Nimi: Kyllä sinä tiedät mitä
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: K-11
Genre: Friends to lovers, hurt/comfort, fluffy, vähän huumoria, canonia vastaavasti angstia, uudelleen kirjoitettu canonin kohtaus
Paritus: Harry/Ron
Vastuuvapaus: En omista näitä hahmoja, enkä tienaa tämän kirjoittamisesta.
Tiivistelmä: Mitä, jos Kuoleman varjelusten luvussa 19. (Hopeainen naarashirvi) kuvattu kohtaus, jossa Ron palasi takaisin ja pelasti Harryn hukkumasta metsälampeen, olisikin mennyt hiukan toisin?
A/N: Tämä on ihan ensimmäinen kerta ikinä, kun kirjoitan tällä parituksella, mutta joskushan on kiva kokeilla jotain uutta. Minä kun tykkään friends to loversista, niin miksikäs ei. Idea syntyi ihan vain siitä, kun aloin leikkiä ajatuksella, miten tuo nimenomainen canonin kohtaus olisi voinut mennä olosuhteissa, joissa Harrylla ja Ronilla olisikin ollut ääneen sanomattomia tunteita toisiaan kohtaan.
Kyllä sinä tiedät mitäSinä yönä, kun Harry istui unisena ja kylmissään metsässä hänen ja Hermionen teltan ulkopuolella pitämässä vahtia, hänellä ei ollut juuri muuta kuin aikaa ajatella. Hermione nukkui, metsä oli hiljainen, eikä Harrylla ollut mitään, millä olisi harhauttanut ajatuksensa pois siitä, minkä ajatteleminen tuntui liian vaikealta.
Ronin lähdön jälkeen ei ollut kulunut päivääkään – ei, tosiasiassa ei ollut kulunut tuntia tai minuuttiakaan, jolloin Harryn sydäntä ei olisi painanut inhottava tietoisuus siitä, että jokin hänelle elintärkeä oli poissa. Jokin, joka oli ollut erottamaton osa häntä, oli jättänyt hänet. Kun se jokin oli poissa, hänen sydämensä ei halunnut lyödä kunnolla, eivätkä hänen keuhkonsa tahtoneet suostua yhteistyöhön. Hänen kaikki raajansa tuntuivat lyijynraskailta, kun hän yritti liikkua. Ei hän pystynyt kunnolla ajattelemaankaan, kun pää tuntui olevan täynnä sumua.
Hän sanoi itselleen, että kaikki johtui vain medaljongista. Että Voldemortin hirnyrkin kantaminen, sen jatkuva, kylmä paino hänen rintakehäänsä vasten sai kaiken tämän aikaan. Mutta jos oli itselleen aivan rehellinen, Harry tiesi, ettei asia ollut niin yksinkertainen. Totuus oli, että Ronin puuttuminen hänen elämästään oli pahempaa kuin yksikään hirnyrkki.
Hermione oli reagoinut Ronin lähtöön raivoamalla ja uhoamalla, että he eivät tarvinneet mokomaa pelkuria ja takinkääntäjää mihinkään, vaan pärjäisivät omillaankin. Mutta Harry ei pystynyt tuntemaan vihaa, ei ainakaan Ronia kohtaan. Sillä totuuden nimissä hän tiesi, että olisi voinut estää Ronia lähtemästä, jos olisi yrittänyt tarpeeksi – tai jos olisi ymmärtänyt itsensä lisäksi myöntää tosiasiat myös Ronille.
Ron oli luullut olevansa merkityksetön, samantekevä, ikuisesti toisten varjossa. Harryn, joka nautti velhomaailman valitun kyseenalaista kunniaa, ja Hermionen, jota kaikkialla ylistettiin ikäluokkansa älykkäimpänä. Harry ymmärsi tämän nyt, vaikkei sitä ollut koskaan ääneen sanottu. Mutta ymmärtäminen ei riittänyt, sillä se ei tuonut Ronia takaisin.
Miksei hän ollut tajunnut koskaan sanoa Ronille itselleen, miten paljon tämä merkitsi? Miksi hän oli typerästi olettanut, että Ron tiesi sen sanomattakin, ja miksi hänestä oli tuntunut niin nololta sanoa sellaista ääneen? Hän oli kai pelännyt Ronin nauravan ja sanovan, että jätetäänhän tällainen tunteileminen Lavenderille ja muille, jotka sellaisesta perustavat.
