Hei kevät |K11| fantasia, hurt/comfort

[Okakettu]

Kirjoittaja: Okakettu
Ikäraja: K11
Tyylilaji: Fantasia, hurt/comfort, romance, (tajunnanvirta)
Yhteenveto: On vuodenaikoja, jotka osaavat kohdata lähestyvän kuolemansa arvokkaasti. Aana ei ole koskaan kuulunut heihin.

A/N: Ensimmäinen originaalioneshottini sitten vuoden 2016, miten hämmentävää! Tämä teksti syntyi, kun kuuntelin ilmestymisviikonloppunaan noin sata kertaa putkeen Sannin kappaleen Hei kevät ja mietin, miten kertosäkeen tunnelman (vastahan oli talvi/mä en oo vielä valmis/tähän/hei kevät) voisi kääntää fantasiaksi. Lopputuloksena syntyi tällainen aika tajunnanvirtamainen teksti, jossa pääsin hyödyntämään myös Kirjoittamisen kuudestilaukeava -haastetta ja saamaani kesälomaetydiä.

Ideasta sen verran, että vuodenaikojen personifikaatioon olen saanut inspiraatiota ainakin Katherine Ardenin The Winternight -trilogiasta, vaikka oma konseptini onkin kaiken kaikkiaan hyvin erilainen (ja vähän hämärä). En edes yrittänyt päästä maneereistani eroon, sori – ehkä sitten ensi kerralla.

**

Hei kevät

Eräänä maaliskuun aamuna Aana tuntee talven loppumisen luissaan.

Se on kalvava aavistus hiljalleen lisääntyvästä lämmöstä, toisenlaisesta valosta. Mahdoton karkottaa. Hän kuvitteli olevansa valmis, mutta silti jo pelkkä ajatus keväästä kuristaa hänen kurkkuaan. Ei vielä. Ei aivan vielä.

Merkit ovat kuitenkin selvät. Aanan sydämessä kaikuu talven lintujen siiveniskujen sijasta muuttolintujen kirkas laulu. Teekuppi luiskahtaa hänen hervottomiksi muuttuneista käsistään. Se paiskautuu rikki räsähtäen.

On vuodenaikoja, jotka osaavat kohdata lähestyvän kuolemansa arvokkaasti. Aana ei ole koskaan kuulunut heihin.

Mökin ovi avautuu vaimeasti narahtaen. Aana ei hämmästy nähdessään, että tulija on Kataja, kannoillaan viimeisiä häivähdyksiä aamuyön hämärästä ja hiuksissaan sulanutta lunta. Heidän katseensa kohtaavat sirpaleiden yli. Aana yrittää vaikuttaa rohkealta ja varmalta, mutta Kataja vain hymyilee hänelle lempeästi.

”Eihän sinuun satu?”

Aana pudistaa mykkänä päätään. Hän on vielä yökaavussaan, tukka takussa unesta. Jo yksin sen olisi pitänyt varoittaa häntä: kuinka paljon hän nykyisin nukkuu, ja pitkään. Useampana kuin yhtenä aamuna Katajan on pitänyt tulla herättämään hänet, jotta päivän rituaalit saataisiin alkamaan silloin kuin niiden kuuluukin.

Kataja astelee varovasti rikkoutuneen teemukin luo ja kumartuu keräämään sen rippeitä käsiinsä. Aana jää tuijottamaan miehen selkää. Hän ei kurottaudu koskettamaan, vaikka tahtoisi tehdä niin. Hänen heikkoutensa hävettää häntä. Joka ikinen kevät Aana vannoo olevansa edellistä vahvempi, ja silti Katajan on aina vain nähtävä hänet tällaisena.

”Noin.” Kataja suoristautuu ja laittaa sirpaleet pois heitettäviksi. Vakaa katse kiertää tutkivana ensin mökissä ja sitten Aanassa. Aana aistii, kuinka vanha taikuus kerääntyy kuiskauksiksi heidän välilleen. Se laskee hänen aikaansa: kuinka monta päivää, toivon mukaan viikkoa, hänellä on vielä jäljellä.

Milloin Katajan on autettava häntä päästämään irti.

Viimein taikuus hiipuu. Sen jäljiltä Katajan sinisissä silmissä on kylmän talviyön vivahde.

”Rituaalit voivat odottaa tänään vielä hetken. Tule – teen sinulle kylvyn.”

**

Mökin kylpyamme ei ole suuren suuri: vain muutama sangollinen vettä kaivolta riittää täyttämään sen. Kataja on käärinyt paitansa hihansuut ylös, jotta ne eivät kastuisi. Aana tarkkailee ovensuusta, kuinka hän sekoittaa kylpyveden sekaan erilaisia tuoksuja, karhunvatukkaa ja kuusamaa.

Näky täyttää hänet samalla kertaa sekä hellyydellä että kivulla.

Kataja on kylän velho, vanhan taikuuden kantaja. Sen vuoksi hän pitää huolta mökissä vuorollaan asuvista vuodenajoista: varmistaa, että he suorittavat rituaalinsa täsmällisesti eivätkä käytä mahtiaan väärin. Aana ei ole varma, mistä moinen voima hallita heitä pohjimmiltaan kumpuaa. Niin on kuitenkin ollut vuosia ja taas vuosia. Kataja on vakaa, muuttumaton kallio vuodenaikojen muuttuvuudessa. Heidän valvojansa, vartijansa, jotkut sanovat.

Mutta talvi nimeltä Aana on ainoa, jota Kataja rakastaa.

