Loveen sinä lankeat | S | ficlet

[hiddenben]

Nimi: Loveen sinä lankeat
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: mielen sekavuus alkavassa transsitilassa
Haasteet: OTS20 #2, Originaalikiipeily sanalla valinta
Yhteenveto: Monen on vaikea on hyväksyä nainen miespuolisen noitasuvun jatkoksi. En tiedä, uskonko siihen itsekään. Silti olen tässä ja valmistaudun matkaamaan aliseen.

K/H: Vietin eilisen editointikurssilla, joka oli aika avartava kokemus siitä, mitä tekstien editointi oikeastaan pitää sisällään (nimimerkillä korjaan kirjoitusvirheet ja mietin tapahtumien kulkua ja siinä se Totuus olikin sitten vähän vaativampi). Kurssi oli työpajatyyppinen ja päätin päivän aikana työstää tätä tekstiä, jonka aloitin syksyllä, mutta en koskaan saanut valmiiksi. Tämä on sellainen seikkailun alku -teksti, josta voisi kirjoittaa pidemmän kokonaisuuden, mutta samalla olen tyytyväinen tähän juuri tällaisena: alkuna. Siispä: lukuiloa! Kaikenlaiset kommentit ovat tähän tekstiin tervetulleita

Spoilerin alta löytyy hieman lisätietoa aiheesta ja kahden sanan sanakirja:

Spoiler: näytä

Loveen lankeaminen tarkoittaa suomalaisessa kansanperinteessä matkaa vainajalaan, jonne esimerkiksi samaanit pääsivät vaipumalla transsitilaan. Loven (lovi) ollaan tulkittu olevan aukko vainajalan ja todellisuuden välillä. Se saattoi sijaita esimerkiksi järven pohjassa olevan kuopan toisella puolen.

sáiva = näkymätön ja ruumiiton apu- ja suojelushenki, jotka asuvat tuonpuoleisessa
kannus = noitarumpu

Loveen sinä lankeat

Petrus kannattelee minua järven pinnalla. Toinen käsi pitelee yläkehoani lapaluiden kohdalta, toinen on kiertynyt reisieni ympärille. Hiukseni leijuvat vedessä vapaina kuin loppukesän meriruohot, kädet ja jalat kelluvat puoliksi veden alla. Järvi kannattelee minua kuin äiti sikiötä kohdussaan.

Minun pitäisi pitää pääni paikoillaan, keskittää katseeni taivaalle ja odottaa kannuksen ensikumahduksia, mutta kurkistan silti Petruksen kainalon alta rannalle. Sinne on kerääntynyt väkeä: erotan äidin ja isän, jotka seisovat rinnakkain kannusta pitelevän Naavan vieressä. Äidin kädet ovat ristissä, isä on vetänyt hänet itseään vasten. Naavan toisella puolella seisoo myös pariskunta. En ensin tunnista heitä, mutta kun siristän silmiäni, erotan naisen violettiin taittuvat tummat hiukset ja käteen puristetun lakin.

He ovat Kokon vanhemmat. En uskonut, että he tulisivat katsomaan seremoniaani. Eivät viime vuoden tapahtumien jälkeen.

Syksyn kostea viima pyyhkäisee järven yli. Ihoni nousee kananlihalle. Sitten huuto kiirii korviini, tunnistan sen Koukku-Oton ääneksi.

”Rumpuakka! Ei tuo loveen löydä, vaikka sáiva sitä kädestä pitelisi!”

Joku vastaa väitteeseen jotain, mutta juuri silloin Petrus liikahtaa. Korvani jäävät pinnan alle enkä kuule sanoja. Kuulen vain huminaa, mutta se ei poista epäilyksen häiventä, joka jälleen nousee kurkkuuni kuin sappi. Seremoniallista riittiäni on seuraamassa monenlaisia ihmisiä: niitä, jotka uskovat minuun ja myös niitä, jotka minut nähdessään sylkevät maahan ja sähisevät kuin kissa pitääkseen pahan loitolla. Monen on vaikea on hyväksyä nainen miespuolisen noitasuvun jatkoksi.

En tiedä, uskonko siihen itsekään. Silti olen tässä ja valmistaudun matkaamaan aliseen. Jos onnistun, lunastan paikkani muiden noadien joukossa.

Petrus liikahtaa jälleen ja palaan pinnalle.

