Nimi: Olet sittenkin pehmo
Fandom: Kuroko no Basuke
Hahmot: Kagami Taiga/Aomine Daiki
Ikäraja: K-11
Kirjoittaja: Fairy tale
Tyylijaji: Draama, agnst, fluffy
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Tadatoshi Fujimakille. Minä en tee rahaa lainatessani hänen keksimiään hahmoja.
Yhteenveto: Kagami ja Aomine päättävät mitä he oikein toisilleen jatkossa ovat.
Kirjoittajalta: Tämä pari on herättänyt ajatuksia siitä, miten ihmeessä he voivat olla yhdessä, seurustella tai jopa asua saman katon alla. Miten se on mahdollista? Ajattelinkin, että heidän tapauksessaan kaikki on alkanut aivan päinvastaisella järjestyksellä mitään yleensä. Heidän alkunsa selviää tätä edeltävässä fikissä
Pirullinen intohimo K-18. Tämä fikki kuitenkin raottaa vähän mainitun fikin tapahtumia, joten sitä ei tarvitse lukea pohjalle. Tämä fikki voidaan kuitenkin lukea suorana jatkona mainitulle.
Olet sittenkin pehmo
Kagami heräsi uuteen aamuun ja käsitti heti, ettei ollut suinkaan yksin. Siinä samassa eileisen illan tapahtumat vyöryivät rytinällä hänen päähänsä. Se oli ollut jo toinen kerta, kun hän oli harrastanut seksiä Aominen kanssa. Ja siltä se tottavie hänen takamuksellaan tuntuikin. He olivat lähestulkoon olleet toistensa kimpussa, mutta Kagami oli saanut mitä halusi. Aomine oli nainut hänet euforiaan, eivätkä hänen jalkansa olleet totelleet häntä sen jälkeen. Hän muisti että Aomine oli taluttanut hänet sänkyyn ja hän itse oli jostain tuntemattomasta syystä pyytänyt toista jäämään yöksi. Miksi ihmeessä? Hän suunnitteli kierähtävänsä pois sängystä, mutta Aomine tarttui häneen lujasti.
”Älä mene, olet lämmin”, Aomine sanoi.
”Pakko. Kusihätä”, Kagami tuhahti.
”Tule takaisin”, Aomine pyysi.
”Miksi?”
Kagami meni vessaan ja katsoi kuvajaistaan peilistä. Hänen kaulallaan oli muutama punainen jälki, jotka Aomine oli aiheuttanut. Hänen vartalollaan oli myös muutama sinelmä. Kagami ei keksinyt yhtäkään hyvää syytä, miksi menisi takaisin Aominen vierelle. Eivät he seurustelleet. Eivätkä he olleet edes sopineet mitä seuraavaksi tapahtuisi. He vain... olivat.
Harrastaneet jo toisen kerran seksiä. Vittu. Hän meni takaisin makuuhuoneeseen ja istahti sängylle alkaen pukea päälleen. Ei koko päivää sopinut munasilleen oleskella. Aomine kuitenkin kietoutui hänen ympärilleen kaataen hänet takaisin sänkyyn.
”Minulla on asiaa”, Aomine sanoi. ”Meidän täytyy tehdä selväksi mitä me olemme toisillemme.”
”Ei ole mitään sovittavaa”, Kagami sanoi irrottautuessaan tiukasta otteesta. Hän puki päälleen ja marssi keittiöön syömään.
Jos hän olisi katsonut taakseen, hän olisi nähnyt Aominen kasvoilla loukatun ja pettyneen ilmeen. Aominelle oli ollut jo jonkin aikaa selvää, että hän piti Kagmista ja oli sen tähden halunnut seksiä. Mutta kun hän halusi paljon enemmänkin. Kagami teki tylysti selväksi, ettei suinkaan kaivannut hänen seuraansa ja se satutti. Hän jätti Kagamin yöpöydälle lyhyen viestin, pukeutui ja lähti ulos – ei ovi paukkuen vaan hän hiipi niin hiljaa, ettei hänen lähtöään saattanut huomata. Kagami söi ja kurkistaessaan makuuhuoneeseen hän totesi ettei Aomine ollutkaan siellä. Eikä miestä löytynyt mistään muualtakaan. Hän löysi yöpöydältä viestin, johon oli kirjoitettu yksi sana.