Harry mietti, miten hän oikeastaan pukisi tunteensa sanoiksi Ronille, jos vielä näkisi tämän. Ei hän tiennyt, miten sellaista sanottiin ääneen toiselle ihmiselle, kun hän hädin tuskin uskalsi sanoa sellaista edes itsekseen ollessaan. Tai edes ääneti mielessään. Helvetti, oliko hän koskaan sanonut sitä toiselle ihmiselle? Ainakaan kukaan ei ollut sanonut sitä hänelle, ei ainakaan sen jälkeen, kun hän oli ollut vauva, ja hänellä vielä oli ollut vanhemmat.
Koska jostain piti aloittaa, hän päätti aloittaa sanomalla sen ääneen tässä ja nyt, vaikka vain hän itse oli kuulemassa.
”Minä rakastan sinua, Ron.”
Hän naurahti ääneen. Tuntui hieman kummalliselta, mutta tavallaan keventävältä. Hän päätti yrittää uudelleen.
”Minä rakastan sinua, Ron. Olen kai aina rakastanut, vaikken ole tullut sanoneeksi sitä sinulle. Minä kai luulin, että tiesit sen. Tulisitpa takaisin, niin voisin kertoa sen sinulle.”
Harry naurahti taas, sillä tuon ääneen sanominen sai aikaan erikoisen, lämpimän tunteen hänen vatsanpohjassaan, vaikka samaan aikaan medaljongin kylmä paino puristi rintakehää. Hänen mietteensä kuitenkin keskeytyivät äkisti, kun hän näki metsässä oudon valoilmiön. Hän huomasi sen olevan naarashirven hahmoinen suojelius. Hän lähti seuraamaan sitä metsälammen rantaan, ja kun hän näki lammen pohjaan yhtäkkiä ilmestyneen rohkelikon miekan, hän päätti säästää ajatuksensa parempaan aikaan.
Kunnes liian myöhään ymmärsi, ettei parempaa aikaa tulisi. Medaljonki hänen kaulassaan kuristi, ja kiskoi häntä kohti pohjaa, kunnes hän joutui tunnustamaan, että ei pääsisi enää koskaan pintaan. Tämä oli tässä. Velhomaailman valitun loru oli lopussa. Pojasta, joka oli selvinnyt Voldemortin kynsistä lukemattomia kertoja, tulisi nyt poika, joka hukkui nolosti yöllisellä uintiretkellä. Miten nöyryyttävä loppu, Harry ajatteli ja olisi nauranut, jos olisi voinut.
Anna anteeksi, Ron, että olin näin idiootti, hänen mielessään välähti. Olin idiootti, mutta olisin silti halunnut saada nähdä sinut vielä.
*
Seuraavassa hetkessä hän havahtui siihen, että jonkun käsivarret olivat hänen ympärillään. Hän ei tiennyt, mitä tapahtui, mutta hänen mieleensä hiipi kummallinen tietoisuus, että Ron oli siinä. Oliko Ron tullut häntä hakemaan? Tarkoittiko se, että Ron oli myös kuollut? Olivatko kuolonsyöjät siis saaneet hänet sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt Harryn ja Hermionen luota?
Mutta Harry kiskottiin kuivalle maalle, eikä hän tiennyt paljon muuta kuin sen, että puristava tunne hänen kaulansa ympäriltä oli poissa, ja että joku puhutteli häntä. Se joku kai myös piti hänestä kiinni ja yritti ravistella häntä.
”No niin, Harry”, ääni sanoi. ”Nyt alat kyllä hengittää, onko selvä? Et sinä selvinnyt Voldemortin kynsistä ties miten monta kertaa vain siksi, että voit heittää veivisi tällä lailla. Tajuatko? Älä uskallakaan nyt mennä kuolemaan, tai muuten minä kyllä niin – äh, voi helvetti, Harry! Herää nyt perkele.”
