Kirjoittaja: kaaos
Ikäraja: sallittu
Genre: jonkinlainen taikainen kid!draama :')
Yhteenveto: lapsi-Naoton naapuriin muuttaa uusi, erikoinen perhe.
Ne olivat niitä
Rautaisen puuhellan viereen oli jossain vaiheessa tuotu sähköliesi. Nyt niiden väliin oli juuttunut yli kymmenen vuoden kastikeroiskeet, kuivia makaroneja sekä lukemattomia itsenäisiä organismeja. Lattiaa peitti muovimatto, johon oli palanut reikiä. Tiskikone oli ostettu rahoituksella aikanaan, mutta kun se oli hajonnut eikä laskuja ollut sen jälkeen siitä maksettu, ei ulosottovirkailija ollut löytänyt talosta yhtään mitään poisvietävää. Sähköä heillä sentään yhä oli, ainakin silloin tällöin.
Naoto veti jalkaansa hailakan vihreät verkkarit ja varpaita puristavat kumisaappaat. Hän tunki puukkonsa housujensa taskuun toivoen, ettei hieman purkautunut sauma muuttuisi oikeaksi reiäksi, sillä hän ei tietäisi mitä tekisi, jos ojisanin antama veitsi katoaisi jonnekin. Ulko-ovi narisi avautuessaan, mutta siihen aikaan olisi ollut ihan turvallista meluta kunnollakin, vanhemmat eivät olisi kuulleet kuitenkaan mitään, vielä vähemmän reagoineet.
Suuri ajoneuvo piipitti kuin keskiviikkoinen roska-auto peruuttaessaan naapuritalon eteen. Sen takana suti mutaisella tiellä keltainen matkailuauto, joka yritti vetää peräkärryä. Matkailuauto kääntyi hieman ja peruutti, mutta kärry suuntasi kohti ojaa. Auto pysähtyi, ajoi hieman eteenpäin, käänsi eturenkaitaan ja yritti taas peruuttaa. Sitten auton moottori sammui ja se pysäköitiin keskelle tietä. Ajoneuvoille oli viittilöimässä kiroillen pehmeänsuuri ja hiusrajastaan harvakarvainen tyyppi, jota Naoto ei ollut koskaan aikaisemmin tavannut.
Matkailuautosta purkautui ulos muitakin hänelle uusia ihmisiä. Niitä oli todella paljon ja ne nauroivat todella paljon. Tyyppien ympärillä leijui jotain outoa ja savumaista, Naoto hiipi hitaasti lähemmäs erottaakseen mitä se oli, mutta silloin yksi autosta tulleista pienemmistä ihmisistä huomasi hänet. Se nakersi loppuun syötyä omenankaraa ja vilkutti housunnyörejään imeskelevälle Naotolle, joka tuijotti takaisin mustilla silmillään ja laajenneilla pupilleillaan varoittavasti.
Rekka oli muuttorekka, mikä tarkoitti sitä, että nämä uudet ihmiset muuttaisivat Naoton unelmataloon asumaan. Siinä oli sininen ulko-ovi ja kuistilla lohkeilevaa valkoista maalia, jota hän keräsi välillä. Aikaisemmin siinä talossa oli asunut yksi kiltti vanhus, joka tapasi antaa Naotolle voileipiä ja oli ihanasti huolissaan.
Eikö sähkötyökalut ole vähän liian vaarallisia neljävuotiaalle, se saattoi kysellä.
Kerran sitten tumma ja tunnistamaton ruumiinnoutaja oli hakenut vanhan naapurin pois ja sitten talo oli pysynyt tyhjänä jonkin aikaa. Sen pimeät ikkunat olivat olleet surulliset ja maalia oli lohkeillut jo ulkovuorauksestakin. Salaa Naoto oli toivonut välillä, että Hautaushissiin olisivat joutuneet hänen omat vanhempansa naapurin sijasta, jotta hän olisi voinut muuttaa taloon, jossa oli sininen ovi.
“Eikö sulla ole kylmä?” kysyi syötyä omenaa syövä lapsi. Sillä oli hiippahuppuinen huppari, hyvät ulkohousut ja vedenpitävän näköiset talvikengät. Hupun alta valui kuparilangan värisiä hiuksia. Lapsella oli epäilyttävän vihreät silmät ja sen olkapään yllä räpytteli savusta tullut varpunen.
Naoton sydän sykki liian kiivaasti vastaamista ajatellen, joten hän vain sylkäisi housun narut suustaan ja sähisi jotain. Se sai aikaan leveän hymyn toisen lapsen kasvoilla ja sitten se riisui selästään hienon repun, jossa oli kuvia lastenohjelmasta. Naoto melkein tiesi mistä.
“Mun nimi on Atlas”, lapsi sanoi ja avasi reppunsa vetoketjun. Repun hahmoilla oli suuret silmät ja niiden päällä kaarsi glittersateenkaari. Naoto ei ollut koskaan kadehtinut mitään materiaa yhtä paljon. Hän ei omistanut edes
rumaa reppua. Atlas ojensi hänelle vaihejohtimen ruskean villapaidan. “Mä en tykkää tästä, mutta jos se ei kutita sua, voit saada sen omaksi.”
Mikään, minkä tuo omituinen Atlas antaisi Naotolle, ei voisi kutittaa liikaa.
Sinisestä ovesta kulki sisään banaanilaatikoita, kasseja, lamppuja, astiapinoja ja huonekasveja. Osan muuttokuormasta isommat lapset kantoivat syleissään, osa leijui
itsestään sisälle. Naoto näki, kuinka jokaisen perheenjäsenen välittömässä läheisyydessä leijui ja pyörteili sumuisia eläinhahmoja. Ne olivat
niitä, hän ymmärsi.
“Tuu”, Atlas sanoi ja tarttui Naotoa käsivarresta, jota nyt peitti hykerryttävän lämmin ja pehmoinen paita.
He kiersivät unelmatalon taakse, jossa kasvoi samanlaista korkeaksi kasvanutta punertavaa heinää, kuin Naoton omallakin pihalla. Hän epäili kyllä, että heti kun uudet naapurit saisivat muutettua kunnolla, pihan nurmikko kynittäisi niin matalaksi, ettei kukaan lapsista joutuisi nyppimään koskaan yhtäkään punkkia nivusistaan.
“Mikä toi on”, Naoto kysyi rahisevalla äänellään ja osoitti toisen lapsen olkapäätä. Atlas kaappasi kulmat kohollaan varpusen käsiinsä. Se höyrystyi muodottomattomiin.
“Se on... minä tavallaan. Se on aika noloa, mutta näiden läpi tuntee, mitä me ajatellaan. Kokeile.”
Naoto ojensi sormiaan jälleen linnunmuotoon palautunutta usvaa kohti ja häpesi mustia kynnenalusiaan. Sormet menivät varpusen läpi kuin se olisi ollut ilmaa - usvaa - vain, mutta Naoto tunsi samassa voimakasta riemua ja jännitystä ja odotusta. Hän vetäisi kätensä pois ja ymmärsi, että tunteet olivat kuuluneet Atlakselle.
“Sä oot outo”, Naoto mutisi.
Vihreät noidansilmät kapenivat viiruiksi, kunnes katosivat hymyyn kokonaan.
