Ficin nimi: Minulle sinä olet
Kirjoittaja: Meldis
Fandom: Digimon
Genre: angst, drama, hurt/comfort (vähän lopuksi fluffy)
Ikäraja: K-11
Paritus: Taichi/Yamato
Tiivistelmä: On kulunut melkein kaksi vuotta viimeisestä digivoitumisesta ja Yamaton elämässä riittää siivottavaa.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai paikkoja, hieman vain lainaan omaksi iloksi.
A/N: Tästä ficistä voi kiittää tai syyttää
Larjusta, joka kirjaili minulle synttärilahjaksi ihanan Digimon-ficin,
Fuusioitumisen salaisuus, K-15 (suosittelen! <3) ja syttyi äkillinen tarve itsekin kirjoittaa Digimonista ficci, vaikka en ole erityisesti koskaan kokenut tarpeelliseksi ficata Digimonista. Kizunan jälkeen on ollut patoutuneita ajatuksia, joita ei ole voinut purkaa hirveästi. Lisäksi olen katsonut viime viikot
Aurikatariinan ihania siivousvideoita, joissa hän menee siivoamaan seuraajiensa asuntoja, yleensä näiden siivouskohteiden asukkaat kärsivät mielenterveysongelmista. Ja jotenkin nämä asiat fuusioituivat ja tämä syntyi. Tämä olisi voinut venyä hyvin pidemmäksi jatkikseksi, mutta olin vähän kärsimätön.
Tätä kirjoittaessa olen kuunnellut myös paljon Boku ni tottea, joka tuntuu kertovan niin monella tasolla Yamaton suhteesta niin Gabumoniin, Taichiin kuin myös itseensä. Siitä nimikin lopulta muodostui.
Spoilaa koko tritä ja erityisesti Kizunaa.
Minulle sinä olet
“Ei helvetti.”
Ovi ei avautunut kunnolla, vaan sen takaa kului kilinää ja ratinaa Taichin yrittäessä työntyä kapeaan eteiseen sisään. Hän hyppäsi yhden avonaisen roskapussin yli, jotta Takeru mahtui hänen jälkeensä sisään ja sulkemaan oven.
“Pidä kengät vain jalassa”, Takeru kehotti, vaikka Taichilla ei ollut käynyt mielessäkään kenkien riisuminen.
Haju yllätti eniten. Se oli pistävää, viemärin hajuista ja Taichi nieleskeli kiivaasti, ettei olisi alkanut yökkimään. Lemu kiemurteli hänen nenäänsä vessasta, jonka oven hän työnsi äkkiä olkapäällään kiinni ja ehti nähdä vain pyykkivuoren ja ruskeaksi värjääntyneen altaan. Mutta toinen lehahdus tuli keittiön tiskialtaan suunnalta. Asunto oli pieni, pienen alle neliömetrin kokoisen eteisen jälkeen oli kapea keittiökoppero, jonka takana avautui yksiön ainoa huone, joka toimi makuu- ja olohuoneena. Sen takaseinällä oli vielä ovi parvekkeelle. Pieni asunto näytti entistä pienemmältä kaiken sen roskan alla. Eteisen pienessä hyllykössä oli kenkiä ja jossain hautautuneena myös ehkä ulkovaatteita. Avatut ruokapakkaukset, haisevat pyykit ja epämääräiset roskapussit täyttivät sitä eniten. Tupakeittiön erotti keittiöksi vain juuri ja juuri tasolta erottuva mikro. Rikkinäiset muovipussit, oluttölkit, noutoruoan astiat, limaiset lautaset, pilaantuva ruoka ja tahmainen jääkaappi peittivät kaiken muun. Taichia huoletti nähdä jääkaapin sisältö. Parvekkeelle johti pieni kaistale tyhjää, tahmaista lattiaa. Muu tila oli romppeen alla. Lisää tölkkejä sekä niiden muovisia pakkauksia, pieniä valkoisia paketteja, pölyinen imuri, tyhjiä sipsipusseja, astioita – rikkinäisiä ja ehjiä ja pahvisia –, pölystä harmaa tuuletin, vaatteita, hiuslakkapurkkeja… Lattialla kiemursi ötököitä ja yksi hämähäkki vipelsi Taichin kengän ohitse. Lentävien hyönteisten ininä kuului korvissa. Parvekkeen ovi oli auki ja sieltä tuuli sisään asuntoon. Ilmavirran seassa oli tupakan hajua. Taichi huomasi vasta sitten, että ne pienet valkoiset paketit olivat tyhjiä tupakka-askeja.
Taichi kääntyi katsomaan Takerua suu auki. Takeru irvisti.
“Älä ala tuohon”, tämä tokaisi. “Minä kyllä kerroin sinulle.”
“Sanoit, että asunto on siivoton. Ei tämä ole siivoton, tämä on”, Taichi levitteli käsiään, “kaatopaikka.”
“Takeru?”
Taichi käännähti kannoillaan. Parvekkeen ovi avautui.
“Täällä. Tulin Taichin kanssa”, Takeru huikkasi. Parvekkeen ovi työnnettiin kiinni ja Yamato seisahtui sen eteen.
Ei, oikeastaan eniten Taichin yllätti, että se sama Yamato, jonka hän oli viimeksi nähnyt kolme päivää sitten näyttäen ihan entiseltään – mitä nyt vähän renkaat silmien ympärillä olivat astetta tummemmat –, seisoi nyt siinä rojukasan keskellä. Mikään ei pistänyt silmään tämän ulkomuodossa, mikään ei viestinyt, että jokin olisi vialla hänen elämässään. Hän oli antanut hiustensa taas kasvaa, sininen pitkähihainen paita oli hyvin ryppyinen ja mustat farkut pysyivät kapeilla lanteilla vain kireälle vedetyn vyön avulla. Taichi oli epäillyt silmien ympärille muodostuneiden tummien renkaiden syntyneen vain stressistä opintoihin liittyen. Yamato oli sanonut, että ne stressasivat hieman. Yamato oli myös laihtunut, mutta hän naamioi itsensä hyvin vaatteilla. Laihtumisen huomasi kaventuneista ranteista ja poskien lommoutumisesta. Mutta ei se ollut tuntunut huolestuttavalta, koska Yamato itse vakuutti olevansa kunnossa. Niin hän oli sanonut koko tuon melkein kahden vuoden ajan. Sen jälkeen kun Agumon ja Gabumon olivat menneet.
“Hei”, Taichi avasi suunsa ja pienen hetken hän pystyi olemaan näkemättä asuntoa ympärillään. Yamato hymyili hänelle, mutta hymy tipahti heti tämän huulilta. Hän ei saanut vastattua tervehdykseen vaan siirsi katseensa Takeruun Taichin selän takana.
“Minä olen edelleen sitä mieltä, että sinun ei kuulu käyttää lomaasi tähän”, hän sanoi.
“Onpa siis hyvä, että sinä et päätä siitä”, Takeru sanoi tomerasti. “Ostin jätesäkkejä, toivottavasti nämä riittävät”, hän jatkoi huolettomana. Yamato nieleskeli.
“Joo”, hän mutisi ja väisti jälleen Taichin katseen.
Takeru komensi heidät molemmat töihin mutkattomasti. Hän pisti heidät keräämään makuuhuoneen roskia ja itse suuntasi ensimmäiseksi kylpyhuoneeseen aikeenaan saada pyykkikone pian pyörimään. Takeru antoi rullan jätesäkkejä ja siniset kumihanskat Taichille ja Yamatolle.
“Laittakaa tölkit, vaatteet ja tupakantumpit erilleen”, hän ohjeisti ennen kuin katosi kylpyhuoneeseen. Taichi seisoi tumput suorina keskellä olohuonetta. Jossain pilkotti vähän jalkalamppua kaatuneena seinän viereen. Hän vilkaisi Yamatoon, joka näytti yhtä häkeltyneeltä tilanteesta kuin hän. Taichi siirsi katseensa eteensä. Tölkkejä oli paljon sekä vaatteita, mutta myös hajanaisia papereita, muovipusseja täynnä mädäntyvää ruokaa, pizzalaatikoita, tahraisia sohvatyynyjä, rikkinäisiä dvd-levyjä, sotkuisia vihkoja täynnä töhryjä ja kirjoitusta… Oli oikeastaan helppo äkkiä ymmärtää, miksi asunto oli tässä kunnossa. Vuorta katsellessaan Taichia alkoi ihan huimata. Mistä ihmeestä tästä kaikesta kuuluisi edes aloittaa?
“Kiitos, että tulit”, Yamato mutisi jostain Taichin takaa.