Vaikkei Harry olisi jaksanut liikauttaa eväänsäkään, eikä ehkä mistään muusta syystä olisi niin tehnytkään, tuon äänen hän tunsi missä tahansa, ja sille hän halusi vastata. Sillä aivan varmasti siinä oli Ron, siitä ei voinut erehtyä. Hän avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta ääni ei totellut. Sen sijaan hän alkoi yskiä.
Silloin hänet autettiin istumaan, ja joku alkoi takoa häntä päättäväisesti lapaluiden väliin. Hän käsitti yskivänsä vettä keuhkoistaan, ja olevansa tiukasti Ronin käsivarsilla. Ronin, joka oli aivan yhtä lailla likomärkä ja hytisevä kuin hän itsekin.
Ron oli juuri pelastanut hänen henkensä, Harry käsitti. Kun hän sai yskimisensä hieman rauhoittumaan, hän painoi voipuneen päänsä hetkeksi vasten Ronin olkapäätä ennen kuin jaksoi puhua tai edes avata kunnolla silmiään. Ron halasi häntä tiukasti, ja hän halasi takaisin. Kaikki olisi oikeastaan ollut erinomaisesti, jos ei olisi ollut näin kylmä. Ei ollut edes tarvetta sanoa mitään. Ron oli siinä, ja se riitti Harrylle.
Ilmeisesti Ron oli silti toista mieltä, sillä yhtäkkiä hän puhutteli Harrya hengästyneellä äänellä.
”Oletko sinä mielenvikainen?” hän kysyi rutistaen Harrya edelleen tiukasti itseään vasten. ”Ei sinulle tullut mieleen ottaa tätä pois ennen kuin sukelsit?”
Harry raotti silmiään, kohotti raskasta päätään ja yritti tarkentaa katsettaan Roniin. Ensin hän näki vain tämän säikähtyneet, siniset silmät, eikä piitannut muusta. Mutta vähitellen hän käsitti Ronin pitelevän kädessään medaljonkia, ja roikottavan sitä ilmassa hänen kasvojensa edessä.
”Joo… ei näköjään sitten tullut”, hän kähisi ja yritti nauraa, mutta sai aikaan vain uuden yskänpuuskan. Hän tuijotti Ronia eikä uskaltanut katsoa pois, sillä hän pelkäsi tämän katoavan, jos erehtyisi katsomaan edes hetkeksi muualle. Ron tuijotti häneen vakavana, mutta lopulta naurahti ja pörrötti hänen likomärkää tukkaansa.
”No, ei kai siinä sitten mitään. Helvetin hyvä silti, että satuin paikalle. On, tuota… ihan kiva, että olet edelleen siinä. Tai siis hengissä. Kuule, me taidetaan olla ihan jäässä molemmat. Anna kun minä kuivaan sinut, ja sitten puet päällesi.”
Harry antoi Ronin kuivatella märän kehonsa, ja hieman hämmentyneenä hän tajusi olleensa koko ajan pelkissä boksereissa. Ei siinä mitään kovin poikkeavaa olisi pitänyt olla, sillä olihan hän ollut sellaisessa asussa Ronin nähden lukemattomat kerrat, ja Ron hänen. Mutta jos vain ei olisi ollut näin järjettömän kylmä, Harry ei ehkä olisi edes kaivannut vaatteitaan juuri nyt. Tottelevaisesti hän silti puki päälleen sitä mukaa, kun Ron ojensi hänelle vaatteita.
”Se olit sinä”, hän sanoi puoliksi itsekseen. ”Sinä pelastit minut äsken. Sinä olet ihan oikeasti siinä. Ja sinä siis tulit takaisin, mutta… mutta miten ihmeessä?”
Ronin ilme muuttui murheelliseksi ja hyvin noloksi.
”Halusin tulla takaisin saman tien, kun olin häipynyt”, hän mutisi. ”Mutta ei se käynytkään ihan noin vain. En minä löytänyt teitä enää, en millään, ja minä sentään yritin vähän yhtä jos toistakin. Helvetti, nämä viime päivät ovat olleet ihan yhtä piinaa, hyvä kun en ole vielä lopullisesti seonnut päästäni. Koko ajan minä vain kuuntelin Potter-vahtia pysyäkseni kartalla uutisista, ja pelkäsin että sinä – no, niin no. Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan.”
