Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, luku 22/22

[Nyyhti]

Marzzuu, hihii kiitos jälleen kommentista! Unohduksia sattuu - mulle ainakin koko ajan, kun unohdan julkaista tätä, apua Ihanaa, että olet pitänyt!

Fiorella, haha mulla on samanlaisia kokemuksia ala-asteelta, vanhemmat ja opettaja valittivat, että miksi aina vain istun nenä kiinni Viisikoissa Tosi kiva, että kommentoit, toivottavasti pidät itse tekstistä!



Luku 12


Ulkona oli vielä aivan pimeää, kun Anne heräsi. Hetken aikaa hän makasi sängyssään raukeana, kunnes edellisen illan tapahtumat muistuvat hänen mieleensä. Silloin hän vetäisi peiton päänsä yli toivoen, että voisi jäädä piiloon kaikelta pelottavalta. Mutta eihän se tietenkään onnistunut. Niinpä hän nousi huokaisten ylös ja kurkisti, olihan Pauli vielä nukkumassa Timin kanssa viereisessä vuoteessa. Kaikki vaikutti olevan kunnossa, joten Anne uskaltautui mökin isompaan huoneeseen, ja siellä myös Leo ja Dick kuorsasivat pehmeästi kerrossängyssään.

Anne päätti, että kaikkein parhaiten illan pelko unohtuisi, jos hän vain laittaisi normaaliin tapaan aamupalaa. Niinpä hän sytytti valot – pojat eivät edes liikahtaneet, vaikka koko huone valaistui – ja ryhtyi puuhaan.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua koko lapsijoukko olikin pöydän ääressä ja ahtoi suuhunsa Annen laittamaa herkullista aamupalaa. Aamun tunnelma oli erilainen, koska kuten Dick sanoi, kaikki tuntui aina aamulla mukavammalta. He avasivat verhot ja saivat katsella kaunista auringonnousua, mutta ovensa salpaa he eivät halunneet avata. Tim istui pöydän päässä ja katseli kaihoisasti munakokkelia, josta saikin syödä rippeet.

”Kuulkaa”, Anne sanoi epävarmasti, kun kaikkien mahat alkoivat olla jo täynnä, ”minusta täällä ei ole enää ollenkaan niin mukavaa kuin aikaisemmin.”

”Pelottaako sinua?” Pauli sanoi kiusoitellen.

Anne kohautti olkapäitään. ”Vähäsen. Mutta ei se ole edes tärkeintä. Kyllä täällä varmaan olisi ihan mukavaa laskea kelkalla ja syödä lounasta, mutta minusta ei ole yhtään kivaa, että maatilan ihmiset epäilevät meitä varkaiksi. En tahtoisi enää yhtään mennä hakemaan sieltä ruokaakaan.”

”Voisimmehan me käydä itse kylällä ostoksilla”, Pauli sanoi.

He miettivät sitä vaihtoehtoa hetken. Kyllähän se onnistuisi, mutta sitten he joutuisivat viettämään ison osan ajastaan kylällä, koska he eivät saisi kannettua kovin suurta lastillista ruokaa kerralla mökkiinsä. Busseja kuitenkin meni vain yksi aamulla kylälle ja yksi iltapäivällä pois, mikä rajoitti liikkumista huomattavasti.

”Mutta onhan meillä nämä säilykkeet”, Pauli sanoi ja viittoi kohti valtavaa säilykekaappia. ”Me pärjäämme niillä vaikka kuinka pitkään. Helposti loman loppuun saakka.” Leo, Dick ja Anne väänsivät naamansa inhoavaan ilmeeseen kaikki yhtä aikaa, ja sisaruksina heidän ilmeensä olivat aivan saman näköiset. Pauli ei voinut mitään sille, että hän remahti nauruun. ”Okei, okei, ne eivät ole kovin hyviä, jos vertaa rouva Penningtonin pikkuleipiin”, hän sanoi nauraen.

Se sai muutkin hymyilemään, mutta ei silti muuttanut sitä tosiseikkaa, että heidän lomansa ei kerta kaikkiaan enää vaikuttanut niin kivalta kuin aiemmin. He pohtivat asiaa vielä jonkin aikaa, mutta alkoivat kallistua yhä enemmän sille kannalle, että voisivat lähteä kotiin. Lopulta he päättivät, että eivät heti pakkaisi tavaroitaan, vaan kävisivät ensin maatilalla ja yrittäisivät selvittää asiat. Lisäksi heidän totta kai täytyisi soittaa kotiin ja kertoa, että olivat tulossa.

Matka maatilalle tuntui kestävän ikuisuuden, paitsi ilmeisesti Timin mielestä. Kaikki miettivät omia ajatuksiaan (Tim ilmeisesti sitä, mistä kohti lumikinokseen olisi paras hypätä, jotta uppoaisi mahdollisimman syvälle) eivätkä he juuri puhuneet. Perillä Pauli ei päästänyt Timiä muiden koirien kanssa leikkimään, koska hän halusi sen mukaansa sisälle. Leon oli vedettävä syvää henkeä ennen kuin hän sai itsensä naputtamaan ulko-oven suurta kolkutinta. Tällä kertaa he eivät päästäneet itse itseään sisälle, vaikka joutuivat odottamaan ovella ainakin minuutin. Lopulta rouva Pennington kuitenkin saapui avaamaan oven.

”Ai, hei”, rouva sanoi kuulostaen siltä, ettei oikein tiennyt, millaiseen sävyyn lapsille olisi pitänyt puhua. ”Onko teiltä ruoka taas loppunut?”

”Ei ole, rouva Pennington”, Leo sanoi kohteliaasti. ”Halusimme tulla juttelemaan teidän kanssanne.”

”Ai”, rouva sanoi ja näytti syvästi helpottuneelta. ”Sepä hyvä. Tulkaa ihmeessä sisälle.” Hän avasi oven ja perääntyi päästämään Viisikon peremmälle.

Rouva Pennington johdatti heidät keittiöön, missä he olivat aiemminkin istuskelleet. Nyt tilanne tuntui kuitenkin jäykemmältä ja epämukavammalta kuin aiemmin. Lapset istuivat selät suorina ja katselivat rouva Penningtonia, joka puolestaan tuijotti heitä todella odottavan näköisenä.

Leo rykäisi. ”Niin, tuota, me päätimme tulla pyytämään vielä anteeksi siitä eilisestä, kun syytimme herra Carltonia, vaikka meillä ei ollut minkäänlaisia todisteita.”

Rouva Pennington nyökkäsi ja jopa hymyili vähäsen. Vasta siinä vaiheessa he tajusivat, kuinka paljon rouva olikaan aina aiemmin hymyillyt. Hän näytti nyt aivan erilaiselta, kun oli koko ajan niin totinen.

”Ja ajattelimme myös kysyä”, Leo sanoi puhuen hitaasti, koska hän ei oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, ”että olettekohan ehkä löytäneet jo oikean varkaan?”

Rouva Penningtonin pieni hymy hyytyi niin nopeasti, että se olisi voinut näyttää lähes koomiselta, ellei olisi ollut niin ikävää. ”Oikean varkaan?” rouva Pennington toisti. ”Miten niin oikean varkaan?”

Lapset katsoivat rouvaa silmät selällään.

”Mitä tarkoitatte?” Dick kysyi hetken hämmentyneen hiljaisuuden jälkeen.

Rouva Pennington katseli heitä kaikkia vuoron perään, myös Timiä, joka makasi Pauli jaloissa ja heilautti kerran häntäänsä hänelle. ”Varasta. Tehän ne tavarat veitte. Minä kuvittelin, että tulitte palauttamaan ne ja pyytämään anteeksi.”

”Emme me ole vieneet mitään”, Leo sanoi.

Rouva Pennington pyöritti päätään. ”Älkää viitsikö, ihan oikeasti. Ei kukaan varastaisi sellaisia esineitä. Kello toki oli arvokas, samoin kuin kakkulapio, mutta senhän te palautittekin. Varmasti palautatte myös kellon, vai mitä? Lakanoilla nyt ei ole niin väliä, mutta me emme arvosta epärehellisyyttä tässä talossa.”

Lapset olivat äimistyneitä. Rouva Pennington tuntui olevan aiempaa vakuuttuneempi siitä, että he todella olivat varkaita. Ja he kun olivat toivoneet, että yön yli nukuttuaan rouva Pennington olisi ymmärtänyt asian todellisen laidan.

”Tuota noin”, Dick sanoi katkaisten vaivaantuneen hiljaisuuden. ”Me olemme vähän miettineet, että saattaisimme haluta lähteä aikaisemmin kotiin.”

Rouva Pennington näytti kerta kaikkiaan äimistyneeltä. Hän katsoi taas jokaista vuoron perään kuin odottaen, että joku kiistäisi Dickin sanat, mutta kukaan ei tehnyt niin. ”Ette te voi lähteä”, rouva Pennington älähti.

”Anteeksi, mutta voimme kyllä”, Leo sanoi.

Rouva Pennington pudisteli päätään kiivaasti. ”Ei, ei, ette ymmärrä. Te ette voi lähteä. Kaikki junat ja bussit on peruttu.”

”Miten niin peruttu?” Leo kysyi ihmeissään.

”Kyllä sinä tiedät, mitä se tarkoittaa”, tuhahti Pauli, joka olikin kuin ihmeen kaupalla pysytellyt hiljaa siihen asti. ”Emme pääse täältä pois.” Sen sanottuaan Pauli mulkoili pahasti rouva Penningtonia, aivan kuin tämä tahallaan pitäisi heitä vankina.

”Mutta emmehän me saa edes ostettua ruokaa!” Anne huudahti. ”Ette tekään saa sitten, rouva Pennington! Teillähän ei ole omaa autoa!”

Rouva Pennington levitteli käsiään rauhoittelevasti. ”Ei tässä nyt sentään mitään hätää ole. Ainakaan hengissä säilymisen suhteen. Junat ja bussit vain on peruttu koko alueella – vaikka ettehän te tietenkään sitä voineet tietää, kun ette ole lukeneet lehteä… Mutta te ette mitenkään pääse pois ainakaan muutamaan päivään.”

”Mutta miksi ne oikein on peruttu?” Leo ihmetteli.

”Tänne on iskemässä todella paha lumimyrsky. Pahempi kuin on ollut vuosikymmeniin, niin lehdessä sanottiin. Sen tuloajankohdasta ei ole ihan täyttä varmuutta, joten kaikki liikennevälineet peruttiin jo nyt, jotta kukaan ei varmasti jää myräkkään jumiin. Teidän on oltava täällä ainakin myrskyn ylitse. Ja onhan teillä mökki täynnä säilykkeitä, vaikka muu ruoka pääsisikin loppumaan.”

”Mutta me haluamme lähteä kotiin”, Anne sanoi tukahtuneella äänellä.

Rouva Pennington kohautti olkapäitään. ”Se ei nyt onnistu. Olemme kaikki jumissa täällä, kunnes myrsky on ohitse ja liikenne toimii taas. Mutta minä kyllä ehdottaisin, että olette siihen asti lähinnä omassa mökissänne ja mietitte, mihin olette vieneet ottamanne tavarat. Muuten meidän täytyy miettiä, mitä oikein teemme asialle.”

[Nyyhti]

Luku 13


Viisikko istui jälleen mökissään. Heidän lomansa oli saanut todella ikävän käänteen. He olivat yrittäneet selittää rouva Penningtonille asioiden oikeaa laitaa, mutta täysin tuloksetta. Rouva Pennington ja ilmeisesti koko tilan muukin väki oli täysin vakuuttuneita heidän syyllisyydestään, eikä millään, mitä he sanoivat, tuntunut olevan merkitystä. Se oli todella turhauttavaa.

”Minusta meillä on jäljellä vain yksi vaihtoehto”, Pauli sanoi. Hän istui lattialla ja rapsutteli Timiä, joka oli kääntynyt selälleen ja ummistanut silmänsä.

”Mikä?” Anne kysyi. Hänen mielestään vaihtoehtoja ei ollut lainkaan.

”Meidän täytyy selvittää, kuka oikea varas on”, Pauli sanoi päättäväisesti.

Leo nyökkäsi. ”Minä olin miettinyt ihan samaa.”

”Eihän”, Anne sanoi.

”Kyllä”, Dick totesi. ”Sen on pakko olla joku, joka käy usein tilalla. Meidän olisi varmaankin pitänyt kysyä rouva Penningtonilta, oliko tilalla käynyt jotain vieraita, mutta emme me enää voi mennä kysymään.”

”Minä en usko, että vieraita oli käynyt”, Leo sanoi. ”Kaikki tuntuivat olevan niin varmoja siitä, että me olemme kaiken takana. Kyllä he varmasti olisivat edes harkinneet jotakuta muuta, jos vaihtoehtoja olisi. Eivätkä he edes yrittäneet kysellä tavaroidensa perään muilta kuin meiltä.”

”Entä oletteko samaa mieltä siitä”, Dick sanoi, ”että venevaja liittyy tähän jotenkin?”

Pauli nyökkäsi erityisen pontevasti. ”Aivan varmasti liittyy. Minä olen ihan varma, että herra Carlton on kaiken takana. Hänhän jopa käveli meitä vastaan silloin, kun tulimme vajalta – mistä vetoa, että hän oli itse menossa sinne. Meidän olisi pitänyt etsiä jostain hänen kengänjälkensä ja katsoa, onko niissä se ristikuvio.”

”Niinpä”, Leo huokaisi. ”Miksi emme tajunneet tuota silloin?”

”No mutta”, Dick sanoi, ”lähdemmekö nyt siis venevajalle?”

”Emme tietenkään!” Anne huudahti, mutta Leo ja Pauli kannattivat Dickin ehdotusta. ”Mutta lumimyrsky voi iskeä milloin tahansa!” Anne yritti.

”Rouva Pennington sanoi, että se alkaa vasta huomenna aamulla”, Pauli sanoi huolettoman kuuloisena.

”Mutta mehän olimme jo venevajalla, emmekä löytäneet sieltä yhtään mitään”, Anne yritti vielä, mutta tuloksetta. Muut olivat jo päättäneet lähteä, ja niin lopulta Annenkin oli lähdettävä heidän mukaansa. Eihän tullut kuuloonkaan, että hän olisi jäänyt yksin mökkiin odottelemaan.

He pakkasivat jälleen mukaansa evästä, joskin nyt heillä oli vain yksi termospullollinen teetä. He ottivat myös viime kerran tavoin mukaan ylimääräisen villapaidan ja lapset sekä kompassin ja kelkan, ja sitten matka saattoi alkaa.

Oli aivan erilaista kulkea kukkuloiden ylitse nyt kuin viimeksi. Silloin he olivat olleet pitämässä hauskaa, mutta nyt heistä tuntui vähän siltä kuin he olisivat olleet työmatkalla. Onneksi heillä oli mukanaan kuitenkin Tim, joka ei tuntenut eroa niiden välillä vaan juoksi onnellisena heidän ympärillään ja sai heidät tuon tuostakin nauramaan.

”Kuulkaa”, Dick sanoi, ”yritetään unohtaa, mikä meitä odottaa, ja nauttia vain matkasta!”