“Tietenkin tulin”, Taichi vastasi miettimättä hetkeäkään. Hän ryki, avasi suunsa yrittäen hengittää vain sen kautta ja alkoi kahmia vaatteita ensimmäiseen säkkiin.
Ensimmäiset kolme säkkiä olivat pian täynnä pyykkiä, joiden piti odottaa, että kone olisi valmis, kun Takeru ehti saada sen jo täyteen. Osa vaatteista kylpyhuoneen lattialla olivat homeessa, Takeru epäili, että lattialle roiskunut vesi oli aiheuttanut sen. Yamato ei näyttänyt välittävän, että osa vaatteista lensi roskiin. Kun vaatteet olivat poissa tieltä, Taichi ryhtyi keräämään tölkkejä ja pulloja yhteen jätesäkkiin. Ja sitten toiseen ja kolmanteen ja neljänteen. Keittiön taso vihdoin pilkotti rojun takaa, kun tarpeeksi tölkkejä oli saatu sullottua säkkeihin. Sen alta paljastui lähes tukkeutunut tiskiallas ja homeista ruokaa kulhoissa. Yhdessä niistä olisi voinut hyvin olla matoja, mutta ehkä se olikin nuudeleita, Taichi pohti irvistellen. Yksi pienempi roskapussi saatiin täytettyä tumpeista. Jäljellä oli vaikein osuus, epämääräinen roska ja alin kerros. Taichi pidättäytyi yökkimästä, kun kahmaisi käteensä muovipussin, joka meni rikki heti ja hänen käsivarrelleen lorisi jotain nestemäistä. Se poltti varmaan hänen nenäkarvansakin hajullaan. Hän työnsi yskien raivokkaasti pussin säkkiin ja pyyhki inhoten kättään säkin sisäpintaan.
Matto erottui jo vähän, se oli ehkä ennen ollut vihreä, nyt se oli ruskea. Kun Takeru veti lakanat pois sängyn päältä, Taichi esti taas suuhunsa oksentamisen.
“Tuo ei mahdu talon roskikseen”, Takeru pohti. Keskellä patjaa oli iso tummanharmaa ja lievästi vihertävä laikku. Siinä oli jälkiä ruoasta, tupakasta ja se haisi oluelle. He eivät voineet sillä hetkellä tehdä sille mitään, mutta Takeru ehdotti, että Yamaton ei kannattaisi nukkua siinä enää.
“Missä sitten?” Yamato ähkäisi. Lattialla ei edelleenkään ollut tilaa patjalle, hädin tuskin kävelemiselle ja lisäksi se oli tahmainen.
“Isän luokse? Tai äidin, minäkin yövyn siellä”, Takeru sanoi ja Yamato suipisti suutaan.
“Minun luokseni mahtuu”, Taichi sanoi välittömästi, mistä Takeru innostui. Yamato siristeli silmiään. “Siitä ei ole yhtään vaivaa”, Taichi lisäsi, kun epäili, mitä Yamato jo ajatteli. Tämä kohautti lopulta harteitaan.
Jätesäkit täyttyivät, mutta auttamattoman hitaasti. Ja asunto itsessään oli edelleen hävityksen jäljiltä, eikä puhtaita vaatteitakaan saanut laitettua vaatehuoneeseen ennen kuin se olisi siivottu. Yamato uskalsi viedä pari täyttä jätesäkkiä talon yhteiseen roskikseen, mutta sinne ei mahtuisi kaikki heidän keräämänsä roskat.
“Ne pitää varmaan viedä suoraan kaatopaikalle”, Takeru tuumi, kun he söivät hänen tuomiaan itsetehtyjä riisikeksejä.
“Ei minulla ole autoa”, Yamato purnasi. Hän ei syönyt hirveästi, lähinnä nirhasi keksin reunaa hampaillaan.
“Isä saisi töistä pakun käyttöön”, Takeru ehdotti ja taas Yamato mutristi suutaan.
“Jos yritetään ensin edes kerätä kaikki roskat säkkeihin”, Taichi sanoi sovittelevasti.
Siinä he eivät saman päivän aikana onnistuneet. Asuntoa alkoi täyttää lähinnä jätesäkit ja kasa puhtaita pyykkejä. Taichi silmäili hikistä Takerua ja hän oli varma tämän ajattelevan samoin. He tarvitsisivat apua ja sitä olisi mahdollista saada, mutta oli toinen asia suostuisiko Yamato siihen. Kun kello tuli yhdeksän illalla, Takeru ehdotti, että he jatkaisivat seuraavana päivänä. Taichi lupasi tulla heti, kun iltapäivän luento loppuisi. Hänellä oikeastaan olisi ollut kotitehtäviä, mutta ne saisivat odottaa.
Taichi työnsi ovensa auki ja oli jo pahoittelemassa asuntonsa sotkua, mutta onnistui nielaisemaan sanansa.
“Voin lainata pyyhkeen, jos haluat käydä suihkussa”, Taichi neuvoi saatuaan kengät jalastaan ja laskettuaan ruokakassit keittiön tasolle. Yamato myöntyi ja Taichi kävi kaivamassa puhtaan pyyhkeen tälle. Yamaton sulkeutuessa kylpyhuoneeseen, Taichi työnsi ruokaostokset jääkaappiin ja suoritti pikasiivouksen asunnossa. Häntä häiritsi oma sotkuisuutensa lähinnä silloin, kun Yamato tai Hikari oli käymässä, mutta äkkiä pari astiaa tiskialtaassa, sijaamaton sänky ja kirjojen ja paperien alle hautautunut työpöytä tuntuivat hirveän pieniltä sotkuilta. Siivottuaan Taichi siirtyi keittiöön kokkaamaan. Yamato tuli juuri suihkusta, kun hän asetteli munakkaita keittiön pöydälle.
“Kiitos”, Yamato lausahti istuessaan pöytään Taichia vastapäätä.
“Ja kehtaatkin jättää ruokaa lautaselle, kun jaksoin kokata sinulle”, Taichi sanoi vakavana ja huojennuksekseen näki Yamaton toisen suupielen kohoavan aavistuksen. Tämä söi tottelevaisesti. Taichi ehti unohtaa, miksi Yamato oli edes yöpymässä hänen luonaan, kun tämä ei siinä ruokapöydän ääressä näyttänyt siltä, että hänen elämässään olisi mikään vialla. Kun Taichi muisti taas, oli vaikea keksiä sanottavaa. Mistä he olivat puhuneet viimeksi nähdessään? Jotain opiskelusta tai siitä uudesta pelistä, jonka Taichi oli saanut Hikarilta syntymäpäivälahjaksi. Yamato kertoi, että oli jättänyt jonkun kurssin kesken. Taichi ei muistanut oliko Yamato kertonut sille syytä tai oliko hän edes kysynyt. Äkkiä syy näytti ilmiselvältä.
“Voisin haluta ajoissa nukkumaan”, Yamato pamautti, kun oli kuuliaisesti tyhjentänyt lautasensa. Taichi kaivoi vaatehuoneen perukoilta patjan ja lakanat ja asetteli ne makuuhuoneeseensa tarkoituksella lähelle sänkyään. Hän jätti sopivan käytävän, että voisi nousta sängystään tallaamatta Yamaton päälle, mutta veti patjan sen verran lähelle, että asettuessaan nukkumaan puolen tunnin päästä, hän saattoi erottaa Yamaton kasvot pimeässä makuuhuoneessa.
Hänen oli pakko kysyä. Sanoa jotain. Taichi irvisteli katolleen. Tämä oli taatusti pelottavampaa kuin yksikään Pimeyden valtiaista. Hän kääntyi kyljelleen ja nousi kyynärpäänsä varaan.
“Yamato”, Taichi aloitti, “johtuuko se Gabumonista?”
Yamato oli asettunut kyljelleen myös, mutta pois päin Taichista, eikä tehnyt elettäkään ilmaistakseen kuulleensa Taichin sanat. Taichi nypersi lakanaa allaan.
“Voit puhua minulle”, hän jatkoi päättäväisesti. Ei vastausta. “Tiedän, millaista se on.” Yamato ei edelleenkään liikkunut ja pitkään Taichi odotti vastausta. Hän alkoi hieman ärsyyntyä.
“Minä luulin, että sinä halusit apua. Ja siksi suostuit siihen, että tulemme Takerun kanssa siivoamaan”, hän sanoi.
