huusi, saaden Aberforthin silmät leviämään hetkellisesti hämmennyksestä, mutta ilme katosi pian.
”Ei meistä kukaan pyytänyt. Kaikki olisi paremmin, jos äidin onnettomuutta ei olisi tapahtunut, olisit lähtenyt Dogen matkaan, ja jäänyt sille tiellesi.” Aberforth sanoi, luoden viimeisen vihamielisen katseen Albukseen. Albus ei ollut koskaan nähnyt veljensä silmissä sellaista vihaa. Katsellessaan veljensä loittonevaa selkää, Albus näki kuinka Aberforth iski nyrkillään seinää, kadoten sitten omaan huoneeseensa. Albus huomasi nojaavansa tummaan puuseinään. Milloin asioista oli tullut näin vaikeita? Kaikki oli muuttunut niin äkkiä, yllättäen. Ja nyt jokainen hänen tekemänsä päätös tuntui vain pahentavan hänen jäljellä olevan perheensä välejä.
Iltapäivä tuli aivan liian pian ja Gellert sen mukana. Albuksen helpotukseksi hän ei nähnyt veljeään kuin vilaukselta, kun hän ja Gellert levittivät jälleen kirjaston kirjat levälleen kirjaston työpöydälle. Gellert luki tilannetta Albuksen mielestä hieman liiankin hyvin, eikä sinisilmäinen mies voinut kieltää kireitä välejä veljensä kanssa.
”Albus?”
”Hmh?”
”Voisitko… katsoa tätä?” Gellertin äänessä oli pientä epävarmuutta. Albus asteli lähemmäs katsomaan mitä Gellert näytti kirjasta, joka näytti ikivanhalta. Gellert osoitti sormellaan otsikkoa, jossa luki ”Verivala”. Albus kurtisti kulmiaan. Hän ei koskaan ollut kuullut sellaisesta taiasta. Saati siitä mitä se tekisi.
”Tutustu siihen rauhassa. Minä luin tätä jo pari viikkoa sitten ja no, olen ehtinyt ajatella asiaa.”Gellert aloitti, vilkaisten nopeasti Albusta ja kääntäen sitten katseensa poispäin.
”Haluaisin vain… Ettei meidän välimme menisi milloinkaan yhtä huonoon kuntoon kuin sinun ja Aberfothin. Yhteiseksi hyväksi.” Gellert jatkoi kuiskaten juuri ja juuri kuuluvalla äänellä. Albuksen selkää pitkin kulki väristys.
”Minä… minä luen tämän illalla.” Albus lupasi tukahtuneella äänellä, saaden Gellertin kasvoille nousemaan leveän ja onnellisen virneen.
Ainakin hän voisi tehdä yhden läheisensä onnelliseksi.