Merkin saatuaan Aana vetää kaavun pois yltään ja astuu viileään veteen. Hänen polvensa kolahtavat vasten ammeen reunaa. On mahdotonta kellua, mutta Aana kuvittelee pystyvänsä siihen silti. Hän kohottaa katseensa ylös nähdäkseen katon, jonne joku heistä, ehkä kesä, on maalannut räikeillä väreillä auringon.

Vesi kimaltelee Aanan iholla riitteenä, lähes jäätymäisillään. Kataja polvistuu ammeen viereen ja siirtää hänen pitkät valkoiset hiuksensa syrjään, jotta pääsee suutelemaan taipunutta kaulaa. Toinen käsi liukuu sivelemään hänen olkapäitään, vatsaa. Kevätsuru Aanan sisällä vaimenee hiukan.

Hän antaa viimein periksi mielihalulle ja koskettaa miehen ahavoituneita kasvoja. Katajan paita kastuu sittenkin, kun Aana vetää hänet lähelleen, kärsimättömään suudelmaan. Lattialle loiskahtaa kuusamalta tuoksuvaa kylpyvettä. He tunnustelevat toisiaan sillä tavalla kuin rakastavaiset tekevät, talvi ja velho, kahden hyvin erilaisen taikuuden soidessa heidän sisällään.

Kataja ei ole koskaan kavahtanut Aanasta huokuvaa kylmää.

”Kerro minulle keväästä ja kesästä”, Aana pyytää, kun heidän pakottavin kiihkonsa lopulta taipuu. Kataja hymyilee hänen ihoaan vasten, sillä on kuvaillut muita vuodenaikoja hänelle useasti ennenkin. Hän tuntee sisaruksistaan hiukan paremmin vain hajamielisen syksyn, joka unohtaa aina itsestään kaikenlaisia merkkejä mökkiin Aanan löydettäväksi – kesken jääneet lapaset, joltakulta kylän pikkutytöltä kaiketi lahjaksi saadun nuken.

“Kevät vaikuttaa olevan aina iloinen. Hän nauraa usein, mutta se on lempeää iloa, sellaista, joka saa ensimmäiset leskenlehdet heräämään lumen alta ja pääskyset palaamaan. Hän kohtelee kyläläisiä joka vuosi oikeudenmukaisesti.”

Aana yrittää olla näyttämättä kateuttaan. Hän tietää olevansa hyvä, oikeudenmukainen talvi, mutta pakkanen ja pimeä ovat silti osa hänen luontoaan: hänen valonsa puolestaan on kirkasta ja terävää, ei pehmeää kuten keväällä. On selvää, kumman vuodenajan saapumista kyläläiset odottavat enemmän.

”Kesä taas…” Kataja vaikenee otsa rypyssä. ”Kesä on levoton ja holtiton, aina kokeilemassa omia rajojaan. Päivistä muotoutuu hänen voimiensa alla usein liian kuumia, pakahduttavia. Ihmiset ja heidän satonsa kärsivät siitä, luonnosta puhumattakaan.”

Aana kurottautuu katsomaan jälleen katonrajan aurinkoa. Joskus se huolettaa häntä – ettei Kataja ehkä pystykään pitämään kesää aisoissa. Hän pitää äänensä kuitenkin kevyenä sanoessaan:

”Tai ehkä sinä itse pidät vain enemmän kylmästä.”

Kataja suutelee häntä pitkään. ”Ehkä.”

**

Talvirituaalien merkitys ei ole maaliskuussa sama kuin aiemmin, mutta Aana tahtoo tehdä ne samalla huolellisuudella kuin joulukuun pimeimpinä hetkinä. Hän rakastaa kyläläisiä yhtä paljon kuin Katajaa, vaikkeivat nämä siitä tiedä. Tämä paikka on hänen kylänsä, väki kylässä hänen ihmisensä. On kammottavan surullista joutua päästämään se kaikki jälleen menemään.

Kataja antaa hänen valmistautua rituaaleihin rauhassa. Aina välillä he jäävät katselemaan toisiaan kuin huomaamatta, ja silloin mies hymyilee hänelle rohkaisevaan sävyyn. Aana tunnistaa ilmeen takaa hiljaisen kivun. Irti päästäminen ei ole helppoa kummallekaan heistä.

Ensimmäisinä vuosina hän oli vihannut Katajaa ja Katajan kuiskivaa taikuutta. Sitä, että tämä auttoi häntä joka kevät elämisen sijasta kuolemaan. Mutta nyt hän ymmärtää paremmin: hän ei voi, ei vain kerta kaikkiaan voi, ylittää omaa aikaansa. Kun hän taas herää, ovat Kataja ja kylä odottamassa häntä.   

Rituaalikorut helisevät Aanan ranteissa ja hiuksissa kuin jää. Kylmän tuntu on lohdullinen, mutta jo paljon aiempaa himmeämpi. Hän sulkee silmänsä, kuuntelee linnunlaulua sydämessään. Hänen sisarensa saa ehkä muuttolinnut palaamaan, mutta se on heistä Aana, jonka on sallittava sen tapahtua. Surustaan huolimatta hän haluaa, että talvi vaihtuu kylässä kevääksi lempeästi.

Kataja ojentaa hänelle kätensä. Aana kietoo heidän sormensa yhteen, lähtee johdattamaan miestä ovea kohti. Ikkunoista tulviva valo ei ole enää talven valoa. Aanan kurkkua kuristaa, mutta hän pitää päänsä ylhäällä. Katajan käsi on hänen omaa viileää kämmentään vasten karhea, varma.

Yhdessä he astuvat ulos tervehtimään lähestyvää kevättä.

