Nimi: Tanssi kanssani
Kirjoittaja: Sleepless
Paritus: Sirius/Remus
Ikäraja: S
Genre: Romance, fluffy, one-shot
Disclaimer: Rowlingin omaa.
Summary: Ja Sirius tiesi, että vaikka hänen vanhempansa sanoisivat mitä, totuus oli, että he olivat hyviä ja arvokkaita ihmisiä. Heillä oli oikeus olla onnellisia. Sen ajatuksen voimalla Sirius oli jaksanut kaikki ne vuodet.
A/N: Halusin kerrankin kirjoittaa jotain muuta kuin raskasta angstia, ja tässä on tuotos. ^^ FF10 sanasta 01. Uusivuosi
***
"Dance with me now,
like never before"
Tanssisali oli täynnä ihmisiä. Kauniit neidot kieppuivat herrojen käsivarsilla kuin kevyet höyhenet pitkien hameenhelmojen viistäessä upeaa marmorilattiaa. Mustien omistaman kartanon juhlavierailla oli toinen toistaan upeampia asuja ja koruja; puvut oli tehty mitä kalleimmista kankaista ja timantit säihkyivät naisten kaulakoruissa. Halvimmatkin puvut olivat satiinia ja korut safiireja. Mustat eivät totisesti olleet kutsuneet juhliinsa ketä tahansa, vaan paikalla olivat ainoastaan puhdasveristen suvun kerma.
Miehet seisoivat arvokkaan näköisinä salin perällä, keskustelivat tärkeistä asioista ja poistuivat välillä polttamaan savukkeita ja löysäämään kuristavia kravattejaan. Välillä he tanssittivat naisiaan, jotka olivat kokoontuneet juttelemaan toiselle puolelle salia. Rohkeimmat vieraat hakivat drinkkejä ruokailuhuoneesta ja humaltuivat vähitellen, mutta kukaan ei ylittänyt vaadittua rajaa. Kukaan ei käyttäytynyt tapojen vastaisesti, sillä kaikki noudattivat ehdottoman tarkasti käyttäytymissääntöjä. Vieraslistalla ei ollut yhtäkään nimeä, jonka kantaja olisi halunnut tuhota maineensa Mustien silmissä. Oli tietysti yksi poikkeus.
Sirius istui parvekkeen reunalla ja poltti kuudennetta savukettaan. Drinkkejä hän oli nauttinut lukemattoman monta, niin kauan kunnes hovimestari oli tullut ajamaan Siriuksen tämän äidin käskystä ulos. Sirius oli irvistänyt keski-ikäiselle, ennen aikojaan harmaantuneelle miehelle, kutsunut tätä ”mustien palkatuksi sylikoiraksi” ja paiskannut parvekkeen oven jäljessään kiinni niin lujaa, että ikkunat helisivät. Hän tiesi, että rouva Musta ottaisi sen puheeksi myöhemmin. Hän tiesi, ettei luultavasti saisi rangaistukseksi illallista kahteen päivään tai häneltä kiellettäisiin huoneestaan poistuminen, mutta Sirius oli jo viettänyt monia öitä kaupungissa keksittyään, miten sai huoneensa ikkunan auki, joten siitä ei ollut huolta. Ruoallakaan ei ollut väliä. Yritti rouva Musta sitten mitä tahansa, hän ei saanut Siriusta kuuntelemaan. Hän ei saanut poikaansa nöyrtymään, ja se raivostutti tätä naista, joka oli koko elämänsä ajan hallinnut kaikkea, pitänyt kaikkea omaisuutenaan. Siriuksen käytös oli hänelle kuin isku vasten kasvoja, joiden rikkumaton, muuttumaton pinta oli vastenmielistä katseltavaa jokaiselle, joka näki tarkkaan suunnitellun maskin taakse. Sillä rouva Mustan katse oli kova ja tunteeton, eikä tämä tiennyt säälistä tai ymmärryksestä. Ja Sirius rikkoi kaikessa äitiään vastaan; hän teki kaiken väärin, huolehti siitä, ettei vahingossakaan toiminut niiden ahdasmielisten hullujen eduksi. Ja ne ahdasmieliset hullut olivat hänen vanhempiaan. Aivopesty, surullisen suuruudenhullu pikkuveli oli vain esimerkki siitä, minkälainen Siriuksestakin olisi voinut tulla. Onneksi hän oli seitsemän vuotta sitten Tylypahkan pikajunassa kohdannut ne kolme poikaa, joilta hän oli oppinut elämän todelliset arvot ennen kuin hänet ehdittiin muovata sukunsa muottiin.
