Title: Jääkukkien kammio (työnimenä oli Lohikäärmeen aika).
Kirjoittaja: Violetu
Fandom: Merlin
Genre: General, mahdollisimman canoninen fiilis?
Ikäraja: K-11
Summary: Välillä Merlin unohti. Sitten hänen tuli taas kylmä.
A/N: Kirjoitin tämän valmiiksi Finin viralliseen joulukalenteriin vuodelle 2013. Nyt törmäsin tähän tiedostoissani uudelleen, ja ajattelin julkaista, koska tuntuu niin tyhjältä, kun tänä vuonna ei riitä aika oman runojoulukalenterin kirjoittamiseen. :'(
Kommentit olisivat ihania,vaikka teksti ei ihan tuore enää olekaan ^^
Jääkukkien kammio
"Arthur, minä - " Merlin ei lopettanut lausetta. Hän sulki silmänsä ja hieroi niitä, kunnes luomia alkoi aristaa. Hän oli tehnyt sen taas. Merlin tiesi myös, että hän tekisi sen vielä monta kertaa ennen kuin tapahtunut tulisi yhdeksi todellisuuden kanssa. Välillä Merlin unohti. Sitten hänen tuli taas kylmä.
***
Niitty oli liikkumaton, vain pakkasen kuorruttama ruoho rahisi Merlinin askelten alla. Taivas oli musta ja täynnä toinen toistaan kaukaisempia tähtiä. Merlinillä oli harteillaan Arthurin punainen viitta, joka jätti verijälkiä hänen peräänsä. Viitta piti pakkasen loitommalla, mutta Merlinin sisälle leviävää kylmyyttä se ei pysäyttänyt. Merlin oli ottanut viitan luvatta, se tuntui pitävän Arthurin lähempänä häntä, lähempänä tätä maailmaa.
"Kilgharrah!" Merlinin huuto kaikui lähimetsän puista, ja lohikäärmeherran ääni vavahdutti kaikkea taikuutta lähialueen kylissä ja kaupungeissa. Kutsun hillittömästä voimasta huolimatta vanha lohikäärme kuuli siinä ennen kaikkea hätää, eksyneen avunpyynnön.
Tuuli yltyi hetkeä ennen kuin Kilgharrah laskeutui Merlinin eteen. Lohikäärme kallisti valtavaa päätään ennen kuin katsoi herransa vaimeasti kultaisina hehkuviin silmiin. Pedon katse oli kysyvä, melkein myötätuntoinen.
"Kutsuitte, nuori velho."
Loiste Merlinin silmistä hiipui kuin joku olisi puhaltanut lyhdyn sammuksiin. Kilgharrah tiesi jo, Merlin näki sen lohikäärmeen silmistä. Hän sanoi sen silti.
"Arthur", nimen myötä hehku palasi nuoren velhon silmiin melkein kuumeisena, ja Merlin kohotti keltaisen katseensa taas lohikäärmeeseen, joka oli edelleen hiljaa ja tuijotti häntä.
"Minun on pakko tehdä jotain", Merlin puri hampaansa yhteen, kun hänen äänensä uhkasi särkyä.
Lohikäärme oli pitkän tovin hiljaa. Sitten se kallisti päätään uudemman kerran ennen kuin huokasi niin syvään, että katosi hetkeksi oman hengityksensä pakkashuuruun. Merlin odotti.
"Erehdytte, nuori velho", Lohikäärmeen ääni oli hiljainen, vaimea kuin Merlin olisi kuullut sen jonkinlaisen muurin läpi. Merlin ravisti päätään. Vain yhdellä asialla oli nyt väliä. Hän ei halunnut kuulla osanottoa lohikäärmeen äänessä. Vielä ei ollut liian myöhäistä.
"Mutta - "
"Ei. Mitään ei ole tehtävissä."
"Mutta minä, minun taikuuteni - "
"Merlin, sinä et kuuntele. Arthurin kohtalo on täyttynyt. Hän ei tarvitse sinua enää."
"Ei, minä voin -"
"Sinä et tarvitse häntä enää."
"- jos sinä vain suostut kertomaan - "
"Merlin!" Lohikäärme jylisi niin, että lähimpien puiden jäätyneet lehdet varisivat maahan.
Merlin vaikeni ja hänen silmänsä tummuivat hitaasti keltaisista sinisiksi. Hän ei halunnut kuunnella. Jos Kilgharrahilla ei ollut muuta sanottavaa -
Merlin kääntyi kannoillaan ja lähti kävelemään poispäin, takaisin kohti Arthuria ja Camelotia.
Hän ei aikonut luovuttaa. Vaikka Gaius ei tiennyt, vaikka Kilgharrah ei suostunut auttamaan - Merlin keksisi keinon.
Kun Merlin palasi linnaan, Arthur oli edelleen ihmisten saartama, eikä Merlin edes yrittänyt kuninkaansa luokse.
