Nimi: Mene ja elä
Kirjoittaja: Grenade
Ikäraja: S
Paritus: Minerva McGarmiva/Leonard Fawkes
Varoitukset: --
Genre: draama, au
Vastuunvapaus: J.K. Rowling omistaa HP-maailman, en saa tästä mitään korvauksia.
A/N:
Ei, tässä ei tapahdu eläimiinsekaantumista! Sain lähtemättömän ajatuksen siitä, että mitä jos Fawkes olisikin animaagi kuten Minervakin ja sitten jotenkin ajauduin tähän. Koska en jaksanut koko juttua lähteä avaamaan tekstissä, niin tässä pieni fakta, joita kehittelin tätä au:ta varten. Sitä mukaa, mitä enemmän lähdin tätä ajatusta miettimään, oon jo tyyliin ihan liian syvällä tän koko jutun kanssa ja tekee mieli kirjoittaa koko historia tyypille. Mutta jos nyt ensin ihan vain lyhyttä oneshottia.
Osallistuu rare-haasteeseen.
Leonard Fawkes, voi muuttaa muotoaan Feeniks-linnuksi. Noudattaa feeniks-linnun elinikää, eli uudestisyntyy väliajoin. Erittäin harvinainen muodonmuutos, vaatii vahvan velhon ja taikavoiman.
Mene ja eläMinerva sulki hiljaa narahtavan oven takanaan ja loi sitten silmäyksen rehtorin huoneeseen. Kesti hetken, että silmät tottuivat illan hämäryyteen ja kynttilät valaistuivat. Hän huokaisi ja asteli sitten kohti kirjoituspöytää. Dumbledore oli taas poissa muualla, kaikista retkistä ei kukaan pitänyt kirjaa, eikä Dumbledore yleensäkään kertonut matkojensa tarkoituksia. Palasi vain hieman nuutuneena, pyysi hieman terästystä iltateehensä ja sitruunamellejä ennen kuin palasi takaisin normaaliin.
”Minerva. Tulit viimein.” Minerva ei hätkähtänyt äänen kuullessaan. Hän laski mukanaan tuomansa kirjat puiselle kirjoituspöydälle ja kääntyi sitten katsomaan ikkunan syvennykseen.
”Leonard. Niin tosiaan tulin”, Minerva totesi ja sipaisi nutturasta karanneen suortuvan korvan taakse.
”Tiesit, että Albus on poissa?”
”Totta kai tiesin. Olen sentään vararehtori.”
Leonard kohensi asentoaan ja nojasi ikkunan karmiin, jalat roikkuen hieman ikkunalaudan yli. Minerva katsahti hänen liiviään ja tweed-housujaan, valkoinen kauluspaita tuntui heijastavan kasvojen kalpeutta.
”Olen kaivannut sinua”, Leonard tyytyi sanomaan ja Minerva asteli muutaman haparoivan askeleen hänen suuntaansa. Vielä taivaanrannassa väräjävä auringonkulta leikitteli Leonardin hiuksilla, saaden ne toistamaan omaa, hieman haalentunutta punaisuuttaan. Parta oli ajettu ja eikä miehellä ollut silmälaseja tällä kertaa. Silmät olivat kirkkaan vihreät, vaikka huoneessa oli jo hämärää. Miehen ryhti oli aina ollut suora, ja vaikka ikä alkoi jo painaa, ei se ollut häntä kumaraan asetellut.
Minerva kuroi välimatkan umpeen ja otti Leonardin käden omaansa ennen kuin istui hänen viereensä pehmustetulle ikkunalaudalle.
”Kuulin, ettei ole enää kauaa. Onko se totta?”
”Albus on oikeassa”, Leonardin äänestä kuulsi pienoinen haikeus, kun hän taputti omalla kädellään Minervan kättä.
”Ja sen jälkeen aloitat alusta?”
”Niin, se on luonnonlaki.”
He olivat hetken hiljaa, kuuntelivat vain toistensa hengitystä ja lopulta Minerva laski päänsä miehen olkapäälle.
”Siitä on niin kauan jo.”
”Muistan, kun saavuit tänne. Taisit tajuta heti.”
”Animaagi tunnistaa toisen.”
”Albuskin tiesi, mutta se oli kai odotettavissakin.”