Samassa Yamato viskasi peittonsa syrjään, nousi ylös ja suori parvekkeen ovelle, jonka viskasi tieltään. Taichi katsoi suu auki, kun Yamato otti esiin tupakka-askinsa ja työnsi yhden suuhunsa. Huokaisten hän nousi sängystä ja käveli parvekkeelle. Pakkasta oli juuri ja juuri ja hetken Taichi kipristeli paljaita varpaitaan betonilattialla, mutta ei kääntynyt hakemaan enempää vaatetta. Hän katseli arvioiden Yamaton puuhia ja hetken mielijohteesta, juuri kun Yamato oli saamassa tupakan syttymään, Taichi nappasi sen ja katkaisi kahtia. Yamato vilkaisi häntä syrjäkarein, mutta tyynesti veti uuden savukkeen askista. Hän ehti hädin tuskin koskea siihen huulillaan, kun Taichi sieppasi sen taas pois ja pisti kahteen osaan.
“Mitä sinä teet?” Yamato kysyi väsyneesti.
“Miltä näyttää?” Taichi nyrpisti nenäänsä ja risti kätensä rinnalleen. Yamato huokaisi ja otti uuden tupakan, jonka Taichi jälleen pisti palasiksi.
“Tuo oikeastaan alkaa ärsyttää”, Yamato sanoi.
“Hyvä”, Taichi tokaisi. Yamato huokaisi ja nojasi parvekkeen kaiteeseen. Hän tuijotti alas valaistulle kadulle silmät vain puoliksi auki.
“Minä oikeasti tahdon auttaa”, Taichi uskalsi sanoa, kun Yamato ei rohjennut sytyttää uutta tupakkaa, eikä puhunut mitään. “Oletko sinä puhunut kenenkään kanssa?”
“En oikein voi mennä puhumaan kenelle tahansa digimonystäväni kuolemasta”, Yamato tokaisi hiljaa.
“Voitpas”, Taichi sanoi. “Esimerkiksi Takerulle tai vanhemmillesi. Soralle. Mimille.” Taichi kääntyi nojaamaan kaiteeseen katsellen edelleen Yamatoa. “Minulle.”
Yamaton silmät menivät vieläkin enemmän kiinni ja hän nojasi kaiteeseen raskaasti. Taichi astui vähän lähemmäs ja kun Yamato ei väistänyt, hän laski kätensä tämän olkapäälle. Tämän keho värisi, ehkä ilman kylmyydestä.
“Etkö voisi puhua edes minulle? Minäkin koin sen”, Taichi sanoi ääni karheana. Yamato henkäisi väristen.
“Mutta sinä pääsit sen yli.”
Yamaton keho tärisi rajummin, mutta hän ei itkenyt, puristi vain kaidetta rystyset valkoisena. Taichin käsi oli alkanut tehdä hierovaa liikettä tämän olkapäällä.
“Ja kyllä minäkin luulin päässeeni sen yli. Ajattelin, että keskityn vain opiskelemaan ja pääsemään elämässä eteenpäin niin sitten muistelen Gabumonia lämmöllä. Mutta ei se mennyt pois.” Taichi tuli vieläkin lähemmäs ja hieman painoi vartaloaan Yamatoa vasten.
“Sinä pääsit yli siitä, sinä et enää vellonut siinä. En minä halunnut olla se, joka vetää sinut tänne samaan luolaan.” Yamato niiskaisi. “Enkä minä pääse täältä, koska viimeksi se oli Gabumon, joka sai minut pois.”
Siihen Taichi ei osannut sanoa mitään. Hän jatkoi peukalonsa liikettä Yamaton hartialla ja seisoi tämän vieressä hiljaa. Yamatokaan ei puhunut enää mitään, hytkyi Taichin otteessa. Taichin nenä oli jäässä, samoin varpaat, mutta hänen ei tehnyt mieli liikkua minnekään.
“Mutta sinä pyysit apua”, Taichi lopulta sanoi hampaat kalahtaen lauseensa lopuksi. Yamato vilkaisi siristynein silmin häntä.
“Mene sisälle. Jäädyt tänne”, hän sanoi.
“Sitten sinäkin tulet sisälle”, Taichi sanoi jämäkästi, vaikka jälleen hampaat taustoittivat hänen sanojaan. Hän otti puolikkaan askeleen irti Yamatosta ja hänelle tuli entistä kylmempi. Yamato huokaisi ja luovuttaneena kääntyi ympäri ja käveli takaisin sisälle. Taichi seurasi perässä.
“Takeru pakotti”, Yamato mutisi peittonsa alta. “Hän oli ihmetellyt jo pitkään, miksi en antanut hänen tulla käymään koskaan, kun hän poikkesi Tokioon. Uutena vuotena hän lopulta vain tunki itsensä sisään ja anoi minulta lupaa siivota.” Taichi jäi istumaan sängylleen risti-istuntaan. “Ja että voisi pyytää sinut avuksi.”
“Sinäkö et itse halunnut apua?” Taichi kysyi. Yamaton lakanat kahisivat, kun hän vaihtoi asentoa selkä Taichiin päin.
“Koska se on turhaa. Se on mahdoton tehtävä”, hän mutisi tyynynsä suuntaan.
“Eikä ole. Tarvitsemme vain vähän lisäväkeä”, Taichi sanoi varovaisesti. Yamato ei kommentoinut ehdotusta. “Kyllähän sinä tiedät, että voit aina pyytää ystäviltäsi apua. Varsinkin minulta. Minä...voin auttaa sinut sieltä luolasta”, Taichi muotoili. Lakanat kahisivat taas ja Yamato kääntyi selälleen tuijottaen kattoon, eikä sanonut mitään.
Taichi raapi päälakeaan tuuhean hiuspehkonsa läpi. “Kuule, minä en varmaan osaa sanoa kaikkea oikein ja pyydän jo etukäteen anteeksi, jos sanon mitään tökeröä. En tarkoita sitä”, hän aloitti.
“Tiedän, ettet tarkoita”, Yamato leikkasi väliin.
“Ai, no hyvä”, Taichi hämmentyi hetkeksi, mutta ravisti sitten päätään ja jatkoi. “Minä vain… Älä luule, että olisit yksin. Ja oikeastaan en ymmärrä, miksi sinä kaikista ihmisistä luulisit, ettet voisi pyytää ystäviltäsi tai perheeltäsi apua. Etkö sinä jo tajunnut kauan sitten, että voit aina luottaa ystäviisi? Että voit luottaa minuun?”
Yamato pysyi hiljaa ja ihmeen ilmeettömänä, vaikka Taichi epäili olevansa aika julma. Hän ei osannut ilmaista asiaansa muuten.
“Et ole vaivaksi ystävillesi, jos pyydät apua. Siksi ollaan ystäviä.”
Yamaton silmät siirtyivät katsomaan Taichia. Katon lamppu oli pimeä, eikä Taichi saanut selvää kunnolla, millaisia tunteita silmissä liikkui. Yamato katseli häntä jonkin aikaa, kunnes kääntyi kyljelleen kasvot Taichia kohti. Hän ei edelleenkään sanonut mitään ja Taichi erotti sen verran, että Yamato oli sulkenut silmänsä. Taichi laskeutui mahalleen sängylleen ja kumarsi päätään reunan yli.
“Yamato? Ymmärsitkö sinä?” hän kuiskasi. Yamaton kasvojen suunnalta kuului aito, vaimea naurahdus.
“Joo”, hän rykäisi ja sanoi vielä hiljempaa, “kiitos.”
*
“Suunnitelma on seuraava!” Miyako kiekaisi. “Hikari ja Takeru, kylpyhuone!” hän osoitti sormella käskevään tapaan. “Sora, tiskit!” hän viittoi tiskialtaan suuntaan. “Daisuke ja Yamato, vaatehuone!”
“Hei, minä en oikeastaan tahdo kenen tahansa käyvän läpi vaatehuonettani”, Yamato keskeytti äkisti.
“Minä voin tulla”, Taichi ehdotti heti katkaistakseen hiljaisuuden, kun Miyako puntaroi asiaa. Tämä katsoi Taichiin pää kallellaan.
“Minä ajattelin, että kantaisit jätesäkkejä alas herra Ishidan autoon. Siihen tarvitaan lihaksia”, Miyako selitti.
“Väitätkö, ettei minulla ole lihaksia?” Daisuke kommentoi ja sanojensa vakuudeksi viskasi harteilleen yhden jätesäkin ja lähti taapertamaan ovea kohti. Puuskuttaen hän pääsi rappukäytävään ja huusi vielä: “No! Mites nyt suu pannaan?”
Miyako alkoi itse tyhjentää jääkaappia sekä kuurata ja järjestää keittiön kaappeja. Heillä oli vihdoin kokonainen päivä aikaa siivoamiseen, kun oli lauantai ja kaikki kynnelle kykenevät valitut sekä Yamaton ja Takerun isä olivat päässeet koko päiväksi paikalle.