”Oletko valmis?” Petrus kysyy. Hän seisoo kirkkaan järven vedessä vahvana, vaikka on nähnyt jo ainakin seitsemän vuosikymmentä. Luotan hänen otteeseensa. Luotan häneen kaikessa, tässäkin, vaikka hetkiä sitten pureskelemieni kärpässienten myrkky alkaa velloa vatsassani ja saa lihakset vavahtelemaan kivusta.

”Kertaisitko vielä?” pyydän. Suupieliäni polttelee ja kieleni on kankea.

”Tiedät, mitä etsiä, Silja. Sen jälkeen olet oman onnesi nojassa”, Petrus sanoo ja katsoo minua arvostelematta. Ehkä katseeni on riittävän anova, sillä hän jatkaa. ”Kirjoita nimesi kirjaan ja jos selviät takaisin, olet suorittanut riitin ja liityt meidän joukkoomme.”

”Etkö sinä voi kertoa minulle mitään siitä, miten selvitä sinne ja takaisin?”

Petrus naurahtaa ja pudistaa sitten päätään. ”Jokainen kulkee oman polkunsa.”

Nyökkään ja yritän rentoutua. Vilkaisen uudelleen rannalle. Kokon äiti puristaa käsissään lakkia, metsänvihreää huopahattua. Kokko jätti sen äidilleen lähtiessään omalle riittimatkalleen, pyysi pitämään hyvänä siihen asti, että hän palaa. Siitä on kulunut tarkalleen ottaen vuosi. Kekriä vietettiin sen jälkeen synkissä tunnelmissa enkä voi olla ajattelematta, käykö tänäkin vuonna samoin.

Ei ole mitään vakuutusta siitä, että palaan. Kun laskeudun loveen, kun sieluni irtautuu ruumiistani ja lähden sáivan johdattelemana kohti Tuonelaa, ei ole mitään vakuuta siitä, että selviän sinne ja takaisin. Kokko ei selvinnyt. Moni rannalla uskoo, että minun käy samoin. Olen poikkeus sääntöön, sillä naisilla ei pitäisi olla voimia.

”Silja”, Petrus sanoo hiljaa, ja irrotan katseeni Kokon äidistä. Kohtaan Petruksen ruskeat silmät.

”Niin?”

Aistini ovat yliherkät ja vääristyneet. Äänet kuulostavat korvissani oudoilta, ne taipuvat toisin kuin yleensä. Puiden värit alkavat sekoittua toisiinsa, tuuli sulautuu yhdeksi järven veden liplatuksen kanssa, ja rannalla seisovien puheensorina katoaa ilmaan savuvanan tavoin. Enää Petruksen ääni kannattelee minua tässä hetkessä.

”Älä yritä etsiä häntä.”

Sävähdän, käteni puristuu nyrkkiin. Miten Petrus arvaa, mitä olen suunnitellut koko vuoden viime kekristä lähtien? En ole kertonut kenellekään, en maininnut sanallakaan, ja silti…

Silloin kuulen kannuksen ensikumahdukset.

”Minä…”

”Keskity sinun tehtävääsi”, Petrus sanoo. ”Jos harhaudut, et ehkä löydä takaisin. Muista: niin kauan kuin kuulet kannuksen, löydät takaisin kotiin.”

Yritän nielaista, mutta kieleni on niin turvonnut, etten saa sanotuksi enää sanaakaan. Transsin lamaannuttava utuisuus alkaa laskeutua tajuntani reunoille. Haluaisin selittää Petrukselle, että en ole vielä päättänyt, mitä aion tehdä. Haluan todistaa kaikille ja ennen kaikkea itselleni, että minusta on tähän: noitasuvun jatkajaksi. Mutta samalla mietin joka ikinen päivä, missä Kokko on, onko hän edelleen elossa ja voinko tuoda hänet kotiin. Sillä jos joku hänet löytää Tuonelan rannoilta, niin minä.

Haluan parhaan ystäväni takaisin, mutta millaisen hinnan olen valmis maksamaan siitä?

Kehoni jännittyy ja katson Petrusta silmiin. On kuin hän tietäisi, mitä ajattelen: hänen katseestaan välittyy samanaikaisesti varoitus ja luottamus.

”Minä odotan sinua täällä”, hän sanoo vielä ja laskee minut sitten alemmas, kunnes korvani peittyvät jälleen pinnan alle. Vesi kantaa kannuksen kumahdukset korviini. ”Mieti jokainen päätöksesi tarkkaan.”