Sirius löysäsi turhautuneena kuristavaa kravattiaan ja avasi taakse sidotut mustat hiuksensa, ravistellen ne vapaiksi olkapäilleen. Rouva Musta vihasi Siriuksen hiuksia, niiden villiä ja vapaata kurittomuutta. Ne eivät olleet kuten Reguluksen hiukset, siistit ja tasaiset, olkapäille leikatut. Ne ja Siriuksen teräksenharmaina leimuavat silmät todistivat joka päivä sitä, ettei hän ollut Mustan suvun onnistuneesti kasvatettu nuorimies, vaan häiriintynyt ja röyhkeä pojankloppi, jolle piti opettaa tapoja. Valitettavasti mikään ei tehonnut Siriukseen, ei äidin pilkka eivätkä isän lyönnit. Ei edes veljen nauru, kun Rouva Musta repi Siriuksen lempipaidan palasiksi ja heitti tuleen vain, koska tämä oli kutsunut heidän sukukartanonsa tanssisalia ”niiden saatanan pantoihin koulutettujen sikojen käyskentelytarhaksi”. Sen jälkeen Sirius ei ollut pitänyt enää tärkeimpiä tavaroitaan esillä, vaan säilytti niitä lukitussa arkussa sänkynsä alla.
Parvekkeella oli kylmä ja Sirius vapisi kuin haavanlehti. Hän oli riisunut kiillotetut kävelykenkänsä ja päällystakkinsa pelkästään äitinsä kiusaksi, mutta nyt hän katui tekoaan. Ohut valkoinen kauluspaita ja mustat suorat housut eivät tarjonneet paljoakaan lämpöä talven hyytävässä kylmyydessä. Sirius kaivoi taskustaan seitsemännen savukkeen, sytytti sen tärisevin sormin ja poltti sitä katsellen samalla puutarhaan, joka kylpi tanssisalin ikkunoista välkehtivissä valoissa. Salista kantautui ääniä, mutta muuten kartanon pihalla oli täysin hiljaista.
Sirius halusi epätoivoisesti pois. Hän oli lopen kyllästynyt elämäänsä täällä, vanhempiensa ja veljensä jatkuvan pilkan ja vihanpidon kohteena. Hän vihasi kaikkea äitinsä järjestämissä tanssiaisissa. Hän vihasi isäänsä ja niitä muita silinteripäisiä herrasmiehiä, jotka jauhoivat joutavia ja vilkuilivat tosiasiassa toistensa vaimoja vertaillen heitä likaisissa mielissään. Naiset taas tirskuivat ja räpsyttivät silmäripsiään, maistelivat drinkkejä ja korjailivat kampauksiaan naistenhuoneessa, miettien kiivaasti, ketä niistä komeista herroista hakisi seuraavaksi tanssimaan. Siriuksen teki mieli rynnätä salin keskelle ja huutaa keuhkojensa voimalla mitä te typerykset teette ettekö te näe kuinka tuhlaatte elämää, mutta ei se olisi mitään auttanut. Ne ihmiset olivat liian syvällä puhdasverisyydessään ja ylpeydessään ymmärtääkseen. Jotkut ehkä aavistivat asioiden oikean laidan, mutta valitsivat helpon elämän, helpon mutta valmiiksi eletyn elämän. Kuoren, johon oli laitettu täytteet valmiiksi.