“Pitääkö minun varoa sitten täällä jotain synkkiä salaisuuksia?” Taichi heitti Yamatolle, kun he alkoivat ensin tyhjentää vaatehuoneen sekaisia hyllyjä, jotta voisivat asetella sinne puhtaat pyykit.
“Minä vain en innostunut ajatuksesta, että Daisuke tutkii sukkani ja alusvaatteeni”, Yamato sanoi posket punehtuen ja vetäisi yhden ylähyllyistä tyhjäksi. Vaatteet ja epämääräiset rojut tippuivat hänen jalkoihinsa. Paksu ilmastointiteippirulla pyöri oven suuhun.
“Arvostan, että suot minulle kunnian tutkia alusvaatteitasi”, Taichi hymyili leveästi ja Yamato ravisti päätään.
“Eikä! Onko tämä..!” Taichi hihkaisi parin tunnin kuluttua, kun he olivat saaneet eroteltua roskat ja säästettävät tavarat toisistaan sekä pyyhittyä hyllyt. Hän riuhtaisi kaapin perältä harmaan, nukkaantuneen t-paidan esiin ja ravisti sen auki. Siinä oli rinnassa kuuta ulvovan suden kuva ja yllä teksti Teenage Wolves.
“Oi ei”, Yamato vaikersi.
“Oliko teillä tällaisiakin? Miksi minä en saanut?” Taichi ilakoi ja mallasi paitaa päälleen.
“Ei niitä tehty kovin montaa. Älä yritäkään pistää päällesi, se on vanha, ei se mahdu”, Yamato yritti, mutta tietenkin Taichi riuhtaisi sinisen t-paitansa päältään ja kiskoi bändipaidan ylävartalonsa peitoksi. Se oli pieni, jätti kaistaleen hänen vatsaansa paljaaksi ja saumat hihoissa päästelivät ääniä hänen hauistensa ympärillä.
“Oho, sori”, Taichi nauroi, kun hihansuut ripisivät. Yamato tuijotti häntä epäuskoinen ilme kasvoillaan. Ja punaa taas poskillaan.
“Voin minä ottaa tämän poiskin”, Taichi sanoi, kun Yamato näytti siltä, että ei arvostanut hänen vitsiään.
“Ei, anna olla”, Yamato vinkaisi, kun Taichi oli tarttumassa paidan helmasta. “Tai siis, ihan sama”, hän sopersi katse jossain Taichin vatsan tienoolla. Taichi rypisti kulmiaan. Yamato ryki ja kyykistyi kenkähyllyn puoleen kuin piilottaakseen kasvonsa, vaikka oli järjestellyt alimman hyllyn aikoja sitten.
“Anteeksi, en minä tarkoittanut -”
“Sanoin, että ihan sama. Pidä päällä tai älä pidä”, Yamato ärähti lattian tasolta. Taichi kurtisteli kulmiaan lisää ja päätyi vetämään toivottoman liian pienen paidan päältään ja vaihtamaan tilalle omansa.
“Minä en tarkoita mitään pahaa. Minä vain olen vähän huono tällaisessa”, Taichi sanoi, kun Yamato edelleen tökki kenkiä epämääräisesti. “Minä luulin, että aikuisena osaisin ajatella ennen kuin teen”, hän hörähti ja silloin Yamato nousi ylös. Hänen kasvonsa olivat taas normaalin väriset.
“En minä loukkaantunut siitä. Ei mitään sellaista. Oikeasti”, hän painotti katsomatta Taichia silmiin.
“Ai”, Taichi sanoi hämillään ja vilkaisi vaatekasan päälle tiputtamaansa bändipaitaa. Hän hymisi epävarmasti, mutta ei ehtinyt muotoilla ajatuksiaan sanoiksi saakka, kun keittiöstä kuului huuto: “Ruokatauko!”
Yamato oli ohittamassa Taichin, kunnes vielä virnisti ja sanoi: “Minulla ei käynyt mielessäkään, että koskaan oppisit ajattelemaan ennen kuin teet.”
Jätesäkit saatiin kuskattua sen päivän aikana kaatopaikalle. Vaatekaappi oli hyvässä kunnossa ja kun jätesäkit eivät täyttäneet tilaa, Miyako alkoi hinkata makuuhuoneen lattiaa. Kylpyhuone ja keittiö olivat pahimmassa kunnossa ja parvekkeeseen ei ollut koskettukaan. Kun Miyako teki suunnitelman toiselle siivouspäivälle sunnuntaiksi, Yamato yritti vaimeasti estellä, mutta Takeru torppasi tämän vastaväitteet ilmoittamalla, että kävisi ostamassa parempia siivousaineita kylpyhuonetta, tiskiallasta ja lattian itsepintaisia tahroja varten. Samoin Taichi kiskoi Yamaton mukaansa, kun tämä koetti selitellä, että voisi varmaan jo nukkua omassa sängyssään, kun tilaa oli saatu raivattua. Siitäkin huolimatta, että tällä ei ollut uutta patjaa ja kun Taichi huomautti asiasta Yamatolle, tämä söi loputkin tekosyyt. Taichi jätti utelemisen siltä illalta, koska Yamato vaikutti jo hieman pirteämmältä, eikä hän halunnut vesittää sitä. Ensimmäisen illan jälkeen silloin keskiviikkona he eivät olleet puhuneet syvällisemmin ja oikeastaan Taichi toivoi, että seuraavalla kerralla se olisi Yamato, joka tekisi aloitteen. Mutta ainakin nyt tämä vain kuunteli Taichin valitusta tilastotieteiden opettajasta ja katsoi jalkapalloa televisiosta hiljaisena Taichin vieressä.
Seuraavana päivänä Yamatoa odotti iso paketti postissa, minne hän lähti isänsä kanssa, koska paketti kuulemma oli niin iso, ettei sitä tuotaisi polkupyörällä. Taichi lupasi katsoa, ettei kukaan sorkkisi hänen henkilökohtaisia tavaroitaan ja hääsi muut keittiöön ja parvekkeelle, kun hän tutki vielä jäljelle jääneet kaapit ja lipaston makuuhuoneessa. Hän löysi vihkoja täynnä keskeneräisiä lauluja, vanhoja hiuslakkapulloja, ainakin kahdet erilaiset avaimet, puisen lippaan, joka lainehti kaula- ja korvakoruista. Kylmästi hän heitti kaikki avatut ja avaamattomat tupakka-askit roskiin.
“Yamato laittoi viestin. Hän on alhaalla ja tarvitsee kantoapua”, Takeru kailotti äkkiä kylpyhuoneesta. Mimi oli lähettänyt kyselemättä uuden patjan sekä täkin, tyynyjä ja läjän uusia lakanoita. Yamato puhisi melkein kiukustuneena, mutta Taichi tiesi, että ei tämä ollut vihainen Mimille. Vanha patja vietiin kaatopaikalle ja kun tilalla oli uuden uutukainen patja ja täysin käyttämättömät lakanat, yhtäkkiä asunto näytti itsekin kuin uudelta.
“Onko tässä hattaroita?” Taichi ihmetteli katsoessaan muita lakanoita. Hän otti tuolin avukseen, jotta ylettyi latomaan loput lakanat ylähyllylle vaatehuoneeseen. Yamato voihkaisi.
“Hiton Mimi”, hän mutisi. Taichi tirskahti ja nosti hattaralakanat rullattuna siististi hyllylle. Ne osuivat johonkin, joka kahisi. Ylimmälle hyllylle oli jäänyt vielä sininen muovipussi. Taichi sieppasi sen käsiinsä ja sumeilematta katsoi sisään, mutta välittömästi Yamato kaappasi sen häneltä. Ei kuitenkaan niin nopeasti, etteikö Taichi olisi ehtinyt tunnistaa sisältöä. Taichi laskeutui tuolin päältä.
“Miksi sinä säilytät niitä tuolla?” hän kysyi hiljaa. Yamato puristi pussia kädessään rystyset valkoisena ja kumarsi päätään. Hän puri huultaan lujaa ja hänen hartiansa hytkyivät. Taichi vilkaisi ympärilleen. Vaatehuoneessa ei ollut ovea ja Miyako oli paraikaa Daisuken kanssa parvekkeella. Yamato hytkyi entistä enemmän, mutta ei liikkunut minnekään. Hän käänsi selkänsä aavistuksen vaatehuoneen oviaukkoa kohti ja hikkasi äänettömästi. Taichin silmät osuivat ilmastointiteippiin lattialla. Sitten hän nopealla liikkeellä koppasi hattaralakanan ylähyllyltä, teipin lattialta, avasi taivaansinisen lakanan ja ripusti oviaukkoon. Hampaillaan hän sai nopeasti irti kaksi pitkää kaitaletta teipistä ja kiinnitti lakanan ovenkarmeihin. Sininen lakana hämärsi vaatehuonetta hieman, mutta ei vaimentanut erityisesti ääniä. Taichi kuuli, että Miyakon pajatus oli hiljentynyt parvekkeella, mutta ei varmaan sen takia, että lakana eristäisi ääntä.