”Joo, tässä sitä kuitenkin ollaan”, Harry sanoi ja puristi parhaan ystävän olkapäätä lohdullisesti.
”Kuule… anteeksi, Harry. Anteeksi ihan oikeasti. En tiedä, mikä minuun oikein meni. Tai no, tavallaan tiedänkin… se on tämä medaljonki. Se vaikuttaa minuun jostain syystä enemmän kuin sinuun ja Hermioneen. Se saa ajattelemaan kaikenlaista… juttuja, joita en muuten ajattelisi. Tai okei, ajattelisin, mutta… yleensä saan ne ajatukset kyllä kuriin, kun hetken aikaa mietin järjellä. Mutta tämä saa aikaan sen, etteivät ne jätä ollenkaan rauhaan, ja alan kuvitella niiden olevan totta.”
Ron näytti puhuessaan hyvin vaivaantuneelta mutta kuitenkin siltä, että oli ehtinyt miettiä sanottavansa, ja ehkä päättänyt sanoakin sen. Harry olisi halunnut kysyä lisää, mutta jostain syystä suoraan puhuminen tuntui edelleen kauhean vaikealta.
”Miten sinä sitten onnistuit löytämään minut nyt?” hän kysyi, sillä se tuntui riittävän turvalliselta kysymykseltä.
”Tällä”, Ron sanoi, ja kaivoi taskustaan esiin sen pimeyttimen, jonka Dumbledore oli jättänyt hänelle. ”Tämä ei ole pelkkä pimeytin, vaan… se tekee muutakin. Minä… äsken, kun minä olin tappamassa aikaa eräässä jästien pubissa, minä ajatuksissani leikin tällä, ja silloin minä kuulin sinut. Kuulin sinun äänesi, ja, tuota… sinä puhuit minulle.”
”Ihanko oikeasti?” Harry hämmästyi. ”Mitä minä sitten sanoin?”
”Ai, no tuota… sinä kutsuit minua nimeltä. Siinä kaikki.”
”Okei…” Harry mutisi, ja jokin Ronin väistelevässä katseessa kertoi, ettei tuo ollut koko totuus. ”No mutta joka tapauksessa. Meillä taitaa olla hiukan töitä. Tai siis, minusta näyttää, että tuo tuossa on rohkelikon miekka, jonka sinä kai äsken poimit mukaan tuolta lammen pohjasta?”
”Joo…” Ron vastasi ja kohautti harteitaan. ”En kylläkään tiedä, kuinka se oli siellä. Tiedätkö sinä? Liittyikö se naarashirvi jollain lailla siihen? Sinäkö sen taioit?”
”En, minun suojeliukseni on uroshirvi, ellet ole sattunut unohtamaan”, Harry tokaisi, mutta katui heti suorasanaisuuttaan, kun näki Ronin menevän aivan noloksi.
”Ai niin… tietysti. Ei oikein taas ajatus kulje tänään, näemmä.”
”Sama vika”, Harry naurahti. ”Kuule, mietitään sitä suojeliusta joskus myöhemmin. Mikä se olikin, se tuskin halusi meille pahaa. Tämä tässä sen sijaan haluaa, joten meidän olisi syytä hankkiutua siitä eroon mahdollisimman äkkiä.” Harry nyökkäsi kohti medaljonkia, joka edelleen roikkui Ronin kädessä.
”Niinpä”, Ron nyökkäsi. ”No, sinä varmaan tiedät, mitä tehdä?”
”Ei, kun minusta sinun pitäisi tuhota se.”
”Minun?” Ron ällistyi, ja katsoi Harrya suurin, epäilevin silmin. Ron ei näyttänyt ollenkaan käsittävän Harryn sanoja, vaikka Harrylle itselleen oli yhtäkkiä aivan kristallinkirkasta, että juuri Ronin piti tehdä tämä.
”Joo, sinun.”
”Ei kai… en minä taida oikein osata sellaisia juttuja, Harry. Sinähän tässä olet meistä se, joka… no, tiedät kyllä. Tee sinä vaan se.”
Mutta Harry ei ollut ylipuhuttavissa. Hän laittoi kätensä rohkaisevasti Ronin hartioiden ympärille, ja painoi otsansa hetkeksi Ronin ohimoa vasten. Hän tunsi Ronin koko kehon olevan hyvin jännittynyt.
