Kirjoittaja Aihe: Eräänä syksyisenä yönä: S, Ethan & Kara, surumielinen draama  (Luettu 5030 kertaa)

Linne

  • ***
  • Viestejä: 914
  • Hämmentynyt pesukarhu
Tekstin nimi: Eräänä syksyisenä yönä

Kirjoittaja: Linne

Ikäraja: S

Varoitukset: lievää kiroilua

Genre: Surumielinen draama

Hahmot: Kara & Ethan, muitakin mainittu

A/N: tämä teksti syntyi Kaarnen Anne Michaels -sitaattihaasteesta, mistä saamani sitaatin liitän tähän loppuun. Oikeastaan tämä skenaario oli mielessä heti kun tekstin luin, mutta yritin tapani mukaan noin viittä muuta ennen kuin lopulta päädyin tähän ensimmäiseen. Kiitos Kaarnelle ihanasta sitaatista!
Tässä tekstissä esiintyvät mun katulapsitarinoista tutut Ethan ja Kara, joskin noin viitisentoista vuotta myöhemmin. En nyt tiedä tulenko lopulta päätymään tällaiseen skenaarioon jos ikinä jaksan heistä näin pitkälle kirjoittaa, mutta tässä joka tapauksessa tällainen kurkistusluukku tulevaisuuteen :D Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita!



Ethan kiskaisi saappaat pois jalastaan ja huokaisi syvään.

Pitkä päivä tuntui pakotuksena hartioissa ja selässä. Kuhmuinen patja hänen allaan ei auttanut asiaa, ja hän tiesi että huomenna selkä olisi tulessa kuin hän olisi kierinyt nokkospuskassa.

Oma huone oli silti ylellisyyttä, jota useimmille armeijassa ei suotu. Isänsä aseman ansiosta Ethanin ei ollut tarvinnut aloittaa uraansa pahaisena asemiehenä vaan oli ylennyt suoraan vänrikiksi, mutta joskus hänestä tuntui että niillä paskiaisilla oli helpompaa. Heidän ainoa murheensa oli jäädä kiinni laiskottelusta, kun taas hänen päänsärkynään oli löytää sanotut laiskottelijat ja rankaista heitä loputtomilla sulkeisilla.

Alokkaiden kouluttaminen oli silti…tyydyttävää, paremman sanan puutteessa. Ethan opetti heille kaiken mitä armeija vaati, mutta lisäsi muutaman tempun siihen päälle. Yksikään hänen miehistään ei kuolisi siksi että olisi liian tyhmä tai liian hidas, siitä hän oli varma.

Kellään heistä ei kuitenkaan ollut hänen vaistoaan tai taitojaan. Sellaisia ei opittu pölyisellä kentällä missä harjoiteltiin marssimaan oikeaoppisesti tai hyökkäämään kaverin kimppuun. Sellaiset opit löytyivät eteläisen Aestenin toreilta ja kujilta, katulasten näppäristä näpeistä. Hän oli joskus sanonutkin, että katulapsista koottu armeija olisi kaikista paras, jos heidät vain saataisiin pidettyä kähveltämästä kruununjalokiviä.

Ethan lysähti kapealle vuoteelleen ja huokaisi uudelleen. Vuodet olivat tehneet hänestä laiskan. Totta, hän oli noussut aamunkoitossa ja nauttinut illalliseksi vain kolpakon olutta ja muutaman viipaleen kylmää lihaa kuivan leivän päällä, mutta ennen hän oli tehnyt paljon enemmän töitä paljon vähemmällä ruualla. Syötyään kolme ateriaa päivässä ja nukuttuaan öisin oikeassa sängyssä vuosien ajan hän ei enää jaksanut niin paljon kuin silloin kun oli ollut pakko.
Öinen tuuli rämisytti parakin ikkunoita ja ulisi savupiipussa. Eristeet olivat surkeat ja hormi huonosti nuohottu, mutta samapa tuo. Huomenna hän menisi taas isänsä luo muutamaksi päiväksi, nukkuisi oikeassa sängyssä ja kävisi niin kuumassa kylvyssä että kainalokarvatkin kihartuisivat.