Yamato peitti kasvonsa käsillään toisen käden puristuksessa yhä sininen muovipussi, jossa olivat kivettynyt digivice ja huuliharppu. Taichi nieleskeli ja vilkuili epävarmana taiteilemaansa näköestettä. Eihän hän olisi varmaan edes osannut sanoa mitään oikeanlaista, vaikka olisi voinutkin vapaasti puhua Yamatolle. Tämä ei varmasti halunnut puhua juuri nyt. Joten Taichi otti askeleen lähemmäs ja kiersi kätensä Yamaton selän ympäri.
Yamato otti kädet kasvoiltaan, laski päänsä Taichin olkaa vasten ja alkoi itkeä vuolaammin, vaikka yritti estää itseään päästelemästä ääniä. Muovipussi ratisi heidän välissään ja Taichi tunsi olkapäänsä kastuvan. Sitten Yamato liikutti kätensä Taichin rintamukselle ja puristi vähän paitaa sormiensa väliin. Hitaasti hän siirsi kätensä Taichin niskaan ja koko ajan varmemmin alkoi puristaa itseään tiukemmin tämän syliin. Muovipussi roikkui nyt Taichin selkää pitkin.
Yamaton kasvaneet hiukset olivat joka puolella Taichin kasvoja, tämän lämmin, kyynelistä märkä poski painui Taichin poskea vasten. Yamato tuoksui hänen shampoolleen, sille, jonka piti tuoksua merelle, ainakin etiketin mukaan. Yamaton tukka nenässään, Taichi äkkiä ymmärsi täysin, miksi siinä väitettiin niin. Yamato oli pieni hänen sylissään ja Taichi pohti, milloin viimeksi oli ollut näin lähellä ystäväänsä. Tämä oli laihtunut enemmän kuin hän oli ymmärtänytkään. Koko Yamaton keho vapisi. Taichin vasen peukalo hieroi Yamaton selkää hellästi. Hän ei osannut sanoa, missä vaiheessa oli alkanut tehdä sitä.
Kului ehkä viisi minuuttia tai viisi tuntia, mutta vihdoin Yamato löysäsi otettaan. Hän oli lakannut itkemästä, ainakin niin, että kyyneleet eivät enää valuneet valtoimenaan. Taichi uskalsi hellittää vähän otettaan niin että näki Yamaton kasvot. Ne olivat punaiset, märät ja silmien ympärillä iho oli turvonnutta. Taichi kohotti kätensä pyyhkimään toista kosteaa poskea. Yamaton silmät katsoivat suoraan hänen silmiinsä. Ne näyttivät todella sinisiltä lakanan aiheuttamassa hohteessa. Taichin vatsassa hypähti nähdessään ne niin lähellä, Yamato niin avoinna hänen sylissään.
Taichi kurotti ylettyäkseen väliverhoksi taiteilemansa lakanan settiin kuuluvaan tyynyliinaan ylähyllyllä ja antoi sen Yamatolle, joka tukahdutti naurahduksen ja alkoi pyyhkiä liinaan kasvojaan. Taichin kädet lepäsivät edelleen Yamaton kyljillä, vaikka Yamato oli jo irrottanut otteensa. Mutta tämä ei pyrkinyt pois. Kun hänen kasvonsa olivat kuivat, mutta punaiset, hän katsoi taas Taichia silmiin. Hän muotoili äänettömän kiitoksen huulillaan. Taichi nyökkäsi hymyillen ja viimein irrotti otteensa. Hänelle tuli vähän kylmä. Olalla oli märkä läntti siinä, missä Yamato oli itkenyt. Taichi kuuli taas Miyakon hölinän parvekkeelta, se oli yhtä kovaa kuin aiemminkin ja keittiöstä kuului kolinaa. Taichi viittoi lakanaan päällään ja Yamato nyökkäsi. Taichi repi sen paikoiltaan. Teippi jätti vähän liimajälkiä sekä seinään että lakanaan.
“Ei se mitään”, Yamato sanoi karheasti Taichin irvistellessä aikaansaannokselleen. Hänellä oli yhä sininen muovipussi kädessään. Hän ei katsonut siihen vaan kävi pikaisesti työntämässä sen yöpöydän alimpaan laatikostoon.
Illalla kun Taichi oli saanut keittiönsä puhtaaksi illallisen jäljiltä, Yamato istui olohuoneen sohvalla polvet koukussa rintaansa vedettynä. Hän nojasi leukaansa polviin ja tuijotti televisiota sitä näkemättä. Taichi asteli lähemmäs ja koruttomasti rojahti sohvalle. Yamato ei katsonut häneen, mutta tämä taisi tietää hyvin, mistä Taichi halusi puhua.
“En minä tahdo enempää muistutuksia”, Yamato mutisi polvilleen. “Laitoin ne pois, koska ihan ilmankin niitä kaikki on tuskallista.”
Taichi vilkaisi pieneen kirjahyllyynsä. Keskihyllyllä kirjojen välissä oli pieni aukko, mihin hän oli asettanut digivicensa, kiikarinsa ja lasinsa. Ne ei ollut aseteltu erityisesti ja välillä Taichi vaihtoi niiden paikkaa, kun kirjahyllyyn tuli lisäyksiä yliopiston kirjastosta opiskeluiden takia. Mutta hän halusi pitää ne jotenkin esillä, eikä hänelle ollut väliä, miten ne näkyivät, kunhan näkyivät. Hän kääntyi katsomaan taas Yamatoa.
“Ei se varmaan haittaa”, Taichi sanoi, “jos et halua hetkeen nähdä niitä. Et kuitenkaan ole pistänyt niitä roskiin vielä.” Yamato vilkaisi häntä naama lytyssä polviensa päällä.
“En minä sitäkään halua”, hän mutisi.
“No sitten pidät niitä kaapissa niin kauan kunnes haluat taas katsoa niitä”, Taichi nyökkäili.
“Ehkä minä en koskaan halua katsoa niitä”, Yamato huomautti.
“Kyllä sinä haluat.”
Yamato kohotti päätään polvistaan ja murjotti Taichille.
“Tuo ei auta”, hän äyskähti.
“Mikä?” Taichi kurtisti kulmiaan.
“Tuo tuollainen”, Yamato nyökki Taichin suuntaan ja Taichi vilkaisi alaspäin kuin odottaen näkevänsä rinnuksillaan jotain. “Lauot kaikkea tyhmää, luulet tietäväsi, miltä minusta tuntuu”, Yamato siristi silmiään, “yrität kääntää kaiken positiiviseksi.”
“Anteeksi”, Taichi sanoi heti, “en osaa muutakaan. Onko positiivisuus sitten huono asia?” Taichi kysyi ja Yamato pyöräytti silmiään.
“Se ei auta. Ei noin”, Yamato tokaisi.
“Minä en ymmärrä”, Taichi intti.
“Anna olla”, Yamato huokaisi ja nousi sohvalta. Hän harppoi makuuhuoneeseen ja Taichi kuuli parvekkeen oven avautuvan. Äristen matalasti hän seurasi.
“Tuo sinun pitää lopettaa”, Taichi älähti, kun pääsi parvekkeelle ja Yamato seisoi siellä savuke jo palamassa. Ulkona oli hirveän kylmä, mutta Taichi ei edes huomannut sitä tuohtumukseltaan.
“Minähän sanoin, että anna olla”, Yamato tölväisi. Taichi harppasi lähemmäs ja sieppasi tupakan Yamaton sormista. Hän talloi sen jalkansa alle. “Lopeta!” Yamato parkaisi.
“Lopeta sinä tuo!” Taichi karjaisi takaisin. “Tuo nyt ei ainakaan auta mihinkään.”
“Auttaa se”, Yamato murisi hampaidensa välistä.
“Kuinka pitkään?” Taichi tiuskaisi. “Minuutin? Kaksi? Sitten pitää saada toinen ja se kestää taas vähemmän aikaa ja seuraava vielä vähemmän.” Yamato kiristeli leukaansa. “Ja sinä tiedät sen itsekin oikein hyvin. Sinä tiedät, mikä tai kuka auttaa. Minä voin auttaa sinua! Mutta sinä ryhdyt marttyyriksi joka ikisestä asiasta, mitä teen tai sanon.” Yamato kiristeli lisää leukaansa ja silmät kostuivat. “Minä yritän hirveästi ymmärtää sinua, mutta sinä et tee sitä helpoksi.”