Gaius hoiti Arthurin vakavimpia haavoja ja Gwen pyyhki märällä liinalla tuskanhikeä tajuttoman miehensä kasvoilta ja kaulalta.
Sali kuhisi huolestuneita ihmisiä ja Merlinistä tuntui, että kaikki se ahdistus saattaisi hyvinkin rusentaa hänet, kun hänen oma huolensa laskettiin mukaan.
Hänellä oli vielä aikaa.
Tehtyään päätöksensä Merlin oli jo puolimatkassa portaita ylös Gaiuksen kammioon. Hän löytäisi keinon.
***
"Merlin?" Gaius pisti päänsä ovenraosta sisään. Merlin kohotti katseensa hitaasti ovelle, mutta ei sanonut mitään. Gaius kävi joka päivä samaan aikaan, sanoi ja teki samat asiat. Merlin katsoi oppi-isäänsä tyhjin silmin. Gaiuksen kasvoilla oli joka päivä enemmän surua, mutta Merliniä se ei enää koskettanut. Hän oli liian syvällä, turtunut kylmyyteen, joka oli vallannut hänet sisältäpäin samalla hetkellä kun Arthur -
Merlin antoi otsansa painua polviaan vasten. Hänen huokauksensa kohosi huoneeseen ohuena huuruna.
"Merlin", Gaius yritti uudelleen, mutta sai vastaukseksi vain sumean, epätarkan katseen. Gaius jätti Merlinin eteen lautasellisen leipää ja hedelmiä ennen kuin poistui hiljaisuudessa.
Merlin antoi katseensa vaeltaa seinillä ja katossa, hän ei tuntenut enää nälkää.
Ensimmäisinä päivinä Gaius oli tullut hiljaa ja poistunut hiljaa, ollut kunnioittava ja varovainen. Gwen oli käynyt, mutta poistunut heti, kun kyyneleet olivat karanneet tuhrimaan kuningattaren poskia.
Muutaman päivän hiljaisuuden jälkeen Gaius oli ravistellut Merliniä. Yhtä hyvin hän olisi voinut ravistella räsynukkea, Merlinin pää oli heilunut puolelta toiselle, silmät auki tyhjyyteen tuijottaen.
Merlin tunsi oman sydämensykkeensä hitaampana, kivun ja surun kauempana. Hän ojensi kylmää kättään jäykästi ylöspäin, kunnes tunsi sormissaan Arthurin kankeat sormet.
"Arthur", kuiskaus oli pelkkä käheä inahdus ja nimen tuoma suru vain kalpea varjo entisestä.
"Odota minua."
***
Merlin veti kaikki Gaiuksen kirjat hyllystä lattialle. Hän istui niiden keskellä tuntikausia, selasi, teki muistiinpanoja ja hoki itselleen tauotta, että hän löytäisi vielä keinon. Kun petolliset kyyneleet uhkasivat sumentaa silmät, Merlin painoi nyrkit silmäkuoppia vasten ja pysäytti ne. Vielä ei ollut liian myöhäistä.
"Minä... löydän..." hän mumisi vielä silloinkin, kun Gaius aamuyöllä tuli ravistelemaan hänet hereille.
"Merlin. Merlin!" Gaiuksen ääni oli pehmeä, ja lempeä oli myös käsi Merlinin olkapäällä.
"Hmm?" Merlin pyyhki kuolan suupielestä hihaansa ja toivoi, ettei ollut pilannut yhtään Gaiuksen kirjoista. Hänellä kesti hetken herätä kunnolla ja asettua taas vallitsevaan todellisuuteen. Tajuaminen iski kipeästi, salpasi hengityksen ja pysäytti sydämen hetkeksi.
"Arthur?" Merlinin silmät laajenivat ja ilme muuttui uneliaasta hätääntyneeksi. Oliko hän nukkunut liian pitkään? Oliko Arthur...? Merlin nielaisi kurkkuunsa kohoavan pelon ja keskitti kaiken huomionsa Gaiukseen,
jonka käsi pysyi Merlinin olkapäällä lämpöisenä ja vakaana.
"Arthur on tajuissaan, pyysi lähettämään sinut luokseen", Gaius sanoi. "Sinuna pitäisin kiirettä", hän lisäsi vaimealla äänellä, ja auttoi Merlinin ylös lattialta. Merlin ei jäänyt kyselemään, vaan oli poissa jo ennen kuin Gaiuksen sanat lakkasivat kaikumasta kamarin seinistä.
Merlin juoksi samoja portaita, joita oli niin monta kertaa ennenkin juossut, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut olla joku toinen jossakin aivan muualla. Tutut kiviset askelmat tuntuivat vierailta, jokainen lyhty tuntui palavan vääränlaista valoa. Jopa hänen oma hengityksensä oli jotenkin vääränlaista.
Ehkä Arthur halusi hänen kiillottavan haarniskansa, ja hänen tuli pitää kiirettä, koska kuningas oli tavattoman pahalla päällä?