Anteeksi.Kagami tuijotti viestiä. Vain yksi sana, joka kertoi paljon. Aomine oli kokenut itsensä turhaksi ja lähtenyt. Aominella oli ollut asiaa, mutta hän oli vain ollut tyly ja torjunut toisen.
Hän oli torjunut Aominen. Ja nyt hänellä oli tyhmä olo. Hän itse oli pyytänyt toista jäämään ja silti käyttäytynyt vittumaisesti. Hän olisi voinut kuunnella, mitä toisella oli sanottavaa. Hänen olisi kuulunut tarjota kahvia ja aamupalaa. Aomine piti häntä varmaan yksinkertaisena idioottina, joka halusi vain seksiä. Hän oli vain käyttänyt toista hyväkseen. Kagamin kurkkua kuristi ja silmien takana poltteli. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja rypisti samalla viestin.
Miksi hänellä oli niin kamala olo? Säälikö hän nyt vain itseään siitä, että oli niin helvetin tyhmä? Hän heitti kahvimukin päin seinää ja se pirstoutui kappaleiksi. Se ei helpottanut hänen oloaan lainkaan, päinvastoin. Nyt hän joutuisi varomaan, ettei astuisi teräville sirpaleille ja joutuisi siivoamaan. Kahvinjämät valuivat seinää pitkin alas jättäen rumat valumajäljet. Kagami ei voinut soittaa kenellekään. Hänen ja Aominen juttu ei kuulunut kenellekään eikä siitä edes tiennyt kukaan. Varmaan siksi, että heidän välillään ei ollut mitään. Entä jos Aomine kertoisi jollekin? Koko päivästä tuli paska. Hän yritti syödä, hän yritti levätä sohvalla, hän yritti keskittyä katsomaan televisiota.
*
Kagami oli koko seuraavan viikon pahalla päällä. Hän yritti purkaa sitä koripalloon, mutta samalla hän oli töykeä joukkuetovereilleen, eikä kukaan rohjennut kysyä mistä kiikasti. Ei ennen, kuin Kuroko sai tarpeekseen kun sama jatkui jo kolmansissa harjoituksissa.
”Kagami-kun. Kenelle sinä olet oikeasti vihainen? Me emme enää jaksa ottaa vastaan ärhentelyäsi”, Kuroko sanoi.
”Olen vihainen itselleni. Olen toiminut tyhmästi yhdessä asiassa”, Kagami sanoi.
”En aio udella enempää, mutta jos voit tehdä asialle jotain, niin tee se. Muuten saat treenata seuraavat viikot yksin”, Kuroko totesi ja oli harvinaisen vakavan ja topakan näköinen.
Kagami ei sanonut mitään, mutta tiesi että Kuroko oli oikeassa. Vain hän itse voisi tehdä asialle jotakin. Jos vain halusi. Hän ei ollut varma halusiko. Ja jos halusi, niin miksi vaivautua.
Kagami kulki huppu päässä ja murjotti. Hän jäi kotinsa lähellä olevalle puiston penkille istumaan ja miettimään. Hän tiesi, että hänen tulisi pyytää Aominelta anteeksi, jos toinen nyt ikinä hyväksyisi hänen anteeksipyyntöään. Se olisi pirun vaikeaa. Sitten hän mietti miksi koko asia vaivasi häntä ja minkä takia se olisi niin tärkeää. Sitten hän oivalsi jotakin. Hän käsitti, että välitti Aominesta. Jokin siinä paskiaisessa veti häntä puoleensa ja koska hän oli loukannut toista, se satutti häntä itseään. Välittikö Aomine lainkaan? Oliko kaikki ollut toiselle ihan yhden tekevää? Hän saisi tietää sen vain Aominelta itseltään. Aomine oli pyytänyt anteeksi eikä hän ollut vastannut siihen mitenkään. Ei hän kyllä käsittänyt miksi Aomine pyyteli anteeksi. Hän itse tässä paskapää oli.
