Nimi: Tiilet
Fandom: Game of Thrones
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: S
Varoitukset: Puhutaan kuolemasta.
Henkilöt: Brienne ja Tyrion.
Tyylilaji: Synkkä draama.
Yhteenveto: Ainakin hän sai kuolla niin kuin halusi.
Kirjoittajan sana: Halusin kirjoittaa siitä, miten sota on ohi, ja rauniosta rakentuu uusi maailma. Tämä oli alun perin yksi kohtaus pidemmästä ficistäni, mutta tää tuntuu toimivan paremmin omana kokonaisuutenaan. Tämä teksti spoilaa hyvin vahvasti sarjan loppua!
TIILET
Jokaisella askelmalla Brienne tunsi olonsa entistä ahdistuneemmaksi. Kiviset portaat johtivat syvälle Punalinnan alle, ja Briennestä tuntui, että jokaisen portaan jälkeen hänen oli yhä vaikeampi hengittää. Se saattoi johtua tunkkaisesta ilmasta maan alla, tai se saattoi johtua Kuninkaansataman yllä sitkeästi leijailevasta tuhkasta, mutta todennäköisimmin se johtui hänen surustaan ja kaipauksestaan.
Brienne ei ollut aivan varma siitä, miksi halusi nähdä paikan, missä Jaime oli menettänyt henkensä, mutta jostakin syystä se tuntui tärkeältä. Brienne mietti, oliko Jaime laskeutunut juuri näitä portaita, ja jos oli, miksei hän ollut palannut samaa reittiä takaisin.
”Jaime ja Cersei käyttivät varmaan salakäytävän portaita. Ne ovat enää kasa kiviä”, Briennen edellä kulkeva Tyrion sanoi kuin olisi aavistanut Briennen ajatukset. Tyrionin ääni oli surusta ja väsymyksestä väritön.
Miksi sinä et tajunnut näitä portaita, Brienne mietti, ja suru lävisti hänen keuhkonsa jälleen kerran.
Aivan liian pian Tyrion seisahtui kiviselle ovelle. Tai ovi se oli joskus ollut, nyt se oli enää puolikas siitä. Brienne olisi pystynyt ylittämään sen vaivattomasti, mutta kääpiö ei. Tyrion työnsi itsensä kokoisen oven auki ja astui sitten sivuun Briennen tieltä.
Tiiliä oli isoina kasoina ympäri holvin. Mitään ei ollut vielä raivattu pois, ihmisten katseilta piilossa olevalla tuholla ei ollut kiire, tärkeämpää oli saada katto pään päälle heille, joiden kodit Daenerys oli polttanut. Heitä tosin ei ollut kovin paljon – suuri osa Kuninkaansataman asukkaista oli palanut kotiensa mukana.
Hetken Brienne ja Tyrion katsoivat sekasortoa vaitonaisina. Sitten Tyrion lähti kulkemaan syvemmälle holviin tiiliä ja kivikasoja väistellen. Brienne seurasi häntä. Kipu keuhkoissa ei antanut periksi. Brienne oli elämänsä aikana nähnyt kaikenlaista kamalaa, mutta ei mitään sellaista, mikä olisi vetänyt vertoja Kuninkaansataman tuholle. Jos Brienne olisi jaksanut, hän olisi tuntenut vihaa Daenerysia kohtaan, mutta sekin tuntui liian suurelta ponnistukselta kaiken hävityksen keskellä. Kaikki voimavarat oli käytettävä selviytymiseen.
Tyrion pysähtyi suuren tiilikasan eteen ja huokasi syvään.
”Tuolta minä heidät löysin.”
Tuntui kuin kaikki voima olisi paennut Briennen kehosta. Mitään sanomatta hän vaipui polvilleen kasan eteen. Jaimen kuolema oli ollut täysin turha ja tarpeeton. Brienne ei viikkojenkaan jälkeen kyennyt hyväksymään, että mies, joka kerran oli ollut Westerosin paras soturi, oli kohdannut loppunsa täällä, tällä tavoin.
”Hänellä oli levollinen ilme kasvoillaan”, Tyrion sanoi hiljaa, istuutui tiilikasaan ja hautasi päänsä käsiinsä. Syvään huokaisten Brienne nousi seisomaan, mutta jalat tuntuivat yhä niin voimattomilta, että hänen oli pakko istuutua Tyrionin viereen.
”Ainakin hän sai kuolla niin kuin halusi”, Brienne sanoi katkerasti. Bronn oli kertonut auliisti kaikille, miten Jaime oli halunnut kuolla rakastamansa naisen käsivarsilla. Joku onneton trubaduuri oli tehnyt siitä jo laulunkin.
Tyrion nosti katseensa ja lukitsi silmänsä Brienneen.
”Tuskin.”
”Sinä sanoit, että löysit heidät tarrautuneina toisiinsa.”
Tyrion hypähti pystyyn ja käveli kymmenisen askelta pois tiilikasasta syvemmälle holviin, kohtaan, joka oli paljaana kivistä ja tiilistä.
”Minun veljeni ei ollut tyhmä mies, vaikka välillä antoikin niin ymmärtää. Tule katsomaan holvin kattoa tästä.”
Brienne nousi ylös horjuvin jaloin ja käveli Tyrionin viereen. Kun hän nosti katseensa, hän huomasi, että katto oli siinä kohtaa paljon korkeampi kuin muualla. Siinä kohdin katossa oli tiilien sijaan mustasta teräksestä taottu lohikäärmereliefi. Sen näkeminen sai Briennen keuhkoihin sattumaan entistä enemmän.