**

A/N2:

Spoiler: Kirjoittamisen kuudestilaukeava ja Kesälomaetydi • näytä

ikäraja: K-11
genre: hurt/comfort
tunne: varmuus
tilanne: kaikki eivät jää
inspiraatiosanoja: kellua, vivahde, rosvo, violetti
otsikkotyyli: laululyriikkaotsikko

Kesälomaetydi:

(in my sleep I dreamed this poem)

Someone I loved once gave me a box full of darkness.

It took me years to understand that this, too, was a gift.
- Mary Oliver, "The Uses of Sorrow"

[Fairy tale]

En ole vähään aikaan lukenut mitään tämän tyylistä ja tämä oli aivan ihana löytö.
Se, että vuodenajat ovat tässä konkreettisia hahmoja ja heidän olemassaolollaan on rajat ja määräaika, on samalla jotenkin niin hätkähdyttävää ja vähän haikeaa.

Pysähdyin muutamiin sanavalintoihisi, joista pidin paljon.
"hiuksissaan sulanutta lunta" ja
"pakottavin kiihkonsa lopulta taipuu"
Muutamia mainitakseni.

Vaikka tämä herätti lukijassa kysymyksiä, pidin siitä että tässä annettiin myös vastauksia. Talvi joutuu kuolemaan, mutta se herää taas kun on sen aika. Kataja vaikuttaa mielenkiintoiselta hahmolta.

Kiitos paljon tästä. 

[Okakettu]

Kommenttisi oli todella mukava piristys raskaan työpäivän jälkeen, Fairy tale, kiitos hirmuisesti! Hienoa kuulla, että vuodenaikojen personifiointi toimi ja että kysymysten lisäksi tarinasta oli mahdollista löytää myös vastauksia, mietin nimittäin onko tämä lukijan kannalta liian avoin. On myös aina mukava kuulla kuvailun puolesta lempikohtia. Kiitos. <3

[Avaruuspiraatti]

Tämä on tosi ihana! Kaikenlaiset personifikaatiot on aina kivoja luettavia, kun ne tuo hyvin tuttuihin ja tavallisiin asioihin ihan uudenlaisen twistin. Tämän tarinan vuodenajat vaikuttavat tosi mielenkiintoisilta kaikessa traagisuudessaan. Ehkä päälimmäisenä jäin miettimään kuitenkin Katajaa ja sitä, miten hän tämän kaiken kokee. Ehkä hän on tottunut yksinäisyyteen ja siihen, että hän saa viettää rakkaansa kanssa vain neljäsosan vuodestaan. Mietin myös velhon ikääntymistä: hänhän vanhenee (ainakin minun headcanonissani), kun taas vuodenaikojen voisin kuvitella elävän ikuisesti. Tai ehkä jossain vaiheessa nekin kuolevat ja syntyy uusia talvia, keväitä, kesiä ja syksyjä.

Kataja on vakaa, muuttumaton kallio vuodenaikojen muuttuvuudessa. Heidän valvojansa, vartijansa, jotkut sanovat.

Tämä kohta tuo Aanan ja Katajan suhteeseen mielenkiintoisen valtadynamiikan. Katajalla on paljon valtaa Aanaa kohtaan, mikä voi toisaalta tuoda Aanalle turvaa, mutta toisaalta sellainen voi olla myös pahaksi. En kuitenkaan usko, että Kataja väärinkäyttäisi valtaansa. Toisaalta myös vuodenajat vaikuttavat pystyvät isoon pahaan, jos heitä ei ole kukaan kaitsemassa, joten ehkä Aanallakin on jotain sisäisiä pelkoja siitä, että hän menettäisi kontrollin ja satuttaisi Katajaa ja kyläläisiä. Juuri tämän valta-aspektin takia minusta olisikin kauhean mielenkiintoista lukea kesästä ja Katajasta! Aana on aika ikävässä asemassa, kun miettii, ettei hän millään voisi auttaa Katajaa, jos kesä alkaisi oikutella.

Tosi kiva ja mielenkiintoinen tarina, kiitoksia!

[Okakettu]

Kiitos hirmuisesti ilahduttavasta kommentistasi, Avaruuspiraatti, oli todella mukava huomata se työpäivän päätteeksi (sanon tämän varmaan nyt kesällä jokaisen mahdollisen kommenttivastauksen yhteydessä mutta minkäs teet, heh). Minuakin kaikenmoiset personifikaatiot aina kiehtovat, hienoa kuulla että pidit tämän tarinan vuodenaikoja siltä osin onnistuneina. Tämä teksti jätti todellakin paljon asioita auki ja tilaa spekulaatiolle, Katajan hahmoon olisi kieltämättä mielenkiintoista pureutua enemmänkin noista näkökulmista joita mainitsit. Itsekin mietin paljon tuota valtadynamiikkaa, ennen kaikkea romanssin kannalta, mutta oma ajatukseni oli myöskin se, ettei Kataja käyttäisi valtaansa väärin. Nyt kun mietin, niin tätä heidän voimaepätasapainoaan olisi voinut kyllä käsitellä enemmänkin. Kataja ja kesä ovatkin yhdessä sitten aivan oma lukunsa, sekin olisi ehdottomasti mielenkiintoinen aihe tekstille. Kiitos vielä paljon kommentista! <3

[Ricolette]

Olipas tätä ihana lukea, katselin välillä ulos lumista maisemaa, kun talvi on nyt vihdoin löytänyt tännekin! Ja saa rauhassa ollakin, vielä ei kevään lähestymistä tarvitse murehtia.