Anteeksi.Hän lähetti Aominelle viestin, mutta ei keksinyt miten jatkaa sitä. Aomine ei vastannut. Hän meni kotiin ja istui puhelimensa äärellä. Aika kului Kagamin kävellessä edestakaisin huoneesta toiseen.
Olen paska. Minun olisi pitänyt antaa sinun puhua. Olen pahoillani.Kagami lähetti toisen viestin. Ei vastausta.
Kagami oli neuvoton mitä hän vielä voisi tehdä. Eikö Aomine voisi vastata hänelle? Mitä jos mies oli jossain naimassa jotain toista juuri nyt? Ajatus tuntui kurjalta. Tai ei naimassa. Jos mies olisi kenen tahansa muun kanssa vaikka syömässä, nauramassa, suutelemassa... Kagami huomasi olevansa järjettömän mustasukkainen pelkistä ajatuksista. Ja hän itsekö halusi olla se, jonka kanssa Aomine vietti aikaansa? Myös se ajatus tuntui kaukaa haetulta. Ei hän määrännyt Aominen tekemisiä ja menemisiä. Silti ajatus vihlaisi kipeästi ja painon tunne kasvoi hänen rinnassaan.
Haluaisin puhua. Ei puhelimessa. Voisimmeko nähdä jossain?Vieläkään ei Aominesta kuulunut mitään.
Kagami ei halunnut enää yhtään huonosti nukuttua yötä riesakseen. Aominen pitäisi vastata hänelle tai muuten hän joutuisi kitumaan pahassa olossaan. Kello tuli kuitenkin paljon ja Kagami meni suihkun jälkeen sänkyyn pyörimään. Hänellä ei ollut suuria toiveita saada nukkua kunnolla.
Toisaalla Aomine oli yksin kuulokkeet korvillaan. Hän oli ollut niin rikki revitty Kagamin käytöksestä, että oli lintsannut pari päivää koulusta, jättänyt koripalloharjoitukset väliin ja juopotellut kerran päänsä sekaisin. Sen jälkeen hän oli linnoittautunut omaan maailmaansa musiikkia kuunnellen ja sulkenut koko muun maailman ulkopuolelleen.
Kagami oli torjunut ja työntänyt hänet pois. Ehkä hän oli ollut tyhmä ajatelleessaan, että hän voisi kahden satunnaisen seksikerran jälkeen odottaa heidän jotenkin lähentyneen. Hän oli ehkä toiminut väärin tarjotessaan Kagamille huumesauhuja, sillä hän tiesi kuinka estottomaksi se sai ihmisen. Vai oliko Kagami lopulta suuttunut siitä, että hän oli ollut taas vastaanottavana osapuolena, kun Aomine oli oikutellut ja pitänyt omaa peliään vaikka he olivat aikaisemmin sopineet toisin. Oliko hän sittenkin satuttanut Kagamia.
Musta synkkä pilvi oli vallannut ja nielaissut Aominen kitaansa. Hän oli aivan varma, ettei Kagami ikinä enää suostuisi puhumaan hänelle. Hänen heppoinen anteeksipyyntönsä oli ehkä kaikunut kuuroille korville. Kun Kagami oli pyytänyt häntä jäämään yöksi, hän oli ollut toiveikas. Hän oli ollut liian sinisilmäinen ja pitänyt yllä toivoa siitä, että Kagami tuntisi häntä kohtaan jotain. Mutta ei, Kagami inhosi häntä ja nyt varmaan vielä enemmän, kuin koskaan aikaisemmin.
Viikon kestäneiden synkkien ajatusten jälkeen Kagami lähetti hänelle viestin, jossa hän pyysi anteeksi. Mutta kun viestin jälkeen ei kuulunut mitään muuta, Aomine menetti toivonsa uudelleen. Hän nukahti silkkaa synkkyyttään, eikä sen takia nähnyt, että Kagamilta tuli vielä uusia viestejä. Vasta aamulla hän huomasi että viestejä oli tullut lisää. Niitä oli tullut lyhyen anteeksipyynnön jälkeen useita. Muutamat niistä oli lähetetty keskellä yötä.
