Ævintýr: Ætlas, K-11, 2/8

[Kaarne]

Nimi: Ætlas
Ikäraja: K-11
Fandom: Okaketun Ævintýr (K-11)
Tyylilaji: hämäräsokkelo
Yhteenveto: Kipinät pimeässä: eksynyt tähtitaivas, jota pitelen kämmenilläni tietämättä, miten seuraisin sen kutsua kotiin.
Vastuuvapautus: Luonnollisesti kaikki tunnistettavat hahmot, konseptit ja muu Ævintýristä lainattu kuuluu täysin Okaketulle, ja minä lainaan tavoittelematta mitään taloudellista tahi muutakaan vastaavaa hyötyä. Pyrkimyksenäni on lähinnä tuottaa iloa muillekin tarinan faneille, joille tulee Ævintýrin hahmoja ikävä, ja fiilistellä kiinnostavia kysymyksiä. Todettakoon vielä, että olen myös kysynyt Okaketulta luvan tämän tekstin julkaisemiseen.
Haasteet: ?

K/H: Okakettu sai tällä viikolla valmiiksi upean originaalitarinansa Ævintýrin (jos ette ole vielä lukeneet, menkää lukemaan N-Y-T nyt!) ja luonnollisesti tärkeä klassikkotehtävä fandomille on kirjoittaa sellainen fic, joka vastaa kaanonin jättämiin kysymyksiin. Tämä lähti alunperin siitä, että mietin, että oispa kyllä hauskaa kirjoittaa ficci nimellä Ætlas, kun siinä on taas tuo kauhujen Æ-kirjain, ja sitten olinkin taas huomaamattani jo konseptoinut puolet tarinasta ja mitähän vielä. Suhtaudun alkuperäistarinaan varsin vakavasti ja pyrin kunnioittamaan sen hahmoja, ja haluan vielä kertaalleen todeta, että alkuperäistarina on sen verran bängeri, että se kannattaa lukea vaikka kymmenen kertaa.

HUOM! Jos et ole lukenut Ævintýriä vielä, lue se ensin. Tämä spoilaa vahvasti sitä, joten kannattaa todellakin pysytellä kaukana ennen kuin on lukenut alkuperäistarinan loppuun saakka.

Tästä tulee paritukseton fic, joskin taustalla on jonkin verran Valve/Alisaa (luonnollisesti) ja ehkä jotain muutakin viittauksenomaisesti (mutta ei kaanonhahmoista). Kertojahahmo on Valve ja no, Ævintýrin lukeneet varmaan arvaavat, että mistä lähdetään liikkeelle.

Kirjoittelen tätä sivuprojektina, joten lukujen välissä saattaa kestää, mutta koko kaari on suunniteltu, joten uskoakseni tämä myös valmistuupi.


Ætlas


songs we know by heart, songs
others once sang
before they were ours
or anyone’s, ballads that made them
believe it was possible they could, a lifetime, love, be
loved, desperately, like that.
— Leila Chatti, Eastwood



I

Pahinta on, etten aluksi edes huomaa.

Mätä minussa on mustana virtaavaa visvaa ja liejua. Sen nälkä tulvii ja pulppuaa veressäni ja iskee yhä uudelleen ja uudelleen Reinaa kohti. Kaikki on pimeänpirstomaa: mosaiikki, joka kieppuu ja muuttuu ennen kuin katse ehtii tarkentua mihinkään.

Mätä on pelkkää upottavaa nälkää. Se on kyltymätön, eikä minussa ole enää jäljellä mitään muuta kuin saumoistaan ratkeilevaa kuollutta taikuutta.

Mitään muuta kuin se, ja himmeä välähdys valoa ja hämärää.




Pahinta on, etten aluksi edes huomaa.

Myöhemmin näen kyllä hetken varjot yhä uudestaan ja uudestaan, mutta kestää silti ikuisuuden ennen kuin ymmärrän, mitä on tapahtunut. Kun lopulta havahdun totuuteen, se on niin kirkas ja teräväreunainen, että on vähällä viiltää minut rikki.

Ætlas. Muisto on rakennettu ikivanhasta taikuudesta. Vaistoan sen rajat ennemmin kuin todella tunnen niitä: sauman, joka erottaa arpeutuneen muistoni jostakin muusta.

Kuninkaansalin ovet ovat kiinni. Mitä sen seinien toisella puolella sitten onkin, sinne pysähtynyt hetki ei ulotu.

Ehkä siellä ei ole mitään.