Tämän tarinan lähtökohta oli tosi hieno, ajatus vuodenajoista ihmismäisinä hahmoina, suorittamassa tehtäväänsä ja silti hieman kapinoimassa vuodenaikojen vääjämätöntä vaihtelua vastaan. Se herätti myös paljon kysymyksiä, samoin Katajan tehtävä ja tausta, mutta toisaalta oli hyvä, ettet tukahtanut tarinaa liioilla yksityiskohdilla ja taustoittamisella. Pidin siitä, että olit antanut talvelle nimen, se teki hänestä vielä helposti lähestyttävämmän ja sellaisen, johon oli helppo kiintyä. Kielesi on kaunista ja herkkää, mitään ei tunnu olevan liikaa ja annat lukijan muodostaa tulkintoja ja mielikuvia. Erityisesti pidin sanasta kevätsuru, ihanan ristiriitainen ja haikea!

Lopetus oli myös todella hieno. Katajan ja Aanan dynamiikkaa oli kiinnostavaa seurata, ja heidän lähteminen yhdessä ottamaan kevättä vastaan oli kaunis lopetus tälle pienelle tarinalle. Kiitos!

[Okakettu]

Kiitos ilahduttavasti kommentista, Ricolette, oli iloinen yllätys huomata, että olit valinnut tämän tekstin kommenttikampanjasta. Hienoa kuulla, että tarinan lähtökohta ja toteutus olivat mieleesi, ja että en ollut mielestäsi lähtenyt taustoittamaan tätä liikaa - tällaisissa lyhyemmissä tekstissä se on asia, jota tulen itse miettineeksi paljon. Kiitos paljon myös kielikehuista, se teki todella iloiseksi, kuten kommenttisi ylipäätään. <3

[Grenade]

Terveisiä Kommenttikampanjasta! Valitsin tämän, kun tarvitsin vähän jotain kevätfiilistä. Jos sitä ei itse pääse kunnolla fiilistelemään, niin mikäpä sen parempi tapa kuin tekstin välityksellä.

Aaa, onpa tässä ihana idea! Vuodenajat henkilöinä ovat kiehtovia ja se, miten kuvailit Aanaa sopii talvimaiselle hahmolle hyvin. Tykästyin varsinkin yksityiskohtaan, jossa hänelle tehtävä kylpy on viileä. Yleensä muut ehkä suosisivat lämmintä kylpyä, mutta talvi kylpee viileässä. Tykkäsin myös siitä, että vuodenajat olivat sisaruksia. Jotain yhteistä heillä siis on, vaikka he eivät toisiaan tunnekaan. Tavallaan se tulee Aanastakin esiin, että hän myös haluaisi tuntea heidät, mutta se ei onnistu oikeasti. Olla niin lähellä, mutta niin kaukana. Toimia saman kylän puolesta koskaan toisia näkemättä.

Tekstissä vallitsi ihastuttavan rauhallinen tunnelma, vaikka Aana jo tiesikin jokavuotisen kohtalonsa väistyä kevään tieltä. Tavassasi käyttää sanoja on jotain ihanan tunnelmallista ja tykkäsin useista sanavalinnoista tässä tekstissä.

Kevätsuru Aanan sisällä vaimenee hiukan.

Aaa, kevätsuru! Hieno ilmaus, joka kätkee sisäänsä vielä niin paljon enemmän, kun kyseessä on vuodenajat ja hän, joka joutuu jäämään pois, antamaan oman tilansa seuraavalle.

Kiitos tästä tekstistä! <3 Oli mukavaa lukea välillä originaalia ja vielä fantasiaa, jota ei ole aikoihin tullutkaan luettua. ^^

[Kaarne]

Kas niin. Olen lukenut tämän parikin kertaa, mutta vasta nyt Grenaden nostettua tekstin taas ylös saan aikaiseksi kommentoida.

Tykkään tästä hurjasti! Vuodenaikojen personifikaatiot ovat omiakin suosikkitrooppejani ja tässä oli kaunis tunnelma. Pidin paljon tämän vaikeudesta ja kuitenkin myös lempeydestä, ja Katajan ja Aanan erilaiset taikuudet täydensivät hyvin toisiaan. Ylipäätään tässä oli minusta todella kaunis ja lempeä sävy läpi tekstin. Kuvailu oli tuttuun tapaan kaunista ja eri vuodenaikojen erityispiirteet välittyvät hienosti, vaikka muita kuin Aanaa käsiteltiinkin vain lyhyesti.

Pidin tosi paljon myös tämän rakenteesta. Näin lyhyeksi tekstiksi tässä ehdittiin rakentaa oma pienoismaailmansa ja käydä hyvin kauniisti läpi tuollainen hyvästelyn kaari ja surun vaiheet. Myös tuo Mary Oliverin runon sanar taustalla sopivat sinne tosi kauniisti ja muodostivat tavallaan parin tälle tekstille.