Oveen koputettiin.

Hetkessä Ethan oli ylhäällä, aistit valppaina kuin hän olisi siirtynyt ajassa kymmenen vuotta taaksepäin. Se ei ollut tuuli tai oksa, hän tiesi, vaan ihmiskäden koputus. Siitä hän oli varma.

Hän nappasi pienen veitsen yöpöydältään ennen kuin meni avaamaan oven. Joistakin tavoista oli hankala päästä eroon.
Loppusyksyn yö oli pimeä eikä kyyneleet silmiin tuova tuuli auttanut sekään näkemään, kuka ovella oli. Ethan oli erottavinaan naisen hahmon, ennen kuin tämä kääntyi lähteäkseen.

“Odota”, hän sanoi kaikella sillä auktoriteetilla, mitä hänen ääneensä mahtui. Vänrikki Merle tunnettiin yleisesti rentona tyyppinä, joka haistatti paskat puheille kunniasta ja velvollisuudesta mutta joka teki mitä täytyi. Mutta kun hänen piti saada viesti perille ja ihan oikeasti saada se perille, hänen ääneensä tuli metallinen sointi, kuin aatelisella joka ei ollut tyytyväinen palvelijoidensa työhön.

Hän oli oppinut sen Kitiltä. Vanhat ystävät voivat olla yllättävän hyödyllisiä.

Hahmo pysähtyi.

“Kit”, se sanoi.

Ethan hätkähti.

Hän ymmärsi, mitä nainen tarkoitti. Tämä ei luullut häntä Kitreksi, eikä tämä etsinyt tätä. Tämä tarkoitti sinä opit tuon Kitiltä.

Ethan otti askeleen eteenpäin.

“Kara”, hän sanoi.


Kara oli  - kasvanut.

Se oli naurettavaa. Totta kai tämä oli kasvanut, he kaikki olivat kasvaneet: oli kulunut melkein kaksi vuosikymmentä siitä kun Ruth liittyi ketjuun heidän perheensä viimeiseksi jäseneksi. Ethan tiesi itsekin kasvaneensa: hän oli yhtä pitkä kuin isänsä, pidempi kuin useampi alokkaistaan jotka näyttivät naurettavan nuorilta uusissa sinisissä takeissaan. Hän oli kasvattanut jopa parran.

Kara oli edelleen Kara, vaikka ei ollutkaan enää se tikunlaiha tyttö jonka punainen tukka herätti huomiota kadulla. Tämän kasvot olivat edelleen kapeat, silmät mantelinmuotoiset ja kultaiset. Punainen tukka oli tummentunut vuosien saatossa, nyt se kiilsi heikossa kynttilänvalossa kuparinpunaisena. Lantio oli leventynyt, siluetti ei enää ollut täysin suora.
Ethan työnsi ajatukset Karan siluetista visusti mielensä perukoille ja puristi peukalonkynnellä kämmentään. Mikä häntä vaivasi? Kuka ajatteli tuollaisia…

Mitä Kara oikeastaan oli hänelle?

Sisko kai. Mutta ei Ethanilla koskaan ollut ollut minkäänlaisia ajatuksia Ruthin tai Vickyn siluetista, oli se suora tai ei.
Eikä kumpikaan heistä ollut koskaan ilmestynyt hänen ovelleen keskellä yötä.
He seisoivat hetken hiljaa toisiaan tarkastellen. Karalla oli yllään tumma viitta joka kiinnitettiin yksinkertaisella soljella. Se ei sopinut hänelle: Kara jonka Ethan oli tuntenut kauan sitten, oli rakastanut kuvioita ja värejä. Tämä oli saanut jopa yksinkertaisen paidan ja housut näyttämään joltain mihin voisi haluta pukeutua, vaikka ne olivatkin pelkkiä pyykkinarulta varastettuja rääsyjä.