Merlin yritti tehdä hengittämisestä helpompaa muistelemalla hyviä aikoja, vakuuttamalla itselleen, että kaikki kävisi vielä hyvin.
Silti päästessään Arthurin oven taakse, Merlinin kurkku tuntui painuvan kasaan, ja hänen oli pakko haukkoa tuskallisesti henkeä.
Merlin koputti kovempaa kuin oli tarkoittanut, ja ovi aukeni rakoselleen.
Arthurin hahmo erottui kynttilänvalossa peitteiden alta, mutta edes tulen lämmin loimotus ei tuntunut tuovan väriä kuninkaan harmaankalpeille kasvoille.
Merlinin hengitys ei helpottunut.
Hän astui huoneeseen hiljaa kuin peläten, ettei ollut sittenkään tervetullut.
"Merlin", Arthurin ääni oli käheä, tuskin kuuluva kuiskaus, ja Merlin oli polvillaan vuoteen vierellä ennen kuin huomasikaan.
"Älä puhu", Merlin tarttui Arthurin käteen ja puristi lujasti kuninkaansa kylmiä sormia. Arthur nauroi, ja hinkuva, ahdistava ääni sai Merlinin vavahtamaan. Arthur puristi hänen sormiaan tuskin tuntuvasti.
"Vieläkin... luulet voivasi... komennella minua", Arthurin kasvoilla oli hymy, mutta Merlin näki silti selvästi, että toinen oli tuskissaan. Arthurin hymy vääristyi tuskin havaittavasti, ja hän puristi Merlinin sormia aavistuksen kovempaa.
Merlin tunsi taas kyyneleet silmissään ja räpytteli kiivaasti, vihaisesti. Häntä suretti kaiken muun lisäksi se, että tällaisella hetkellä Arthur yritti esittää hänelle, että kaikki oli hyvin. Merlin oli varma, ettei mikään olisi enää koskaan hyvin.
"Pölkkypää", tummatukkainen nyyhkäisi. Arthurin naurahdus muuttui yskäksi, joka ravisutti kuninkaan koko ruumista, ja Merlin saattoi vain katsoa kauhuissaan, kuinka verta putoili Arthurin pielukselle.
"Älä... näytä noin synkältä", Arthur sanoi toivuttuaan yskänpuuskasta, ja katsoi Merliniä hymyillen pehmeästi. Merlin painoi kasvonsa lakanoihin ja otsansa Arthurin kädenselkää vasten.
"Älä itse esitä, että kaikki olisi hyvin."
"Merlin."
Merlin kuuli Arthurin äänestä, että toinen ei hymyillyt enää. Hän kohotti katseensa ja kohtasi Arthurin vakavat silmät.
"Kaikki on hyvin", Arthur veti rahisevasti henkeä, "Camelot on turvassa."
Merlin ei ollut uskoa korviaan. Camelot on turvassa. Entä kaikki, jotka sinusta välittävät? Entä Gwen? Entä ritarit? Entä minä? Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, katsoi vain Arthuria.
Se, että Camelot oli turvassa, että kaikki olivat turvassa, ei tarkoittanut sitä, että kaikki olisi hyvin.
"Ihan oikeasti, älä puhu", Merlin puri hampaitaan yhteen. Hän ei halunnut riidellä, ei nyt, kun kerta saattoi olla viimeinen, kun hän puhui Arthurin kanssa.
Arthur hymyili taas, ja Merlin kohotti kätensä torjuvasti.
"Äläkä todellakaan naura. Koska kaikki ei ole hyvin. Mikään ei ole hyvin!" Merlinin ääni särkyi, ja hän hautasi taas kasvonsa lakanaan. Pian Merlin tunsi Arthurin sormet hiuksissaan lempeinä, kärsivällisinä.
Se sai hänen olonsa vain pahenemaan. Kyyneleet kastelivat Merlinin posket ja imeytyivät petivaatteisiin, ja Arthurin sormet vain jatkoivat hiljaista silittelyään. Jatkoivat, kunnes Merlin tunsi vaipuvansa uneen.
Aamuyöllä, juuri ennen auringonnousua Arthurin käsi pysähtyi.
***
Jouluyönä pakkanen nousi sellaisiin lukemiin, että kaikki Camelotissa ja palatsissa kääriytyivät lisäpeittoihin ja jokaisessa takassa paloi valkea halki yön. Lumimyrsky raivosi koko yön, mutta silti aamu valkeni kirkkaana, kirkkaampana kuin yksikään kuninkaan kuoleman jälkeen.
Jouluaamuna kuninkaan hautakammiossa oli Arthurin lisäksi peittynyt jääkukkiin myös Merlin, joka oli yhtä kylmä kuin kuninkaansa. Merlinin käsi oli edelleen Arthurin omassa ja velhon huulille hyytyneet sanat:
"Odota minua."
Merlin oli päässyt Arthurin luokse.
***