Niin he yrittivätkin, mutta ei se silti ollut samanlaista kuin aiemmin. Vaikka kukaan ei sanonut mitään asiasta, he kaikki tähyilivät tarpeettoman paljon ympärilleen yrittäen huomata muita ihmisiä, mutta kukkulat olivat aivan autioita. Sää oli hieman pilvinen, joten heille ei tullut kuuma tarpoessaan, mutta mistään ei ollut pääteltävissä, että olisi odotettavissa myrsky. Keskipäivän auringon kalpea silhuetti loisti vähän poutapilvien takaa. Toisaalta, kuten Pauli sanoi, myrskyn saapumiseen oli vielä niin pitkä aika, että taivas ehtisi muuttua täysin.

Kun he pääsivät viimeisen kukkulan huipulle, kaikki pysähtyivät kuin sanattomasta sopimuksesta. He tähyilivät vajan suunnalle pitkään ennen kuin laskuvuorossa olevat Leo ja Anne uskaltautuivat kelkan kyytiin liitelemään rinnettä alaspäin. Tim haukkui innoissaan pari kertaa sännätessään heidän peräänsä, ja Pauli irvisti.

”Miksi minusta tuntuu ihan siltä kuin minun pitäisi käskeä sitä olemaan hiljaa?”

Dick kohautti olkapäitään ja katsoi tarkasti, että astui juuri siihen, mistä kelkan jäljet olivat menneet. ”Ei hajuakaan, mutta olen kyllä tavallaan samaa mieltä. Emmehän me oikeastaan edes saisi olla täällä.”

”Mutta kyllähän meidät löydettäisi joka tapauksessa, jos täällä joku olisi”, Pauli sanoi vähän haastavasti.

”Joo, joo, totta kai.”

”Eikä täällä todellakaan näytä olevan ketään”, Pauli sanoi tähyillen vajalle kulmat kurtussa. Dick katseli sinne myös, ja vaja näytti tosiaan tyhjältä. Se näytti myös todella viattomalta seistessään siinä tummana valkoista maisemaa vasten, notkokattoisena ja mitä ilmeisimmin erittäin vanhana.

Leo ja Anne olivat liukuneet pysähdyksiin ja jääneet odottamaan muita. Tim juoksi hakemaan Paulia ja Dickiä ja alkoi paimentaa heitä eteenpäin ikään kuin he eivät muuten olisi olleet menossa sinne. Pauli kielsi koiraa vähän innottomasti, mutta Tim totteli ja tuli kiehnäämään Paulin jalkoihin. Pauli huokaisi.

”Se tajuaa, että en ole niin hilpeällä tuulella kuin yleensä”, hän mutisi.

Kun Viisikko oli jälleen kasassa, Leo rykäisi ja sanoi:

”Mietimme tässä Annen kanssa, että kannattaisikohan meidän varmuuden vuoksi piilottaa kelkka johonkin. Meitä kuitenkin kiellettiin tulemasta tänne.”

”Mutta entä meidän jälkemme?” Dick kysyi. ”Kyllähän kuka tahansa näkee, että olemme tulleet tänne.”

Leo irvisti. ”Hyvä pointti. En osaa sanoa.”

”Minusta meidän pitäisi piilottaa kelkka”, Pauli totesi. ”Voimme sotkea vähän jälkiä ja tallata ympäriinsä, niin että ei näytä siltä, että olemme vain tulleet tänne ja vieneet kelkan piiloon. Vaan että vaikuttaisi siltä, että olisimme saattaneet lähteä takaisinkin.”

He päättivät noudattaa Paulin ajatusta, vaikka toivoivatkin kovasti, että kukaan ei tulisi paikalle. He olivat toki seuranneet vanhoja jälkiään venevajalle niin hyvin kuin mahdollista, mutta vaikka lumi oli kevyttä pakkaslunta, siinä kyllä näkyi aika hyvin, että he eivät olleet kulkeneet lähiaikoina kuin yhteen suuntaan. He kuljettivat kelkan lähelle järven rantaa, missä kasvoi jonkinlaisia pensaita, ja tunkivat sen pensaiden alle. Lopuksi he heittivät päälle vielä lunta, jotta kelkka varmasti peittyi näkyvistä. Sitten he juoksentelivat ympäriinsä, jotta ei ollut selvää, että he olivat puuhailleet juuri pensaiden luona.

”Eikö tämä teistäkin tunnu vähän ylimitoitetulta?” Anne kysyi heitettyään Leoa kohti lumipallon, joka meni ainakin metrin verran ohitse.

”Ehkä vähän”, Dick sanoi ja heitti virnistäen lumipallon suoraan Annen jalkaan, ”mutta onhan tämä aika jännittävää, kun varaudutaan näin!”

”Nimenomaan”, Anne mutisi, mutta kukaan ei kiinnittänyt häneen enää huomiota, sillä juuri silloin Tim nielaisi kokonaisen lumipallon ja alkoi kakoa. Lapset huolestuivat ja ryntäsivät Timin ympärille, mutta onneksi koira vain yskäisi puoliksi sulaneen lumipallon pois ja ryhtyi sen jälkeen nuolemaan lasten kasvoja heiluttaen vinhasti häntäänsä.

”Okei, okei”, Pauli sanoi ja työnsi nauraen Timin pois. ”No mutta, mennäänkö nyt tutkimaan sitä venevajaa tarkemmin?”

Kaikki myöntyivät ehdotukseen, ja he kävelivät venevajalle, mutta yrittivät välttää jättämästä jälkiään sen sisälle ulottuvaan pieneen lumikerrokseen. Heidän pieneksi yllätyksekseen venevaja näytti aivan samalta kuin viimeksikin: siellä oli edelleen ristipohjaisten kenkien sekä suksien jälkiä, ja muuten se näytti koskemattomalta. Koska Tim oli pyörinyt paljon venevajan takaosassa lähellä hyllyjä, myös lapset tutkailivat vajaa erityisesti sieltä, mutta he eivät löytäneet kerta kaikkiaan mitään. He jopa nostivat maassa makaavaa pientä soutuvenettä, mutta sen alla oli pelkkiä vanhoja hämähäkinseittejä. Lisäksi venevaja oli niin yksinkertainen, että he eivät edes onnistuneet kuluttamaan etsintäänsä varttia pidempään, ja sen jälkeen he päättivät syödä eväänsä, jotta matka ei sentään menisi ihan hukkaan.

”Minä en ymmärrä”, Dick mutisi, ”pakkohan sen kakkulapion oli jostain tulla.”

”Ehkä joku vain oli hiihtänyt tänne se mukanaan ja pysähtynyt suojaiseen paikkaan, ja sitten kakkulapio putosi häneltä”, Leo sanoi. Se vaikutti kaikkein todennäköisimmältä selitykseltä, tai oikeastaan ainoalta mahdolliselta selitykseltä. Lapset söivät eväitään hieman nyreinä, sillä heistä tuntui siltä, että parin tunnin kävely venevajalle oli ollut aivan turha. He olivat niin kovasti toivoneet löytävänsä edes jotakin!

Kun he olivat saaneet eväänsä syötyä, he istuskelivat hetken aivan hiljaa. Kaikki miettivät, että varmasti heidän kannattaisi vain lähteä takaisin mökille, koska valoisaa aikaa ei ollut enää montaa tuntia jäljellä, mutta kukaan ei halunnut ehdottaa sitä. Silloin olisi varmaa, että reissu oli mennyt hukkaan. Hiljaisuutta oli kestänyt jo epämukavan kauan, kun Pauli yhtäkkiä sihahti matalalla äänellä:

”Kuulitteko tuon?”

Kaikki kuuntelivat, ja kun he keskittyivät, he kuulivat pientä kahinaa. Anne kalpeni, ja muut kurtistivat otsaansa. Ääni vaikutti kummalliselta. Sitten Tim murahti, ja Pauli nappasi kiireesti sen kaulapannasta ja laittoi kätensä sen kuonon päälle merkiksi siitä, että koiran pitäisi olla hiljaa. Timin korvat sojottivat terävinä eteenpäin, kun sen katse oli kohti venevajan takaseinää, vaikka se selvästi keskittyi kaikin voimin pelkästään kuuntelemaan. Se oli aivan jäykkänä, ja lapset vilkaisivat huolissaan toisiaan.

”Äkkiä nyt!” miesääni huusi ulkoa ja sai lapset hätkähtämään.

”Tulkaa, meidän täytyy mennä piiloon!” Leo kuiskasi. Hän nousi ja katsoi ympärilleen, jolloin Dick osoitti pikkuista venettä. Se oli heidän ainoa mahdollisuutensa, ja he onnistuivat kuin onnistuivatkin nostamaan sitä ääneti ylös niin, että kaikki pääsivät ryömimään sen alle. Sitten he vain odottivat tiiviisti toisiinsa kiinni pakkautuneina, mitä tapahtuisi.

[Nyyhti]

Luku 14


Viisikko kyyhötti veneen alla piilossa, joten kukaan ei nähnyt, mitä tapahtui, mutta äänet he kyllä kuulivat hyvin.

”Herranjumala, John!” mies huusi. ”Ne kakarat ovat varmasti olleet täällä – katso tätä jälkien määrää!”

”Pidä pienempää ääntä!” toinen mies karjui vähintään yhtä kovaan ääneen. ”Eiväthän ne enää ole täällä?”

”Eivät voi olla, heillä on selvästi ollut kelkka, katso vaikka, eikä sitä näy missään. Eivätkä ne pelkurit varmasti riskeeraisi pimeällä liikkumista.”

Toinen mies murahti, mikä ilmeisesti tarkoitti, että hän oli samaa mieltä. ”Sitä paitsi niillähän on se kamala äänekäs rakkikin, olisimme jo huomanneet, jos ne täällä olisivat. Mutta pistä vauhtia nyt joka tapauksessa, minä en halua jäädä tänne nysväämään.”

”Joo, totta kai.”

Kuului rahiseva ääni, joka luultavasti tarkoitti sitä, että miehet tai ainakin toinen heistä olivat tulleet suksillaan sisään venevajan hiekalle saakka. Hetken hiljaisuuden jälkeen kuului pieni kopahdus, joka epäilemättä lähti seinää vasten nojaamaan nostetuista suksista. Sen jälkeen askelia, ja sitten epämääräistä kahinaa ja pari kilahdusta.

”Paina sinä, niin minä kannan nämä”, mies murahti.

”En minä näe mistä painaa, kun seisot siinä – nuo pahuksen airot ovat aina tiellä…”

”No joo joo, älä aina jaksa valittaa.”

”No nyt.”

Kuului rahinaa ja sen jälkeen narinaa, ja sitten ääni, joka syntyi puun kolahtaessa puuta vasten. Kolahdusta seurasi kahinaa ja kilahduksia, kunnes toinen miehistä sanoi ähkäisten:

”Voiko tämän vain heittää?”

”Ei voi”, toinen murahti vastaukseksi kuulostaen vihaiselta. ”Siellä on hopeaa, enkä todellakaan halua, että se menettää arvonsa vain, koska sinä et jaksa kavuta. Ala mennä nyt.”

Mies puuskutti, ja jälleen kuului kahinaa sekä pari hiljaisempaa kolahdusta. Sitten kului useita minuutteja, joiden aikana toinen mies käveli ilmeisesti edestakaisin, ja Viisikko pidätti henkeään peläten, milloin heidät löydettäisiin. Lopulta kuitenkin alkoi kuulua muutakin kuin askelia: ilmeisesti toinen mies palasi jostakin.

”No niin, siellä on.”

”Hyvä. Nyt äkkiä pois.”

Viisikko kuunteli, kuinka miehet kävelivät muutaman askelen venevajassa, kolistelivat jotakin hetken aikaa ja sitten mitä ilmeisimmin hiihtivät pois. Lapset eivät kuitenkaan uskaltaneet siirtyä pois piilostaan vielä pitkään aikaan, sillä he eivät olleet täysin varmoja siitä, olivatko miehet lähteneet. Niinpä he odottivat hiljaisuudessa, jossa heidän hengityksensäkin alkoi kuulostaa kovaääniseltä, kunnes lopulta Dick ähkäisi hiljaa:

”Minun jalkani on aivan puutunut. Ihan pakko päästä seisomaan.”

”Shh”, Pauli sihahti. ”Entä jos he ovat vielä lähellä?”

”Emme ole kuulleet mitään ikuisuuteen”, Dick intti. ”Minä nousen nyt.”

Niin Dick tosiaan teki, tai ainakin yritti, sillä vaikka vene oli pieni ja vanha, sitä ei ollut kuitenkaan kovin helppo nostaa yksin. Leo auttoi veljeään, ja he kaikki ryömivät yksitellen pois. Dick alkoi hyppiä saadakseen veren jälleen kiertämään jaloissaan. Muut lapset lähinnä hieroivat kangistuneita jäseniään, ja Tim ryntäsi nuuhkimaan maata venevajan sisällä. Se ei kuitenkaan osoittanut mitään merkkejä siitä, että haluaisi lähteä pois venevajasta, ja siitä lapset uskalsivat päätellä, että miehet eivät tosiaan olleet enää lähistöllä.

”Okei”, Leo sanoi hitaasti, eikä vieläkään uskaltanut puhua ihan tavallisella äänenvoimakkuudella, ”mitä ihmettä tuo oikein oli olevinaan?”


”Kuulostivatko ne miehet teistä tutuilta?” Pauli kysyi. ”Koska minä voisin vaikka vannoa, etten ole ikinä kuullut heidän ääntään.”

Kaikki pudistelivat päätään. ”Kumpikaan heistä ei ainakaan ollut Carlton”, Anne sanoi, ja muut joutuivat olemaan samaa mieltä.

”Mutta ei se silti tarkoita, että Carlton ei olisi mukana siinä, mitä ikinä ne miehet olivatkaan tekemässä”, Dick huomautti. ”Ja mitä ihmettä he oikein olivat täällä tekemässä?”

”Minusta tuntuu, että he toivat tänne jotain tavaraa”, Leo sanoi. ”Johonkin he sen veivät.”

”He painoivat jostain, missä oli airot tiellä”, Anne sanoi heti. Hänen äänensä kuulosti hieman pelokkaalta, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta hänen ilmeensä oli päättäväinen. ”Heidän on täytynyt viedä ne tavarat tänne näiden isojen hyllyjen luo”, hän sanoi ja käveli venevajan takaseinälle ja osoitti hyllyillä lepääviä ikivanhoja airoja. ”Mutta ei täällä näy mitään uutta.”

”Anne on varmasti oikeassa”, Pauli sanoi ja käveli hänkin takaseinustalle. ”Tim, tule etsimään ne tavarat!”

Tim juoksi emäntänsä luo häntä vipattaen, ja kun Pauli osoitti suuria hyllyjä, Tim nuuski niitä hetken, mutta asettui pian istumaan Paulin viereen. Siellä ei selvästikään ollut mitään löydettävää.

”Mitä luulette, pitäisikö meidän yrittää ottaa selvää tästä?” Dick kysyi.

”Totta kai!” Pauli huudahti.