Ethan mietti mitä Kara näki edessään. Hänellä oli edelleen yllään univormuun kuuluva paita ja housut, mutta ei takkia ja saappaita. Parta oli samaa ruskeaa kuin hiuksetkin, silmät edelleen kalpean siniset.
Hän mietti näkikö Kara ne poliisit, joilta he olivat lapsena juosseet pakoon.

Hän halusi kysyä niin monta kysymystä. Mitä Kara teki täällä, miten tämä oli löytänyt hänet, mitä tämä oli tehnyt niinä vuosina, kun Ethan oli luonut itselleen paikkaa niiden aatelisten keskuudessa, joilta he olivat lapsena varastelleet? Oliko tämä tullut pyytämään apua? Vai kysymään, miten hän oli saattanut kääntyä toiselle puolelle ja jättää hänet köyhyyden keskelle?
Kara liikahti ovea kohti. “Sinulla menee hyvin”, tämä sanoi. Ääni oli matala ja tyyni, mutta siinä oli pohjavire jota Ethan ei tunnistanut. Hätkähtäen hän tajusi, että se oli katkeruutta.

Hänen olisi pitänyt tajuta odottaa sitä. Hän oli sentään armeijan vänrikki, aatelisten juoksupoika, muuri säätyjen välissä ja Kara oli…

Kara oli kardeli.

Hän tarttui tytön hihaan ja veti tämän itseään vasten.

Hetkeksi Kara jähmettyi. Sitten tämä suli, kietoi kätensä tiukasti hänen ympärilleen kuin olisi pelännyt tämän katoavan sumuna ilmaan jos hän ei pitäisi tarpeeksi tiukasti kiinni.

“Ethan”, hän kuiskasi.

Ethan ei vastannut. Hänen ei tarvinnut.

He viettivät sen yön yhdessä.

Sänky oli kapea ja peitto ohut, mutta he olivat nukkuneet huonommissakin paikoissa. Ethan painautui selkä seinää vasten, antaen Karalle mahdollisuuden maata kasvot ovelle päin. Se tarjoaisi tälle paremman mahdollisuuden paeta, jos tarve vaatisi.
Oli outoa miten tutulta kaikki tuntui: hän oli muuttunut, Kara oli muuttunut, heidän perheensä oli muuttunut. Mutta silti kun he makasivat vierekkäin kapeassa sängyssä, se tuntui yhtä tutulta ja rauhoittavalta kuin aamukahvi, kuin kuumavesipullo peittojen alla. Kuin he olisivat tehneet näin eilen ja tekisivät myös huomenna.

Kara tuntui ensin jäykältä Ethanin käsivarsilla, mutta hiljalleen tämä rentoutui ja nojautui häntä vasten, kuin hermostunut hevonen joka alkoi hiljalleen luottaa ratsastajaansa.

Ethan inhosi itseään heti kun oli saanut ajatuksen loppuun. Hän tiesi kyllä mitä kardeleista puhuttiin, mutta Kara ei ollut eläin, hevonen sen paremmin kuin mikään muukaan. Hän oli joku joka piirsi kukkia hylätyn kartanon seinille, joku joka säikähti kun Vicky suuttui hävittyään korttipelin, joku joka roikkui ylösalaisin porraskaiteessa ja nauroi. Joku, jonka käsiin Ethan luottaisi henkensä, joku johon hänet oli yhdistetty siteellä joka oli paljon vahvempi kuin veri.

Joku, jota hän ei pystyisi suojelemaan.


Kun hän aamulla heräsi, Kara oli poissa.


Kaarnelta saamani sitaatti:

the precise waking that is born
 from the nightmare,

and so, I beg you,
come out of the night,
just this night,

and into the hallway,
leave your boots by the door,
 where they will be safe

— runosta Correspondences
« Viimeksi muokattu: 03.02.2022 13:31:57 kirjoittanut Linne »
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 775
Olipa tämä tunnelmallinen ja surumielinen teksti! Minulla on puolet katulasten joulukalenterista vielä lukematta (menen usein lukkoon, kun uusia osia on julkaistu monta peräkkäin ilman, että ehdin lukea niitä - mutta aion ehtiä katulasten pariin vielä! :) ), mutta tulin silti lukemaan tämän, kun huomasin, että olit julkaissut. Innostuin kovasti siitä, että tämä on katsaus vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, sillä se teki tästä vielä mielenkiintoisemman!