”Enkä, sillä minä uskon, että sinä poimit tuon miekan lammen pohjasta ihan syystä. Minä uskon, että sinun on tarkoitus tehdä tämä.”
”Mutta… en minä pysty siihen. Oikeasti en.”
”Pystyt kyllä.”
”Enkä pysty! Ihan oikeasti, tee sinä se…”
”En tee. Usko nyt, minulla on tosi vahva tunne, että juuri sinun kuuluu tuhota tämä hirnyrkki. Tiedän, että pystyt siihen.”
”Mutta… kun se vaikuttaa minuun niin paljon enemmän kuin teihin… pelkään, etten ihan oikeasti, ihan todella pysty siihen. En yhtään tiedä, mitä siitä seuraa. Harry, mitä jos –”
”Siihen on ihan varmasti jokin syy, että se vaikuttaa eniten juuri sinuun”, Harry keskeytti, ja kohtasi Ronin ahdistuneen katseen mahdollisimman vakuuttavasti. ”Ja juuri siksi onkin niin, että sinun pitää tehdä tästä loppu. Mutta kuule... mitä ikinä hirnyrkin sisällä onkin, se ihan takuulla laittaa vastaan, eikä se ole mitään kivaa. Valedron päiväkirja yritti tappaa minut, niin kuin varmaan muistat. Mutta sinä pystyt tähän kyllä, ja minä olen tässä koko ajan. Autan sinua niin paljon kuin voin, okei?”
”Okei…” Ron sanoi vaisusti, mutta nyökkäsi kuitenkin, ja tarttui Harryn ojentamaan miekkaan. ”Okei, jos niin sanot…”
”No niin, minä avaan sen nyt”, Harry sanoi.
”Miten?”
”Puhumalla kärmeskieltä”, Harry sanoi kuin itsestään selvän asian. Hän ei ollut miettinyt asiaa lainkaan etukäteen, mutta nyt, katsoessaan medaljongin käärmekuviota hän tiesi vastauksen ehdottomalla varmuudella.
”Valmiina?” hän kysyi, ja Ron nyökkäsi. ”Okei, kolmosella lähtee. Yksi… kaksi… kolme…
auki.”
Viimeinen sana tuli luultavasti Harryn suusta ulos sihinänä, vaikkei hän sitä itse tiennyt. Silloin medaljongin kultaiset ovet avautuivat hiljaa loksahtaen.
*
Ihan ensin ei näyttänyt tapahtuvan yhtään mitään. Ron loi Harryyn kysyvän, pelokkaan katseen, ja Harry nyökkäsi sen merkiksi, että Ron iskisi miekkansa kärjen medaljonkiin. Mutta juuri, kun Ron kohotti miekkaa, kuului jostain medaljongin sisuksista ääni.
Minä olen nähnyt sydämesi, Ronald Weasley, ja se on minun.”Älä jää juttusille sen kanssa!” Harry sihahti. ”Anna mennä, iske jo.”
Mutta Ron näytti lamaantuneen paikoilleen, ja ääni jatkoi.
Minä olen nähnyt sinun unelmasi… ja minä olen nähnyt sinun pelkosi. Kaikki toivomasi voi toteutua, mutta kaikki pelkäämäsi voi toteutua myös…”Anna mennä nyt!” Harry kehotti uudelleen, mutta Ron vain tuijotti medaljonkia silmät kauhusta laajentuneina.
Vähiten rakastettu aina, sillä äiti kaipasi tytärtä… vähiten rakastettu nyt, sillä paras ystäväsi on kiinnostunut vain naisista… ja vaikkei olisikaan, ei hän silti voisi koskaan haluta sinua, ei edes vilkaista kahta kertaa… aina toiseksi paras, ikuisesti toisten varjossa….”Älä kuuntele sitä!” Harry huusi, ja tunsi omankin pulssinsa kiihtyvän uusiin lukemiin. Mitä ääni hirnyrkin sisällä oikein puhui, ja miksi se noin sanoi? ”Ron, iske nyt! Tapa se!”