Vangitussa hetkessä ei ole muita, on vain minä. Hetki on minun muistoni himmeä peilikuva, ja jo nyt ætlasin pimeä tai mätä on syövyttänyt siihen aukkoja. Kuninkaansalin mosaiikki-ikkunoista puuttuu sirpaleita ja yksi kulmaus on varisevaa yötä, romahtamaisillaan.

Tunnistan silti hetken juuri minun muistokseni, sillä kirkkaimmin siinä erottuvat lattialle vuotanut mädänsekainen veri, ikkunoista lankeavat pimeää viiltävät valonsäteet ja Reinan ulvonta.

Muisto on mädästä paljas, vaikka alkujaan se on varmasti hautautunut liejun ja visvan alle. Sali on silti pimeänkirjoma, ja kun nousen hitaasti ja kuulostelen hiljaisuutta, se on Reinan ulinaa lukuun ottamatta täysin mykkää.

Niin tietenkin.

Sinä hetkenä, jona noidat telkesivät meidät ætlasiin, mätä oli täyttänyt korvani. Se ei kiinnittänyt huomiota mihinkään muuhun.

Mutta missä Reina on nyt?

Ajattelen kysymystä loputtoman ajan ja päätän uskoa yhteen vastaukseen, ainoaan, jossa on jotakin järkeä.

Minä olen oman muistoni vanki, joten ehkä Reina on omansa. Ehkä hän on jossakin ætlasissa, toisessa pimeänratkomassa kuninkaansalissa ja täynnä sykkivää mätää, joka —




Pahinta on, etten aluksi edes huomaa.

Mätä on nakertanut itsensä hengiltä. Se ei ole pystynyt syömään muistoa, joka on osa ætlasia ja siksi liian vierasta ja pysähtynyttä ruokkiakseen mädän loputonta nälkää.

Mutta miksei se syönyt minua ennen kuolemaansa?

Sydämeni rytmi on himmeä kuiskaus Reinan loputonta ulvontaa vasten. Silti syke on olemassa, ja kun painan sormeni kaulalle ja tunnustelen pulssiani, se on edelleen tasainen ja vahva.

Kosketan taikuuttani uskaltamatta hengittää. Koettelen sen juuria ja kärhiä, kuulostelen huminaa sisälläni.

En löydä jälkeäkään mädän kuiskeesta tai sen kuolemankatkusta.

Mutta entä —




Pahinta on, etten aluksi edes huomaa.

Kaiken hämärän katveessa, sen viileisiin varjoihin kietoutuneena, hohtaa edelleen Alisan valo. Kurkotan sitä kohti niin nälkäisenä ja epätoivoisena, että hämärä minussa humahtaa melkein yöksi.

Valo on hauras, pelkkä kourallinen kipinöitä syksyn pimeydessä. Se ei silti pelästy nälkääni tai sammu sen nostattamassa äkillisessä viimassa. Pikemminkin kipinät kirkastuvat hetkeksi: aivan kuin taikuuteni olisi puhaltanut hiillokseen.

Ævintýr on yhä olemassa. Ætlasin järkähtämättömässä pimeydessä, maailmojen välissäkin.

Alisa ei ole päästänyt minusta irti. Hän ei ole päästänyt meistä irti.

Rojahdan polvilleni muistossa ja painan kasvot käsiini. En tiedä kumpi sattuu enemmän, toivottomuus vaiko toivo. Toivottomuus, koska ætlas on ikuinen ja murtamaton, eivätkä pakoreittiä sieltä saavuta muut kuin tarinat, myytit ja houreet. Toivo, koska Alisan taikuus ja sidoksemme kesti tämänkin. Se kantoi pimeän ja loputtoman etäisyyden yli.

Kipinät pimeässä: eksynyt tähtitaivas, jota pitelen kämmenilläni tietämättä, miten seuraisin sen kutsua kotiin.




Pahinta on, etten aluksi edes huomaa, että taistelu on ohi.

Pahinta on, etten aluksi edes huomaa, että noidat ovat sulkeneet minut ætlasiin.

Pahinta on, etten aluksi edes huomaa, että mätä on poissa ja minä hengitän. Se vie niin kauan, että muisto ympärilläni on alkanut murentua.

Pahinta on, etten aluksi edes huomaa, että ævintýr on edelleen olemassa. En tiedä kuinka kauan olen hukannut. En tiedä kauanko Alisa pystyy odottamaan tai kuinka pitkään sidos välillämme kestää. En tiedä, onko ævintýrin mahdollista pysyä ehjänä, jos maailmojen raja puskee jatkuvasti sitä vasten.