”Oletteko te huomanneet, kuinka paljon kello on?” Anne kysyi. ”Meidän pitäisi lähteä takaisin, olisi pitänyt jo kauan sitten. Vaikka lähtisimme nyt heti, emme luultavasti silti ehtisi perille ennen pimeän tuloa.”

”Anne on oikeassa”, Leo sanoi hitaasti. ”Mutta minusta myös Pauli on oikeassa. Miten me voisimme vain jättää selvittämättä, mitä ne miehet täällä tekivät? Selvästikään he eivät olleet vain viattomalla pilkkiretkellä. Olen ihan varma, että he liittyvät jollain lailla siihen, että maatilalta on viety tavaraa. Ja heillä ihan varmasti oli jotain tavaraa mukanaan, mutta koska sitä ei näy missään, täällä on pakko olla joku salaluukku.”

”Ennemminkin salakäytävä, päätellen siitä, kuinka kauan se toinen mies oli poissa”, Dick huomautti.

”Minusta meillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin etsiä se, sillä vaikka lähtisimme nyt heti takaisin kohti mökkiä, pimeä varmasti ehtisi laskeutua, kun olisimme matkalla”, Pauli totesi.

Niinpä he päättivät ryhtyä etsimään paikkaa, johon miehet olivat piilottaneet jotakin. Anne ei ollut lainkaan tyytyväinen päätökseen ja yrittikin saada muita muuttamaan mieltään, mutta lopulta Leo huomautti, että mikäli Anne vain hidastaisi heitä, he eivät ainakaan ehtisi valoisalla takaisin mökkiin. Huokaisten Anne ryhtyi auttamaan muita tutkimaan seinää ja hyllyjä, joita he olivat jo aiemmin tuloksetta tutkineet.

”Täällä ei näe mitään”, Leo tuskasteli hetken kuluttua yrittäessään tihrustaa toiseksi alimman hyllyn perälle.

”Hetki, minä valaisen taskulampulla”, Dick sanoi.

”Tiedättekö, minkä takia täällä ei näe”, Anne huomautti kuivasti ja osoitti ulos järvelle. ”Ulkona hämärtyy jo.”

Vasta silloin muut tajusivat katsoa ulos, ja heidän oli todettava, että Anne oli oikeassa. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö ulkona olisi hämärtynyt huomattavasti, minkä he olivat oppineet tarkoittavan sitä, että hetkenä minä hyvänsä ulkona olisi niin pimeää, ettei he eivät näkisi edes omaa kättään.

”Meidän on aivan pakko löytää se salakäytävä”, Pauli sanoi.

”Mistä tiedät, että täällä edes on salakäytävä?” Anne kysyi epätoivoisella äänellä.

”Siitä, että miehet piilottivat jotain johonkin, mihin piti mennä sisälle ja mihin meneminen kesti kauan”, Pauli sanoi. ”Se ei voi olla mikään muu kuin salakäytävä.”

”Mutta et sinä voi olla varma!” Anne intti. ”Miksi meidän piti ylipäätään jäädä tänne, kun olisimme voineet lähteä heti sen jälkeen, kun ne miehetkin lähtivät!”

”Emme me olisi ehtineet edes puolimatkaan, vaikka olisimmekin lähteneet saman tien”, Leo totesi sovittelevasti. ”Melkein parempi, että olemme nyt täällä, kun ainakin tiedämme, missä olemme.”

Vaikka ainakaan Anne ei ollut samaa mieltä Leon kanssa, tilanne oli sellainen kuin se oli, eivätkä he enää mitenkään voineet lähteä pois. He ryhtyivät kaikki viisi etsimään vimmatusti salakäytävän sisäänkäyntiä, joskaan Tim ei ymmärtänyt, mitä etsi, ja oli lähinnä vain tiellä. Anne olisi kovasti halunnut kysyä, mitä he hyötyivät salakäytävästä, kun he eivät voineet tietää lainkaan, mihin se heidät veisi, mutta päätti olla hiljaa.

Salakäytävää vain ei löytynyt millään. Lapset valaisivat takaseinää joka puolelta, mutta kaikkialla oli vain epätasaista puuseinää. Ylhäällä katonrajassa kiersi koristekaiverruksia, mutta ne olivat niin korkealla, että sinne he eivät olisi mitenkään ylettäneet – eivätkä varmasti myöskään ne vajassa käyneet miehet. Lopulta lapset päättivät lähestyä asiaa toisin.

”Okei, he puhuivat airojen olevan tiellä, vai mitä”, Dick sanoi. ”Ja sitten he painoivat jotain. Joten mitä jos vain painamme jokaista mahdollista kohtaa airojen lähistöllä? Täällä ei kuitenkaan selvästi missään näy mitään.”

Se oli paras idea, joka heillä oli ollut kahteenkymmeneen minuuttiin, ja niinpä Dickin ehdotukseen suostuttiin epäröimättä. Dick näytti taskulampullaan valoa, ja kaikki muut painoivat jokaista mahdollista kohtaa seinässä ja hyllyissä airojen lähistöllä. Työ oli turhauttavaa, sillä mitään ei tapahtunut, he vain painelivat puisia asioita. Kunnes sitten yhtäkkiä, kun Pauli, joka oli polvillaan lattialla ylettääkseen alimman hyllyn takaiseen seinään, painoi puuseinää aivan hyllyn alapuolella, ja siitä kuului narahdus.

”Kuulitteko tekin sen?” Pauli kysyi innoissaan. ”Voisin vaikka vannoa, että tämä antoi vähän periksi.”

”Työnnä lisää!” Leo yllytti.

Pauli työnsi, mutta mitään ei enää tapahtunut. Hän kuitenkin sanoi, että seinä oli ihan varmasti antanut hieman periksi, siihen oli tullut jonkinlainen aukko. Leo pudottautui polvilleen Paulin viereen ja koetti itse seinää.

”Kyllä, Pauli on oikeassa, tässä on pieni kolo!” Leo huudahti. Sen jälkeen hän yritti itse työntää seinää kaikin voimin, ja kuinka ollakaan, hän sai kolon syvenemään niin paljon, että sinne saattoi laittaa kämmenen sisään.

[Nyyhti]

Luku 15


”Mutta missä se salakäytävä on?” Dick kysyi ihmeissään. ”Onko siellä joku ovi?”

Leo nousi ähkäisten seisomaan. Muut kyyristyivät lattialle ja tähyilivät hyllyn takaseinää. Kun sitä osoitti taskulampulla, seinään muodostunut kolo oli selvästi nähtävissä. Sinne mahtui kuitenkin pelkästään kämmen, ei mitään sen suurempaa.

”Minähän sanoin!” Anne huudahti. ”Ei täällä mitään salakäytävää ole! Ne miehet vain heittivät jonkun pienen taskukellon tuonne koloon, ja me olemme etsineet täällä ihan turhaan.”

”Älä nyt, Anne”, Leo sanoi. ”Äänistä päätellen niillä miehillä oli mukana vähän muutakin kuin taskukello. Tämän on pakko olla salakäytävä.”

”Jos tämä paikka ei olisi näin kamalan ahdas, tuota koloa olisi helpompi tutkia”, Dick sanoi huokaisten. Hän konttasi alimmalle hyllylle ja yritti vääntäytyä katsomaan koloa, mutta hänen niskansa osui hyllyn yläreunaan, eikä hän taipunut katsomaan sinne kunnolla. ”Anne”, hän sanoi pujottautuessaan pois, ”mene sinä yrittämään. Olet sen verran pienempi, että saattaisit nähdä enemmän.”

Anne huokaisi, mutta suostui joka tapauksessa yrittämään. Hän kyyristyi hyllylle ja tihrusti seinää, kun Dick näytti hänelle taskulampulla valoa.

”Tässä on tällainen reunus”, Anne sanoi. ”Tästä saa kiinni, vähän kuin sellainen ovenkahva, jossa on aukko eikä ripaa, jos tajuatte.”

Muut eivät olleet aivan varmoja, mistä Anne puhui, mutta sana ovenkahva sai heidät innostumaan.

”Väistä, Anne, minä yritän vetää sitä”, Leo sanoi kiihdyksissään. Hän kumartui ja työnsi kätensä taas koloon. Edellisellä kerralla hän oli yrittänyt vain työntää sitä, mutta nyt hän tajusi, että seinään muodostunut kolo jatkui hieman alemmas, niin että Leo sai kierrettyä sormensa puukappaleen ympärille. Hän veti, ja kaikki henkäisivät, kun leveä kaistale hyllyn takaseinää kääntyi oven lailla auki.

Hyllyn takaseinästä paljastui aukko, joka ei ollut kovinkaan syvä. Toisaalta se ei ollut ihmekään ottaen huomioon, että kukaan ei ollut huomannut venevajasta ulkopuolelta käsin, että sinne ylipäätään mahtuisi jonkinlainen… mikä se sitten olikaan.

”Leo, näetkö sinne sisälle?” Dick kysyi malttamattomana.

”On lian liian pimeää”, Leo vastasi. Hänen äänensä kuulosti tukahtuneelta, sillä hän oli pistänyt päänsä aukkoon. ”Anna taskulamppusi, Dick.”

Dick ojensi sanaakaan sanomatta lampun Leolle, joka valaisi sillä tarkemmin paljastunutta aukkoa. ”Täällä on metalliset tikkaat”, Leo sanoi. ”Ne ovat ihan kiiltävät, varmasti aivan uudet. Pohja on niin syvällä, ettei sitä näy.”

Anne värähti, eikä se johtunut kylmästä, vaikka hänellä kylmä olikin. ”Voi, Leo, ei mennä sinne.”

”Älä viitsi”, Pauli sanoi Annen vierestä. ”Totta kai mennään!”

”Tim ei pääse mitenkään kapuamaan näitä tikkaita”, Leo huomautti. Se sai Paulin puremaan huultaan neuvottomana.

”Minä sanoisin, että käydään nyt ainakin katsomassa, mihin tikkaat vievät”, Dick sanoi. ”Ei meillä tällä hetkellä ole oikein kiire mihinkään, vai mitä? Ulkona on jo pimeää, joten ei auta yhtään, vaikka lähtisimme heti kohti mökkiä.”

”Mutta miten me muka löydämme edes mökin!” Anne huudahti. Häntä alkoi pelottaa hetki hetkeltä yhä enemmän. Ulkona oli lunta ja pakkasta, eikä heillä ollut edes huopia mukanaan, ja he olivat jumissa typerässä venevajassa keskellä ei-mitään.

”Ei nyt keskitytä siihen”, Leo sanoi tiukasti. ”Minä kapuan alas. Odottakaa te täällä.”

Muut odottivat malttamattomina Leoa palamaan. He kävelivät ympyrää pysyäkseen lämpiminä, sillä kun salakäytävän etsinnästä aiheutunut jännitys oli hävinnyt, kylmä alkoi toden teolla hiipiä heidän iholleen. He hyppivät ja kävelivät ja hieroivat käsivarsiaan, ja Anne voivotteli niin paljon, että lopulta muut käskivät hänen olla hiljaa.

Vihdoin Leo palasi. Hän ryömi ähkäisten pois hyllystä maahan ja heitti jotakin suoraan Paulin syliin.

”Mitä ihmettä?” Pauli kysyi.

Leo virnisti. ”Löysin sen alhaalta. Siellä on vaikka mitä muutakin, taatusti varastettua tavaraa. Mutta tajuatteko, mikä tuo on.”

Pauli levitteli vaaleanpunaista kangaskappaletta edessään hämmentyneenä. Se näytti aivan tavalliselta kankaalta, kunhan vain oli todella hailakan vaaleanpunainen ja iso.

”Rouva Penningtonin kadonnut lakana!” Anne hihkaisi. ”Sehän se on, eikö olekin?”

Leo nyökkäsi. ”Pakko olla.”

”Mutta miksi sinä tämän toit ylös?” Pauli kysyi.

”Minä ajattelin, että sen avulla saattaisimme saada kuljetettua Timin alas. Tim mahtuu kyllä hyvin luukusta, ja jos me käärimme sen lakanaan, yksi tai kaksi voi pitää siitä ylhäällä kiinni ja yksi voi tukea alhaalta.”

Pauli mutristi suutaan. ”Kuulostaa tosi hankalalta. Mutta en keksi muutakaan. Ja Leo, oliko siellä salakäytävässä yhtään lämpimämpi kuin täällä?”

”Koska jos ei ollut, me jäädymme kuoliaiksi”, Anne mutisi, mutta kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota.

Leo kohautti olkapäitään. ”En ole ihan varma, kyllä ehkä. Mutta älkää huoliko, vaikutti siltä, että kyseessä on todellakin salakäytävä, joten sen täytyy viedä johonkin. Menemme toisesta päästä ulos ja etsimme käsiimme ihmisiä. Sitten kerromme heille, missä varastetut tavarat ovat.”

Se kuulosti hyvältä suunnitelmalta, ja niinpä he valmistautuivat kaikki menemään käytävään. Tim käärittiin hieman toispuoleisesti lakanaan niin, että Leo saattoi pitää kiinni lakanan lyhyestä päädystä, ja hänen jälkeensä tikkaita laskeutuva Dick lakanan pitkästä päädystä. Kun Pauli vielä meni heidän edellään tukien Timiä vatsasta, laskeutuminen käytävään oli kuin olikin mahdollista – vaikka se tarkoittikin sitä, että vastentahtoinen Anne joutui laskeutumaan ensimmäisenä taskulampun kanssa.

Alhaalla käytävässä oli tunkkaista ja inhottavaa sekä hyvin, hyvin pimeää. Dickin pieni mutta tehokas taskulamppu ei valaissut kuin pikkuriikkisen matkan eteenpäin, ja oli kammottavaa, kun suurin osa ympärillä olevasta tilasta oli täysin näkymättömissä. Jopa Tim, vielä senkin jälkeen kun se oli vapautettu lakanasta, roikotti häntäänsä ja liimautui aivan Pauliin kiinni.

”Tulkaa”, Leo sanoi ja viittoi eteenpäin, ”täältä minä löysin ne kaikki tavarat.”

Viisikko käveli hitaasti eteenpäin Leon osoittamaan suuntaan – toki mikään muu suunta ei olisi ollut edes mahdollinen, sillä kaikkialla muualla oli pelkkää seinää. He olivat selvästikin tulleet käytävään sisään sen päädystä. Käytävän katto oli niin korkealla, että aikuinen mieskin voisi kävellä siellä ongelmitta suorassa, ja käytävä oli riittävän leveä, että siinä olisi mahtunut kävelemään kolme miestä vierekkäin.

Tunnelissa oli kuitenkin onneksi selkeästi lämpimämpi kuin ylhäällä venevajassa. Ilmeisesti se oli niin syvällä maan alla, että pakkanen ei ylettänyt sinne saakka, tai ei ainakaan niin purevana kuin maan pinnalle. Siitä huolimatta kukaan lapsista ei halunnut riisua pois toista villapaitaansa, kun he kävelivät hitaasti eteenpäin. Dickin pienen taskulampun lisäksi vain Paulilla oli lamppu, mutta se valaisi paljon Dickin lamppua huonommin, joten he päättivät pattereita säästääkseen käyttää ainoastaan Dickin lamppua.