Se, että Ethanin elämänpolku on johdattanut hänet takaisin sinne, mistä hän tuli, oli odottamaton lopputulema. Jotenkin sitä haluaisi aina ajatella, että lapset, jotka irtautuvat kotioloistaan ja ympäristöstään myös pysyvät kaukana siitä. Silti moni taitaa palata juurilleen, tavalla tai toisella. Pidin kuitenkin valtavasti siitä, että Ethan hyödyntää katulapsen taitojaan armeijan kouluttamisessa :D Etenkin tämä hymyilytti:

Lainaus
Hän oli joskus sanonutkin, että katulapsista koottu armeija olisi kaikista paras, jos heidät vain saataisiin pidettyä kähveltämästä kruununjalokiviä.

Muutenkin katulapsitausta on tässä aktiivisesti läsnä, kuten ajattelen, että kuuluukin olla. Kyseinen lapsuus jätti kaikkiin katulapsiin lähtemättömän jäljen, joten hienoa, että Ethan pystyy käyttämään sitä edukseen. Samalla tuo kohtaaminen Karan kanssa korosti sitä eroa, mikä katulapsien välillä yhteisestä selviytymisestä huolimatta on olemassa. Kirjoitat todella kauniisti Ethanin muistoista katuajoista ja etenkin tuo Karan kuvailu ihastutti.

Lainaus
Hän oli joku joka piirsi kukkia hylätyn kartanon seinille, joku joka säikähti kun Vicky suuttui hävittyään korttipelin, joku joka roikkui ylösalaisin porraskaiteessa ja nauroi.

Tuossa kohdassa korostui tuo Ethanin syvä rakkaus, joka on muodostunut vuosien mittaisesta selviytymisestä ja lojaaliudesta Karaa ja myös muita katulapsia kohtaan. Samalla tuo heidän polkujensa erkaantuminen tuo kaikkeen surumielisen sävyn, mikä oli kamalaa :( Pidin tästä tekstistä silti kovasti, sillä Ethanin sisäiset ristiriidat tulevat esille eikä lukijalle jää sellaista mielikuvaa, että hän on täysin tyytyväinen elämäntilanteeseensa. Toki asiat ovat nyt paremmin kuin jos hän olisi jatkanut elämää kadulla, mutta minun sydämeni haluaisi, että katulapset ovat yhdessä ikuisesti :D

Mutta, kiitos tosiaan tästä tekstistä! Hieno tulkinta tuosta Michaelsin sitaatista, siinä on sekä Karaa että Ethania ja tavoitat tuon tunnelman hyvin. Kiitos :)

between the sea
and the dream of the sea

Linne

  • ***
  • Viestejä: 914
  • Hämmentynyt pesukarhu
Ihanaa että tykkäsit, hiddenben!

Eipä siitä joulukalenterista tarvitse huolehtia, täältähän se löytyy :) Suurin osa luukuista ei myöskään ollut kovin jouluisia, joten sopivat varmasti ihan hyvin helmikuuhunkin :D

Mulla on hyvin selkeästi mietittynä katulasten tulevaisuudet, mutta tykkään myös pohtia vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, sekä iloisia että synkkiä (nyt kun tarkemmin muistelen, Kitin ja Vickynkin tulevaisuudesta on itse asiassa jossain finin kätköissä olemassa vaihtoehtoinen, synkempi teksti). Tämä on kuitenkin ehkä sellaista, mihin päädyn jos kirjoitan katulasten tarinat aikuisuuteen asti.