Ron kohotti miekkaa, mutta lamaantui pian uudelleen, sillä medaljongista kohosi kuin kahtena savuhattarana kaksi hahmoa. Kun ne muotoutuivat ilmassa heidän edessään, toinen niistä otti Harryn hahmon, ja toinen esitti Hermionea. Ron huudahti ääneen ja perääntyi tyrmistyneen näköisenä, eikä voinut kuin tuijottaa noita kahta hahmoa, aivan kuin oikea, todellinen Harry ei olisi ollut enää paikalla ollenkaan.
”Miksi palasit?” Harrya esittävä hahmo kysyi tylyllä, ilkeällä äänellä, ja kietoi kätensä Hermionen ympärille. ”Meidän oli niin paljon parempi ilman sinua. Olimme onnellisempia ilman sinua, tajuatko? Kai ymmärrät, miten hauskaa meillä on ollut täällä kahdestaan sen jälkeen, kun sinä onneksi tajusit häipyä? Viimein koko teltta vain meille kahdelle…”
”Niin, miksi sinun piti palata?” Hermionen hahmo lisäsi. ”Kai sinä oikeasti sentään tajuat, ettei Harry halua ketään muuta kuin minut… Luulitko oikeasti, että hän olisi hetkeäkään harkinnut kiinnostuvansa sinusta, kun voisi saada minut, tai oikeastaan ihan kenet tahansa?” Hirnyrkki-Hermione kietoi käsivartensa halukkaasti Harryn hahmon ympärille, painautui kiinni ja suuteli siinä Ronin ja Harryn silmien edessä. Mutta Harry ei voinut katsoa kuin Ronia ja tämän kauhistuneita silmiä.
”Ron, älä anna sen vedättää itseäsi!” hän huusi yrittäen turhaan kiinnittää Ronin huomion itseensä. ”Tuo on ihan paskaa, kai sinä sen tiedät? Tapa se nyt jo! Tee se!”
”Hermione puhuu asiaa”, hirnyrkki-Harry jatkoi. ”Miksi vaivautuisin edes vilkaisemaan sinua? Mitä sinä muka olet verrattuna minuun? Mitä hienoa tai tärkeää sinä muka koskaan olet tehnyt? Mistä maailma sinut muistaisi? Ei mistään… sillä sinä et ole yhtään mitään. Ei sinulla ole koskaan mitään jakoa, mitä minuun tulee. Vai on sinulla tunteita minua kohtaan? Miten säälittävää, etkö olekin samaa mieltä?”
Silloin Ron aivan kuin havahtui transsistaan, ja kääntyi katsomaan oikeaa, todellista Harrya. Hänen ilmeensä kertoi syvästä järkytyksestä, kun hän varmaankin käsitti, että Harry oli kuullut kaiken tuon.
”Ron, ei se ole noin”, Harry sanoi ääni vapisten. ”Ei se ole noin, älä kuuntele sitä. Tee se nyt, ole kiltti. Jutellaan tästä, kunhan se on ohi, okei?”
Pienen hetken ajaksi Harryn ja Ronin katseet lukkiutuivat toisiinsa, ja Harrysta tuntui, että jokin Ronissa heräsi henkiin. Hän nyökkäsi Ronille yrittäen vielä kerran vakuuttaa häntä sanoissaan olevassa totuudesta, ja kurkotti nopeasti puristamaan tämän miekkaa pitelevää kättä. Silloin Ron veti kiivaasti henkeä, ja nyökkäsi hänelle takaisin. Kun hän kohotti miekkansa, Harry heittäytyi hieman sivuun, ja tarttui taikasauvaansa. Valedron päiväkirjaa muistellessaan hän oli varautunut jonkinlaiseen taisteluun.
Mutta kuului vain metallinen kalahdus, sitten toinen. Sen jälkeen tuli hiljaista. Kun Harry kohottautui uudelleen katsomaan, hän näki vain Ronin seisomassa yksinään sumupilven keskellä, joka kai vielä äsken oli muodostanut hirnyrkki-Harryn ja -Hermionen hahmot. Kun Ron kohtasi Harryn katseen, miekka putosi hänen kädestään kalahtaen maahan. Silloin Ron kääntyi kiireesti poispäin Harrysta, istuutui maahan ja piilotti pään kiireesti polviinsa. Harry näki tämän hartioiden vapisevan, eikä varmaankaan vain vilusta.