He eivät joutuneet kävelemään kovin pitkälle, kun he näkivät tavararöykkiön, josta Leo oli puhunut. He huomasivat heti ensimmäiseksi lapion, sillä se ei tuntunut sopivan yhteen muiden tavaroiden kanssa. Lapio oli toki uusi, mutta muuten aivan tavallisen näköinen. Sen lisäksi kasassa oli joitakin hopeaesineitä, kuten kynttilänjalkoja ja aterinsettejä, ja kohtalaisen kokoinen pino tekstiileitä. Viisikko kumartui lähemmäs tutkimaan niitä – Tim jopa häntäänsä hieman heilauttaen – ja Anne tunnisti ne samanlaisiksi pöytäliinoiksi, joita he olivat käyttäneet vieraillessaan Penningtonien luona ensimmäistä kertaa. Leo viikkasi vaaleanpunaisen lakanan niiden päälle, sillä siitä hän oli sen ottanutkin.

”Voi, katsokaa miten kauniita koruja”, Anne sanoi ja osoitti yhtä kasaa. Siinä oli erilaisia koruja, joita hän hypisteli innoissaan ja jotka näyttivät kalliilta.

”Mitä luulette, onkohan tämä herra Penningtonin kello?” Dick kysyi ja nosti käteensä hienon näköisen taskukellon.

Kukaan ei osannut vastata siihen. He tutkivat tavaroita vielä hieman, mutta muuta mielenkiintoista ei löytynyt, joten he päättivät jatkaa matkaa.

Salakäytävä kulki suhteellisen suoraan, mutta silloin tällöin se teki pieniä mutkia. Vasta noin kymmenen minuutin kävelyn jälkeen Leo tajusi kaivaa esille kompassin, josta he yrittivät edes osapuilleen katsoa, mihin he olivat menossa. Vaikutti siltä, että salakäytävä vei suunnilleen samaan suuntaan kuin missä heidän mökkinsäkin oli, mutta koska he olivat kävelleet aika tavalla ennen kompassin kaivamista esiin, siitä ei voinut olla täysin varma. Salakäytävä oli hyvin tylsä, pelkkää tasaista mustaa ympäriinsä, eikä mitään, mitä katsoa. Jopa Anne alkoi hetken kuluttua kyllästyä kävelyyn eikä jaksanut enää jännittää.

Ja silti salakäytävä vain jatkui. Ja jatkui ja jatkui ja jatkui. Lapset alkoivat toivoa, että he olisivat ottaneet enemmän evästä mukaan, sillä olisi ollut huomattavasti mukavampi kulkea, jos heillä olisi ollut edes jotain muuta tekemistä siinä välissä. Mutta vihdoin ja viimein he näkivät käytävän päättyvän.

”Ei ole totta”, Leo sanoi. ”Tässäkö se nyt on?”

Käytävästä ei ollut erkaantunut yhtäkään sivuhaaraa, ja nyt näytti siltä, että he olivat kävelleet yli tunnin pelkkää tyhjää seinää kohti. Onneksi kuitenkin, kun he pääsivät lähemmäs, Dickin taskulamppu valaisi seinällä roikkuvat tikkaat, jotka eivät vain olleet erottuneet kauemmas.

”Tämä on varmasti samanlainen sisäänkäynti kuin toisessakin päässä”, Dick sanoi. Hän oli juuri päässyt tikkaiden kohdalle ja valaisi nyt lampulla niiden yläpuolelle, missä ei kuitenkaan näkynyt mitään, sillä lampun valo ei ylettänyt sinne asti.

”Minä voin kiivetä”, Leo tarjoutui. ”Saanko lampun?”

Dick ojensi lampun Leolle, joka lähti kapuamaan ylöspäin. Kun hän oli päässyt huipulle asti, hän huikkasi muille: ”Tässä tulee vain katto vastaan, joten luukku ei ole seinässä niin kuin vajalla! Minä yritän valaista tätä… joo, tässä on vain ihan tavallinen luukku, jota pitäisi nostaa. Mutta se ei hievahdakaan!”

[Nyyhti]

Luku 16



Leo yritti ja yritti, mutta vaikka hän työnsi miten, luukku ei osoittanut pienintäkään merkkiä liikkumisesta. Myös kaikki muut kiipesivät vuorollaan yrittämään, ja lopulta Dick ja Leo ahtautuivat tasapainottelemaan tikkaille vierekkäin työntääkseen yhdessä, mutta mitään ei vain tapahtunut. Sen jälkeen he yrittivät huutaa, mutta kun viiteen minuuttiin kukaan ei ollut vastannut, heidän oli pakko luovuttaa.

”Mitä me nyt oikein tehdään?” Anne kysyi. Hän näytti jo vähän hätääntyneeltä. Kun Dick valaisi taskulampulla seinään Annen viereen – jotta ei häikäissyt tätä – kaikki saattoivat nähdä, kuinka Annen hengitys huurusi.

”Ei me tähänkään voida jäädä”, Pauli sanoi huurua katsellen. ”Täällä on ihan liian kylmä.”

Leo nyökkäsi. ”Ei tässä ole kuin yksi vaihtoehto, ja se on palata takaisin. Mietitään sitten tarkemmin.”

Niinpä he lähtivät tarpomaan tunnelia takaisinpäin, ja kaikkien mieli oli todella pahasti maassa. Dick mutisi jotakin ruoasta ja rouva Penningtonin pikkuleivistä, mutta kukaan ei edes viitsinyt vastata hänelle. Tim oli ainoa, joka silloin tällöin näytti iloiselta heilauttaessaan häntäänsä, mutta muutoin kaikki kävelivät surkeina eteenpäin.

”Minun käsiäni palelee”, Anne valitti ja hieroi niitä yhteen.

”Sille ei nyt voi mitään”, Leo vastasi, sillä häntä ärsytti, kun Anne pilasi tunnelmaa vielä entisestäänkin.

He kulkivat koko matkan tunnelin toiseen päähän asti, ja siinä vaiheessa heitä jo toden teolla väsytti. Perillä lapset kiipesivät venevajaan vain todetakseen, että ulkona oli aivan säkkipimeää ja satoi lunta. Jos he lähtisivät siinä säässä ja vielä väsyneinä suunnistamaan mökkiin, he saattaisivat hyvinkin eksyä.

”Mitä tehdään?” Pauli kysyi.

Leo katseli ympärilleen, vaikkei edes tiennyt, mitä etsi. ”En keksi muutakaan keinoa kuin jäädä yöksi tänne.”

”Minne muka!” Anne huudahti.

”Salakäytävään”, Leo sanoi. Hän hypähti pari kertaa paikallaan. ”Siellä on paljon lämpimämpää kuin täällä.”

”Leo on oikeassa”, Dick sanoi. ”Me pärjäämme salakäytävässä tämän yhden yön ihan hyvin. Ne miehet eivät varmastikaan tule tällä säällä enää takaisin.”

”Ai ihan hyvin?” Anne toisti epäuskoisena.

”No ainakin paremmin kuin tuolla lumisateessa”, Dick sanoi.

”Eihän siinä ole mitään järkeä! Mehän saatamme jäätyä kuoliaaksi! Meidän pitää päästä jollain keinolla takaisin mökkiin – tai edes majataloon, tai kenen tahansa luokse lämpimään.”

”Jos lähdemme tällaisessa pimeydessä johonkin, otamme paljon suuremman riskin jäätymisestä”, Leo sanoi. ”Emme voi edes seurata jälkiä, kun sataa lunta. Sitä paitsi ne miehet saattavat olla jossain odottamassa meitä, enkä usko, että haluamme törmätä heihin.”

Anne avasi suunsa ilmeisesti väittääkseen taas vastaan, mutta Dick keskeytti hänet. ”Voit sanoa mitä haluat, Anne, mutta me olemme keskellä seikkailua.”

”Ja vieläpä hurjaa sellaista”, Leo täydensi. ”Meidän on selvitettävä, mitä täällä on meneillään.”

”Ja te voitte sanoa mitä haluatte, mutta minä en pidä seikkailujen tästä vaiheesta laisinkaan!” Anne huudahti ja polki jalkaansa.

”Minusta Leo ja Dick ovat oikeassa. Meidän täytyy jäädä”, Pauli totesi, ja asia oli sillä päätetty. Sitä paitsi se tarkoitti sitä, että surkeasti käytävässä vinkuvaa Timiä ei tarvitsisi vielä hilata ylös, mikä oli helpotus, sillä lapset olivat todella väsyneitä. He sulkivat salakäytävän luukun huolella ja nauttivat siitä tiedosta, että sinne ei tuullut eikä satanut lunta, vaikka kylmä siellä silti oli. Mutta onneksi salakäytävästä löytyi lakanoita ja niitä pöytäliinoja, ja niihin Viisikko käpertyi vieri viereen nukkumaan Timin lämmittäessä heidän jalkojaan.

**

Yö oli hyvin, hyvin kylmä, eikä kukaan muu kuin Tim juuri nukkunut. Pitkän horteisen odotuksen jälkeen Dick vihdoin sanoi matalalla äänellä:

”Kello on viisi. Pitäisikö meidän alkaa lähteä?”

He tiesivät, että viideltä ei todellakaan olisi vielä valoisaa, mutta kaikki kannattivat silti lähtemistä. Sitä paitsi Timin nostamisessa ylös menisi aikaa. He taittelivat kaikki käyttämänsä liinavaatteet siististi takaisin paikoilleen, jotta kukaan ei voisi saada selville, että he olivat olleet salakäytävässä ja nähneet ne.

Timin nostaminen osoittautui vaikeammaksi kuin he olivat odottaneet, koska heidän kätensä olivat niin kohmeessa eivätkä heidän voimansa olleet parhaimmillaan, koska he olivat väsyneitä ja nälkäisiä. Lopulta Annenkin piti osallistua koiran nostamiseen. Tim ressukka ei lainkaan ymmärtänyt, miksi kaikki ähkivät ja puhkivat niin ärsyyntyneinä, mutta se oli mahdollisimman paikoillaan, kun sitä nostettiin ylös, jotta lapset olisivat hieman paremmalla tuulella. Palkinnoksi Tim saikin emännältään oikein suuret kehut, kun se vihdoin pääsi ylös venevajaan saakka. Tim odotti paikoillaan vielä Paulin rapsutusten verran ennen kuin ravisteli itsestään voimakkaasti ulos salakäytävän tunkkaisen hajun ja lähti sitten oikomaan jäseniään raikkaassa talvi-ilmassa.

Ulkona oli edelleen pimeää, mutta lapset eivät millään suostuneet enää odottamaan. Lumisade oli lakannut peitettyään ensin maailman kauniiseen puhtaaseen vaippaan, mutta lapset päättivät vakaasti, että löytäisivät silti mökkiinsä. Heillä oli niin kova nälkä, että he olivat valmiita uhmaamaan tasaisen valkean – tai siinä pimeydessä lähinnä harmaan – maailman eksytysyrityksiä. He kaivoivat kelkkansa esiin ja lähtivät talsimaan.

Reitti ei ollut aivan mahdoton. Lunta ei ollut tullut ihan hirvittävän paljon, joten sieltä täältä he saattoivat yhä löytää vanhoja jälkiään. Tim tuntui olevan täysin varma siitä, mihin heidän tuli mennä: varmasti silläkin oli jo nälkä, ja se halusi päästä takaisin mökkiin, missä tiesi saavansa ruokaa. Tim haukkaili puhdasta lunta janoonsa ja sai kohta lapsetkin tekemään samoin, vaikka heidän äitinsä oli aina kieltänyt heitä syömästä lunta.

Koko Viisikko kiljaisi innosta, kun Dickin taskulamppu yhtäkkiä valaisi hyvin tutunnäköisen mökin heidän edessään.

”Me löysimme sen!” Anne huudahti. Hän nauroi ja lähti juoksemaan. Tim haukahti ja rynnisti hänen vierelleen, ja muutkin lapset kiihdyttivät pian juoksuun. Kelkka pomppi villisti Leon takana.

He eivät olleet ikinä olleet niin iloisia päästessään takaisin mökkiin. Lämpö hulmahti heitä vastaan niin ihanana, että kaikkia nauratti helpotuksesta. Anne haki silti vielä itselleen huovan ja kääriytyi siihen, vaikka hänellä ei enää ollutkaan kylmä. Oli vain niin mahtavaa vihdoin päästä taas lämpimään, turvalliseen mökkiin.

”Nyt laitetaan syötävää!” Leo julisti.

”Ainakin leipää”, Pauli sanoi ja kaiveli kaappia, ”kinkkua, maitoa”, hän jatkoi ja nosteli tarvikkeita kaapista pöydälle, ”pikkuleipiä, mehua, lihapataa…”

”Sekä säilykepersikoita, lihasäilykettä Timille, pikkelssiä”, Dick huuteli säilykepurkkikaapin luota kasatessaan säilykkeitä syliinsä, ”hedelmäsalaattia…”

Anne istui sängyllä huopaan kääriytyneenä silmät ummessa ja hymisi sanoitta.

”Entä munia?” Pauli kysyi puoliksi itsekseen. ”Minulle maistuisi kyllä, mutta en taida jaksaa valmistaa niitä…”

Noin viiden minuutin kuluttua he olivat kasanneet valtavimman aterian, jota edes Viisikko oli koskaan syönyt. Kun he istuivat pöydän ääressä – Anne edelleen kietoutuneena huopaansa – he puhuivat pelkästään ruuasta. Siitä, kuinka ruoka lämmitti ihanasti sisältäpäin ja siitä, miten kauan sitten he olivat viimeksi kunnolla syöneet, ja kuinka monta annosta enemmän he voisivat vielä syödä.

Kun kaikki olivat vihdoin niin täynnä, että olivat aivan ratkeamispisteessä ja tunsivat olonsa hyvin raukeiksi, he taistelivat unta vastaan ja miettivät, mitä ihmettä oikein tekisivät tilanteelleen. Sillä jotain heidän täytyisi tehdä. Heidän olisi selvitettävä syyllinen, sillä muuten kukaan ei ikinä uskoisi heitä.

[Aqualiljo]

Uusi lukija ilmoittautuu!
Tämä on ollut aivan mahtavaa luettavaa ja olet saanut Viisikosta aidon oloisen: seikkailua, ruokaa ja yhdessä olemista! Ja tietenkin aitoja yksityiskohtia (Paula/Pauli haluaisi itseään kutsuttavan Pauliksi, Anne vastustelee seikkailua ja Leo on vastuuntuntoinen vanhimmainen). Ne pikkuleivät kuulostavat herkullisilta ja lukiessa tulee melkein itsellekin välillä nälkä.. Myös se oli mielenkiintoista, että tällä kertaa Viisikkoa epäillään syyllisiksi.
Enid Blytonin kirjat olivat tärkeä osa lapsuuttani ja Viisikot ensimmäisiä "oikeita" kirjoja, joita luin ja oli hauska törmätä täällä tällaiseen aiheeseen!  Olen valmis lukemaan lukuja aivan niin nopeasti kuin niitä tänne laitat, mutta eiköhän minulta hieman kärsivällisyyttäkin löydy! Kunhan vain lupaat paljastaa syyllisen sitten lopussa!
Tämäpä jäi jännittävään paikkaan ja odotan jatkoa innolla! Ja suuret kiitokset piristävästä lukemisesta tälle illalle! <3

[Nyyhti]

Aqualiljo, jeee uusi lukija, ihanaa! Aivan ihanaa kuulla, että Viisikko on vaikuttanut aidon tuntuiselta. Minulla myös Viisikot olivat ensimmäisiä oikeita kirjoja, ja niitä sitten luinkin käytännössä koko ala-asteen Bwahahaa ehkäpä jätänkin syyllisen paljastamatta (No en sentään ) Paljon kiitoksia kommentistasi!