Minusta armeija sopisi Ethanille hyvin, mutta olet oikeassa siinä, että toivoisihan sitä että hän olisi päässyt eroon katuympyröistä lopullisesti. Ja mistä sitä tietää, jos hän joskus kokoaa itselleen katulapsiarmeijan :D

Mulla tuli tosiaan heti tosta Kaarneen sitaatista mieleen ajatus, että Ethan ja Kara jakavat yön yhdessä. Aika ja asema ovat vieneet heidän polkunsa erilleen, mutta lopulta heidän eikä muiden katulasten välinen side ei voi koskaan katketa kokonaan. Ehkä juuri siksi Ethan ei olekaan tyytyväinen elämäänsä, koska siitä puuttuu syvä yhteys hänen vanhan perheensä jäseniin, vaikka välit eivät olekaan katkenneet .

Kiitos paljon ihanasta kommentista ja onnittelut pikarivoitosta! <3
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 153
Olipa tämä hienon haikea teksti ja toteutus tuosta Michaelsin sitaatista. ♥ Minulla on vielä katulasten joulukalenteri kommentoimatta, mutta se oli tosi mukavaa seurattavaa joulukuussa, ja olen silmäillyt myös muita tekstejäsi heistä. Tällaiset yllättävät kohtaamiset vuosien jälkeen, kun hahmoilla on takanaan yhteistä historiaa mutta täysin eri suuntaan kulkenut tulevaisuus, ovat heikkouteni, joten siksi tämä teksti erityisesti veti minua puoleensa. Kun Ethanin ja Karan menneisyydestä on lukenut useammankin tekstin, niin tämä nykyhetken tilanne ja mennyt myös koskettivat paljon, koska hahmot ovat ehtineet jo tulla tutuiksi.

Lainaus
Alokkaiden kouluttaminen oli silti…tyydyttävää, paremman sanan puutteessa. Ethan opetti heille kaiken mitä armeija vaati, mutta lisäsi muutaman tempun siihen päälle. Yksikään hänen miehistään ei kuolisi siksi että olisi liian tyhmä tai liian hidas, siitä hän oli varma.
hiddenbenin tavoin minäkin pidin paljon siitä, miten katulapsitausta Ethaniin vaikuttaa yhä vuosien päästä, kuten nyt vaikka tässä. Siitä välittyi hienon vahvasti, että Ethan todella tietää, millaista on selviytyä kurjissa olosuhteissa ja että se määrittää hänen tekojaan myös tällaisessa varsin erilaisessa asemassa. Kellään heistä ei kuitenkaan ollut hänen vaistoaan tai taitojaan. Sellaisia ei opittu pölyisellä kentällä missä harjoiteltiin marssimaan oikeaoppisesti tai hyökkäämään kaverin kimppuun. Sellaiset opit löytyivät eteläisen Aestenin toreilta ja kujilta, katulasten näppäristä näpeistä. Tuossa se näkyi hyvin myös. Pidin yksityiskohtana lisäksi siitä, että Ethanin suhtautuminen rooliinsa armeijassa on ristiriitainen; siinä on sekä etunsa että haasteensa, mutta Ethan ei oikein pysty nauttimaan tästä helpommasta elämästä, vaan ajattelee sen tehneen hänestä laiskan.

Lainaus
Vänrikki Merle tunnettiin yleisesti rentona tyyppinä, joka haistatti paskat puheille kunniasta ja velvollisuudesta mutta joka teki mitä täytyi. Mutta kun hänen piti saada viesti perille ja ihan oikeasti saada se perille, hänen ääneensä tuli metallinen sointi, kuin aatelisella joka ei ole tyytyväinen palvelijoidensa työhön.
Hän oli oppinut sen Kitiltä. Vanhat ystävät voivat olla yllättävän hyödyllisiä.
Tämä kuvaus Ethanin puhetavasta ja siitä, että hän oli oppinut metallisen soinnin Kitiltä, oli myös yksi suosikkejani. Ja tuo, että Kara tunnisti välittömästi sen olevan Kitiltä opittua, ja että Ethan ymmärtää välittömästi mitä Kara toteamuksellaan tarkoittaa. Tällaiset asiat tekivät heidän välillään olevasta uudesta etäisyydestä sitten entistäkin sydäntäsärkevämmän, muuttunutta ulkonäköä ja asemaa myöten. Tämä oli minusta siihen liittyen erityisen puhutteleva kohta: Hän mietti näkikö Kara ne poliisit, joilta he olivat lapsena juosseet pakoon.