Regulus oli suosittu naisten keskuudessa ja Siriusta ällötti katsella, kuinka Regulus tanssitti kauneinta heistä ensin hillityn kohteliaasti, juotti tämän sitten hienoiseen humalaan ja veti sen jälkeen perässään yläkertaan, pois rouva Mustan valvovan silmän alta. Toisin kuin Sirius, Regulus nautti Mustan suvun varakkuudesta ja kuuluisuudesta; hän teki kaikkensa ollakseen mahdollisimman usein huomion keskipisteenä ja siksi häntä niin raivostuttikin se, miten Sirius tempauksillaan vei täysin heidän vanhempiensa huomion. Sinun veljesi ei ole mitään, niin äiti oli Regulukselle kertonut kiskoessaan varpuja Siriuksen huispausluudasta eräänä iltana. Ei mitään, niin äiti oli sanonut, ja silti Sirius sai aina kaiken huomion. Vääränlaista huomiota ehkä, mutta sisimmässään Regulus kadehti katkerasti veljeään ja tämän raudanlujaa kapinahenkeä, jota hänessä itsessään ei ollut tippaakaan. Hän tulisi aina olemaan huonompi, vaikka hän tekisi mitä. Sirius oli lunastanut paikkansa heidän perheessään, hän oli saanut osakseen vihaa, vähättelyä, halveksuntaa ja hyljeksintää, mutta myös kunnioitusta, jonka kaikki Mustat yrittivät epätoivon vimmalla salata. Tavalla tai toisella heidän oli pidettävä yllä sukunsa kunniaa, eikä siihen kuulunut sellaiset ihmiset kuin Sirius, vaikka tämä olikin niin komea, niin vahva ja niin rohkea. Sillä Sirius oli myös röyhkeä, toisinajattelija ja veljeili kuraveristen kanssa, ja nämä seikat riittivät häivyttämään rakkauden omaa poikaa kohtaan ja muuttamaan sen kylmäksi välinpitämättömyydeksi.
”Täällähän se Musta lammas istuskelee.”
Sirius hätkähti virnuilevaa äänensävyä takanaan ja kääntyi katsomaan, kuka häntä oli puhutellut, vaikka saattoikin jo arvata.
Hänen edessään seisoi Lucius Malfoy, kasvoillaan suunnattoman kopea ja ilkeä ilme.
”Haista paska, Malfoy.”
Parempaan Sirius ei juuri sillä hetkellä pystynyt. Hän kihisi raivosta mutta hillitsi itsensä, sillä jos hän purkaisi turhautumistaan Luciukseen, tämä kantelisi oitis vanhemmilleen ja he huolehtisivat varmasti siitä, että Siriuksen elämästä tulisi taas vähän vaikeampaa.
Luciuksen ilmekään ei värähtänyt, vaikka Sirius tiesi heidän inhonsa olevan molemminpuolista. Sen sijaan Lucius oikoi kaapunsa helmaa ja katseli Siriusta hymyillen pilkallisena. ”Tiedätkö, olet kuin joku kaheli Juulia, joka istuu täällä odottamassa ikiomaa Romeotaan. Saapuuko prinssisi jalan vaiko valkoisella ratsulla?”
Sirius tuhahti. Hän tiesi Malfoyn ärsyttävän häntä tahallaan, mutta hänellä oli silti vaikeuksia istua paikallaan kun hänen teki vain mieli mennä ja lyödä nyrkkinsä noihin ylpeyden turmelemiin kasvoihin.
”Ehkä sinä itse poistut minun seurastani ja menet kopeloimaan sitä Narcissaasi, sillä muuhun sinusta ei ole. Tai sitten taidatkin haluta kopeloida jotain aivan muuta”, Sirius vihjaili ja siirsi kätensä tahallaan housujensa päälle. Hän tiesi, että se oli vihonviimeinen keino saada Malfoy häipymään.