Luku 17


”Okei, otetaanpas pieni kertaus”, Leo sanoi johtajamaisella äänellä. ”Mitä kaikkea me nyt olemme saaneet selville?”

Pauli tuhahti. ”No että Carlton – ”

”Ei vaan ihan puolueettomasti”, Leo keskeytti.

”Mutta minä tiedän, että Carlton on kaiken takana!” Pauli sanoi kiivastuen. ”Sitä on ihan turha yrittää lähteä kiistämään, siihen on ihan puolueettomat syyt, jos kerran haluat ajatella asiaa niin.”

”Minusta Leon idea on hyvä”, Dick sanoi. ”Näemmepähän sitten ainakin, että kaikki todisteet viittaavat häneen.”

”No hyvä on”, Pauli sanoi ja nojasi taaksepäin tuolissaan.

”Okei”, Leo sanoi, kun kukaan muu ei sanonut mitään. ”Aloitetaan siis vaikka siitä, että kun menimme venevajalle, Carlton tuli meitä vastaan ja kielsi meitä enää menemästä sinne, koska hän väitti, että se on vaarallista. Ja sitten, kun olimme sillä inhottavalla lounaalla majatalossa, herra Carlton ei ollut paikalla ollenkaan.”

”Niin ja sitten löysimme kakkulapion venevajasta”, Anne sanoi, ”jossa Carlton on varmasti käynyt, koska hän tuli meitä vastaan. Hänen piti myös hakea rouva Penningtonille kylästä ruokaa, ja hän oli ainoa, joka oli poistunut majatalosta, mutta hän toi vain pienen osan siitä, mitä rouva Pennington oli pyytänyt.”

”Toisin sanoen Carlton varasti tavaroita, piilotti kakkulapion ja muut jutut venevajaan ja kävi jollakin konstilla ostamassa vain vähän ruokaa silloin”, Pauli totesi.

”Niin mutta…” Anne sanoi, ja kaikki kääntyivät katsomaan häntä.

”Mutta mitä?”

”Mutta miten hän on voinut käydä silloin kylässä ostoksilla, jos kerran meni venevajaan, sillä bussi kulkee vain kerran päivässä? Jos hän ehti bussiin, hän ei ehtinyt venevajalle, ja hän ei olisi saanut tuotua sitäkään vähää ruokaa, jos ei olisi ehtinyt bussiin.”

Kaikki olivat hiljaa. Tim huokaisi syvään ja venytti itsensä oikein pitkäksi kerrossängyn alapedille, josta se oli löytänyt sopivan lämpimän ja pehmeän nukkumapaikan.

”Tuohon täytyy olla joku selitys”, Pauli sanoi. ”Ehkä Carltonilla on jossain auto piilossa.”

Siihen heidän oli tyytyminen, sillä kukaan ei keksinyt mitään uskottavampaakaan. Carltonin jälkeen he puhuivat vielä ristikuvioisista kengänjäljistä sekä niistä kahdesta miehestä, jotka olivat piilottaneet tavaraa venevajaan, mutta he eivät keksineet niistä mitään uutta johtolankaa, jonka perusteella lähteä pohtimaan syyllistä ja erityisesti todisteita syyllisyydestä.

”Yksi vaihtoehto tietysti olisi, että pyydämme jonkun kylältä käymään venevajassa katsomassa niitä kengänjälkiä, ja sen jälkeen voitaisiin etsiä, kenellä tilalla on sellaiset jäljet”, Dick ehdotti.

”Mutta vaikka me näyttäisimme heille salakäytävän, mikään ei todistaisi sitä, että juuri kengänjälkien omistaja on ollut se henkilö, joka on piilottanut käytävään kaikki tavarat”, Leo totesi apeasti.

”Miten niin?” Pauli kysyi.

”No”, Leo vastasi, ”olemmehan mekin käyneet siellä, ja sieltä löytyy meidän jalanjälkiämme. Varmasti rouva ja herra Pennington tässä vaiheessa olisivat ennemminkin sitä mieltä, että me olemme piilottaneet tavarat.”

”Mutta mitä me sitten oikein voimme tehdä?” Anne kysyi. ”Meidän pitäisi vain mennä näyttämään heille, että olemme löytäneet varastetut tavarat, mutta sitten he luulevat, että olemme itse varkaitakin!”

Kukaan ei osannut vastata siihen. Jollain keinolla heidän olisi saatava oikeat varkaat kiikkiin. Samalla kun he yrittivät miettiä päänsä puhki, miten se tehtäisiin, tuuli vinkui ulkona ja helisytti hieman ikkunoita. Se sai Annen raottamaan verhoa, ja kaikki henkäisivät. Myrsky oli totisesti alkanut: lumi kieppui sakeana sumuna ympäriinsä, ja vaikka oli päivä, ulos ei nähnyt käytännössä lainkaan.

”Tiedättekö mitä”, Dick sanoi matalalla äänellä. ”Jos minä olisin varas, jonka varkaudet olisi huomattu, juuri nyt minä kuljettaisin saaliini pois ja lähtisin lätkimään. Kukaan ei odottaisi sitä tässä säässä, eikä kukaan taatusti lähtisi seuraamaan.”

Kaikki olivat hiljaa niin pitkään, että Dick kääntyi katsomaan heitä haastavasti. ”Se kävisi varmasti järkeen!” hän sanoi.

”Niin”, Leo sanoi hiljaa, ”nimenomaan.”

”Häh?”

”Se nimenomaan kävisi järkeen”, Leo sanoi, ”jopa niin paljon, että minä uskon, että olet taatusti oikeassa. Nyt jos koskaan varkaiden kannattaisi toimia, ja heitä ei saataisi ikinä kiinni.”

”Lumipyry peittäisi kaikki mahdolliset jäljetkin”, Pauli sanoi.

”Ja kukaan ei ikinä saisi takaisin tavaroita, jotka heiltä on viety”, Anne sanoi hiljaa ajatellen sitä suurta arvotavarakasaa ja kauniita koruja, jotka oli nähnyt tunnelissa.

”Meidän on tehtävä jotain”, Leo sanoi. ”Meidän täytyy jotenkin voida selvittää, kuka on oikea varas. Ja vaikka saisimmekin syyt niskoillemme, me emme voi antaa varkaiden viedä saalista pois ilman, että edes yritämme kertoa, missä se on.”

”Olen samaa mieltä”, Pauli sanoi.

”Mutta mitä me voimme tehdä?” Anne kysyi.

Leon ilme oli päättäväinen. ”Meidän täytyy mennä maatilalle. Se on ainoa vaihtoehto. Koska jos Carlton on syyllinen, hän ei taatusti ole tilalla nyt – vaan hän on siirtämässä saalista muualle. Sitä paitsi juuri tilalaisilta on viety paljon tavaraa, joten meidän on kerrottava heille, missä tavarat ovat.”

Dick nyökkäsi kasvoillaan aivan yhtä vakava ilme kuin Leollakin. ”Kyllä, olen samaa mieltä.”

”Mutta ei tuonne ulos voi nyt mennä!” Anne huudahti kauhistuneena.

”Odottakaa te tytöt täällä”, Leo sanoi tuimana.

”Mitä!” Pauli huudahti. ”En varmasti jää tänne!”

”Kylläpäs jäät”, Leo sanoi niin lopullisen kuuloisesti, että Pauli veti suunsa tiukaksi viivaksi ja alkoi mököttää. ”Minä ja Dick lähdemme kahdestaan. Tuolla on ihan liian vaarallista yrittää suunnistaa, jotta te voisitte tulla mukaan. Ja entä jos Carlton olisikin maatilalla? Silloin me saisimme syyt niskoillemme, mutta te sentään välttyisitte siltä.”

Pauli oli pitkään hiljaa kasvoillaan murjotusilmeensä.

”Lisäksi jonkun täytyy jäädä tännekin”, Dick sanoi. ”Jos Carlton ei ole vielä lähtenyt maatilalta venevajalle, hän luultavasti tulee tätä kautta, niin ainakin viimeksi. Hän tulee epäluuloiseksi, jos mökissä ei ole ketään, mutta lisäksi on hyvä, jos joku näkee hänen menevän ohi – silloin meillä on todisteita siitä, että se on juuri hän.”

Annea puistatti, mutta Pauli näytti tyytyvän tähän perusteeseen, sillä hän sanoi: ”Otattehan sentään Timin mukaan?”

”Totta kai. Meidän on pakko selvittää, onko hän varas. Emmekä voi antaa hänen tai kenenkään muun viedä arvotavaroita kokonaan pois ilman, että edes yritämme estää sen”, Leo sanoi.

”Mutta vaikka hän olisikin varas, se ei selitä sitä, miksi kukaan varastaisi liinavaatteita!” Dick puuskahti.

”Ehkä se on hämäystä?” Anne ehdotti. ”Sillä tavoin hän on yrittänyt saada kaikki luulemaan meitä – lapsia – varkaiksi.”

”Hei, Annen idea on hyvä!” Pauli huudahti. ”Carltonhan vihaa meitä. Hän on taatusti ollut innoissaan tajutessaan, että voi tehdä meistä syntipukit. Eihän kukaan usko, että oikeat varkaat vievät myös lakanoita ja pöytäliinoja. Kaikki luulevat, että se on vain jotain huonoa pilaa!”

”Oli mitä oli”, Leo sanoi, ”me lähdemme nyt ottamaan siitä selvää. Tule, Dick, otetaan kompassi, taskulamput ja varaparistot, ja lähdetään selvittämään tämä juttu!”

[Nyyhti]

Luku 18


Kun Leo, Dick ja Tim astuivat ulos, heille tuli harvinaisen selväksi, miksi koko liikenne oli pysäytetty. Lumipyry tuntui etsiytyvän tahallaan heidän vaatteidensa alle ja läiskivän heitä naamaan. Jopa Tim liiskasi korvat päälaelleen eikä ottanut yhtä ainoaa juoksuaskelta; päinvastoin se yritti parhaansa mukaan kulkea joko Leon tai Dickin takana välttyäkseen edes osalta tuiskusta.

”Vasemmalle tästä, eikö niin?” Dick huusi – hänen oli pakko huutaa tuulen ärjynnän yli.

”Tästäkö jo?” Leo huusi takaisin. Hän yritti valaista taskulampullaan ympärilleen. ”Minä luulisin, että pitää kävellä vielä vähän eteenpäin!”

”Oletko varma?”

”En!”

”Pahus! En minäkään. Suuntavaisto katoaa täällä kokonaan…”

”Vuh!” Tim sanoi. Pojat olivat kävelleet vähän eteenpäin, mutta Tim ei ollutkaan tullut heidän perässään. Se kökötti parin metrin päässä paikoillaan ja haukahti uudestaan.

”Luulen, että Timin mielestä meidän pitää kääntyä tuosta”, Leo sanoi.

”Minähän sanoin, että siitä vasemmalle!”

Leo tuhahti, mutta Dick ei onneksi kuullut sitä. He tarpoivat Timin luokse ja kääntyivät siitä, jolloin Tim seurasi heitä jälleen.

”Onneksi otimme sen mukaan”, Leo sanoi.

”Niinpä! Muuten olisimme voineet eksyä jo heti alkumetreillä.”

Kun he kävelivät, he tajusivat pian olevansa oikealla reitillä, sillä vaikka lumisade oli sotkenut kaikki näkyvät jäljet, he saattoivat tuntea allaan olevan polun. Harmi vain, että sitä ei mitenkään voinut löytää ennen kuin sillä oli jo, joten pari kertaa he meinasivat kulkea joka tapauksessa harhaan. Onneksi Tim paimensi heidät aina takaisin.

Sitten Tim alkoi kuitenkin haukkua, vaikka pojat tunsivat, että olivat polulla.

”Mitä nyt?” Dick kysyi. Leo yritti valaista ympäristöä taskulampulla, mutta mitään muuta ei näkynyt kuin villinä pyörivää lunta. Tim alkoi murista, ja Leo ja Dick astuivat lähemmäs toisiaan. Tim tuijotti suoraan eteensä, joten sinne pojatkin katsoivat, mutta eivät nähneet mitään.

Sitten Tim ratkesi haukkumaan, eikä se todellakaan ollut ystävällinen haukku. Leo ja Dick heiluttelivat epätoivoisina taskulamppujaan, mutta sää oli kerta kaikkiaan niin huono, että he eivät nähneet tarpeeksi. Tim hypähteli vähän paikoillaan ja haukkui yhä villimmin, ja silloin he erottivat tumman hahmon: joku käveli suoraan Timiä kohti.

Samassa Leo tunsi ympärillään paksun käsivarren, ja nahkahansikas puristui hänen suunsa päälle. Hän yritti kääntää päätään, venkoilla otteesta ja huutaa, mutta ote oli aivan liian tiukka.

”Mit– ” Dick sanoi hämmentyneenä kääntyen ympäri, ja kun hän näki Leon, hän älähti kauhuissaan ja yritti rynnätä veljensä avuksi. Leo koetti potkia vangitsijaansa, mutta epäonnistui surkeasti – ja sitten jostain ilmestyi toinen tumma hahmo ja nappasi Dickin kiinni. Leo yritti purra nahkahansikkaan verhoamaa kättä, mutta ilmeisesti hansikas oli liian paksu, sillä pureminen ei hyödyttänyt mitään.

Hän ihmetteli, mihin Tim oli jäänyt – haukku oli ilmeisesti jossain vaiheessa loppunut – mutta ei voinut kääntyä katsomaan, koska juuri silloin hänen vangitsijansa päätti kääntyä ympäri ja veti hänet mukanaan.

”Rakki on hoideltu”, huusi ääni vähän matkan päästä. Leo ei ollut aivan varma, mutta uskoi, että kyseessä oli yksi niistä venevajalla olleista miehistä. Häntä hirvitti: mitä Timille oikein oli tehty?

”Hyvä”, urahti hänen vangitsijansa. Se ääni kuului epäilemättä toiselle venevajalla olleelle. ”Sitten mennään. Älkää vastustelko, ipanat, tai teille käy todella huonosti.”

**

Pauli ja Anne istuivat pöydän ääressä ja yrittivät pelata korttia. He vilkuilivat jatkuvasti ikkunasta ulos ja unohtivat, kumman vuoro oli ja mitä he ylipäätään pelasivat. Lisäksi Anne muistutteli jatkuvasti, kuinka pelottavaa kaikki oli, varsinkin kun pojat sekä Tim olivat lähteneet myrskyyn.

”Hyvin he pärjäävät”, Pauli vakuutteli kyllästyneenä.

”Mutta entä jos he eksyvät!”