”En ollut uskoa alkuunsa. Ei sen pitänyt olla mahdollista. Kenen muutoseläin voisi olla feeniks-lintu? En ollut koskaan kuullut moisesta.”
”Muistan, kuinka hämmentynyt olit”, Leonard naurahti hiljaa ja kietoi oman kätensä Minervan vyötäisille. Nainen huokaisi miehen kaulaa vasten eikä vastannut heti, antoi vain itsensä totutella vielä kerran miehen kosketukseen.
”Mutta sillä ei taida enää olla väliä”, Leonard hymähti ja tunsi Minervan kaivautuvan lähemmäs.
”Eipä niin”, naisen ääni oli hiljainen, kuin jo miltei luovuttanut.
”Olen otettu, että halusit vielä tulla.”
”En voinut olla tulematta”, Minerva kohottautui, kohensi silmälasejaan ja nutturaansa, eikä katsonut Leonardia päin, kunnes tunsi leuallaan miehen lempeät sormet, jotka pakottivat hänet katsomaan päin.
”Olen iloinen.” Miehen silmissä tuikkivat viimeiset auringonsäteet ja Minervan piti räpytellä muutamaan otteeseen.
”Mikä olosi on?”
”Väsynyt”, Leonard vastasi, käänsi katseensa ikkunasta näkyvään taivaanrantaan ja jatkoi sitten: ”Väsyttää niin paljon, se kalvaa luita ja painaa kasaan. Luulen, että seuraava muutos on viimeinen.”
”Oi”, Minervan parahdus oli pieni, mutta Leonard kuuli sen silti. Hän kumartui naisen puoleen ja painoi viipyilevän suudelman naisen otsalle. Minerva oli aikeissa sanoa jotain, mutta sulki suunsa ja kun mies vetäytyi taaksepäin, nosti hän katseensa ja painoi huulensa miehen rohtuneille huulille.
Yksi kynttilöistä sammui sihahtaen, kun he viimein erottautuivat kyynelten kimmeltäessä Minervan silmissä.
”En kuole tähän, tiedäthän”, Leonardin ääni oli melkein kuiskaus.
”Mutta se tuntuu siltä. Et muista minua enää.”
”Ei sitä voi tietää. Muistan Albuksen, ehkä muistan kaiken muunkin.”
”Albus on eri asemassa”, Minervan ääni värähti.
”Jos minä en muista, mene eteenpäin. Mene ja elä, Minerva.” Leonardin katse oli rauhallisen vaativa.
”Tiedätkö”, hän sitten jatkoi, kun nainen ei vastannut. ”Aina, kun lähdin lentämään, etsin uusia paikkoja, joihin viedä sinut jonain päivänä. Mietin, että olisimme voineet mennä lomailemaan ja olisin katsellut, kuinka sinä istuisit puiston penkillä tuulen tuivertaessa hiuksissasi ja katsoisit minua kuin se olisi paras päivä pitkään aikaan.”
Leonard huokaisi ja veti hieman tärisevän kätensä hiusten läpi.
”Mutta eihän siitä voinut tulla mitään. Meitä molempia tarvittiin täällä, meitä molempia tarvittiin Albuksen tukena. Hän ei olisi selvinnyt tähän asti ilman tukijoukkoja. Mutta sain silti olla kanssasi, sain viettää hienoja päiviä kanssasi, vaikka se vaatikin piilottelua näissä puitteissa. Muistan, kuinka istuimme kirjastossa, sinä paasasit oppilaista ja minä autoin sinua oppimaan uutta. Jään kaipaamaan sinua. Minerva, minä ra—”, lause katkesi, kun nainen laski sormensa huulille.
”Shh, tiedän, tiedän.”
Leonard antoi lauseen lopun hiipua hiljaisuuteen. Viimeisellä suudelmalla kerrottiin se kaikki, mikä jäi ääneen sanomatta ja kun Minerva nousi, hän laski kätensä miehen harteille, puristi hetken, eikä enää kyennyt sanomaan mitään.
”Mene ja elä, Minerva. Tunne eläväsi. Ole vahva, uskon sinuun”, Leonard sipaisi poskellaan Minervan sormia ennen kuin nainen vetäytyi ja lähti vieden viimeiset valonsäteet mukanaan.
Seuraavana päivänä Fawkes ilmoitettiin uudestisyntyneeksi, eikä hän enää muistanut Minervaa.