Tämä teksti on rykäisty nopeasti ja vähän epätoivoisestikin luovan kirjoittamisen verkkopajaan, jossa oli viikon aiheena kuvailla jonkinlaista persoonaa tai ihmistyyppiä joko osana lyhyttä tarinaa tai erikseen. Tekstin syntytarina on niinkin dramaattinen, että olin ehtinyt rakentaa tarinaa alkuperäisen ideani ympärille yli tuhannen sanan verran, kunnes kolme tuntia ennen palautuksen deadlinea lopulta totesin, että ei tule mitään ja on pakko vaihtaa suunnitelmaa.
Toivottavasti joskus vielä saan alkuperäisenkin tarinan valmiiksi, mutta tähän hetkeen visio oli aivan liian kunnianhimoinen.
Lämmin kiitos, jos luet! ♡ Kaikenlaiset kommentitkin ovat mitä lämpimimmin tervetulleita.
✎
Se istuu välitunnilla soraisessa maassa, selkä verkkoaitaa vasten painuneena. Se on kääräissyt hoikat jalkansa rintaansa, ja reisiään vasten se on tukenut lehtiön. Lehtiö ei näytä kouluvihkolta, vaan ihan oikealta taiteilijan lehtiöltä, sellaiselta jota kuljetetaan mukana kaikkialle ja johon luonnostellaan hienoja hahmotelmia ja suuria suunnitelmia. Yhden sivun kulma on rullalla, ja toinen näyttää repeytyneen pitkältä matkalta. Mun silmissä kärsineisyys kuuluu asiaan; onhan kyseessä sentään taiteilijan lehtiö.
Sillä on lyhyt tumma tukka ja vielä tummemmat silmät, joilla se seuraa lyijykynänsä jälkeä niin tarkasti, ettei se vaikuta huomaavan mitään ympärillään tapahtuvaa. Koripallo karkaa verkkoaitaan metrin päässä, mutta silmät pysyvät räpyttelemättä paperissa. Matalien kulmien välissä on keskittynyt kurttu.
Sen farkkujen toinen polvi näyttää siltä, että se on aidosti kulunut puhki, toisin kuin niillä pojilla joilla on valmiiksi revityt farkut. Äiti yritti esitellä mulle kaupassa sellaisia, mutta lopulta se suostui ostamaan mulle syntymäpäivälahjaksi uuden osan keräämääni fantasiakirjasarjaa.
Tosi pitkään mä luulin, että sen nimi on ihan oikeasti Hiiri. Niin sitä on kutsuttu koulun käytävillä pitkin vuotta, siitä lähtien kun se syksyllä tuli uutena rinnakkaisluokalle. Sitä on myös revitty vaatteista ja tönitty, enkä mä ole aina osannut sanoa, onko se ollut toverillista tönimistä vai jotain muuta. Tajusin jutun jujun vasta eilen, kun joku riisti sen lehtiöstä sivun, rypisti sen ja polki sen kuralätäkköön. Silloin mulle valkeni, että sillä on varmaan ihan oikeakin nimi.
Kuudennella luokalla osa pojista yrittää olla tosi isoja ja cooleja. Niillä on skeittikengät, yli-isot hupparit ja valmiiksi revityt farkut, ja niiden lempisana on
vittu. Niiden mielestä piirtäminen on nynnyä.
Mä seison koulun pihalla, rahisutan soraa kengänkärjellä ja yritän keksiä, miksen mä ole niiden mielestä nynny, vaikka vietän välituntini yksin ja vaeltelen pitkin pihaa kertomassa tarinoita itselleni. Johtuuko se siitä, etten mä kuljeta siitä merkkejä mukanani?
Tänään mä olen päättänyt tehdä jotain toisin. Mä hypistelen käsissäni paksukantista, lukollista muistikirjaa, jonka olen tuonut kotoa kouluun.
Lopulta kävelen sen eteen ja sanon: ”Piirrätkö sä? Mä tykkään kirjottaa. Haluutko nähä?”
Ensin sen silmissä on säikähdystä, ja se suojaa lehtiönsä käsivarsillaan kuin vaiston ohjaamana. Se tuijottaa jonnekin mun polviin, kunnes sen katse kiipeää varovasti ylemmäs. Kun se näkee mun ojennetun muistikirjan, sen silmänurkkiin kipristyy aavistus hymystä.
”No vaikka.”