”Eivät he eksy. Heillä on kompassi ja Tim.”

”Mutta entä sitten me: mitä jos Carlton päättääkin tulla tänne!”

”Kyllä me pärjäämme. Se on sinun vuorosi.”

”Eikä ole.”

Pauli huokaisi ja selitti, mitä pelissä oli aiemmin tapahtunut, jotta Anne muistaisi että kyllä, se tosiaankin oli hänen vuoronsa. Sen jälkeen peli jatkui kerrankin keskeytyksettä hetken – tarkemmin sanottuna noin viisi minuuttia – kunnes yhtäkkiä ulkoa kuului kummallista rapisevaa ääntä. Sekä Anne että Pauli hätkähtivät ja katsoivat toisiaan kauhuissaan. Aivan kuin joku pyrkisi mökkiin sisälle.

Pauli nojautui eteenpäin raottaakseen verhoja, mutta Anne tarrasi hänen käteensä ja pudisti kiivaasti päätään. Pauli nielaisi, mutta ravisti sitten Annen käden irti ja siirsi verhoa hieman syrjään. Anne ei uskaltanut katsoa, mitä ulkona näkyi, mutta Pauli kurtisti kulmiaan ja nojautui lähemmäs ikkunaa. Sitten hän yhtäkkiä ponkaisi seisomaan ja rynnisti kohti ovea.

”Mitä nyt?” Anne kysyi. ”Miksi menet sinne?”

”Se on Tim!” Pauli huusi ja avasi oven. ”Tim! Mitä sinä täällä teet?”

Koira oli aivan luminen, mutta astui vain sisälle eikä ravistellut itseään kuten yleensä. Pauli sulki oven Timin perässä, ja koira kellahti lattialle makaamaan ja vinkaisi.

”Sille on sattunut jotain!” Pauli huusi kauhuissaan. Hän puisteli Timin turkista pois pahimpia lumia, ja Anne riensi hänen avukseen. Tim vain makasi paikoillaan ja antoi heidän tehdä sen. Sitten Pauli pääsi Timin päähän asti ja kiljaisi säikähdyksestä.

”Katso, Anne!” hän huusi ja osoitti. Timillä oli päässä haava, josta ei onneksi vuotanut enää verta, mutta joka oli taatusti kipeä.

”Voi ei!” Anne huusi ja silitti lempeästi Timiä. Hän nyyhkäisi pari kertaa. ”Mitä Leolle ja Dickille on tapahtunut?”

”Kuka on voinut tehdä tämän? Kuka voi olla näin hirvittävä ihminen! Minun on saatava se selville!”

”Leolle ja Dickille on varmasti myös tapahtunut jotain…”

”Meidän on pakko lähteä heidän peräänsä.”

Anne huokaisi ja pyyhki kyyneleitään. ”Niin on.”

[Marzzuu]

Jänittääääää tietää kuka on tuon kaiken takana...
Nominal, oot kyllä aika reilu jos et paljasta tarinan "pääpukaria"
(sorry, en voinu vastustaa kiusausta jatkaa wanhaa vitsiä)

[Nyyhti]

Marzzuu ihanaa, että kommentoit! Muuten en olisi taaskaan muistanut jatkaa tätä, hupsiiiiis Toivottavasti pahikseni ei ole tosi ennalta arvattava tai huono, apua Vanhat vitsit ei haittaa yhtään XD Ja kiitos kommentista!




Luku 19


”Missä me oikein olemme?” Leo huusi. ”Päästäkää meidät pois!”

”Te ette voi vain jättää meitä tänne!” Dick huusi ja takoi paksua ovea. He olivat pimeässä pienessä huoneessa, jossa haisi lehmiltä, mutta se oli aivan liian pieni ollakseen navetta. Luultavasti se oli jonkinlainen varasto, jossa oli erittäin paksu ovi ja ovessa todella iso jykevä lukko.

”Turha teidän on huutaa!” huusi mies oven toiselta puolelta. ”Täällä ei ole ketään muuta kuin me!”

Leo ja Dick huusivat silti vielä hetken ja hakkasivat ovea. Sitten Dick jatkoi metelöimistä, ja sillä aikaa Leo tunnusteli tietään ympäri huonetta, jossa he olivat, toiveenaan löytää pakotie. Hän ei kuitenkaan saanut aikaan muuta kuin kipeän mustelman polveen kompastuessaan jonkinlaiseen rehusäkkiin. Huoneessa ei ollut edes ikkunaa.

Kun Leo oli saanut tutkimuskierroksensa loppuun, Dick sanoi, ettei jaksanut enää yrittää huutaa.

”Selvä”, Leo sanoi ja huokaisi. ”Ei se haittaa. Tuskin siitä on hyötyä.”

Niinpä he vain istuivat vieretysten selät seinää vasten ja miettivät, mitä oikein voisivat tehdä. Kumpikaan ei keksinyt mitään. He yrittivät kuunnella, mitä oven toisella puolella tapahtui, mutta he pystyivät erottamaan vain sen, että miehet puhuivat – sanoista ei ollut toivoakaan saada selvää.

Äkkiä ovi työnnettiin auki, ja taskulampun kapea valokeila valaisi huonetta. Leo ja Dick yrittivät saada huoneesta mahdollisimman hyvän kuvan voidakseen ehkä paeta sieltä, mutta he näkivät vain vankkoja seiniä ja rehusäkkejä. Oviaukko oli täysin tukossa, eivätkä he erottaneet sen tukkivien miesten kasvoja, sillä oven toisellakin puolella oli pimeää. Kaksi miestä tuli kuitenkin sisälle. He nappasivat Leon ja Dickin jälleen raudanlujaan otteeseensa ja raahasivat pojat huoneen toiselle puolelle. Toinen miehistä valaisi lattiaa, joka aluksi näytti pelkältä lattialta, kunnes mies tarttui jonkinlaiseen ripaan. Leo henkäisi terävästi, kun hän tajusi, että lattiassa olikin luukku. Samassa pojat oli kuitenkin tyrkätty luukusta alas, pakotettu laskeutumaan tikkaita. Heitä osoitettiin taskulampulla, ja Dick huudahti, kun jotain tummaa lensi suoraan häntä päin, mutta se jokin oli onneksi pehmeä ja tömähti vaimeasti lattialle. Heidän peräänsä heitettiin vielä toinen samanlainen jokin, ja sitten luukku paiskattiin kiinni. Oli sysipimeää. Ehkä juuri siksi pojat erottivat äänet tavallista paremmin: oli varmaa, että luukun päälle raahattiin jotain painavaa.

”Mitä nyt?” Dick kysyi. He olivat päässeet tikkaiden alapäähän, missä oli tasaista.

”Mitä ne miehet heittivät meille?”

”En tiedä, mutta jossain täällä ne ovat.”

Miehet olivat ottaneet heiltä taskulamput pois heti ensimmäiseksi, joten pojat joutuivat kopeloimaan ympärilleen löytääkseen miesten heittämät esineet. Onneksi he olivat kuitenkin kapeassa tilassa, joten esineet eivät olleet lentäneet pitkälle. Kyseessä oli kaksi pitkulaista pehmeää pakettia.

”Nämä taitavat olla makuupusseja”, Leo sanoi hetken kuluttua.

”Niinpä tietenkin!”

”Miten niin tietenkin?”

”Etkö ole huomannut, kuinka kylmä täällä on? Me jäädymme tänne, jos meillä ei ole mitään lämmikettä. Tuskin nuo sentään haluavat meitä tappaa.”

”Aivan”, Leo sanoi. ”No, se on toisaalta ihan positiivista – siis että he yrittävät pitää meidät hengissä.”

Dick naurahti kuivasti. ”Mitäs nyt?” hän kysyi.

Leo kohautti olkapäitään tajuamatta, ettei Dick tietenkään pystynyt näkemään sitä. He olivat hetken hiljaa. Maa oli sen verran kylmä, että heidän ei tehnyt mieli käydä istumaan, joten sen sijaan he seisoivat ja puristivat makuupusseja käsissään. Sitten äkkiä Dick päästi hassun ”ha”-äänen ja sanoi:

”Kuule, minä tiedän, missä me olemme.”

**

”Luuletko, että Tim pärjää yksin?” Anne kysyi. Hän valaisi maisemaa taskulampullaan ja yritti puhua mistä tahansa muusta kuin siitä, kuinka samalta kaikkialla näytti ja kuinka hirvittävältä myrsky tuntui.

”Kyllä”, Pauli vakuutti. ”Se ymmärtää, mitä ’odota’ tarkoittaa. Sitä paitsi se voi puolustaa mökkiä, jos Carlton yrittää sinne. Enemmän siitä siellä on hyötyä kuin täällä: ei se olisi tuollaisen haavan kanssa voinut kävellä.”

”Niin. Olet ihan oikeassa. Minne me tästä menemme?”

Pauli valaisi taskulampulla heidän ympärilleen samalla, kun Anne yritti kietoa kaulahuivia paremmin paikoilleen. Joka puolella oli pelkkää valkoista: maassa, taivaalla, heidän ympärillään. Kunpa heillä vain olisi ollut toinenkin kompassi! Jos he katsoivat oikein tarkkaan, he saattoivat erottaa paikkoja, joissa ainakin joskus oli ollut jalanjälkiä. Sellaista paikkaa Pauli nyt osoitti. ”Tännepäin”, hän sanoi, ja he jatkoivat matkaa.

He kävelivät ikuisuuden, eikä maisema muuttunut lainkaan. Tuuli puhalsi samalla tavalla, kaikkialla oli edelleenkin pelkkää valkoista. Anne varmisteli vähän väliä, että hänellä oli varmasti taskussaan varaparistot. He olivat myös pakanneet reppuun evästä ja kaksi huopaa, koska eivät lainkaan tienneet, mitä heitä odottaisi, kun he löytäisivät pojat. Jos maassa ei olisi ollut nähtävissä vanhoja, suureksi osaksi lumen peittämiä jälkiä, tytöt olisivat kääntyneet ympäri jo kauan sitten. Koska jäljet kuitenkin olivat siinä, heidän oli pakko olla oikeassa suunnassa, ja niinpä he vain jatkoivat.

”Miten matka voi tuntua näin pitkältä?” Anne kysyi.

”Se johtuu varmasti tästä myrskystä.”

”Siltikin!”

”Niin, no, sittenhän on sekin vaihtoehto, että pojat eivät lähteneetkään oikeaan suuntaan…”

”Mutta heillähän oli Tim.”

Pauli nyökkäsi, mutta ei vastannut mitään. He kävelivät eteenpäin. Eteenpäin. Eteenpäin. Vielä eteenpäin. Ja sitten yhtäkkiä he näkivät jotain. Jokin suuri ja tumma hahmo kohosi heidän edessään; epäilemättä jonkinlainen rakennus.

”Sen on pakko olla maatila!” Anne hihkaisi.

”Ei”, Pauli sanoi hitaasti. ”Ei se voi olla… katso sitä… Emme me koskaan tulleet maatilalle niin, että se olisi näyttänyt tuolta.”

”Mikä muukaan se voisi olla? Meidän on täytynyt tulla jotain toista kautta.”

”Ei”, Pauli sanoi ja nielaisi. Hän kuulosti pelokkaalta. ”Ei tämä ole maatila. Tämä on venevaja. Meidän on täytynyt seurata vääriä jälkiä.”

[Nyyhti]

A/N: Laitetaanpas melkein heti seuraavakin luku, kun nämä ovat niin lyhyitä




Luku 20



”Et voi olla tosissasi”, Anne sanoi äänellä, joka oli lähes hysteerinen.

”Se on pakko olla! Tule, mennään sinne sisään.”

”Miksi ihmeessä?”

”Toinen vaihtoehto on kääntyä ympäri ja lähteä seuraamaan samoja jälkiä lumimyrskyssä takaisin mökkiin.”

”Okei”, Anne sanoi. ”Mennään siis venevajaan. Voimme syödä siellä eväitä ja miettiä, mitä oikein teemme. Pakkohan meidän on pojat jostain löytää.”

Niinpä he kävelivät rakennukselle, joka tosiaankin oli urheana myrskyssä seisova venevaja. Se ei pitänyt tuulta kovin hyvin, mutta ainakaan sinne ei satanut (kovin paljon) lunta sisälle. Anne ja Pauli harkitsivat ensin istuvansa vajan sisälle syömään, mutta sitten he muistivat salakäytävän – siellä olisi lämpimämpää eikä lainkaan tuulista. He konttasivat seinustan hyllylle ja ähersivät aikansa ennen kuin saivat käytävän luukun auki. Lopulta he kuitenkin onnistuivat, ja Pauli pisti päänsä ensiksi sisälle.

”No mutta päivää!” kuului ilahtunut ääni suoraan käytävästä.

Pauli kirkaisi säikähtäneenä ja kolautti päänsä tunnelin kattoon.

”Dick?” Anne huudahti ja riensi Paulin vierelle. Pauli valaisi taskulampullaan alas, ja siellä pojat seisoivat, tunnelissa, ja vilkuttivat heille tyytyväisinä.

**

Vartin kuluttua Leo, Dick, Pauli ja Anne istuivat kohtalaisen tyytyväisinä salakäytävässä makuupusseihin ja huopiin kääriytyneinä syömässä tyttöjen tuomia eväitä. Heillä oli yksi taskulamppu päällä valaisemassa käytävää, ja heillä oli ihan lämmin. Se jos mikä oli mukavaa vaihtelua.

Pojat olivat kertoneet, kuinka tuntemattomat miehet olivat kaapanneet heidät ja raahanneet pimeään huoneeseen – heillä ei ollut mitään tietoa, missä se oli, mutta he olettivat, että joko maatilalla tai sen lähellä. Pojat olivat kuitenkin olleet kohtalaisen lähellä maatilaa silloin, kun heidät oli saatu kiinni. Tytöt olivat puolestaan kertoneet Timin kohtalosta ja epäonnekkaasta – tai nyt jälkikäteen ajateltuna sittenkin onnekkaasta – matkastaan lumimyrskyssä. Vaikka kaikki olivat aivan järkyttyneitä siitä, mitä Timille oli käynyt, he olivat iloisia, että tällä oli kuitenkin vain haava päässään. Ketään ei yllättänyt, että Tim oli ollut niin viisas, että oli tullut suorinta tietä mökkiin, mutta siitä huolimatta he olivat koirasta erittäin ylpeitä.

”Mitä nyt sitten tehdään?” Pauli kysyi.

”Heti myrskyn laannuttua palataan mökkiin, ja sitten menemme kertomaan jollekin!” Anne sanoi päättäväisenä.

”Ei se käy”, Leo sanoi. ”Unohdat nyt sen, että varkaat luulevat vanginneensa meidät tunneliin. Jos he tulevat etsimään meitä emmekä olekaan siellä, he tulevat varmasti suoraan mökkiin.”

”Hehän voivat olla etsimässä teitä vaikka tällä hetkellä”, Pauli huomautti.

”Totta”, Leo myönsi. ”Siksi meidän pitäisi pikaisesti päättää, mitä teemme.”