Luciuksen ilme kiristyi ja tämän kasvoilla karehti inho. ”Pidä likaiset ajatuksesi omana tietonasi, Musta.” Sitten hän käännähti kannoillaan ja lähti takaisin sisälle.
Sirius hymähti. Puhdasveriset olivat ahdasmielistä sakkia ja oli arvattavissa ettei kukaan heistä, aivan niin kuin ei Luciuskaan, hyväksynyt miesten välisiä suhteita. Jos he olisivat tienneet, että Siriuksen rakkauden kohde oli miespuolinen, köyhä ja vieläpä kuraverinen, Sirius olisi luultavasti saanut lähteä saman tien.
Järjetön kaipuu valtasi Siriuksen, kun hän ajatteli Remusta. Tämä oli niin toista kuin salissa tanssivat ihmiset. Intohimoinen, rakastava ja lahjakas. Remus oli oma itsensä, eikä sillä ollut väliä, että hän oli köyhä tai että susi oli purrut häntä lapsena. Sirius rakasti Remusta juuri sellaisena kuin tämä oli, ja heidän molempien silmissä paloi se sama tuli, jota kutsuttiin elämänhaluksi. Heistä kumpikaan ei ollut suostunut yhteiskunnan asettamiin vaatimuksiin, he kulkivat vastavirtaan päättäväisesti ja halukkaasti. Aivan niin kuin James ja Peterkin, he olivat oman tiensä kulkijoita. Ja Sirius tiesi, että vaikka hänen vanhempansa sanoisivat mitä, totuus oli, että he olivat hyviä ja arvokkaita ihmisiä. Heillä oli oikeus olla onnellisia. Sen ajatuksen voimalla Sirius oli jaksanut kaikki ne vuodet.
Mitään ajattelematta Sirius kohotti taikasauvansa ja lähetti hopeanhohtoisen suojeliuksen matkaan. Hän kaipasi Remusta, ja sillä hetkellä hän tiesi varmaksi sen, mitä hänen täytyi tehdä. Hän oli kestänyt jo tarpeeksi pitkään.
*
Remus ilmestyi varjoista kasvoillaan hämmentynyt mutta iloinen ilme. Sirius oli tyytyväinen huomatessaan, että Remuksella oli yllään vanhat ja kuluneet vaatteensa. Iänikuinen musta kauluspaita ja suorat, ruskeat housut saivat Remuksen näyttämään todella suloiselta. Sirius riensi toista vastaan ja veti tämän syliinsä huokaisten tyytyväisenä.
”Remus, minulla oli mieletön ikävä sinua. Täällä on kamalaa.”
Remus vastasi halaukseen, mutta irtautui tavallista nopeammin Siriuksen otteesta ja katsoi tätä kulmat aavistuksen rypyssä.
”On ihana nähdä sinua, mutta kuinka kummassa kutsuit minut tänne? Entä jos vanhempasi näkevät minut? Tai joku vieraista? En varmastikaan näytä kovin juhlalliselta…”, Remus aloitti, mutta Sirius sulki toisen suun hellällä suudelmalla. Remus vaikeni punastuen ja Sirius hymyili. ”Ei sillä ole väliä enää. Olen vihdoin päättänyt. Minä lähden. Lähden täältä”, Sirius sanoi ja tunsi sydämessään hurjana hyökyvän ilon. Remuksen silmät laajenivat. ”Koska?”
Sirius puhkesi iloiseen nauruun ja tarttui Remusta kädestä, johdattaen tämän lähemmäs kartanon isoja pääovia. ”Tänä iltana. Tai oikeastaan, aivan pian.”
Remus ei voinut kuin tuijottaa, mutta pian hänenkin kasvonsa alkoivat loistaa. ”Sirius, en tiedä mitä sanoa. Olen ylpeä sinusta.”