Nyt täytyy lähteä perehdytykseen, joten jotain varmaan jää sanomatta, mutta parempi tämä kommentti kuin se, että menee taas joku miljoona vuotta ennen kuin saan sanottua mitään. Kiitos tästäkin tekstistä, se on ihana. ❤️

[Okakettu]

Grenade: Oli todella mukava huomata, että valitsit tämän tekstin kommenttikampanjasta, kiitos paljon lukemisesta ja kommentoinnista! Toivottavasti tämä tarjosi sopivia kevätfiiliksiä, vaikka Aana talven loppumiseen vähän haikeasti suhtautuikin. Hienoa kuulla, että tykkäsit ideasta ja yksityiskohdista, etenkin sisarus-pohdiskeluasi oli hauska lukea - tuli olo, että voisi olla mielenkiintoista kirjoittaa myös muista vuodenajoista jotakin, ja laajemmin siitä, miten he toisiinsa suhtautuvat. Pidän itsekin tuota lainaamaasi kohtaa melko onnistuneena, joten ihanaa että nostit juuri sen esiin. Kiitos vielä! ♥

Vehka: Tosi ilahduttavaa, että päädyit kommentoimaan tätä ja että tämä on ilmeisesti kestänyt useammankin lukukerran! Ihanaa, että nimenomaan lempeys välittyy tästä mielestäsi vaikeuden ohella. Tulin tosi iloiseksi siitäkin, että pidit rakennetta onnistuneena, koska koen sen tällaisissa lyhyemmissä tekstissä (no muutenkin kyllä) todella haastavaksi. Tuo Mary Oliverin runonpätkä on minusta todella kaunis, joten oli hienoa päästä käyttämään myös sitä inspiraationa etydihaasteen kautta. Kiitos paljon! ♥   

[Thelina]

Keväinen teema houkutteli lukemaan tämän! Ja voi että, miten ihana tämä onkaan ♥

Aana ja Kataja ovat todella kauniit nimet ja jotenkin lukija hyppäsi heti heidän mukaansa, helposti ja vaivattomasti. Itse en ole muistaakseni aikaisemmin lukenut tällaista vuodenaikojen personifikaatiota, mutta pidin ajatuksesta (kaikessa haikeudessaan, kun he vuoroin tulevat ja lähtevät, elävät ja kuolevat) todella kovasti! Samoin Katajan rooli tässä kaikessa ja rituaalit, jotka on tehtävä, ovat kiehtovia. Rituaaleista ei toki voinut näin lyhyessä tarinassa kertoa paljoa, mutta se ei oikeastaan haitannut. Kuvailusi on todella kaunista ja lukijana keskittyi enemmän näiden kahden hahmon vuorovaikutukseen ja kevään tulon haikeuteen, jotka tekivät tähän jotenkin aivan ihanan tunnelman.

Aana aistii, kuinka vanha taikuus kerääntyy kuiskauksiksi heidän välilleen. Se laskee hänen aikaansa: kuinka monta päivää, toivon mukaan viikkoa, hänellä on vielä jäljellä.

Mutta talvi nimeltä Aana on ainoa, jota Kataja rakastaa.

Vesi kimaltelee Aanan iholla riitteenä, lähes jäätymäisillään. Kataja polvistuu ammeen viereen ja siirtää hänen pitkät valkoiset hiuksensa syrjään, jotta pääsee suutelemaan taipunutta kaulaa. Toinen käsi liukuu sivelemään hänen olkapäitään, vatsaa. Kevätsuru Aanan sisällä vaimenee hiukan.

Hän antaa viimein periksi mielihalulle ja koskettaa miehen ahavoituneita kasvoja. Katajan paita kastuu sittenkin, kun Aana vetää tämän lähelleen, kärsimättömään suudelmaan. Lattialle loiskahtaa kuusamalta tuoksuvaa kylpyvettä. He tunnustelevat toisiaan sillä tavalla kuin rakastavaiset tekevät, talvi ja velho, kahden hyvin erilaisen taikuuden soidessa heidän sisällään.

Nämä kohdat koskettivat ja tuntuivat sellaisilta sydäntä rusentavan ihanilta, niin kaunista ♥ Tuo viimeinen, pitkä lainaus oli ehkä suosikkini koko tarinasta, varsinkin tuo viimeinen lause ♥

On suloista, miten Aana kyselee eri vuodenajoista ja Kataja kertoo hänelle. Lopussa oli haikeutta, mutta myös lohtua, käsi Katajan kädessä.

Kiitos, tämä oli niin kaunis ja varmasti sellainen, mihin tekee mieli palata monta kertaa.

[Okakettu]

Thelina: Oli todella mukava yllätys huomata sinun kommentoineen tätä, hieno juttu että löysit tämän pariin ja tykkäsit! ♥ Ilahduttavaa, että tunnelma oli mieleesi, eikä esimerkiksi tuo rituaalien vähäinen kuvailu haitannut. Kirjoitan nykyisin tosi vähän (no käytännössä en ollenkaan) tällaisia lyhyitä itsenäisiä tekstejä, joten siksi oli myös mukava kuulla, että tarinaan pääsi helposti mukaan. "Sydäntä rusentavan ihana", oi että, mahtavaa jos olen onnistunut myös koskettamaan. Kiitos todella paljon lukemisesta ja piristävästä kommentistasi. ♥

[Alice Katarina]

Kommenttiarpajaisista hei ja onnea voitosta! Päädyin tähän tekstiin, koska sen nimi tuntui sopivalta näin keväällä luettavaksi. Vähän pohdin jo tekstin avatessani sen genremerkintöjä, mutta ohitin ne ja ajattelin silti saavani jonkinlaista keväistä romanssihömppää.  Sitä tämä teksti ei ollut, mutta hyvä niin, sillä kyseessä oli ehdottomasti todella upea teksti. Ajatus vuodenajoista henkilöinä on kekseliäs ja kiinnostava, tästä aiheesta olisi helppo ammentaa paljon lisääkin. Jäin heti miettimään, millainen on Katajan suhde näihin muihin vuodenaikoihin. Vaikka hän kertoo heistä Aanalle pintapuolisesti, on vaikea uskoa, ettei miehellä olisi minkäänlaista kunnollista suhdetta myös heihin, jos he kuitenkin näkevät jopa päivittäin.

