Ikäraja: Sallittu
Hahmot: Miika ja Joaquin
Yhteenveto: Meri oli vielä niin lähellä ja kuitenkin jo niin kamalan kaukana. Kilpikonnat
Kilpikonnat oli vapautettu, ja oli kotiinlähdön aika. Ilma oli lämmintä ja pehmeää kuin vaahdotettu maito italialaisen kahvin päällä, pohjoisessa Miikaa odottivat pimeys ja kylmyys. Viimeinen mahdollisuus ihailla helmiäisenväristä aamunkoittoa, viimeinen mahdollisuus painaa jalanjäljet kosteaan rantahiekkaan, viimeinen mahdollisuus maistaa paikallisia erikoisuuksia, joiden jälkeen hiki virtasi ja suuta poltteli tuntikausia.
Lentokenttäbussi oli täynnä suomalaisia ja odotti moottori kehräten Miikaa. Ilmassa lentelivät hyvästit, lupaukset ja perkeleet. Miika ja Joaquin seisoivat palmujen katveessa, etäällä muista. Miikan kuluneet nahkasandaalit olivat tomun peitossa, Joaquinin valkoinen paita oli tahraton.
Sanottiin, että kaikella oli paikkansa ja aikansa. Heillä ei ollut paikkaa tässä maailmassa. Eikä heidän hyvästeilleen ollut aikaa tälläkään vuosisadalla.
Miika seisoi varpaanmitan päässä Joaquinista. Hän oli seissyt siinä, hievahtamatta ja hissunkissun, jo viisi minuuttia yrittäen turhaan keksiä jotain sanottavaa. Jotakin, mikä ei pilaisi hetkeä vaan käärisi sen sievästi lahjapaperiin, piilotettavaksi siihen lipastonlaatikkoon, johon muistoista tärkeimmät kätkettiin. Jotakin sellaista kuin
rakastan sinua. Mutta ei sellaista voinut sanoa, ei tässä maailmassa, ei tähän aikaan.
"Hyvästi, Miika", Joaquin kuiskasi lausuen hänen nimensä vieraalla aksentilla, sijoitellen ylimääräisiä h-kirjaimia sinne, minne ne eivät kuuluneet. "Kuulin, että Suomessa on nyt kamalan kylmä. Lähdet huonoon aikaan."
"Onko oikeita aikoja ollenkaan?" Miika vastasi niin hiljaa, että hänen äänensä lähes hukkui aaltojen alle. Meri oli vielä niin lähellä ja kuitenkin jo niin kamalan kaukana.
Bussikuski naputteli kärsimättömänä rattia, ystävät käskivät Miikaa kiirehtimään. Viimeinen mahdollisuus. Hän avasi suunsa ja sulki sen sitten taas niin kuin hiekalle juuttuneet kilpikonnat olivat tehneet. Sanat juuttuivat kurkkuun.
Hän puristi Joaquinin käsiä ja tunsi ohuet luut, niiden päällä risteilevät verisuonet ja kuuman ihon.
"Minun pitää mennä", hän sanoi, ja Joaquin nyökkäsi. He päästivät irti, ja Miika nousi bussiin. Hän kuuli vain kohinaa, aivan kuin silloin, kun Joaquin oli painanut rannalta löytyneen kotilon hänen korvalleen.
Nyt Joaquin painoi nenänsä bussin ikkunaa vasten, ja Miika muisti toisen karvaanpunaisen illan.
"Asuuko Suomessa eskimoita?" Joaquin oli kysynyt ja pettynyt, kun Miika oli antanut kieltävän vastauksen. Lohdutukseksi pellavapää oli antanut Joaquinille eskimopusun.
Miikan otsasta jäi ikkunaan kostea jälki. Hengitys sakeutui sumupilveksi, kun hän hieroi nenänpäätään lasiin. Maailma oli heitä vastaan, mutta se ei koskaan pääsisi heidän väliinsä.