Hän istuutui varovasti Ronin viereen ja laittoi käsivartensa tämän hartioille.
”Hei…” hän sanoi hiljaa. ”Ei tuo ollut ollenkaan totta, mitä tuo sanoi.”
”Ei vai?” Ronin ääni oli paksu ja tukahtunut, eikä hän nostanut päätään. Aika järkyttyneenä Harry mietti, milloin viimeksi hän oli nähnyt Ronin itkevän, vai oliko edes.
”Ei. Ei miltään osin, mutta jos aloitetaan siitä…” Harry selvitti kurkkuaan ja mietti, miksi tämän sanominen oli vielä hetki sitten tuntunut hänestä täysin ylivoimaiselta. ”…jos aloitetaan vaikka siitä, että minä en ole kiinnostunut Hermionesta missään muussa kuin ystävämielessä. Enkä… ole muutenkaan kiinnostunut pelkästään naisista. Tai oikeastaan… en ole varma, olenko naisista kiinnostunut ollenkaan.”
”Älä viitsi”, Ron niiskaisi. ”Kaikki tietävät, että olet. Tiedät itsekin. Jos et Hermionesta, niin ainakin… no, naisista ylipäätään.”
”Ei se ole noin yksinkertainen juttu”, Harry sanoi.
”Ai, eikö?”
”Ei… tai kyllä se tavallaan on. Yksinkertainen juttu, tarkoitan. Ron, kuule… en ole puhunut tästä koskaan ennen, koska minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä sinä olisit siitä ajatellut, mutta… nyt kun kuuntelin, mitä tuo hirnyrkki sinulle puhui, niin jäin miettimään…”
”Anteeksi”, Ron mutisi. ”Voidaanko… eikö voitaisi yrittää unohtaa sitä? En minä tarkoittanut… ei sinun pitänyt koskaan saada tietää.”
”Ei se oikein käy”, Harry naurahti, ja pörrötti Ronin punaista tukkaa hellästi sormillaan. ”Koska en minä halua unohtaa sitä. Kun asia on niin, että… että… no voi nyt helvetti tätä. Hermione oli oikeassa sanoessaan, että minä olen ihan paska puhumaan tällaisista jutuista…”
”Sama vika”, Ron naurahti itkunsekaisesti. ”Minäkin olen paska siinä. Ihan toivoton tapaus.”
”Ei se mitään”, Harry sanoi hellästi, ja halasi Ronia tiukemmin. ”Ainakin ollaan sitten paskoja yhdessä. Mutta, tuota… ehkä voitaisiin yrittää silti selventää paria juttua hiukan. Okei?”
”Okei…”
”Kun minä en ainakaan ole tainnut koskaan ihan kunnolla sanoa, miten tärkeä sinä olet minulle… Sano, jos tämä tuntuu sinusta oudolta, kun käsitän kyllä, ettei me yleensä puhuta näin, mutta… olet ollut paras ystäväni jo seitsemän vuotta, ja oikeastaan olet kaikkein tärkein ihminen, jota minulla on elämässäni. Olen minä sen aina tajunnut, mutta nyt vasta, kun olit poissa, huomasin ihan kunnolla, miten mahdoton minun olisi olla ilman sinua.”
”Mutta olen kuitenkin vain paras kaverisi…” Ron sanoi apeasti.
”Ei se ole mikään
vain”, Harry sanoi kiivaasti. ”Se merkitsee minulle aika lailla enemmän, kuin ensi kuulemalta voisi luulla. Jopa niin paljon, etten ole koskaan halunnut pilata sitä kertomalla –”
”Kertomalla mitä?” Ron kysyi, ja nyt hän viimein nosti märät kasvonsa ja katsoi Harrya silmiin.
”Arvaa”, Harry henkäisi, ja ennen kuin hän ehti ajatella, hän oli suudellut Ronia suoraan huulille. Ron jähmettyi hetkeksi, mutta yhtäkkiä hän kietoi kätensä Harryn niskaan ja suuteli takaisin niin suurella innolla, että Harry äännähti hänen suutaan vasten yllättyneestä mielihyvästä.