Pidin kovasti siitä, miten kuvailet Aanan ja Kaarnan rakkautta. On varmasti vaikeaa olla suhteessa, jossa toinen on kuollut suuren osan vuodesta. Kaarna vaikuttaa oikein lämpimältä ja luotettavalta henkilöltä, johon Aanankin on pakko ollut vähitellen oppia luottamaan. Aana on muuten aivan ihana nimi, se oikein soi mielessä kuin jokin jääkristalli. Todella hyvä valinta siis.

Kevätsuru Aanan sisällä vaimenee hiukan.

Palasin lukemaan tämän virkkeen moneen kertaan. Niin kaunista.

On vuodenaikoja, jotka osaavat kohdata lähestyvän kuolemansa arvokkaasti. Aana ei ole koskaan kuulunut heihin.

Myös tämä on ihana kohta!

Kiitos tästä todella kauniista tekstistä. Toivon, että innostuisit joskus kirjoittamaan näistä hahmoista myös lisää. Lukisin mielelläni siitä, millaisena pidät muita vuodenaikoja!

AK

[Sanderra]

No hei kevät, ja hei talvi ja kaikki muutkin! Tämä oli kyllä ihana tunnelmapala tämän erikoisen kevään ja jatkuvasti vaihtelevan sään keskelle. En ole tainnut aiemmin lukea vuodenaikojen personifikaatiota, tai ainakaan tällaista ja tykkäsin kovasti.

Aanassa on yhtä aikaa paljon rakkautta ja haikeutta ja epävarmuutta ja voimaa, hänen ajatuksiaan on todella kiehtovaa päästä seuraamaan. On varmasti vaikeaa lähteä kerta toisensa jälkeen pois ja antaa vuoro toisille vuodenajoille, vaikka sisaruksetkin ovat uskoakseni ainakin jollain tasolla Aanalle tärkeitä - vaikka samaan aikaan kaukaisia. Kuten tässä muutkin ovat todenneet, niihin olisi tosi kiinnostavaa tutustua myös. Ja voi Aana, joka on kateellinen kevään lempeydelle ja vähän huolissaan kesän levottomuudesta, ja on silti valmis poistumaan ollakseen rakastava ja reilu kyläläisiä kohtaan.

Pidin tosi paljon myös Katajasta, hän lohduttaa ja rohkaisee Aanaa, vaikka hyvästien sanominen ei ole hänellekään helppoa. Hänessä on sellaista salaperäisyyttä ja melkein ikuiselta tuntuvaa voimaa. Mistä Kataja on tullut? Kuinka kauan hän on ollut vuodenaikojen vartija ja Aanan rakastettu? Millaiset hänen voimansa lopulta ovat? Todella todella kiehtovaa.

Talven loppuminen oli kuvattu tosi hienosti; kuinka Aana on jo väsynyt aamuisin, ja kevään pehmeän valon näkeminen ja muuttolintujen saapuminen tekee kipeää. Silti on pakko lähteä ja jättää turvallinen mökki taas taakseen. Onneksi sen saa tehdä yhdessä Katajan kanssa, ja onneksi talvi tulee pian taas uudelleen.

Kun hän taas herää, ovat Kataja ja kylä odottamassa häntä.

Kiitos paljon tästä <3

[Okakettu]

Alice Katarina: Heh, oli tässä sentään vähän romanssia kuitenkin, vaikka ei juuri hömppää eikä kauheasti vielä kevättäkään. Tosi ihana kuulla, että tykkäsit ja että voisit lukea tämän maailman hahmoista enemmänkin. Tällaisissa vähän avoimeksi jäävissä teksteissä on aina mukava tietää sekin, mikä lukijoita jää pohdituttamaan, olen nyt itsekin miettinyt Katajan suhdetta muihin vuodenaikoihin mietintöjesi myötä. Ehdottomasti hänellä on varsin vahva sidos myös muihin vuodenaikoihin, voisi olla hauskaa kirjoittaa siitä. Olit nostanut lainauksista esiin omia lempikohtiani, mikä ilahdutti sekin myös. Iso kiitos kommentistasi, ja mukavaa että löysit listauksestani kommentoitavaa kommenttiarpajaisiin. ♥

Sanderra: Voi, kuvailit Aanaa hahmona tosi ihanasti, olen iloinen että hänestä on välittynyt tuollaisia asioita. Katajasta samoin, nimenomaan tuo ikuiselta tuntuva voima oli sellainen vaikutelma, johon halusin pyrkiä. Hänestäkin riittäisi varmasti hahmona kirjoitettavaa vaikka erilliseen tekstiin. Hienoa myös, että ylipäätään tykkäsit tästä ja että vuodenaikojen personifikaatio toimi ideana. Kiitos paljon kommentistasi, mukavaa että löysit listauksestani mieluista kommentoitavaa kommenttiarpajaisiin. ♥

[Seila]

Kommenttikampanjasta tervehdys!

Muistan silmäilleeni tätä tekstiä joskus aikaa sitten kauemminkin, mutta en ikinä kuitenkaan tarttunut tähän. Olenkin siksi nyt iloinen, että nappasin tämän KK:sta. Tykkäsin tämän fantasiaelementeistä ja siitä, kuinka olit personifikoinut (taivutinkohan oikein?) vuodenajat. Ihanaa että talvella oli nimi. Jäin miettimään, että mitkähän nimet muilla vuodenajoilla mahtaa olla.