Sirius hymyili lämpimästi ja suuteli taas Remusta. Hän antoi kätensä seikkailla hetken toisen tummissa hiuksissa ja kuvitteli kaikkia niitä hetkiä, joita he voisivat viettää nyt kun hän viimein pääsisi pois lapsuudenkodistaan. Nyt minulla on viimeinkin syy juhlia, Sirius ajatteli ja onni kupli hänen sydämessään niin vahvana ja voimakkaana tunteena, ettei se haihtuisi helpolla.
”Minulla on kuitenkin yksi idea, jonka haluaisin toteuttaa ennen kuin lähden”, Sirius sanoi ja virnisti, kun Remus nosti kätensä torjuvasti pystyyn nauraen samalla. ”Ei, Sirius! Minä tiedän tuon ilmeen. Sinä suunnittelet jonkinlaista lähtöä, joka jää heidän mieliinsä pitkäksi aikaa, vai olenko aivan väärässä?”
”Olet aivan oikeassa”, Sirius nauroi ja sitten hän kertoi suunnitelmansa Remukselle. He molemmat nauroivat pitkään ja hartaasti, kunnes lopulta vakavoituivat ja Sirius vilkaisi salin seinällä komeilevaa kelloa, joka näytti varttia vaille kahtatoista. Aivan pian hän kääntäisi uuden lehden elämässään. Hän ja Remus, yhdessä.
*
Tanssisalissa tunnelma oli odottavan jännittynyt. Salin keskiosa tyhjentyi kaikkien kerääntyessä seinien vierille rupattelemaan ja kilistelemään lasejaan. Monet vilkuilivat kelloa, joka näytti viittä vailla kahtatoista. Sali kylpi valossa mutta ulkona oli jo täysin pimeää. Soittajat soittivat edelleen riemukasta tanssimusiikkia, mutta yksikään pari ei enää pyörähdellyt marmorilattialla.
Yhtäkkiä koko tanssisalin väki hiljeni, ja kaikkien katseet kääntyivät pääoville. Siellä seisoivat kaksi poikaa, jotka pitelivät toisiaan kädestä. Lyhyemmällä oli ruskea tukka ja paikatut housut, ja hän katseli ympärilleen salissa ihastunut ilme kasvoillaan. Toisella pojalla oli valkoinen kauluspaita, jonka hihat oli kääritty ja mustat, vapaina lainehtivat hiukset. Sanaakaan sanomatta he astelivat keskelle salia ja pidempi poika kumarsi lämpimästi hymyillen toiselle, joka tarttui tämän käteen ja antoi johdattaa itsensä tanssilattialle. Yksikään soittaja ei lakannut soittamasta kun pojat alkoivat tanssia, ensin varautuneemmin mutta lopulta niin riemukkaasti, ettei kukaan toinen salin tanssipareista olisi pystynyt samaan. Heidän askeleensa sointuivat täydellisesti toisiinsa ja he nauroivat onnellisina pyörähdellessään ympäri salia. Kukaan salin vieraista ei päästänyt äännähdystäkään. Sirius saattoi tanssiessaan vain nopeasti kohdata Luciuksen raivostuneen ilmeen ja Remus naisen, joka kätki liikutuksen kyyneleensä pitsisen viuhkan taakse. Lopulta vieraat toipuivat järkytyksestään ja puheensorina täytti salin entiseen tapaan, mutta Sirius ja Remus eivät siltikään välttyneet katseilta, jotka vaihtelivat järkyttyneestä ihailevaan.
Kun kello lopulta löi kaksitoista, tuhannet tähdet alkoivat leijailla katosta kohti lattiaa ja tanssimusiikki vaihtui loisteliaan koskettavaan sinfoniaan, jonka soittajat olivat kuin itsestään tarkoittaneet kappaleen vain niille kahdelle, jotka olivat pysähtyneet keskelle huumaantunutta tunnelmaa ja katselivat hymyillen toisiaan silmiin.
”Hyvää uutta vuotta, Anturajalka.”
”Hyvää uutta vuotta, rakas Kuutamo.”
