By: Duzku
Ikäraja: k-11
Genre: ikäväfluffifemme
Paritus/Hahmot: Kaneli/Petruska, Petruska/Punainen, Kaneli/ne joita oli aikansa kutakin
Varoitukset: Intertekstualismi
Genrehaaste III, SivistyssanahaasteSummary: Mutta minä tahdon, hetken tuntea vapauden sielussani asti!A/N: Hyvinkin vapaamuotoista tekstiä. Syntynyt jännässä onnettoman hämmentävässä leudon painovoimattomuuden puuskassa keskellä erästä yötä. Nimikkokappaleena
Pariisin Kevään Matkalla Etelään.
OLLAAN KUNI MATKALLA OLTAISIIN
Intia, et arvostaisi rakkausrunoja. En kirjoita sinulle sellaista. Take care.Suljen koneen, nirhin töpselikärsät seinistä ja irrotan sen kirotun sim-kortin. Ettei kukaan jäljitä turhaan poikki sateisen kesäisenkeväisen Suomen.
Ollaan kuin oltaisiin matkalla…Poutapilviä tien päällä, ja hetkessä makaankin jo tuntemattomalla sängyllä, kauniisti pedatulla, mutta ei sekään kohta enää ole mitenkään pedattu, tulee hurrikaani Kaneli ja hiukan kiehnää, ja kaikki on jo lattialla ennen kuin kukaan huomaa.
”Miten sä pistit ne lattialle”, Petruska huokaa. Virnistän, kuljetan kieltä pitkin hammasrivistöjä. ”Sulla on jotain ruohoa tossa välissä, ei toimi.”
Makaamme auringonkilossa nurmikolla, tuivertaa, Petruska kietoutuu käsiinsä ja painautuu kasvot edellä selkääni, puhuu hassusti vaimeita väreitä rankaani pitkin ylös alas ympäriinsä, värisemme vastakkain yhdessä.
”Tiedät sen tarinan, jossa kuollaan ja päästään paikkaan, jossa tullaan sankareiksi?”
”En mä oo lukenut mitään sellaisia.”
”Haluan kuolla ja päästä sellaiseen paikkaan, jossa minusta voi tulla lohikäärmeratsastaja. Paikkaan jossa voi lentää.”
Levitän käteni vasten Suurta tuulta ja pistän lepattamaan pitkät keskiruskeat nahkatakin helmat. Riuhtoutuvat tuulessa hiuksenikin. Petruska on laskeutunut jo penkereen rinnettä alas, kihnuttaa korkoa säärtä vasten ja odottaa hiljaa kädet taskuissa. Mutta minä tahdon, hetken tuntea vapauden sielussani asti!
Juoksemme kilpaa huoneeseen ja kaadumme kliseesotkuksi päiväpeiton päälle, huuleni hipovat Petruskan korvaa eikä Petruska hengitä, kädet molemmin puolin ja ajatuksetkin aivan kiinni hirttäneinä. Petruska hengästyneenä nostaa naurahduksen väliin. Rentoudun kaihdinten helinään.
Kiinni menneessä, minä vai hän, mutta silti jokaisessa ajatuksessa toivo huomisesta, ajatukseton vapausvapaus, siemailemme takakuistilla, tuulee kirkkaasti. Rinnassa kasvaa kipukehrä. Kärhiä, tuskaa, poltetta ja pala kurkussa,
kaipuuuuuuuuuu, ei
Haipuun.
Tuska taivaalle, tuska jakamiseen, tuska yksinäisyyden karkottamiseen varjoihin.
Skumppaa ja likööriä Petruskan isän kätköistä, omenaviinietikkaa, rennietabletteja, Kikkomannia. Hihitystä. Matalaa puhetta kaulakuoppaan. Hienohiovat huulet toisiaan ja sitten eksyvät kädet sinne minne synnintekijöitä kielletään niitä pujottamasta.
Ei imun veroista?
Petruskalla on punaisella langalla ommellut huulet. Langan toista päätä pitelee rosvo? Tyttö verenkirkkaassa hiuskypärässä. Wonderlandin tyttö. Villi tyttö.
Yritän etsiä taivaasta pilvien takaa olenko kiinni itsessäni, vaiko niissä, joita oli aikansa kutakin. Sanon, että olen kuni poutapilvenlonka, tahi tuuli, vapaa ja painoton, absurdi, ei-kiinteä. Äläkä yritäkään pidättää aineetonta.
Veitsenterällä tanssijat me. Uppoan sormiini aamuhämärässä. Huoneessa humisee tuhina peittomytyssä, Punaisen hiukset pilkistävät Petruskan kainalosta. Peukaloa kihelmöi jälkikäteen.
Tippuuko taivas joskus, jos tippuu, tiputtakaa sieltä minulle siivet, täällä yksi kokee olevansa niin kaukana kaikesta, erillään, oma satelliittinsa omalla radallaan omissa sfääreissään, antakaa miekka ja gladiaattorin viitta. Pudottakaa jalansijoilta. Aina toisinaan täytyy ravistella. Ravistelkaa, kuin prinsessaa, kuin huoraa.
-Duzku