Aanaa takuulla aina kevään lähestyessä surettaa. Onhan se hankalaa luopua omasta vuodenajastaan, kylmyydestä ja pimeydestä ja antaa lämmön ja pehmeyden tulla tilalle. On varmasti joka vuosi pelottavaa kuolla, mutta lohduttavaa kun joka syksyn jälkeen palaa taas. Ihana ajatus, että vuodenajat ovat henkilöitymiä ja asuvat mökissä, jossa noita huolehtii heistä ja rituaalien toteutumisesta. Katajan ja Aanan suhde tuntui lämpimältä ja välittävältä, hellältä. Ihanaa että Aanalla on joku, joka välittää hänestä todella ja pitää huolta. Oli myös suloista, kuinka Aana halusi kuulla sisaruksistaan ja kuinka hän totesi tuntevansa syksyn parhaiten. Ihania yksityiskohtia nuo keskeneräiset lapaset ja nukke.

Tykkäsin myös kevään ja kesän luonnehdinnoista, ne sopivat niille mielestäni oikein hyvin. Kesä on tosiaan välillä holtiton ja kevät ehdottomasti lempeän iloinen. Pidin myöskin siitä, kuinka kevään lähestyminen on vaikuttanut Aanaan. Oikein kivoja yksityiskohtia nämä!

Kokonaisuudessaan tämä oli miusta oikein ihana ja ehjä ja miellyttävä lukea. Tykkäsin hurjasti! Kiitos ♥

[ruttotohtori]

Hei hei vaan. Valitsin sut ihailijahaasteessa miun uhriks ja otin listauksestasi tämän ensimmäiseksi koska mää niin tykkään tuosta Sannin biisistä. Ja come on, tää idea! Se, että sä oot päättänyt tehdä niinkin inhorealistisesta kappaleesta fantasiaa ja kääntänyt otsikon näinkin kirjaimelliseksi - että sä oot sitten nerokas! Oikeesti, voisitko lahjottaa pari aivosolua tännekin, meinaan damn, this is amazing!

Ja itse tää tarina - auts. Miten sä vaan saatkin yhdessä oneshotissa luotua hahmoja joihin kiintyy niin kovin että tulee oikeasti paha mieli niiden puolesta. Aanan (ja muidenkin vuodenaikojen) kohtalo on ihan hirvee, saa olla elossa vaan neljäsosan vuodesta ja sit joutuu kuolemaan joka vuosi (tosin Aana talvena saa olla hereillä kuitenkin varmaan pisimpään koska talvi Suomessa jatkuu kuitenkin joulukuusta maaliskuuhun - mitä nyt tuli ihan hirvee ajatus et mitenhän ilmastonmuutos vaikuttaa vuodenaikojen toimintaan? vai voisko se johtua tässä maailmassa siitä että Aana ei jaksa enää tehdä työtään niin kuin ennen ja että kesä tekee vähän liikaakin? tosin vielä surullisempaa ois et se ois oikeesti ihmisten syytä ja Aana joutuu elämään sen kanssa että ihmiset ei välitä hänestä tarpeeksi että antaisivat hänen elää - okei sori tää meni nyt ihan ohi aiheen mut vitsi, tää maailma tässä tarinassa oli niin mielenkiintoinen että sitä sais laajennettua vaikka kuinka pitkälle!). Katajaakin kävi sääliksi kun hän joutuu vuosi toisensa jälkeen itse antamaan Aanan kuolla, ja voin vaan kuvitella kuinka ristiriitaiset tunteet sillä on koska tuli itelle sellanen viba et hän kyllä välittää kaikista vuodenajoista ja että ne muut on hänelle tärkeitä ystäviä joiden tapaamisesta hän iloitsee, mut sit taas, varmasti jos hän saisi valita hän ottaisi Aanan. Niin ihanan kivuliasta että _periaatteessa_ Aana ja Kataja vois vaan painaa menemään, mut he tietää et heillä ei oo siihen oikeutta ja aaaa, miks he on niin hyviä ihmisiä! Rakastan heitä ja voi kauhee kun haluaisin lukee heistä (ja muista vuodenajoista) nyt kokonaisen romaanin. Pitäis hei olla laitonta luoda jotain näin hyvää ja sit vaan jättää se tällee! Okei ei oikeesti mut yhyy Aana ja Kataja on nyt mun otp ;__; <3

Tarviiks mun ees erikseen mainita kuinka hyvä oot kirjottaan? Teksti vaan soljuu ja on niin kaunista ja täynnä ihania yksityiskohtia ja siitä vaan tiukkuu taika ja salaperäisyys. Sä se vaan osaat. Ja kaikki se tunne mikä tässä on, se epätoivo johon on tavallaan tottunut mutta joka kerta se tulee silti yllätyksenä, kaikki suru ja ehkä pienimuotoinen katkeruuskin ja se velvollisuudentunne ja suunnaton rakkaus jotka joka vuosi ylittää negatiiviset tunteet ja antaa voimaa. Miten sä kuvailit Aanaa oli niin taidokasta, tai siis, kyseessä on personifikoitu vuodenaika ja sä sait sen tunteet ja ajatukset ja persoonan käsinkosketeltaviksi ja tulemaan suoraan läpi tästä tekstistä ja vielä yhdessä osassa. Niinku haloo, koska tuut finiin fleksaan sun Finlandia-palkinnolla?