Teen ihan mitä tahansa, nuolen vaikka kenkäsi, kunhan lupaat että voimme nähdä ja puhua!Kagamin viimeinen viesti kuulosti epätoivoiselta. Kagami ei ikinä nuolisi hänen kenkiään! Siitä Aomine tiesi, että Kagami halusi ihan oikeasti tavata. Jonkinlainen helpotus läikähti hänen mielessään. Ainakin he voisivat sopia, ellei muuta. Hän saisi päänsä jonkinlaiseen järjestykseen. Aominen teki mieli vastata että he voisivat tavata vaikka heti, sillä hän voisi vallan hyvin jättää koulupäivän väliin. Mutta hän ei halunnut kuulostaa liian innokkaalta. Kagamin pitäisi odottaa vielä vähän.
Nähdään viikonloppuna. Tuon kolmet kengät nuoltavaksesi.Aomine lähetti viestin, jota katui melkein saman tien.
Sovitaan että unohdan tuoda ne kengät. Minäkin haluan tavata.Hän lähetti toisen viestin perään.
*
Viikonloppuna Kagami istui puiston penkillä huppu päässään ja pää riipuksissa. Hän oli tullut reilusti ennen sovittua aikaa paikalle ja odotti. Hänen vatsassaan kiersi. Aomine liittyi hänen seuraansa vähän ennen sovittua aikaa ja istahti penkin toiselle reunalle. Aomine näki, että Kagami oli kamalan näköinen. Hän näytti synkältä ja väsyneeltä.
”Kiitos että tulit”, Kagami sanoi kun ei tiennyt mitä muutakaan sanoisi. Hänellä ei tuntunut olevan sanoja jäljellä.
”Tietysti tulin. Meidän täytyy selvittää tämä sotku yhdessä, koska ei sitä kukaan muukaan meidän puolestamme tee”, Aomine totesi.
”Olen pahoillani, että heitin sinut ulos. Tekisin nyt toisin, jos voisin valita uudelleen”, Kagami sanoi. ”Antaisin sinun sanoa asiasi ja kuuntelisin. Mutta minä annoin sinun ymmärtää, että sinä olet paska, vaikka se paska olinkin minä.”
Aomine kuunteli. Hän yritti ymmärtää miksi Kagami oli toiminut niin kuin oli. Yksi syy saattoi olla huumesätkän hyvän vaikutuksen päättyessä jäljelle jäänyt huono fiilis. Tai sitten häpeää ja katumusta siitä, mitä he olivat tehneet keskenään.
”Hei, olen osallinen. Oli väärin tarjota sinulle sätkä ja houkutella sen varjolla tekemään juttuja, joita kadut myöhemmin. Jos sinä koet olevasi paska, niin tajua että sitten meitä on kaksi”, Aomine selitti. Kagamin suu loksahti auki ja hän pudisti vähän päätään. Mitä ihmettä Aomine oikein selitti? Ei hän syyttänyt Aominea mistään. Hän käänsi vähän päätään Aominen suuntaan, vaikka katsoikin edelleen melkein maahan.
”Sätkä ei ole sinun vikasi. Annoit sitä kerran ja nyt toisella kerralla tiesin täysin mitä tapahtuu. Et sinä houkutellut minua mihinkään. Olin mukana ihan omasta halustani. Tiedä se nyt ja aina”, Kagami sanoi. ”Minua kaduttaa aamuinen töykeä käytökseni. Se ei ollut oikein.”
”Halusin lähinnä selvittää mitä me kaksi olemme jatkossa, mutta sain vastauksen ja lähdin pois”, Aomine sanoi.
Kagami oli hiljaa.
”Haluan, että välimme ovat kunnossa. Kuten sanoin, tekisin nyt toisin jos voisin. En ajaisi sinua pois. Minä pyysin illalla sinua jäämään”, Kagami sanoi.
”Mistä syystä tekisit nyt toisin?” Aomine kysyi. Kagamille tuli tukala olo. Miten hän sen oikein muotoilisi. Se takertui hänen kurkkuunsa, kun hän yritti sanoa.
”Hei, katso tänne”, Aomine pyysi. Hän istahti hitusen lähemmäs ja laski hupun Kagamin päästä.