”Varkaat yrittävät varmasti lumimyrskyn turvin siirtää saaliinsa pois”, Dick sanoi. ”Meidän täytyy yrittää estää se!”

”Miten muka?” Anne suorastaan voihkaisi. ”Sitä paitsi ei lumimyrsky enää kovin kauaa voi kestää! Sehän on pauhannut jo tuntitolkulla.”

”Meidän on siis oltava todella nopeita”, Leo sanoi. ”Minulla on idea, mutta se on aika vaarallinen, ja lisäksi tarvitsemme Timiä.”

**

”Minä en pidä tästä yhtään”, Anne sanoi ääni täristen.

”Älähän nyt”, Leo vastasi. ”Haluatko mieluummin Timin?”

”En”, Anne sanoi ja puristi kaksin käsin kompassia. ”Oletko ihan varma, että se jaksaa? Entä jos jokin menee pieleen?”

”Hyvin se tuntuu jaksavan”, Leo vastasi. ”Se vetää jatkuvasti. Kai menemme vielä oikeaan suuntaan?”

”Joo, kuljemme itään vielä. Mutta miten me voimme tässä myrskyssä tietää, että se on oikea suunta? Maatilallehan pitää kääntyä jossain vaiheessa…”

”Älä huoli”, Leo vastasi. ”Olen varma, että tämä on oikea suunta. Sekä Tim että kompassi sanovat niin. Ja vaikka tuuli puhaltaa niin kovaa, sinun kannattaisi kuitenkin olla hiljempaa. Emme voi tietää, missä vaiheessa tulemme perille.”

Anne nyökkäsi, mutta Leo ei tietenkään nähnyt sitä, koska ulkona tuiskutti niin kovasti. He tarpoivat eteenpäin käsi kädessä, jotta eivät varmasti eksyisi toisistaan, ja heidän edellään Tim veti eteenpäin nuuskien varman oloisesti ilmaa ja maata.

**

”Sammuta taskulamppu”, Dick kuiskasi.

”Oletko varma?” Pauli kysyi.

”Jos he näkevät yhtään valoa, he alkavat heti epäillä. Tunneli ei haaraudu mihinkään, joten kuulemme kyllä varmasti, kun he tulevat.”

”Onko tämä sopiva paikka?”

”Ehkä meidän pitäisi hajaantua? Jos olet edellä, sinulla on aikaa avata luukku.”

”Hyvä idea. Pysytään kuitenkin kuuloetäisyydellä.”

**

”Tim, hiljaa”, Leo mutisi. Tim, joka oli murissut matalasti, urahti vielä kerran mutta hiljeni sitten. Anne ulahti kerran silkasta pelosta, mutta laittoi käden suunsa eteen ennen kuin Leo ehti sanoa hänelle mitään.

He olivat päässeet maatilalle, sen tunnisti helposti. Hevoset hirnuivat tallissa, ilmeisesti peläten rakenteissa vinkuvaa tuulta. Päärakennuksen ikkunassa loisti kutsuva valo, ja Leo ja Anne joutuivat käyttämään kaiken tahdonvoimansa, että kävelivät valon sijaan kohti ikivanhaa rähjäistä navettaa. Sinne Tim heitä kiskoi niskavillat pystyssä.

”Kuule, Anne”, Leo kuiskasi, ”sinun olisi ehkä järkevämpää jäädä Timin kanssa odottamaan ulos.”

”Eikä ole!” Anne vastusteli.

”Jos tuo on oikea paikka, siellä ei ole tilaa piileskellä.”

”Minä tulen mukaan.”

Leo huokaisi, mutta nyökkäsi. He hiipivät navetan ovelle ja raottivat sitä varovaisesti. Tim oli aivan jännittynyt, mutta pysyi hiljaa. Leo kurkisti ovesta sisään, mutta paikalla ei näkynyt yhtäkään ihmistä. Pelkästään lehmiä, jotka seisoskelivat tilavissa pilttuissaan – Leo muisteli, kuinka Joe oli silloin joskus kauan sitten kertonut, että navetta oli ennen ollut talli. Joe oli kertonut navetan olevan tilan alkuperäisiä rakennuksia, ihan niin kuin romahtamiskunnossa oleva kanalakin.

”Missä se paikka on?” Anne kuiskasi.

”Se oli joku pieni huone”, Leo vastasi.

”Ehkä rehuvarasto?” Anne ehdotti.

”Voi olla. Oli siellä ainakin rehusäkkejä. Missä se olisi?”

”Tuolla”, Anne kuiskasi ja osoitti eteenpäin. Käytävän päässä näkyi tosiaan olevan pari ovea, kun Leo valaisi sitä lampulla. Onneksi lehmät olivat hyvin rauhallisia otuksia, eikä kukaan niistä reagoinut mitenkään, vaikka kaksi lasta ja koira hiippaili epäilyttävästi niiden ohitse.

Leo oli avaamassa ovea saman tien, mutta Anne esti häntä. ”Kuuntele ensin”, hän sanoi niin hiljaa, että Leon oli käytännössä luettava huulilta. Leo nyökkäsi ja painoi korvansa ovelle, mutta hiiskahdustakaan ei kuulunut. Sitten hän käänsi avainta ja avasi oven hyvin varovasti. Se narahti kovaäänisesti, ja lapset hypähtivät säikähdyksestä.

Oven toiselta puolelta paljastui lähes tyhjä huone, mutta Leo tunnisti sen heti, kun hänen taskulamppunsa valaisi ensimmäisen rehusäkin. Hän nyökkäsi Annelle niin innoissaan, että Anne tajusi heti, että tämä oli se huone, josta käytävä lähti. Tim yritti kiskoa hihnassa, mutta Leo ei kiinnittänyt siihen huomiota.

”Meidän pitää mennä piiloon”, Leo kuiskasi.

”Emme voi mennä tänne!” Anne sanoi. ”Täällä ei ole mitään paikkaa. Meidät nähtäisiin heti.”

Leo puri huultaan. Hän ei olisi halunnut myöntää sitä, mutta Anne oli oikeassa. Huone olisi ollut kaikkein paras paikka piiloutua, mutta se ei vain onnistunut. Huokaisten Leo peruutti pois huoneesta ja osoitti toista ovea. Anne nyökkäsi, ja astelivat sen luo.

Tim villiintyi täysin, ja Leo joutui suhahtamaan sille käskyn hiljentyä. Siitä huolimatta koira pyöri ympyrää ja olisi hypännyt ovea vasten, ellei Leo olisi estänyt sitä ajoissa. Leo piteli koiraa ja viittilöi Annelle, että tämä avaisi oven.

Anne ei kuitenkaan koskenut ovenkahvaan, vaan painoi sen sijaan korvansa avaimenreikään ja kuunteli. Leo vaihteli kärsimättömänä painoa jalalta toiselle ja piti samalla kättään Timin kaulapannalla.

Hetken kuluttua Anne astui pois oven luota ja pudisti päätään. ”Puhetta”, hän sanoi ääneti.

Leo kauhistui. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää se Timin reaktiosta.

”Piiloon”, Anne muotoili huulillaan. Leo nyökkäsi. He molemmat katselivat ympärilleen, mutta ovien lähellä ei ollut mitään piilopaikkoja. Heidän oli pakko palata karsinoiden luokse. Leo joutui lähes vetämään Timiä perässään.

He eivät olleet päässeet vielä karsinan oven kohdalle, kun kuului ilmiselvästi oven narahdus.

[Nyyhti]

Luku 21


”Tule, Jack”, karkea miesääni sanoi.

Anne vilkaisi kauhuissaan Leoa, joka viittilöi vimmatusti kohti ensimmäisen karsinan ovea ja painoi sitten taskulamppunsa sammuksiin. Anne rynnisti karsinalle, kiskoi oven auki, hätkähti sen aiheuttamaa narahdusta ja pujahti sitten sisään. Leo ja Tim tulivat heti perässä, ja ovi narahti uudestaan, kun Leo pisti sen kiinni.

”Mikä tuo oli?” sama miesääni sanoi.

”Mikä niin?” toinen kysyi. Kuului askelia ja jälleen oven narahdus.

”Ihan kuin olisin nähnyt valoa. Ja kuului ääni, vähän kuin oven narahdus.”

Anne, Leo ja Tim istuivat käytännössä lehmän alla. Lehmää se ei tuntunut kiinnostavan, mutta Tim yritti haistella lehmää. Leo asetti kätensä sen kuonon päälle, ja koira onneksi lopetti.

”Onko se Joe?” ensimmäinen mies kysyi. Askelet tulivat lähemmäs, ja lapset pidättivät hengitystään. Koirakin oli aivan täysin hiljaa, vaikka Leo tunsi sen jokaisen lihaksen olevan jännittynyt.

”Ei hänen vielä pitäisi tulla”, toinen mies sanoi, ja taas kuului askelia. Sitten taskulampun valokeila lakaisi navettaa, mutta ei onneksi ylettänyt karsinan seinän toiselle puolelle.

”Ehkä minä kuulin omiani sitten”, mies sanoi.

”Se oli varmasti tuuli. Tämä paikka narisee hullun lailla. Ihmettelen, että tämä on enää edes pystyssä.”

”Tämähän on korjattu.”

”Joka tapauksessa. Tule nyt. Meillä ei ole enää paljon aikaa.”

Sitten askelet poistuivat. Anne ja Leo katsoivat huojentuneina toisiaan, vaikka olikin niin pimeää, että he näkivät tuskin mitään. Ovi narahti jälleen, ja sitten kuului ähkinää ja raahaavaa ääntä.

”He ovat siellä”, Leo kuiskasi. Anne nyökkäsi.

”HOHOI”, kuului huuto.

”Eikö niitä näy? Eivät kai ne penteleet ole lähteneet kävelemään?”

”Siltä vaikuttaa! Menen katsomaan!”

Hetken aikaa oli hiljaista, ja sitten kuului jälleen huuto jostain kaukaa: ”Ne… ne pahuksen kakarat ovat täällä! Juoksevat kohti saalista!”

”Mitä!”

”Meidän täytyy lähteä perään!”

”Oletko varma että… no, ihan sama.”

Sitten ei kuulunut mitään. Leo ja Anne vilkaisivat toisiaan.

”Ovatkohan he menneet?” Anne kysyi.

”Ehkä meidän täytyy odottaa vielä hetki.”

”Luuletko, että Dick ja Pauli jaksavat juosta tarpeeksi kovaa? Matka on todella pitkä.”

”Todellakin toivon niin.”

Anne katsoi isoveljeään kauhuissaan. Tämä ei ollut se vastaus, jonka hän olisi halunnut kuulla. Olisipa Leo vaikka valehdellut hänelle…

”Tule”, Leo sanoi. Anne seurasi perässä, kun Leo ja Tim hiipivät pieneen huoneeseen. Kaikkialla oli sysipimeää, ja Annea hirvitti, kun Leo valaisi huonetta vähä vähältä. Se oli kuitenkin tyhjä. He sulkivat salakäytävän luukun ja raahasivat yhdessä painavan rehusäkin sen päälle. Sitten he lähtivät kohti maatilan päärakennusta.

**

”Mitä teidän mielessänne oikein liikkuu!” rouva Pennington raivosi. ”Ulkona on todella vaarallinen sää. Te ette todellakaan olisi saaneet lähteä mökistä mihinkään ennen myrskyn laantumista! Olisitte voineet eksyä!”

”Rouva Pennington”, Leo sanoi, ”meillä on sinulle todella tärkeää ja kiireellistä asiaa. Ole kiltti ja kuuntele.”

”Mikä muka voi olla niin tärkeää, että on järkeä lähteä vaarantamaan henkensä tuossa myräkässä! Minä olen vastuussa teistä ja – ”

”Kiltti rouva Pennington!” Anne huudahti. ”Me emme todellakaan olisi menneet ulos jos ei olisi ollut aivan pakko. Olkaa niin kiltti ja kuunnelkaa!”

Rouva Pennington katsoi Annea hetken aikaa – oli selvää, että lapsista eniten hän piti juuri Annesta – ja huokaisi. ”Hyvä on sitten. Saatte kertoa, mistä on kyse. Mutta mitä ihmettä Timille on sattunut?”

”Tämä on vähän pidempi tarina”, Leo sanoi. ”Mentäisiinkö johonkin istumaan?”

”Kaikki ovat keittiössä”, rouva Pennington sanoi. ”Tulkaa sinne.”

He menivät keittiöön rouva Penningtonin perässä, ja siellä kaikki tosiaan istuivat aina Carltonia myöten. Leo ja Anne pysähtyivät kuin naulittuina ja tuijottivat Carltonia, joka tuijotti heitä vihaisena takaisin.

”Mitä te oikein teette täällä?” kysyi kuitenkin Joe. Hän mulkoili lapsia.

”He ovat tulleet kertomaan jotain tärkeää”, rouva Pennington sanoi.

Joe tuhahti. ”Minä en ainakaan halua kuunnella.”

Tim murahti, ja kun Leo laski kätensä sen kaulapannalle, se alkoi murista entistä enemmän. Leo joutui pitämään pannasta kunnolla kiinni ja kieltämään koiraa pari kertaa.

”Hillitse tuo rakki”, Carlton sanoi.

”Yritän”, Leo vastasi. Tim ei kuitenkaan totellut häntä yhtä hyvin kuin Paulia, ja jostain syystä se oli nyt ottanut Joen kohteekseen. Leo yritti katsoa Annea – he eivät voisi kertoa koko tarinaa Carltonin kuullen, ja Leo elätteli toiveita, että Annella olisi joku idea kiertää tilanne.

”Minua ei kiinnosta tämä juttu”, Joe urahti ja nousi. ”Hyvää illanjatkoa teille.” Sitten Joe asteli pois huoneesta, ja he kaikki kuulivat jopa ulko-oven kolahtavan. Anne riensi ikkunaan, ja näki, kuinka Joe käveli – suoraan kohti navettaa.

”Leo”, hän sanoi. ”Leo, me olemme tainneet erehtyä.”

”Miten niin?”

”Miksi Joe meni juuri navettaan?”

Leo hätkähti ja rynnisti ikkunaan juuri parahiksi nähdäkseen navetan oven sulkeutuvan.

”Voi pahus!” hän huudahti. ”Meidän on mentävä.”

”Ei kai – ” Anne yritti estellä – täällähän olisi raavaita miehiä, jotka voisivat auttaa, kunhan heille selitettäisiin, mistä on kyse.

”Ei ole aikaa! Dick ja Pauli ovat siellä!”

Sen sanottuaan Leo lähti juoksemaan ulos, eikä Annen auttanut kuin seurata.

**

”Huhuu!” Joe huusi. ”Oletteko te siellä?”

Hän oli navetan rehuvarastossa ja kuikuili sisään salakäytävän luukusta. Leo pelmahti huoneeseen, ja Joe nousi saman tien kohtaamaan hänet.

”Se olitkin sinä!” Leo huusi.

”Mitä täällä oikein tapahtuu?” Joe kysyi.