Pahinta on, etten tiedä mitään.

[Okakettu]

❤️❤️ Tämä on nyt kännykällä jätetty nopea tägikommetti, mutta, olen ihan mielettömän otettu että lopun tapahtumat (ja kirottu æ-kirjain ) inspiroivat sinua kirjoittamaan näistä tapahtumista, jotka varsinainen tarina jättää hämärän peittoon. Kuten sanoin, niin on se kyllä kun omat hahmot herättää tällaisia feelssejä. Kiitos, että saan lukea tätä, olet paras! ❤️

[Kaarne]

Okakettu: Hämärän peittoon indeed, heh. Ja kirottu æ-kirjain on luonnollisesti mitä tärkein inspiraationlähde, kuinka selviäisimmekään ilman sitä? (Oikeasti suurempi kysymys lienee tosin se, että kuinka selviämme ilman Ævintýrin uusia lukuja. Vaikka no, aika aikansa kutakin, ja se loppui kyllä arvollisellaan tavalla ja upeasti, joten kiitokset vaan jälleen kerran sinne. ❤️)

P. S. Itse olet luonnollisesti paras. ❤️

[hamsu]

Vihdoinkin löysin aikaa alkaa kirjoittaa kommenttia vaikka lukenu olen jo monta kertaa. Erittäin suurella mielenkiinnolla seuraan kuinka Valve koki  AEtlasin ja kuinka hän sen näki.

Pahinta on, etten aluksi edes huomaa.

Upea lause josta ei  edes aluksi hoksaa kuinka monta kertaa sen voikaan sanoa kuulostaen silti aina uudelta oivallukselta. Tässähän tapahtui monta "pahinta" ja ilmeisesti Valve ei muistanut aiempia mietteitään, ainakaan kokoajan. Surullista ja toisaalta lohduttavaa kaikessa surkeudessa ettei hän muista, kuinka kauan hän loppujen lopuksi miettikään mitään kun Alisalla aikaa kului sukupolvia. Aika on mielenkiintoinen käsite.
 Ihanaa ettei vielä tarvinnutkaan kokonaan luopua Aevintyrin maailmasta joten kiitokset sinulle Kaarne joka helpotat  tuskaamme ja Okaketulle joka antoi luvan sekä loi tämän fandomin.

   hamsu

[Kaarne]

Hei vain, hamsu, ja kiitos paljon kommentista! Ilo kuulla, että tämä tarina vähän lievittää Ævintýrin lopun jälkeistä ikävää hahmojen pariin, samaa se tekee minulle kirjoittajana. Ajattelin itse, että Valve tarkastelee tuota "virhettään" monesta kulmasta ja syyttää itseään aina uudelleen, mutta toisaalta aikaa ehtii myös tosiaan kulua hyvin paljon (tai hyvin vähän, ætlasissa se on varmaan aika suhteellista), kun hän vähitellen hahmottaa tilannettaan.

Jatkoa tähän saadaan sunnuntaina, koetan pitää sen nyt julkaisupäivänä niin tulee työstettyä tätä tarinaa tasaisesti.

[Kaarne]

K/H: Jatkoa ilmestyy sunnuntaina, joopajoo. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Kiitokset kaikille kärsivällisyydestä ja lempeää alkusyksyä!


II

Aika kulkee ætlasissa toisin. Aluksi kuvittelen, että se liikkuu tuskin lainkaan. Kun kaikki, mitä minulla on jäljellä, on yksi jähmettynyt hetki, on vaikea ajatella minkään muuttuvan.

Olen kuitenkin väärässä. Vähitellen huomaan, että jos en kiinnitä ympäristööni huomiota, se rapistuu. Seiniin kuroutuu uusia railoja, ensin varjonohuita, sitten syvempiä. Ne ovat kuin sienirihmastoja, jotka kerran versottuaan levittäytyvät yhä laajemmalle ja yhä nopeammin.

Ennemmin tai myöhemmin muisto vajoaa ympäriltäni. En tiedä, mitä sitten jää jäljelle. Putoanko pimeään ja tyhjyyteen, vai jäänkö leijumaan iäksi paikoilleni pysähtyneeseen taikuuteen?




Minulla on aikaa ajatella. Siitäkin huolimatta, että vankilani rappeutuu, se ei tapahdu päivissä tai kuukausissa. Uskoisin, että sikäli kuin tällaisista määreistä ylipäätään voi ikuisuusvankilassa puhua, muiston rajojen katoaminen kestää vuosia.