Vastustelen ensin, kun uusi pahoinvoinnin aalto pyyhkäisee ylitseni, mutta suljen sitten silmäni ja keskityn kuuntelemaan.

Hiljalleen kehoni alkaa reagoida lyöntien epäsäännölliseen rytmiin. Lihakseni alkavat nykiä kuin tanssisin niittyaukealla keskikesän aikaan. Lopulta heittäydyn täysin kannuksen varaan, antaudun sen tahdille ja unohdan kaiken muun. En tunne enää Petruksen käsiä ympärilläni, en kuule järven kohinaa, unohdan Koukku-Oton ja muut riittiä seuraamaan tulleet ihmiset. Annan itseni etääntyä myrkyn lamaannuttamasta kehostani -

ja sitten jo huomaan irtautuneeni.

[Larjus]

Tosi kiva kun kirjoittelet tarinoita suomalaisesta kansanperinteestä ja mytologiasta, näitä on mukava lukea ja siinä samalla vähän oppia itsekin uutta Nää kun on semmoisia aiheita, mihin ei ole pahemmin tullut itse perehdyttyä. Ei mulle ollut esim. toi loveen lankeaminenkaan tuttu. Sáivat kuulosti tutuilta, tosin ei toi nimi vaan se, mitä ne ja niiden rooli on. Mutta se on hyvä kun voi sivistää itseään tässä samalla

Genre: mielen sekavuus alkavassa transsitilassa

Tavallisesta poikkeavat genret on ihan parhaita ♥

Tää tosiaan toimisi hyvin isomman kokonaisuuden alkuna (ja tästä muutenkin tulee sellainen fiilis, että tämä on vain pieni pala suurta maailmaa), mutta ehdottomasti tämä on erinomainen ihan tällaisenaankin. Kaikkea ei tarvitse lähteä pidentelemään ja laajentamaan vain siksi, että voisi. Tähän sietääkin olla tyytyväinen ihan tämmöisenäkin. Avoin ja salaperäinen loppu on mielestäni kiva koukku. Mielenkiintoinen aihe kyllä noin muutenkin. Jännittävää oli päästä "todistamaan" tollaista rituaalia. Kiva myös se pieni twisti siellä, että päähenkilö on poikkeuksellisesti naispuolinen noitasuvun jatkaja. Siitä kohdasta mulle tulikin mieleen, miten joskus tyyliin historiantunneilla oli puhetta siitä, miten monessa eri maassa noituudesta syytettiin lähes yksinomaan naisia, mutta mm. Suomessa iso osa tuomituista oli miehiä.

Mutta samalla mietin joka ikinen päivä, missä Kokko on, onko hän edelleen elossa ja voinko tuoda hänet kotiin. Sillä jos joku hänet löytää Tuonelan rannoilta, niin minä.

Uuuu~ Tää olis kyl semmonen juttu, josta vois olla tosi kiva lukea tarinaa, mutta toisaalta se toimii niin hyvin tällaisena pelkkänä auki jäävänä ajatuksena (että etsiikö ja löytääkö Silja Kokon ja voisiko hän edes tuoda tätä takaisin). Niin paljon riskejä ja mahdollisuuksia! Niitä tuntuu olevan jo ihan vain silloinkin, kun Silja keskittyy pelkästään omaan tehtäväänsä eikä mietikään muita juttuja.

Tää oli kyl tosi makee teksti, jota oli kiva lukea. Mahtia, että sait tämän viimein valmiiksi! 😊

[hiddenben]

Ihana kommentti, kiitos Larjus! ♥ Kivaa, että tykkäsit tästä juurikin vain alkuna, vaikka kyllä, tässä olisi niin paljon aineksia pidempään tekstiin, jossa Silja lähtisi kulkemaan Tuonelassa ja yrittäisi löytää Kokon. Tuo on tosi mielenkiintoinen yksityiskohta, että Suomessa noituudesta tuomittiin miehiä ja että noidat ja tietäjät ovat usein olleet juurikin miehiä eivätkä naisia niin kuin olettaisi. Naisten väki eli taikuus on myös ollut vahvaa, mutta ilmeisesti tuollainen tietäjän/shamaanin työ on ollut vain miehille - outoa!