”Miksi tekisit toisin? Onko siihen jokin erityinen syy? Haluan tietää.”
Kagami oli kärsivän näköinen. Hänen oli vaikea saada sanotuksi mitä halusi.
”Tajusin että loukkasin sinua, enkä halunnut tehdä niin”, Kagami sanoi sydän pamppaillen. Se ei ollut ihan niillä sanoilla, mitä hän oikeasti tarkoitti mutta kuitenkin.
Aomine ei tiennyt mitä oli odottanut. Ehkä jotain syvällisempää syytä, mutta tämän hän nyt sai. Olisiko aika oikea siihen, että hän vuorostaan sanoisi mitä todella halusi ja tunsi. Ehkä hänen pitäisi kysyä Kagamilta suoraan, halusiko hän kuulla mitä hänellä oli asiaa.
”Miksi sinä et halunnut loukata minua?” Aomine kysyi. Se ei ollut lainkaan sitä, mitä hänen piti sanoa.
Kagami katsoi taas maahan. Hänen oli vaikea ottaa katsekontaktia uudelleen.
”Älä pakota minua sanomaan. En pysty”, Kagami sanoi.
Minä välitän sinusta. Miksi sitä on niin vaikea sanoa.”Anteeksi. Kysyn sen sijaan oletko sinä valmis kuulemaan mitä minulla on asiaa? Aomine kysyi.
Kagami nyökkäsi.
”Katso minua ole kiltti”, Aomine pyysi ja Kagami katsoi. ”Sinä aamuna. Halusin tietää voisiko meistä tulla jotain enemmän.”
Kagamia heikotti.
”Minä pidän sinusta”, Aomine sanoi saaden Kagamin hengityksen kulkemaan katkonaisesti. ”Pidemmän päälle minä haluan enemmän. Jos sinä et halua, niin yritän ymmärtää ja jatkaa elämää”, Aomine sanoi vaikka viimeiset sanat oli vaikea sanoa. Kagami ei osannut odottaa mitään sellaista. Hän ei ollut aktiivisesti miettinyt muuta kuin koripalloa. Siinä ei ollut tilaa ihmissuhteille. Sitä paitsi hänellä oli Aominesta sellainen mielikuva, että hän oli isotissisten naisten perään. Hän oli ajatellut, että heidän säätämisensä oli jotain, joka oli vain typerää hauskanpitoa ja pitäisi sitten unohtaa.
”Mitä sinä tarkoitat?” Kagami möläytti.
”Tarkoitan pysyvämpää ihmissuhdetta ja edes vähän sitoutumista. Seurustelua jossain muodossa”, Aomine selitti.
Kagami ei osannut sanoa siihen yhtään mitään. Ei hän ollut erityisemmin halunnut tai odottanut ketään erityistä elämäänsä. Mutta Aominen menettäminen ei tulisi kysymykseen. Hän oli jo kiduttanut itseään joutavilla mustasukkaisuuksilla toisista, jotka veisivät Aominen pois häneltä. Ei hänellä ollut ketään, joka olisi kertonut hänelle mitä sellaiset mietteet ja tunteet tarkoittivat. Ei hän tajunnut sellaista asioista paljoakaan, koska ne olivat kaikki aivan uusia ja odottamattomiakin.
”Älä mene pois”, Kagami sanoi ja laski kämmenensä Aominen penkillä olevalle kämmenelle.
”Minulla ei ole juuri nyt antaa sinulle vastauksia, mutta pyydän vain että älä mene pois”, Kagami sanoi uudelleen.
Aomine yritti olla näyttämättä tunteitaan. Jokin hänen sisällään särkyi, vaikka ei Kagami ollutkaan häntä suoraan torjunut enää uudelleen.
”Tarvitsen aikaa”, Kagami sanoi. ”En tiedä kuinka kauan, mutta toivon että jaksat odottaa.”
Aomine nyökkäsi ja puristi Kagamin kättä.
”En myöskään halua olla yksin. Voitko olla seurana?” Kagami pyysi.
”Tietysti voin.”