Kertaan mielessäni ætlasista kuulemiani tarinoita, mutta niitä on vähän, ja nekin harvat pelkkiä sirpaleita. Loppuratkaisut tuntuvat keskeneräisiltä ja kömpelöiltä, ja ihmepelastumiset hylkään suoralta kädeltä. En usko siihen, että kukaan olisi todella paennut omin avuin. Tunnen taikuuden lait, ja näin huolella rakennettu vankila ei ole yhden ihmisen tai maagin murrettavissa.

Tomuinen, kuiva pimeys saa taikuuteni tukahtumaan. En uskalla yrittää mitään, jotta en tuhlaisi voimiani. Edes silloin, kun olen epätoivoisimmillani, en tahdo enää koetella ævintýria. Vakuutan itselleni, että se johtuu siitä, että varovainenkin tunnustelu voisi ennen pitkää rasittaa sidosta liikaa, ja että pienikin kurottaminen taikuudellani voi täällä olla paljon vaativampaa kuin kuvittelen.

Todellisuudessa pelkään, etten enää tuntisi mitään.




Pahinta muistossa on Reinan jatkuva ulvonta. Siltä en pääse pakoon. Vaikka ruumiini ei varsinaisesti väsykään, kirskuva, eläimellinen huuto tunkeutuu kaikkien ajatusteni läpi. Se saa ne kulkemaan kehää ja ruokkii epätoivoani.

Ehkä juuri päättymätön huuto on se, joka saa minut lopulta hyväksymään, että vaihtoehtoja on tasan kaksi:

Voin joko odottaa, että muisto hapertuu sen verran, että sen seinät ja lattiat romahtavat. Silloin jaan mahdollisesti viimeiset hetkeni ainoastaan Reinan lohkeileva hahmo seuranani. Hänen kasvoissaan on jo halkeamia, ja oikean käden etusormi ja nimetön ovat katkenneet, pudonneet ja pirstoutuneet kivilattiaa vasten.

Voin odottaa, tai sitten voin yrittää avata yhden salin ovista ja katsoa sen taakse. Jos teen niin, otan riskin. Olen jo kartoittanut mielessäni mahdolliset lopputulemat, ja niitä on kolme erilaista:

Ehkä oven takana ei ole mitään. Jokainen ætlasin muistoista on oma suljettu kuplansa, ja osa vankilan julmuutta on siinä, että ne romahtavat ennen pitkää, ja vangit joutuvat seuraamaan sitä sivusta.

Ehkä oven takana on toinen muisto ja sen vanki, ja minun on kohdattava molemmat. Koska ætlas on vankila maailmojen rajalla, siellä voi olla mitä tahansa. En tiedä tämän paikan laeista mitään, enkä siitä, kuinka kauan se on todella ollut olemassa. Ja siksi kolmas vaihtoehto onkin se, että…

…oven takana on jotakin sellaista, mitä en ylipäätään voi käsittää. Jotakin sellaista, mikä tuhoaa minut silmänräpäyksessä, tai suistaa minut hulluuteen.

Mutta sen tiedän, että ainoa keino saada totuus selville on avata ovi. Vaikka odottaisin loputtomiin, en tulisi sen viisaammaksi.

Ehkä minua ei ole koskaan mahdollista löytää, jossa astun ulos oman muistosellini rajojen sisältä. Ehkä silloin —

Sen pelon karkoitan mielestäni. Toivo on ollut alunperinkin ohut, ja jos odotan liian kauan, ovetkin varisevat pois. Jos jään paikalleni, suljen itseltäni pois muut mahdollisuudet.

Olen aiemminkin kieltäytynyt ottamasta ratkaisevia askeleita. Olen kääntynyt pois ja paennut, silloin pois Alisan luota, ja se oli virhe.

Tällä kertaa voin sentään yrittää paeta häntä kohti, vaikka minulla ei ole aavistustakaan suunnasta. Tiedän kyllä, että pelkkä yritys on mahdoton, toivoton, järjetön — mutta olkoon sitten niin. Tällä kertaa en suostu olemaan pelkuri.




Lasken käteni kuninkaansalin takanurkan oven rautakahvalle. Tämä ovi on muita pienempi, ja minun maailmassani se vei palvelusväen käytävään. Ehkä muisto jatkuu tämänkin huoneen ulkopuolella — siinä on mahdollisuus, jota en ole tullut aiemmin ajatelleeksi. Kenties —

Ennen kuin ehdin pohdinnassani pidemmälle, ovi kiskaistaan auki sen toiselta puolelta.