Yamato näytti siltä, että haluaisi lyödä Taichia. Hän puristi kädessään tupakka-askia ja irvisteli lujaa kasvojaan. Silmiin kerääntyi kyyneliä ja hän näytti kamppailevan romahtaako vai tirvaista Taichia. Taichi nieleskeli ja hengitti syvään, että sai oman raivonsa laantumaan.
“Anteeksi”, hän huokaisi. “Minä sanoin, että en osaa…” Taichi rutisti silmiään kiinni. “Anteeksi”, hän toisti hiljaa. Yamato puri hampaitaan yhteen, irrotti otteensa askista ja nosti kätensä kasvoilleen. Hän raapi aika ilkeän näköisesti otsaansa kynsillään. Hän katseli betonilattiaa ja huohotti. Ehkä hän ei enää aikonut lyödä Taichia.
“Minä tiedän, että et osaa. Mutta tuo loukkaa minua”, hän ähisi kätensä alta.
“Tajuan sen ja olen pahoillani”, Taichi sanoi ja kun ei muuta keksinyt, otti askeleen lähemmäs ja halasi Yamatoa. Hän ei ollut tehnyt sitä näin usein moneen vuoteen. Olisi ehkä pitänyt.
“Et sinä ole marttyyri. Eikä ole helppo toimia oikein, vaikka tietäisi, mitä se on.” Taichi rutisti Yamatoa lujempaa. ”Minähän autan sinua, vaikka et osaisi pyytää sitä. Ja se kyllä tarkoittaa, että aion etsiä ja tuhota jokaisen tupakka-askisi ja että tulen kerran viikossa tarkistamaan, että olet siivonnut ja että tulen edelleen sanomaan kaikkea väärää”, Taichi luetteli. “Ja minä myös istun siellä luolassa kanssasi ja autan sinut seisomaan ja kävelemään pois.”
Yamaton kädet siirtyivät vaikeasti heidän välistään Taichin niskaan. Siellä ne tuntuivat kylmiltä ja sitten Taichi tajusi, että ulkona oli vieläkin pakkasta.
“No jos minä yritän opetella pyytämään apua, voitko sinä opetella suodattamaan ajatuksiasi?” Yamato kysyi aivan Taichin korvan juuressa.
“Voin. Vaikka kyllähän sinä jo pyysit apua. Se oli rohkeaa”, Taichi vakuutti ja Yamato hymähti hänen olkaansa. “Oli. Olen asiantuntija tässä aiheessa”, Taichi lisäsi ja Yamato nauroi hieman.
Taichi pääsi luennoltaan neljältä maanantaina ja kiiruhti heti sen jälkeen Yamaton asunnolle. Yamaton äitikin oli nyt tullut paikalle mukanaan uusia pyyhkeitä sekä uusi matto, kun edellinen oli patjan lailla jouduttu heivaamaan roskiin. Kun kylpyhuone oli tullut siistiksi, viimeisetkin vaatteet voitiin pestä ja äkkiä asunto näytti paremmalta, kun pyykkivuoret eivät valloittaneet sitä ja kaikkialla tuoksui puhdas pyykki. Uusi pesuaine ja raaputin tekivät selvää keittiön tiskialtaan ja makuuhuoneen lattian tarhoista. Iltapäivän aikana Taichi ja Daisuke kuurasivat parvekkeen lattian esiin tuhkan alta ja Sora ja Yamato asettivat viimeisetkin tiskatut tiskit kaappiin. Lopultakin keittiötasot voitiin puhdistaa.
Yamato näytti kauhean kiusaantuneelta, kun he kerääntyivät nyt uutena hohtelevaan makuuhuoneeseen. Se tuntui paljon isommalta ilman roskavuorta. Kitara oli löytynyt sängyn alta ja nyt se riippui uudessa haassa seinällä. Hämähäkin seitit eivät peittäneet näkymää ulos ja enää asunnossa ei haissut viemärille. Yamato väänteli käsiään ja tuijotti puhdasta lattiaa.
“Mitä isoveli yrittää sanoa on kiitos ja että hän tarjoaa kaljat ensi perjantaina Botanissa”, Takeru tuli päästämään Yamaton tilanteestaan.
“Jes!” Daisuke karjahti innoissaan.
“Tulen hakemaan tavarani”, Yamato sanoi Taichille, kun kaikki tekivät lähtöä. Taichi nyökkäsi hämillään tajutessaan, mitä Yamato tarkoitti. Herra Ishida heitti heidät Taichin luokse ja Yamato vakuutti, että pääsisi itse metrolla kotiin. Taichi mutristi huuliaan heidän noustessa hissillä oikeaan kerrokseen. Hän ei sanonut mitään Yamaton kerätessä vähät tavaransa, vaikka hänen hirveästi teki mieli kieltää Yamatoa palaamasta vielä kotiin. Mutta ehkä tämä oli asia, mikä hänen tuli suodattaa. Taichi mutristi entisestään huuliaan. Hän ei oikein pitänyt tästä suodattamisesta.
Yamato tuli makuuhuoneesta pieni urheilukassi olallaan. Hän käveli vaiti eteiseen ja työnsi kengät jalkaansa.
“Kiitos vielä, että sain yöpyä täällä”, hän henkäisi käsi oven kahvalla.
“Koska vain”, Taichi sanoi ja sai jotenkin taiteilta hymyn huulilleen. Yamato katsoi tuota hymyä, kohotti samanlaisen omille huulilleen ja astui ulos. Oven sulkeutuessa Taichi ei jaksanut antaa hymyn pysyä vaan sen sijaan potkaisi lujaa keittiöpöydän jalkaa. Se sattui, mutta ei auttanut.
Taichi laittoi illallista, söi mekaanisesti ja jäi sitten tuijottamaan puhelintaan. Hän pyöritti sitä käsissään epätietoisena. Jos hän vain tarkistaisi, oliko Yamatolla kaikki kunnossa. Tämä nukkuisi asunnossaan yksin melkein viikon yövyttyään Taichin luona. Ja olihan Taichi luvannut, että auttaisi, vaikka Yamato ei haluaisikaan sitä. Mutta Yamato oli luvannut oppia pyytämään apua. Eikä tämä pyytänyt.
Sitten puhelin Taichin kädessä ryhtyi värisemään ja näytöllä vilkkui Yamaton nimi. Jo ennen kuin Taichi vastasi, hän oli kylpyhuoneessa hakemassa hammasharjaansa.
Yamato hädin tuskin vilkaisi Taichiin avatessaan ovensa. Tämä oli itkenyt, sen Taichi kuitenkin huomasi punoittavista kasvoista. Taichi sulki oven takanaan, eikä antanut Yamaton karata piiloon vaan veti tämän syliinsä. Yamaton haudatessa kasvojaan Taichin kaulaan, Taichi erotti sohvapöydälle nostetut huuliharpun ja digivicen.
“Minä yritin katsoa niitä”, Yamato itki Taichin kaulaan. “Siitä on kohta kaksi vuotta. Miksi minä en… Miten sinä teet tämän?” hän puhisi takertuessaan Taichiin kuin hengenhädässä. Taichi silitti Yamaton selkää ja nieleskeli.
“En minä oikein tiedä”, hän vastasi totuudenmukaisesti. “Kyllä se edelleen sattuu, välillä. Mutta sitten muistelen kaikkea hyvää, mitä meillä oli Agumonin kanssa tai tapaan sinua ja tiedän, että ei se kaikki ole pelkkää menneisyyttä.” Taichin toinen käsi nousi Yamaton niskaan hyväilemään hiuksia. “Niin kauan kuin minulla on kaikki teidät, sinut, minä jotenkin...teen tätä.”
Yamato naurahti itkunsa lomasta. “Kuulostaapa helpolta”, hän tyrskähti. Taichi hymähti.
“Joskus minä puhun hänelle”, hän muisti äkkiä. “En enää pitkään aikaan… Tule”, Taichi sanoi ja kiersi kätensä Yamaton ympäriltä tarttuakseen tätä kädestä. Hän veti tämän makuuhuoneeseen sohvapöydän ääreen ja istutti alas lattialle. Hän riisui takkinsa ja kenkänsä ja istui itsekin alas. Yamato katsoi häntä epäillen, kyyneleiset kasvot kiilsivät hämärässä, kun ainoa valo tuli keittiön kattolampusta.
Taichi keskittyi Yamaton digiviceen pöydällä. Siinä kivisenä se näytti hyvin samanlaiselta kuin hänen omansa. Hän sulki silmänsä, hengitti syvään ja avasi suunsa.