”Jos hän olisi ottanut muutaman askeleen…”
”Hän olisi todennäköisesti pelastanut itsensä ja Cersein”, Tyrion jatkoi Briennen lauseen loppuun.
Brienne pudisti päättäväisesti päätään.
”Ei kauhuissaan oleva ihminen tajua ajatella…”
”Jaime tunsi Punalinnan läpikotaisin, hän kyllä tiesi, että katto on tässä kohtaa korkeampi ja kestävämpi. Eikä Jaime sitä paitsi ikinä antanut kauhulle valtaa.”
Hitaasti Brienne nyökkäsi. Tyrion oli oikeassa, Jaimesta oli voinut olla montaa mieltä, mutta kukaan ei koskaan ollut saanut syytä kutsua pelkuriksi miestä, joka hyppäsi ilman miekkakättään karhuareenalle tai hyökkäsi yksin lohikäärmettä vastaan. Ohikiitävän hetken Brienne tunsi Jaimesta ylpeyttä, mutta sitten hän ymmärsi, mitä Tyrion yritti sanoa.
”Tarkoitatko sinä…”
”Minä tarkoitan, että Jaime halusi varmistaa Cersein kuoleman.”
”Mutta hän rakasti...”
”Niin rakasti. Mutta ei sillä tavoin kuin sinua", Tyrion sanoi, mutta Brienne pudisti päätään.
”Hän jätti minut Cersein takia", Brienne sanoi hiljaa. Asiasta puhuminen teki kipeämpää kuin yksikään Briennen kärsimä vamma tai kolhu oli koskaan tehnyt.
”Minä tunsin veljeni, ja näin, miten onnellinen hän sinun kanssasi oli. Hän jätti sinut suojellakseen sinua Cerseiltä. Jos Cersein korviin olisi kantautunut tieto sinusta ja Jaimesta, Cersei olisi tehnyt kaikkensa tappaakseen sinut hitaasti ja tuskallisesti.”
Tyrioinin sanat sattuivat Brienneen pahemmin kuin Cersei olisi ikinä voinut häntä satuttaa. Viikkokausia Brienne oli yrittänyt vakuuttaa itselleen, että Jaime ei koskaan ollut rakastanut häntä, mutta Tyrionin sanat ja miehestä huokuva varmuus saivat Briennen hengityksen salpautumaan. Hänen oli pakko saada raitista ilmaa. Sanaakaan sanomatta hän lähti kohti ovea, mutta puolivälissä hallia hänen oli pakko pysähtyä vetämään henkeä. Kipu keuhkoissa oli kestämätöntä. Oliko Jaime todella halunnut suojella häntä? Oliko hän palannut Kuninkaansatamaan vain varmistaakseen…
”Minulla on sinulle yksi pyyntö”, Brienne kuuli Tyrionin äänen selkänsä takaa, mutta ei kääntynyt katsomaan taakseen tullutta miestä. Hän ei pystynyt ajattelemaan kuin Jaimea ja sitä, että ei koskaan saisi tietää, mitä mies oli ajatellut viimeisinä hetkinään.
”Minä haluan sinut kuninkaankaartin komentajaksi”, Tyrionin sanat kaikuivat selkeänä ympäri holvin, mutta siitä huolimatta meni pieni ikuisuus, ennen kuin Brienne ymmärsi, mitä hän oli sanonut. Se sai hänet kääntymään ympäri.
”Minä olen nainen.”
”Niin Jaime minulle armollisesti kertoi”, Tyrion sanoi ja pitkästä aikaa pieni hymy valaisi hänen arpiset kasvonsa.
”Ei nainen voi olla komentaja.”
”Eikä rampa voinut olla kuningas vielä viikko sitten tai nainen ritari muutamaa kuunkiertoa sitten. Maailma muuttuu ja meidän pitää muuttua sen mukana. Minä tarvitsen sinua auttamaan kuningaskunnan takaisin jaloilleen.”
”Minä osaan taistella, en käskeä.”
”Sinä komensit joukkoja Talvivaarassa, ja pärjäsit hienosti.”
”Jaime oli minun rinnallani, hän auttoi ja...”
”Jaime sanoisi, että sinä olet ainoa järkevä valinta komentajaksi. Ja minä olen samaa mieltä. Minä luotan sinuun enemmän kuin kehenkään tässä kirotussa kaupungissa. Brienne, Jaime ei lyönyt sinua ritariksi päästäkseen reisiesi väliin. Hän uskoi sinuun.”
Hiljaisuus lankesi holviin ja sai tunkkaisen ilman tuntumaan entistä tunkkaisemmalta. Mutta yllätyksekseen Brienne tajusi, ettei hengittäminen enää tehnyt kipeää. Tyrion kumartui poimimaan yksinäisen tiilen lattialta.
”Ser Brienne, minä pyydän. Pyydän sinua auttamaan rakentamaan tästä paskakasasta jotakin, mikä kestää”, Tyrion sanoi ja heitti tiilen lähimpään kivikasaan.
Kauhukseen Brienne tajusi nyökkäävänsä.
”Minä… minä harkitsen asiaa.”
Kun Brienne kääntyi lähteäkseen, hänen katseensa osui suureen, sieltä täältä lohkeilleeseen lohikäärmeen kalloon holvin perällä.
Näytti siltä, että lohikäärmeen puolikas hammasrivistö olisi vääntynyt hymyyn.