Lainaus
Hän oli joku joka piirsi kukkia hylätyn kartanon seinille, joku joka säikähti kun Vicky suuttui hävittyään korttipelin, joku joka roikkui ylösalaisin porraskaiteessa ja nauroi. Joku, jonka käsiin Ethan luottaisi henkensä, joku johon hänet oli yhdistetty siteellä joka oli paljon vahvempi kuin veri.
Joku, jota hän ei pystyisi suojelemaan.
Kun hän aamulla heräsi, Kara oli poissa.
Tämä lopetus oli samalla kertaa kaunis ja kauhean surullinen. 😭 Jälleen se ajatus, miten vahvan jäljen heidän yhteinen historiansa on jättänyt, mutta silti nykyhetkessä on myös asioita, joita ei voi pyyhkiä noin vain pois. Vaikka soisin näille hahmoille paljon tätä onnellisemman tulevaisuuden, niin vaihtoehtoisena skenaariona tämä oli ehdottomasti kiehtova. Kiitos paljon lukukokemuksesta!  ♥
sentimentaalista löpinää.

ava & banneri ©️ Ingrid
avan taide ©️ Coco

Linne

  • ***
  • Viestejä: 914
  • Hämmentynyt pesukarhu
Kiitos ihanasta kommentista Okakettu!

Eipä huolta sen kalenterin suhteen, kyllähän se täällä finissä pysyy :) Kiva kuulla että siitä oli iloa sun joulukuuhun!

Mietin itse asiassa pitkään julkaisisinko jotain tällaista tulevaisuuteen liittyvää tekstiä kun tässä välissä on kuitenkin mennyt se 15 vuotta, mutta tää skenaario tuli mulle heti tuosta Michaelsin sitaatista mieleen. Joskus tekstit tosiaan kirjoittavat itse itsensä :D

Olipa mielenkiintoinen tulkinta siitä, että Ethan kokee tämän elämän tehneen hänestä laiskan! Mutta niinhän se on, että hän kokee laiskistuneensa kun joka päivä ei ole pelkkää selviytymistä. Vaikka ei armeijakaan ympäristönä mikään helpoin ole.

Mua viehättää found familyssa ajatus siitä, että ollaan niin läheisiä että aletaan jo lähes lukea toisten ajatuksia. Erityisesti kadulla se oli tärkeää, sillä toisen nopea reagointi voi pelastaa poliiseilta tai yliajavilta vankkureilta. Heidän välillään on edelleen se yhteys, vaikka vuodet ovatkin vierineet ja välille on tullut ajan ja yhteiskunnan rakentamia esteitä.

Tämä on tosiaan vaihtoehtoinen tulevaisuus, mutta varmasti katulasten elämässä tulisi olemaan monenlaisia vaikeuksia aikuisuudessa, menivät asiat miten päin tahansa. Mutta kyllä kaikki kääntyy vielä hyväksi :)

Vielä kerran kiitos ihanasta kommentistasi!
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 390
  • Lunnikuningatar
No niin ja jatketaan sitten tästä tekstistä!

Täytyy tunnustaa, että tämän luinkin jo aiemmin. En voi vastustaa surumielisiä draamoja ja haikeutta, ja etenkin tällaiset kohtaamiset vuosien jälkeen iskevät aina kovaa. Lisäksi olin tietysti innokas näkemään, notta mitä sait irti tuosta Anne Michaels -sitaatista. Se on nimittäin yksi omista suosikeistani!