Loveen lankeaminen on mielenkiintoinen prosessi ja tätä oli kyllä kiva kirjoittaa! Ylipäätänsä oli jännää lukea tuosta transsitilaan pääsemisestä ja mitä kaikkea siihen sisältyy, joten kivaa, että pääsin jakamaan tietoani eteenpäin tämän tarinan muodossa Ja joo, tuosta genrestä: en tiedä, osaanko enää määritellä tekstejäni tavanomaisten genrejen mukaan Silloin tämäkin olisi ollut pelkkä draama, mikä olisi ollut vähän tylsä! Kiitos vielä kaikin puolin kivasta kommentista ja että luit! ♥

[valokki]

Olipas todella kutkuttavan jännittävä tarina! Itämerensuomalainen ja saamelainen mytologia ovat molemmat aivan hurjan kiehtovia aiheita, ja nyt taisi olla ensimmäinen kerta, kun luin niihin liittyvän kertomuksen. Tai no Kalevala tuli luettua joskus vuosia sitten, mutta olin silloin vielä sen verran nuori, etten ihan hirveästi saanut siitä silloin irti

Olet mielestäni onnistunut yhdistelemään teoriaa todella taitavasti tähän tarinaan, ja oli kiva, kun olit heti alussa esitellyt muutaman keskeisen termin, ja itse tarinassa niistä sai vielä syvemmän katsauksen. Tässä oli niin monenlaista kiehtovaa elementtiä liittyen noitasukujen dynamiikkaan, maailman rakentumiseen (ylinen, alinen, keskinen) ja maailmojen välillä matkailuun.

Sinne on kerääntynyt väkeä

Jotenkin aivot menivät heti tarinan alusta lähtien niin mytologiamoodiin, että jäin tässä kohtaa pohtimaan, viittasiko sana 'väki' ihan vain ihmisväkeen vai sen lisäksi myös väkeen muutoin suomalaisen mytologian kontekstissa (yliluonnollisena voimana, haltijaväkenä jne)? Oli miten oli, tämä oli joka tapauksessa kiintoisa silmiinpistävä yksityiskohta

Lisäksi pitää mainita vielä, että tykkäsin todella paljon teksin tunnelmasta. Nimet olivat hyvin vahvasti suomalaisperäisiltä kuulostavia, ja luonnon kuvailu sai sellaisen fiiliksen kuin olisi itse parhaillaan kellumassa järven pinnalla. Myös kuvailusi transsiin vaipumisesta oli todella osuvaa ja sanavalintojen ansiosta myös hyvin voimakasta, jotenkin näin tarinamuodossa tällaisen lukeminen on vielä monin verroin vaikuttavampaa kuin pelkästään teoriasta lukeminen.

Kuten sanoit, tekstissä on ehdottomasti potentiaalia myös jatkolle, koska jäi niin jännittämään, mitenhän Siljan sielunmatka oikein sujui ja toimiko hän Petruksen ohjeiden mukaan vai lähtikö hän etsimään Kokkoa, mutta teksti toimi oikein mainiosti myös näin itsenäisenä alkuna. Kiitos tästä, tämä oli todella kiehtovaa luettavaa!

[Kelsier]

Kommenttikampanjasta hei!

Olipas mielenkiintoinen mytologinen tarina. Oliko ruumis kuitenkin jotenkin mukana lovessa, kun Silja arveli pystyvänsä tuomaan Kokon takaisin? Koska muuten Kokon ruumis lienee jo haudattu, varmaankin. Jännä, että Silja oli sukunsa ensimmäinen naisnoita (ja ilmeisesti ensimmäinen ylipäänsä). Se oli kiinnostava lähtökohta tälle ficletille, vaikka tarina ei pidemmälle jatkunutkaan. Tykkäsin myös Petruksen hahmosta. Hän vaikutti vakaalta ja viisaalta ja myös siltä, että hyväksyi naispuolisen noidan.

Kiitos, kun kirjoitit!

-Kel

[hiddenben]

Hei Kelsier ja kiva kun nappasit tämän tekstin Kommenttikampanjasta Ruumis jää transsin aikana taakse, joten huomiosi Kokon ruumiista on hyvä - se on tosiaan tässä tilanteessa jo haudattu, mutta ehkä sielu löytää palatessaan uuden kodin jostain eläimestä. Eihän se ihmis-Kokkoa korvaa, mutta ehkä Silja löytäisi keinon! Kivaa myös, että pidit Petruksen hahmosta. Halusin luoda hänestä tasapainoisen, järkevän ihmisen, joten hienoa, että se tuli esille. Kiitos kommentista!