Loppupäivän he katselivat Kagamin luona televisiota ja söivät pizzaa, jonka olivat pizzeriasta hakeneet. He eivät puhuneet paljoa. Kagami näytti alakuloiselta ja vetäytyi viimein nukkumaan. Aomine jäi nukkumaan sohvalle. Koko se iltapäivä ja ilta olivat olleet jotain aivan muuta, miten he yleensä kuluttivat aikaansa. Energiaa ei yksinkertaisesti löytynyt koripallon pelaamiseen. Aomine ei ollut koskaan myöskään nähnyt Kagamia tällaisena, näin erilaisena ja kovin haavoittuvana.
*
Kaksi viikkoa kului. Kagami ja Aomine näkivät muutaman kerran ja Aomine yöpyi taas yhden yön Kagamin sohvalla. Kagami oli ehtinyt miettiä asioita. Hän ja Aomine olivat nähneet toisistaan paljon enemmän, mitä koskaan ennen. Vaikka he eivät puhuneet paljon, hän oli tehnyt silti paljon enemmän havaintoja Aominesta ja yllättynyt. Aomine antoi hänen olla, ei yrittänyt koskea eikä ehdotellut mitään. He vain olivat ja Kagami piti siitä. Aomine oli kärsivällinen ja huolehtiva ihminen. Hän oli päättänyt mitä halusi ja kertoisi sen Aominelle. Hän hiipi sohvalle, jossa Aomine vielä nukkui. Niin kauan hän mietti mikä olisi sopiva tapaa herättää nukkuva, että Aomine ehti herätä itsekseen.
”Kuinka kauan sinä olet oikein istunut siinä?” Aomine ihmetteli.
”Varmaan puoli tuntia. En raaskinut herättää sinua”, Kagami sanoi, vaikkei se ihan totta ollutkaan.
”Näytät erilaiselta tänään”, Aomine totesi. Kagami oli valoisampi, enemmän oma itsensä, mitä moneen päivään. Kagami virnisti.
”Ajattelin, että olisi reilua kertoa sinulle että olen valmis yrittämään, jos huolit minut”, Kagami sanoi.
”Yrittämään? Mitä?” Aomine yritti tavoittaa punaista lankaa.
”Suhdehommaa. Seurustelua. En ole hyvä sellaisessa”, Kagami paljasti ja tunsi punastuvansa.
”Oletan, että saan nyt vapaasti koskea sinua”, Aomine sanoi. Kuinka kauan hän olikaan odottanut lupaa koskea ja olla lähellä.
”Ihan vapaasti”, Kagami sanoi ja huomasi joutuvansa tiukkaan halaukseen Aominen vetäessä hänet sohvalla päälleen. Hän silitti Kagamin hiuksia.
”Minun oli jo ikävä”, Aomine selitti ja jupisi hänen korvaansa pehmoisia asioita. Kagami hymyili itsekseen. Hän oppi koko ajan Aominesta uutta. Rääväsuun sisällä asuikin mukava tyyppi.
”Taidat olla auttamaton pehmo kovan kuoresi sisällä, Kagami sanoi.
”Mikä itse olet. Olet vähintään yhtä pehmo kuin minäkin. Katso nyt itseäsi”, Aomine kiusoitteli.
”Et sitten pehmoile julkisesti. Sellainen pysyköön neljän seinän sisällä”, Kagami komensi.
”Eikö edes ihan pientä hipaisua takapuolellesi?”, Aomine kysyi ja siirsi kätensä poikaystävänsä takapuolelle. ”Tai ihan pientä suukkoa nenänpäähäsi?” hän jatkoi ehdotteluaan ja suukotti Kagamin nenänpäätä.
”Meillä taitaa vielä olla hieman keskusteltavaa. En taida olla julkiseen käpälöintiin valmis”, Kagami sanoi suoraan. ”Tämä on minulle muutenkin ihan uutta.”
He halailivat ja suukottelivat sohvalla vielä pitkään ja se oli Kagamin mielestä parempaa, kuin mikään pitkästä aikaa. Olla lähellä, tuntea toisen lämpö ja kosketus, olla jollekin tärkeä ja saada antaa toiselle samaa huomiota. Se oli suorastaan hänen mielihyväakkuja lataava hetki.