Olit minusta tavoittanut tässä tekstissä tosi hienosti sitaatin tunnelman ja yksityiskohtiakin oli upeasti mukana. Esimerkiksi nuo kengät - niin hienosti yhdistetty tähän tekstiin! ❤️ Muista yksityiskohdista ylipäätään pidin tosi paljon tuosta Sinä olet oppinut tuon Kitiltä -kohdasta - siinä oli jotenkin sydäntäsärkevästi ja kuitenkin lempeästi mukana se hahmojen jaettu historia. Nyt kun olen lukenut jonkin verran katulapsista juuri nuorina ja lapsina, oli kieltämättä surullista kuvitella, että he ovat joutuneet aikuistuttuaan näin kauaksi toisistaan ja kohtaavat enää sattumalta. :( Mutta toisaalta siinä on myös sellaista hienoa realismia: elämähän menee usein tällä tavalla, että monet vanhat ja tärkeätkin ystävyyssuhteet jäävät taakse. Toisaalta lohdutti ajatus siitä, että koska tämä on vaihtoehtoinen tulevaisuus, niin asiat voisivat oikeasti mennä ihan eri tavalla - ja mielenkiinnolla odotankin sitä, miten ne ns. kaanonissa menevät.

Tässä oli tosi vahva ja intensiivinen tunnelma ja kohtaaminen oli pohjavireeltään kaunis. Hirveän onnistunut teksti, kiitos tästä!


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

sugared

  • ginger spice
  • ***
  • Viestejä: 1 515
Ah, olipas ihanaa löytää ja lukea tällainen tunnelmallinen maistiainen Ethan/Karaa, kun odottelen jatkoa jatkikseen! Oikein nautinnollinen surumielinen tunnelmapala, kuin kuppi aromaattista mustaa teetä ilman maitoa! Upeasti tulkitsit saamaasi sitaattia, ja ilahduin myös noista viittauksista siihen, kuten juuri nuo Kaarnen mainitsemat kengät.

Olen kovasti tykästynyt Ethanin hahmoon näiden tekstien myötä, hänessä on hauskaa kulmikkuutta, ja totisesti tykkään tuosta hänen inhimillisestä ristiriidastaan, että vaikka kadulla on oppinut monenlaisia tärkeitä taitoja, on se pehmeä vuode kuitenkin aikamoisen mukava. :D Pidän siitä, ettei hän peittele kumpaakaan puolta itsestään, vaan tuntuu olevan melko sinut sen kanssa, vaikka varmasti konfliktia menneisyyden ja nykyisyyden kanssa välillä tuleekin. Karan elämän myöhemmät käänteet ovat mysteerin verhoamia, ja tässä toimi hyvin se, että sekä Ethan että lukija olivat yhtä pihalla. Tunnelma oli tässä todella kohdillaan, ja etenkin tuo yöllisen vierailun vaaran ja hullaantumisen tuntu oli ihanaa luettavaa.

Sun teksti on todella elävää ja jouhevasti kulkevaa, oot tosi taitava tarinankertoja! Kokonaisuus on tosi ehyt ja toimii erinomaisesti tällaisenaankin, mutta herättää samaan aikaan mukavasti kutkuttelevan uteliaisuuden.

Lainaus
Hän oli joskus sanonutkin, että katulapsista koottu armeija olisi kaikista paras, jos heidät vain saataisiin pidettyä kähveltämästä kruununjalokiviä.

Lainaus
Huomenna hän menisi taas isänsä luo muutamaksi päiväksi, nukkuisi oikeassa sängyssä ja kävisi niin kuumassa kylvyssä että kainalokarvatkin kihartuisivat.
Tällaisia nokkelia yksityiskohtia on tekstin lomassa juuri sopivasti. Ja hassua sanoa, mutta vaikka tää teksti on kokonaisuutena tosi mukaansatempaava ja loistava paketti, kainalokarvat nousi mun lempiasiaksi, hahaha.

Tämä sai mut kyllä vielä entistäkin innokkaammin odottamaan jatkoa jatkikseen ja lisää romanttisia hetkiä Ethanin ja Karan välille myös! Kiitos paljon lukukokemuksesta!

her shaking shaking
glittering bones