“Hei, Agumon, pitkästä aikaa”, hän aloitti silmät ummessa. “Selvisin siitä talouspolitiikan kurssista lopulta. Hikari voi hyvin ja äiti. Yamato ei niinkään.” Taichi raotti vähän toista silmäänsä katsoakseen Yamatoon, joka tuijotti häntä. Kyyneleet olivat lakanneet vuotamasta. Taichi sulki taas silmänsä.
“Minä yritän jotenkin näyttää hänelle, että eivät meidän rakkaat koskaan lähde, eivät oikeasti. Niin kauan kun joku muistaa heidät ja minun elämässäni on ihmisiä ja asioita muistuttamassa heistä, he ovat täällä näin”, Taichi hymyili ja laski kätensä rinnalleen sydämen kohdalle. Kurkkua alkoi pakottaa ja hän avasi silmänsä. Yamato pyyhki kasvojaan.
“Haluatko kokeilla sanoa Gabumonille jotain?” Taichi kysyi hiljaa. Yamato ähkäisi ja katseli mietteliäänä digiviceaan.
“En tiedä”, hän sanoi hitaasti. “En osaa sanoa mitään. Ei ole…” hän hiljeni, mutta räpytti sitten silmiään kuin jotain ymmärtäneenä. Hän henkäisi ja nieleskeli, ryki lujaa ja ojensi kätensä tarttuakseen huuliharppuunsa. Hän vilkaisi arkana Taichiin, nuolaisi huuliaan ja asetti huuliharpun niille tärisevin käsin.
Oli myöhä ilta, melkein puoliyö, mutta Taichi ei olisi voinut vähää välittää, jos joku Yamaton naapureista olisi häiriintynyt soitosta, joka alkoi kankeasti Yamaton tapaillessa sointuja, joita ei mitä ilmeisimmin ollut muistellut pitkään aikaan. Taichi katsoi lumoutuneena Yamaton keskittyneitä, kimmeltäviä kasvoja, jotka rentoutuivat pikku hiljaa ja harppu soi tasaisemmin. Soitto oli tuttua, se melodia, jota Yamato niin usein oli soittanut heidän ensi kertaa seikkaillessaan Digimaailmassa. Taichin kurkkua alkoi kuristaa entistä enemmän, mutta hän oli hiljaa ja kuunteli ja katseli kuinka Yamato laski harteitaan, höllensi poskiensa lihaksia ja rypyt otsalta silottuivat. Hän päästi viimeisen pitkän nuotin ja laski harpun huuliltaan.
Vieläkin Taichi tuijotti Yamaton kasvoja, joilla oli nyt pieni hymy. Tämä pyyhki poskiaan ja sitten huuliharppuaan, jonka laski takaisin sohvapöydälle digivicen viereen. Hän kohotti katseensa Taichiin. Hän ei sanonut mitään, mutta Taichi kuuli kiitoksen tuosta ilmeestä. Hän ei myöskään sanonut mitään, kun Taichi ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. He jäivät katselemaan digivicea pöydällä hiljaisuuteen. Yamato nojasi sänkyyn selkänsä takana rennosti, rennommin kuin mitä tämä oli ollut koko siivouksen aikana. Taichi laski käsivartensa päällekkäin sohvapöydälle ja nojasi leukaansa niihin. Hän oli kuulevinaan Yamaton hyräilevän välillä soittamaansa melodiaa. Jossain vaiheessa Taichi heräsi siihen, että iski päänsä sohvapöytään, kun se notkahti sitä vasten.
“Minulla ei ole patjaa”, Yamato hätäili, kun he nousivat lattialta paneutuakseen nukkumaan oikeasti. Taichi heilautti kättään ilmassa epämääräisesti ja pestyään hampaansa ja riisuttua farkkunsa ja hupparinsa, hän määrätietoisesti istui Yamaton sängyn reunalle.
“Tähän mahtuu hyvin kaksi”, hän hymyili laskeutuessaan kyljelleen sängylle ja raottaessaan peittoa. Yamato puri huultaan ja punastui, mutta tuli Taichin viereen selkä häneen päin jättäen heidän väliinsä raon, mutta Taichi kiersi kätensä Yamaton rinnan ympäri ja veti lähemmäs. Liike vain tuli jostain selkärangasta, kun oli pidellyt Yamatoa viime päivinä niin paljon sylissään. Yamato hätkähti vähän, mutta rentoutui Taichia vasten.
Vielä hetki sitten Taichi olisi voinut nukahtaa heti päästessään vaakatasoon. Mutta Yamaton lämmin selkä oli hänen rintaansa vasten ja aivan varmasti Taichi tunsi kätensä alla tämän sydämen lyövän, eikä Taichia väsyttänyt tippaakaan. Yamato hivutti kätensä Taichin käsivarren päälle ja käpertyi vieläkin paremmin häntä vasten. Taichin koko vartalo jäykistyi. Yamato vaikutti olevan täysin rentona. Taichi hengitti Yamaton tutulta tuoksuvia hiuksia sisään ja koetti rauhoittua.
Aamu herätti Taichin lempeästi. Hänellä oli mukavan lämmin, hän oli nukkunut kuin tukki, eikä hänen mieltään painanut mikään. Hänen käsivarttaan sen sijaan painoi. Taichi avasi silmänsä ja hänen näkökenttänsä oli pelkkää vaaleaa tukkaa. Yamaton tukkaa tämän nukkuessa kasvot häneen päin Taichin käsivarsi tyynynään. Tämän hengitys tuntui Taichin kaulalla ja se kutitti miellyttävästi. Taichi sulki silmänsä uudestaan eikä olisi halunnut nousta siitä ikinä, mutta epämukava muistikuva jostain aamuluennosta ajelehti hänen mieleensä ja hän ähkäisi. Siihen Yamato heräsi.
“Huomenta. Saisinko käteni takaisin?” Taichi kysyi Yamaton räpytellessä silmiään ja tarkentaessaan näköään.
“Huomenta”, Yamato vastasi, mutta ei nostanut päätään Taichin käsivarrelta. Hän oli ihan hirveän lähellä ja nyt Taichin näkökenttä oli pelkkiä sinisiä silmiä. Hän alkoi räpytellä omiaan, kun jokin outo vavahdus selkärangassa halusi vetää Yamato vieläkin lähemmäs. Se sama joka oli halunnut eilen aivan Yamatoon kiinni. Sitten vavahdus lipsautti hänen katseensa alemmas Yamaton vaaleisiin huuliin. Ne olivat vähän auki.
Taichi ponnahti äkkiä kauemmas ja kolautti päänsä seinään takanaan. Hän ponkaisi istumaan sadatellen ja piteli päätään. Yamatokin nousi istumaan.
“Mikä sinulle tuli?” tämä kysyi. Taichi katsoi Yamatoa kivun kyynelten lomasta. Tämä oli vieläkin vähän unenpöppörössä, silmät aavistuksen turvonneina, poskella oli rantu, kun se oli ollut painautunut johonkin, varmaan Taichin t-paidan hihansuuhun. Yamato hieroi silmäänsä ja näytti hävyttömän suloiselta. Taichi ravisti päätään.
“Ei mikään”, hän sanoi ja riuhtoi katseensa Yamatosta. “Pitää lähteä luennolle”, hän täräytti ja hivuttautui pois sängystä.
Taichi puki päällensä ja keräsi vähät tavaransa.
“Anteeksi, että tuli näin kiire”, hän sanoi joutuessaan kieltäytymään aamiaisen syömisestä Yamaton luona. Se houkutteli hirmuisesti, mutta hän ei kehdannut, eikä oikeastaan halunnut olla pois Miuran pelon politiikan luennolta.
“Ei se mitään”, Yamato hymyili seistessään eteisessä Taichin vetäessä kenkiä jalkoihinsa. “Kiitos, että jäit. Ja kaikesta”, hän sanoi viittoen selkänsä taakse makuuhuoneeseen, missä digivice ja huuliharppu edelleen olivat esillä sohvapöydällä.
“Tietenkin”, Taichi hymyili ja suoristautui.
“Taichi”, Yamato sanoi äkisti, “kai sinä ymmärrät, että ei tämä ole näin vain ohi.” Taichi kurtisti kulmiaan. “Tämä minun juttuni. Tämä masennus”, Yamato pulautti sanan suustaan. “Siinä kestää ja se on vaikeaa ja minä en tiedä, mitä minulle vielä tapahtuu”, hän jatkoi nopeasti.
“Kyllä minä ymmärrän”, Taichi varmensi ja levitti sitten käsiään. “Mutta katso mitä tapahtui, kun et jäänyt yksin.” Yamato vilkaisi ympärilleen siivotussa asunnossa.