Navetasta alkoi kuulua koiran haukku. Joe vilkaisi avoinna olevaa salakäytävää ja sitten Leoa. Sitten hän hyökkäsi Leoa kohti – kädessään iso puukko.
Leo ehti juuri ja juuri sukeltaa pois alta. Joe oli edelleen lähellä salakäytävän suuaukkoa, ja Tim juoksi ärjyen ovesta sisään suoraan Joea, mutta hän ehti pois alta. Hän lähti juoksemaan ovelle. Paikalle vasta ehtinyt Anne ei ehtinyt edes ajatella, mitä teki, vaan paiskasi oven miestä päin. Joe ei ollut selvästikään nähnyt Annea, sillä hän ei ollut lainkaan varautunut, vaan ovi löi häntä ilkeästi ohimoon. Hän lähti hoippumaan taaksepäin, ja silloin Leo tönäisi häntä voimalla, ja Tim haukkui villisti.

Joe putosi suoraan tunneliin. Siitä kuului kova tömähdys, mutta ilmeisesti hänelle ei käynyt kovin pahasti, sillä hän älähti ja kirosi.

”Äkkiä”, Leo sanoi. ”Tule auttamaan, Anne.” Leo sulki salakäytävän luukun ja alkoi sitten raahata painavaa rehusäkkiä sen päälle. Anne riensi hänen avukseen, ja pian salakäytävän luukku oli varmuudella tukittu.

[Nyyhti]

Luku 22


”Poliisit eivät pääse tänne ennen myrskyn laantumista”, herra Pennington sanoi ja laski puhelimen kuulokkeen alas. ”Meillä ei liene muita vaihtoehtoja kuin pitää miehiä käytävässä vankina sen aikaa.”

Annea värisytti.

Ulko-ovelta kuului kopinaa. Leo ja Anne olivat ensimmäisten joukossa eteisessä, mutta kaikkein ensimmäisenä paikalle ehätti Tim.

”Te teitte sen!” Anne huudahti.

Eteisessä seisoivat erittäin lumiset Pauli ja Dick. Tim hyppeli heitä vasten ja nuoli Paulin korvia.

”Joku on sitonut Timin haavan!” Pauli huudahti tyytyväisenä. ”Hyvä poika”, hän sanoi ja alkoi rapsuttaa koiraansa.

”Herra Pennington teki sen heti sen jälkeen, kun olimme saaneet Joen suljettua muiden kanssa salakäytävään”, Leo sanoi.

Pauli ja Dick tuijottivat häntä ihmeissään. ”Joen?” Dick kysyi.

Leo nyökkäsi. ”Tulkaa tänne olohuoneeseen lämmittelemään. Olette varmasti aivan uupuneita. Kerromme kaiken, kunhan olette päässeet istumaan.”

Pauli ja Dick nyökkäsivät yhtä aikaa. He näyttivät molemmat nuutuneilta. Olohuoneessa he istuivat sohvalle ja nostivat jalkansa ylös. Rouva Pennington kiikutti heille höyryävää teetä, ja sitten Leo alkoi kertoa.

Hän selitti, että suunnitelma oli toiminut hyvin: kaksi varasta oli saatu suljettua salakäytävään. He olivat ilmeisesti kuulleet Dickin äänen ja lähteneet seuraamaan häntä ja Paulia, jotka olivat juosseet koko pitkän matkan tunnelin toiseen päähän ja kiivenneet sieltä karkuun. Pauli ja Dick eivät olleet varmoja, olivatko miehet seuranneet heitä loppuun asti vai kääntyneet jossain vaiheessa takaisin, mutta joka tapauksessa Pauli ja Dick olivat päässeet rauhassa venevajaan ja saaneet tukittua sisäänkäynnin kiilaamalla vanhan veneen sisäänkäynnin eteen. Sen jälkeen he olivat lähteneet seuraamaan jälkiään takaisin mökille, mistä pari tilan työntekijää oli Leon pyynnöstä tullut noutamaan heitä.

Mutta sitä heistä kukaan ei ollut osannut arvata, että Joe oli osa varasporukkaa. Kun Leo kertoi, että heidän tultuaan maatilalle Joe oli rynnännyt suoraan navetassa olevalle salakäytävän sisäänkäynnille, Pauli ja Dick tuijottivat häntä äimistyneinä.

”Mutta entä Carlton?” Pauli kysyi.

”Hän oli sittenkin täysin viaton”, Anne sanoi.

”Mutta minkä takia hän ei silloin ostanut kaikkea, mitä rouva Pennington pyysi? Ja miksi hän kielsi meitä menemästä venevajalle?”

”Hän oli ilmeisesti ihan oikeasti unohtanut ostaa ne tavarat”, Leo sanoi. ”Kai hän oli niin stressaantunut. Ja hän kielsi meitä menemästä venevajalle, koska piti sitä oikeasti vaarallisena.”

”Miksi muka?”

”Hän epäili, että varkailla oli jotain tekemistä venevajan kanssa. Hän kävi siellä silloin tällöin pilkillä ja oli pistänyt merkille, että siellä oli harvinaisen paljon jälkiä. Siksi hän kävi itse välillä venevajalla, mutta ei koskaan löytänyt mitään epäilyttävää.”

”Mutta keitä varkaat sitten olivat?” Dick kysyi. ”Ei kai Joe ihan oikeasti ollut siinä mukana?”

”Ikävä kyllä oli”, Leo sanoi. ”Mutta me emme tiedä, keitä ne muut kaksi miestä ovat. Meidän täytyy odottaa, että poliisi ottaa siitä selvän.”

**

Vaadittiin kokonainen vuorokausi, että lumimyrsky lopulta laantui ja tiet saatiin aurattua. Viisikko sai yöpyä maatalossa. Tilan miehet kuljettivat salakäytävään ruokaa varkaille, mutta kukaan heistä ei tehnyt sitä mielellään. He olivat työskennelleet Joen kanssa vuosikaudet, eivätkä olisi ikinä uskoneet miehestä mitään pahaa. Saati sitten sitä, että hän hyökkäisi puukko kädessä viattoman lapsen kimppuun.

”Minä en voi uskoa sitä”, Matt vaikeroi Viisikolle. ”Joe oli minun kaverini! Sitä paitsi häneltäkin varastettiin tavaraa!”

”Mitä häneltä vietiinkään?” Dick kysyi hätkähtäen.

”Upouusi lapio.”

Hetkeen kukaan ei vastannut mitään. Sitten Leo sanoi hitaasti:

”Ai niin, lapio. Mehän mietimme, että se ei sopinut joukkoon… Se on varmasti viety hämäykseksi.”

Matt pyöritteli epäuskoisena päätään.

Sitten poliisit saapuivat. He juttelivat ensin pitkään lasten kanssa, ja nämä saivat kertoa koko tarinansa. Vasta sen jälkeen poliisit noutivat siinä vaiheessa erittäin nöyrän näköiset varkaat salakäytävästä. Koska etäisyydet olivat niin pitkiä, poliiseille varattiin yksi huone maatalosta, ja siellä he kuulustelivat kutakin kolmesta miehestä yksitellen sen sijaan, että olisivat vieneet miehet poliisiasemalle. Kuulustelujen aikana lapset istuivat rouva Penningtonin kanssa keittiössä. He ehtivät kuitenkin nähdä vilauksen miehistä ensimmäistä kertaa päivänvalossa. Kaikilla oli mustat hiukset, ja Joen lisäksi toisellakin miehellä oli parta.

Odotus oli piinallista, mutta onneksi rouva Pennington pisti lapset töihin. Noin tunnin kuluttua miehet kuljetettiin poliisiautoihin, ja yksi poliiseista tuli keittiöön.

”Ilmeisesti vuorokausi lukittuna salakäytävään teki meidän varkaistamme harvinaisen yhteistyöhaluisia”, poliisi sanoi. ”He kertoivat kaiken.”

”No?” Leo kysyi kärsimättömänä.

”Liittyikö se lappu heihin?” Pauli kysyi.

”Ja miksi he oikein olivat ryöstäneet lakanan?” Anne kysyi.

Poliisi veti henkeä ja alkoi kertoa. ”Lappu oli todellakin heidän tekojaan. He ovat jo yli vuoden varastelleet tavaraa näiltä seuduilta. Joe, Jack ja John Hayward.”

”Olivatko he sukua toisilleen?” rouva Pennington kysyi.

Poliisi nyökkäsi. ”Veljeksiä.”

”Mutta – mutta Joe on ollut meillä töissä vaikka kuinka kauan!”

”Niin. Ilmeisesti hänen isoveljensä John oli tämän idean takana. Veljesten isä kuoli ja jätti jälkeensä valtavat velat, joten John sai lopulta idean alkaa varastella. Joe tuli mukaan vähän myöhemmin, itse asiassa sen jälkeen, kun hänelle oli paljastunut, mikä paikka tämä todella on.”

”Miten niin mikä paikka tämä todella on?” rouva Pennington kysyi terävästi.

”Tämä on kuninkaan vanha loma-asunto. Luultavasti jostain Tudor-suvun ajoilta. Joelle selvisi se, kun hän osallistui navetan kunnostamiseen ja löysi salakäytävän sisäänkäynnin. Siitä veljekset saivat idean: he säilöivät varastamansa esineet salakäytävään, ja kuljettivat niitä sulan aikaan veneellä pois. He käyttivät läheistä mökkiä viestinvaihtopaikkana varmistaakseen, että kukaan ei varmasti näkisi heitä yhdessä – Johnista kun on pidätysmääräyskin…”

”Sellaisenko viestin me löysimme?” Pauli kysyi.

”Kyllä vain. Veljekset eivät tienneet, että olitte löytäneet lapun, joten John oli käynyt hakemassa sen mökistä sillä aikaa, kun te olitte muualla. Mutta tällä kertaa veljekset olivat käyneet liian ahneiksi, sillä heidän varkautensa oli alettu huomata. He eivät siis voineet enää tuttuun tyyliin odottaa sulaa, vaan heidän piti kadota ennen sitä. Joe hankki uuden lapion, ja se ’varastettiin’ sen varmistamiseksi, että häntä ei epäiltäisi. Lumimyrskyn aikana miesten oli tarkoitus lastata tavarat kolmeen ahkioon ja hiihtää saaliinsa kanssa pois. Mutta sen suunnitelmanhan te tehokkaasti pilasitte”, poliisi sanoi ja katsoi lapsia.

”Mutta entä ne pöytäliinat? Ja lakana?” Anne kysyi.

Poliisi naurahti. ”No, kävi ilmi, että ne ovat antiikkisia alusvaatteita niiltä ajoilta, kun tämä oli kuninkaan asunto.”

Kaikki tuijottivat poliisia ihmeissään.
”Mitä sinä tarkalleen tarkoitat alusvaatteilla?” rouva Pennington kysyi.
”Mitä niillä muka voisi tarkoittaa?”
”Tarkoitan”, rouva Pennington sanoi hitaasti, ”että tarkoitatko, että olen pitänyt ruokapöydälläni alusvaatteita?”

Poliisi tirskahti. ”No, tuota, jos olet pitänyt niitä pöydällä – katsos, siihen aikaan alusvaatteet olivat vain sellaisia – no, liinoja…”

Rouva Pennington tuijotti poliisia silmät selällään, ja lapset yrittivät epätoivoisesti olla nauramatta. Pauli piteli molempia käsiään suunsa edessä.

”Keräilijät maksavat sellaisista hyvän hinnan”, poliisi sanoi vielä. Rouva Pennington ei näyttänyt lainkaan vähemmän järkyttyneeltä.

**

Loppuloman Viisikko vietti aivan yhtä valoisissa tunnelmissa kuin alkulomankin, vaikka lapset olivat saaneet suostutella vanhempiaan hyvin pitkään, jotta nämä tapahtuneesta kuultuaan olivat antaneet heidän yhä jäädä mökkiin. Kun oli aika lähteä pois, rouva Pennington halasi heitä pitkään ja kiitti vielä kerran kaikesta, mitä Viisikko oli tehnyt.

Koska busseja kulki edelleen vain yksi päivässä, Viisikko joutui jälleen kuluttamaan pitkän aikaa kylässä ennen junan lähtöä. He menivät taas postitoimistoon, ja saivat kertoa uusimman seikkailunsa Kelseyn pariskunnalle.

”Minähän kerroin teille, että talo kuului kuninkaalle!” herra Kelsey sanoi.

”Kaikki nämä vuodet minä olen luullut, että tuo ukko valehtelee”, rouva Kelsey päivitteli ja katsoi miestään silmät selällään. ”Mutta niin vain se sitten pitikin paikkaansa!”

Lapset nauroivat yhteen ääneen, ja Tim haukahti.

”Onneksi piti!” Leo sanoi. ”Muuten meidän talvilomamme olisi ollut aivan tylsä ja tavallinen!”

[Larjus]

Vähänkös harmittaa, että en tätä julkaisun aikoihin ole huomannut lainkaan (no, silloin kyllä tuli tosi harvoin tutkailtua ficiosastoja), koska hitto tätä olis ollut niin kiva seurata julkaisutahtiin! No, kai sitäkin voi pitää hyvänä puolena, että nyt mulla oli tilaisuus imuroida melkein koko fici yhteen putkeen, koska enhän mä malttanut olla lopettamattakaan

Lapsena varsinkin tuli luettua paljon Viisikoita (vaik kyl mä ihan viime vuonnakin lukaisin yhden), ja tää oli kuin olisin löytänyt vielä yhden kirjan, jota en ollut lukenut! 😭❤ Samanlainen tunnelma ja kyllä mua ainakin koukutti. Salaisuudet ja mysteerit on taattu tapa saada mut koukkuun. Mielestäni olit myös ollut uskollinen hahmoille, ja tarina ja miljöö olivat muutenkin sellaiset, että ne vois olla kuin suoraan jostain Blytonin omasta Viisikko-kirjasta. Juuri oikea määrä seikkailua ja mysteeriäkin. Mä en ihan suoraan arvannut, kuka olisikaan jo esillä olleista hahmoista se oikea syyllinen, vaikka kyllä mä lukiessa vähän pohdin, voisko Matt ja Joe olla mukana en kuitenkaan yrittänyt itsekseni ratkaista tapausta - piti antaa Viisikon huolehtia siitä, sillä en mä malttanut pysähtyä sen kummemmin miettimään, oli pakko jatkaa lukemista! Hienoa että tilanne saatiin ratkaistua, ja just niin viisikkomaiseen tapaan kuin suinkin. Olisi ollut tosi ikävää, jos he eivät olisi saaneet puhdistettua mainettaan vaan olisivat jääneet muiden silmissä syyllisiksi :<

Tämän myötä tekee kyllä mieli suunnilleen rynnätä kirjastoon ja lainata sieltä kaikki saatavilla olevat Viisikot Nälkäkin tätä lukiessa iski, mutta noh, mitäpä muutakaan sitä voisi olettaa kun on näistä hahmoista kyse!

[Nyyhti]

Voi apua mikä kommentti! Tuon parempia kehuja ei voisi saadakaan, kiitos siis ihan mielettömän paljon, Larjus! On aina ihan mahtavaa kuulla muista ihmisistä, jotka ovat lukeneet lapsena viisikoita, ja mikä vielä parempaa, palaavat niiden pariin myöhemminkin kuten minä Olen tosi iloinen että löysit tämän, luit ja jätit vielä kommentinkin! Kiitos vielä!