Hetkeä myöhemmin he erkaantuivat vastahakoisesti, ja jäivät katselemaan toisiaan täynnä hämmentynyttä odotusta. Ron raapi mietteliäänä takaraivoaan, naurahti ja katsoi maahan. Harryn sisällä kupli jokin, joka oli kai pidäteltyä naurua.
”No voi nyt helvetti”, Ron tokaisi.
”Joo, sano muuta.”
Sitten he suutelivat taas. Ronin käsi kohosi Harryn kasvoille, ja hyväili hellästi hänen poskeaan. Suudelmassa ei ollut äskeistä yllätetyksi tulemisen, kiireen tai hermostuksen tuntua, vaan se oli viipyilevä, pehmeä ja yllättävän hellä. Harry tajusi, että Ron oli hämmentävän hyvä suutelija, ja sai Harryn vatsanpohjassa väreilemään miellyttävästi.
”En ehkä ole kovin hyvä puhumaan…” Ron mutisi, ja painoi pieniä suudelmia Harryn suupielelle, poskelle ja lopulta kaulalle. ”…mutta tämä sen sijaan ei ole ollenkaan niin hankalaa…”
”Ei niin… ei ollenkaan hankalaa”, Harry toisti nauraen, ja painautui lähemmäs Ronia niin äkisti, että he kaatuivat maahan. Ron selälleen, ja Harry vatsalleen puoliksi hänen päälleen. Silloin Ron nauroi, ja Harry yritti vaientaa hänet omilla huulillaan, mutta sen sijaan he päätyivät puoliksi suutelemaan, puoliksi nauramaan toistensa suuhun.
Pitkän ajan jälkeen Ron hieman vakavoitui, ja katsoi Harrya kysyvästi.
”En ollut äsken ihan rehellinen, kun kysyit, mitä kuulin sen pimeyttimen kautta. Kun… kuulin minä sinun sanovan muutakin kuin nimeni. Aika paljonkin muuta, ja… sen takia minulle tuli niin kiire löytää sinut.”
”Okei, no… mitä minä sitten sanoin?” Harry kysyi hieman jännittyneenä, vaikka oikeastaan melkein tiesi jo vastauksen.
”No että sinä…” Ron sanoi hiljaa ja lehahti punaiseksi. ”Että sinä, tuota…”
”Että minä rakastan sinua? Niinkö minä sanoin?”
”Joo… niin juuri. Mutta tajuan kyllä ihan hyvin, jos se oli vain jokin muu juttu, etkä sinä ihan oikeasti –”
Harry laittoi sormensa kiireesti Ronin suun eteen.
”Nyt hetki hiljaa”, hän sanoi virnistäen leveästi. ”Totta helvetissä minä rakastan sinua, senkin idiootti. Miten en muka rakastaisi? Olisin sanonut sen jo aikaisemmin, jos olisin kehdannut.”
”Ihan tosi?” Ron kysyi, ja suli hänkin leveään hymyyn. Harry nyökkäsi.
”Niin. Ja kuule, olen tässä ajatellut, että… nolot yritykseni seurustella tyttöjen kanssa voisivat olla nyt tässä. Vai mitä mieltä sinä olet?”
”Ehdottomasti voisivat”, Ron vastasi nauraen. ”Siis myös omalta osaltani. Koska… no koska minäkin… no perkele, kyllä sinä tiedät mitä.”
Ja kun Ron painoi huulensa vielä kerran Harryn huulille, Harry kyllä tiesi. Kun Ron suuteli häntä, hän unohti kaiken muun heidän ympärillään. Hän unohti naarashirveä esittäneen suojeliuksen ja sen omistajan. Hän unohti lammen pohjassa maanneen miekan ja oman uintiretkensä. Hän unohti hirnyrkit, Voldemortin ja sen, minne heidän pitäisi seuraavaksi suunnata. Hän unohti, että oli talvi, he olivat ulkona, ja että hän makasi parhaillaan hyisessä maassa. Ja hän unohti jopa sen, että aivan pian heidän pitäisi palata telttaan, ja hänen pitäisi olla valmis puolustamaan Ronia raivostunutta Hermionea vastaan.