“Asunnon siivoaminen on aika eri asia”, hän huomautti.
“Niin, sinä sanoit, että siivoaminen olisi mahdotonta”, Taichi nosti sormensa pystyyn. “Mitä masennus on sen rinnalla.” Yamato pyöräytti silmiään ja Taichi nyökkäili: “Ihan totta, jos tämä muutos oli mahdollista, luotan, että ovat muutkin. Ja jos käy vähän taas huonosti, tiedät mitä tehdä”, hän lisäsi.
“Joo”, Yamato hymähti.
“Taichi”, Yamato sanoi, kun Taichi oli jo kääntämässä oven kahvaa alas päin. Hän otti askeleen lähemmäs, nyökkäsi kuin itselleen ja nuolaisi sitten huuliaan. Taichi oli varmaan muodostamassa jonkin kysymyksen, mutta Yamato harppasi aivan kiinni häneen, laski kätensä hänen poskelleen ja veti hänet suudelmaan.
Taichin sydän lepatti lujaa, hänen henkensä salpaantui ja hänen aivoistaan katosivat kaikki ajatukset yliopistosta. Yamato oli voimakas ja kysyvä hänen huulillaan. Tämä maistui tupakalta, vaikka vähemmän kuin Taichi pelkäsi, ehkä askien piilottaminen ja tuhoaminen oli jo tehnyt tehtävänsä. Taichi nojautui suudelmaan, mutta sitten se oli jo ohi, kun Yamato vetäytyi irti. Hän irrotti heti myös otteensa Taichin kasvoista ja otti askeleen taaksepäin. Hän näytti yhtä kysyvältä kuin miltä suudelma oli tuntunut. Taichi tuijotti häntä suu auki. Yamato avasi suutaan, mutta sulki sen sitten ja avasi taas ja sulki taas ja piti suunsa viivana kuin kertoakseen, että oli sanonut sanottavansa. Suudellut suudelmansa.
Taichin piti varmaan tehdä jotain. Lähteä yliopistolle? Suudella Yamatoa uudestaan? Paiskata tämä Mimin ostamille lakanoille? Taichi räpytti silmiään saadakseen Mimin pois päästään. Yamato kallisti päätään. Hänen poskensa helottivat.
“Sano nyt jotain”, hän murahti. Taichi ei osannut häkellyksessään olla tottelematta.
“Se oli kivaa. Otetaanko uudestaan?” hän kimitti erikoisen korkealla äänellä. Yamato räpytti ensin silmiään, mutta naurahti sitten. Hän otti takaisin askeleen, jonka oli astunut kauemmas Taichista.
“Mikä ettei”, hän sanoi ja nyt vei kätensä Taichin poskelle ja kaulalle. Pienen hetken Taichi muisteli, miten tämä taas toimikaan, kunnes sai kätensä liikkeelle ja kiersi ne Yamaton selkään. Sitten Yamato laski huulensa uudelleen hänen huulilleen.
Taichi oli jo myöhässä, mutta hän ei halunnut ajatellakaan yliopistoa sillä hetkellä. Hän sivuutti tupakan maun mielestään ja liu’utti huuliaan Yamaton huulilla kallistaen päätään antaakseen suudelmalle tilaa. Yamaton käsi liikkui hänen niskaansa ja työntyi Taichin hiuksiin. Taichi veti tätä tiukemmin vartaloaan vasten ja unohtui kokonaan suudelmaan. Solmu aukeni hänen vatsassaan, rinnassa paloi ja pää oli vain pumpulia. Se kävi vain niin järkeen, suudella Yamatoa, pitää tätä niin lähellä kuin mahdollista ja oli vaikea ymmärtää, miksi sen tajuaminen oli kestänyt näin kauan.
Yamato lopetti suudelman ihan liian nopeasti taas. Taichi avasi silmänsä ja näki Yamaton punoittavat huulet ja hengästyneet kasvot. Taichin suupielet taipuivat ylöspäin, kun hän tutkaili Yamatoa ja tämäkin alkoi hitaasti hymyillä.
“Pidättelen sinua”, Yamato sanoi kysyvällä nuotilla.
“Njaa”, Taichi hymisi. Kumpikaan ei liikkunut paikoiltaan. “Voidaanko jatkaa illalla?” hän kysyi kohta. Yamato nyökkäsi.
“Mutta öö”, Taichi epäröi, “saat kyllä lopettaa oikeasti sen tupakan polton, jos tahdot lisää”, hän sanoi karahtaen sitten punaiseksi. “Tarkoitan, pussailla lisää, ei mitään muuta. Tai siis, voimme me tehdä muutakin, lisää, mutta siis, ei tarvitse heti...” hän sopersi tuntien koko kasvojensa palavan jokaisen sanan myötä enemmän.
“Aiheellinen vaatimus”, Yamato nauroi, “yritän parhaani.”
Taichi irtautui haluttomasti Yamatosta ja vilahti ulos ennen kuin ei pystyisi vastustamaan haluaan jättää sittenkin luento väliin. Mutta lopulta luennolla istuminen osoittautui ihan turhaksi, koska Taichi ei kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin Yamatoa ja tämän punaisia huulia. Hän tuhlasi koko päivän unelmointiin ja muisti vasta päästessään viimeiseltä luennolta, että tiistai tarkoitti Takanodain alakoulun jalkapallotreenien vetämistä. Hän viestitti nopeasti Yamatolle, että hänellä menisikin vielä pari tuntia. Yamato vastasi lyhyesti ok.
Soitto kuului hyvin ovenkin läpi. Huuliharpun melodia kuulosti uudelta. Taichi osasi kuvata sitä vain sanalla toiveikas. Hän soitti muutamaan kertaan ovikelloa, kunnes Yamato vihdoin tuli avaamaan.
“Anteeksi, minä -”, Yamato ehti sanoa ennen kuin Taichi oli kompuroinut kynnyksen yli, sulkenut oven takanaan ja kahmaissut tämän suudelmaan. Vain hetken Yamato hapuili, kunnes vastasi suudelmaan yhtä innokkaasti. Huuliharppu oli yhä tämän kädessä ja se puristui Taichin niskaan, kun Yamato kiersi kätensä hänen ympärilleen. Taichi upotti kätensä Yamaton hiuksiin vetäen tätä tiukemmin huuliaan vasten. Taichi liikutti huuliaan ja oli aivan varma, että Yamato maistui jo vähemmän tupakalle tai niin hän halusi uskoa kallistaessaan päätään ja imaistessaan Yamatoa alahuulesta. Tämä inahti vähän, raotti suutaan ja Taichi työnsi kieltään tämän huulten yli. Halu paiskata Yamato jotain vasten kipusi taas Taichin vatsassa. Mutta sen sijaan hän kohotti päätään irtautuen suudelmasta ja nautti kuinka Yamato jäi huohottamaan hänen kasvoilleen.
“...jäin kiinni”, Yamato änkytti.
“Kuulin. Se oli kaunista”, Taichi vastasi. Yamato hymyili poskilla punaa ja painoi huulensa uudelleen Taichin huulille, nyt pehmeämmin, raukeammin, mutta ihan yhtä paljon Taichin teki mieli kompuroida Yamaton kanssa tämän sängylle saakka.
“Onko se uusi?” Taichi kysyi, kun oli viimein irtautunut tarpeeksi pitkäksi aikaa Yamatosta, että sai ulkovaatteensa pois.
“On. Se”, Yamato vilkaisi selkänsä taakse makuuhuoneeseen päin, “alkoi pyöriä aamulla mielessä”, hän lopetti ja käveli Taichi perässään makuuhuoneeseen ja istui alas sohvapöydän ääreen. Pöydällä oli huuliharpun lisäksi yhä digivice.
“Oletko säveltänyt muuta viime aikoina?” Taichi innostui kysymään ja laskeutui Yamaton viereen.
“En sitten…” Yamato sanoi vaikeana hiljentyen. Hän väänteli huuliharppuaan kädessään. “En ole osannut ajatella selkeästi pitkään aikaan. On ollut liikaa ajatuksia. Vaikea järjestellä”, hän ravisti päätään kärsimättömästi ja katseli sitten ympärilleen siistissä asunnossa. “Mutta nyt kun ympärilläni ei ole kaaosta, ihan kuin päässänikään ei ole niin pahasti kaikki sekaisin.”
“Enkö minä sanonut?” Taichi virnuili ja Yamato kääntyi katsomaan häntä. Hän hymyili niin, että Taichin henki vähän salpautui.
“Niin sanoit”, Yamato vastasi.