Yhyy. Niin hyvää. En oleta että jatkat tän maailman ja hahmojen parissa mut jos niin sattuis käymään niin vinkvink plis laita yksää jooko, itkisin jos sattusin missaamaan. Ei mul muuta. Kiitos tästä <3

[Okakettu]

Neptunus: Mukavaa, että valitsit juuri tämän tekstin kommenttikampanjasta, ja anteeksi, että kommenttiisi vastaaminen kesti näin pitkän tovin. Olit tehnyt paljon ilahduttavia huomioita tästä tarinasta, ja pohdintasi vuodenaikojen nimistä sai minut miettimään, että tätä verseä olisi hauska jatkaa myös muiden vuodenaikojen osalta. Hienoa kuulla, että vuodenaikojen personifiointi mielestäsi toimi tässä ja että vuodenaikojen luonnehdinnat vaikuttivat niihin sopivilta, niitä oli hauska miettiä. Keskeneräiset lapaset on tästä luultavasti myös oma suosikkiyksityiskohtani juuri nyt. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! ♥

ruttopoika: Voi että, kiitos paljon kauniista kehuistasi ja siitä, että Hei kevät valikoitui luettavaksesi tuohon haasteeseen, se piristi päivää todella paljon (ja pahoittelut myöhäisestä vastauksesta).  Tämän tekstin syntyminen tuon Sannin biisin kuuntelusta oli kyllä ihan omanlaisensa Prosessi, hienoa siis että se on sinusta onnistunut. Olen myös aina todella otettu, jos kirjoittamiini hahmoihin ehtii kiintyä, etenkin tällaisessa vähän lyhyemmässä tekstissä. Huomiosi ilmastomuutoksen mahdollisesta vaikutuksesta oli älyttömän hyvä, sitä olisi todella kiintoisaa käsitellä tämän versen kautta. Pitää ottaa ehdottomasti pohdintaan, voisiko siitä kehitellä jotakin - ja ideakreditit aiheesta tulevat sinulle luonnollisesti, jos näin käy. Kiitos paljon myös positiivisesta palautteesta kuvailun ja vastaavan suhteen, lämmitti sydäntä. Vinkkaan kyllä, jos tähän verseen vielä jatkoa tulee. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! ♥

[valokki]

Vau, olipa tämä kaunista ja herkkää luettavaa, tuli ihan kylmät väreet! En yhtään osannut odottaa, millainen teksti olisi kyseessä (muuta kuin että kevättä olisi luvassa ainakin jollain tasolla), kun tämän Kommenttikampanjasta nappasin itselleni luettavaksi, ja ihastuin tähän ihan heti ensisanoista alkaen.

Todella mielenkiintoinen ajatus nähdä vuodenajat omina erillisinä persooninaan ja sisaruksina keskenään. Pidin kovasti, miten luonnehdit jokaisen vuodenajan luonnetta kertoen heistä hauskoja pieniä yksityiskohtia, ja kaikki kuulostivat omalla tavallaan sympaattisilta ja tunnistettavilta, ja oli hauska ajatus, että vuodenaikoihin liittyvien sääilmiöiden takana olisikin jokin oikea tiedostava persoona. Vaikka kevät kuulosti todella ihanalta persoonalta, oli Aanaan silti myös helppo samaistua. Kevään tulossa on paljon kaikkea ihanaa, mutta se ei ole aina helppoa ja kaunista, ja joskus vain tuntuu, ettei sen tuloon ole vielä valmis eikä vielä haluaisi sanoa hyvästejä talven kylmyydelle, rauhallisuudelle ja karulle kauneudelle.

Ensimmäisinä vuosina hän oli vihannut Katajaa ja Katajan kuiskivaa taikuutta. Sitä, että tämä auttoi häntä joka kevät elämisen sijasta kuolemaan. Mutta nyt hän ymmärtää paremmin: hän ei voi, ei vain kerta kaikkiaan voi, ylittää omaa aikaansa. Kun hän taas herää, ovat Kataja ja kylä odottamassa häntä.

Tässä tarinassa oli monta kaunista ja koskettavaa kohtaa ja pientä tunnelmaa tuovaa yksityiskohtaa, jotka haluaisin nostaa esille, mutta jos niin tekisin, joutuisin todennäköisesti lainaamaan koko tarinan. Jos kuitenkin jotain haluan nostaa esille, on se tämä kohta, koska koko tarina kiteytyy mielestäni kauniisti juuri tähän loppupuolelle. Tarinassa puhutaan paljon kuolemasta ja kuinka vaikeaa Aanallekin on antaa keväälle tilaa ja itse päästää irti. Mutta samalla tässä on myös lohdullinen ajatus kiertokulusta ja kaiken jatkuvuudesta, ja vaikka Aanan täytyykin nyt mennä ja antaa sisarelleen tilaa, tietää hän kuitenkin, ettei se ole lopullista, vaan hän saa palata kyllä vuorollaan.

Kiitos hurjan paljon tästä kauniista ja koskettavasta tarinasta, tämä jää varmasti elämään mieleeni pidemmäksikin aikaa! ♥

[haikailutaide]

Tämä oli pinnalla viimeisimmän kommentin takia, ja voi että miten nättiä tekstiä saikaan löytää!

Aivan valtavan ihana ja luonnollinen (mytologinen) ajatus koko tekstin taustalla vuodenaikojen kuolemasta ja uudesta syntymästä, ihanasti sovitettu tuollainen hyvinkin ikiaikainen tarinan aihio tosi freesiin ja nykyfantasiamaiseen lyhäriin. Luot hyvin hienovaraisesti tosi vahvoja mielikuvia.

(Sanottava on se, että omasta mielestäni kevät on kyllä vuodenajoista ailahtelevaisin ja epäluotettavin, mutta kyllähän sen tuloa silti aina odottaa. )