Ficin nimi: Routalapsi
Kirjoittaja: Odo
Beta: LillaMyy
Genre: draama
Hahmo(t): Walburga Musta
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin maailmoineen ja hahmoineen. Kirjoitan tätä omaksi ilokseni.
A/N: Päätin näyttää teille Walburgan muitakin puolia kuin sen huutavan maalauksen naisen, joka on kirjoista tuttu. Taustatietona voisin sanoa, että Walburga oli tosiaan jo 35 vuotias, kun sai esikoisensa. Osallistuu FF50: Luihuiset (034.Lumi.), One True Something (Mustan suku) ja Kaiken maailman ficlettejä IV (50/2015: Lapset).
Routalapsi
Lapsi kehdossa oli vielä pieni ja mustat hiukset harvaa untuvaa päälaella, mutta poika kasvaisi pian. Walburga pystyi kuvittelemaan poikansa suljettujen luomien alla silmät täynnä periksi antamatonta luonnetta, vaikka routalapsi ei ollut kuin kuukauden ikäinen. Kehdossa lepäävä vauva oli hänen esikoisensa, ylpeytensä. Eikä kehto narissut keinuessaan, sillä se oli uusi, hienoin mitä sai. Tehty vain ja ainoastaan hänen pojalleen. Walburga katsoi nukkuvaa pienokaista rakkaudella ja kunnioituksella, ajatuksiinsa vaipuneena. Hän ei ollut varma, kauanko oli jo istunut kehdon äärellä, mutta sillä ei ollut väliä. Pakkasen raivotessa ulkona ja kuurankukkien nitisyttäessä ikkunoita, ei ollut väliä millään muulla kuin takkatulen loimulla, ja lapsella jolla oli äitinsä silmät suljettujen luomien alla.
Pieni lapsi saattoi olla vielä hento, mutta annettuaan kaiken itsestään raskauden ja synnytyksen aikana, Walburga tiesi synnyttäneensä pojan, jota mikään ei lannistaisi. Ei lumimyrsky, joka pieksi katuvarsien puita, eivät jykevät kinokset – ei mikään, kun poika vihdoin nousisi omille jaloilleen.
Vielä jonain päivänä poika lausuisi ensimmäiset sanansa, kävelisi ensimmäiset askeleensa, vaikka siihen oli vielä aikaa. Walburga oli kuitenkin valmis odottamaan, sillä hän oli odottanut jo yli kymmenen vuotta lasta peläten, että ei kykenisi synnyttämään perillistä itselleen ja aviomiehelleen, ei miestä jatkamaan sukua ja kantamaan heidän perheensä kunniaa.
Walburga oli kiittänyt maailmaa ja ikiaikaista taikuutta pienokaisestaan. Kaikki yhdeksän kuukautta seisonut selkä suorassa, näyttäen kantavansa esikoista, joka ei antaisi minkään estää itseään. Hänen itsensä ja miehensä kaltaista, heidän parhaiden puoliensa summaa, joka vielä jonain päivänä saavuttaisi jotain suurta. Walburga ei osannut aavistaa vielä, mitä se lopulta olisi, eikä raskauden ilmettyä ollut jaksanut kiinnostua ulkomaailmasta enää niin paljoa. Orion oli kyllä kertonut velhosta, jonka nimen kaikki tunsivat, ja valta-aseman kartuttamisesta niin ministeriön kuin Pimeyden lordinkin lähipiirissä. Walburga oli kieltänyt miestään huolehtimasta liikaa, ja sanonut ettei sodan varjoa kannattanut säikkyä, sillä heillä oli nyt poika jatkamassa heidän ikiaikaista sukuaan, vaikka vuosia he olivat pelänneet, ettei poikaa koskaan tulisi. Nyt hän näki edessään vauvan, mutta pystyi tuntemaan tulevaisuuden ja näkemään, miten hänen poikansa seisoisi voittajien puolella. Siksi juuri nyt, ei ollut väliä kuka hallitsi, ei äidille tai vastasyntyneelle.
Kauniista kasvoista tulisivat vuosia myöten komeat ja ne opittaisiin tuntemaan koko velhomaailmassa. Walburga vain tiesi, oli tiennyt heti, kun routa oli peittänyt maan kolmas marraskuuta. Lumisateessa ja tuulessa hän oli tuonut lapsensa kotiin, asettanut kehtoon, ja tuntenut vihdoin rauhaa entisen levottomuuden sijaan. Ja niin hän vauvan kääntäessä kylkeään töytäisi keinua antaakseen lisää vauhtia pienokaiselle, joka nukkui parhaiten liikkeessä, välittämättä äitinsä unen tarpeesta. Eikä Walburga väsynyt, ei hän voinut, katsoessaan uutta elämää, jonka he olivat saaneet aikaan. Ylpeytensä aihetta ja miestä, jonka nimi tultaisiin muistamaan ja se nimi periytyisi vielä vuosien päästä seuraavalle pienokaiselle, ja kaikki muistaisivat, keitä he olivat.
”Sirius Musta”, viipyili seinillä kuiskauksen myötä, kun tuoreen äidin kasvoille levisi hymy pojan avatessa suljetut silmänsä havahtuessaan unesta. Pienen pojan kasvoilla oli ihmetystä ja pian naurua, kun hänen äitinsä nosti hänet syliinsä ja kantoi ikkunan luokse katsomaan miten talvi peitti alleen koko Lontoon. Pieni Sirius jokelsi, välittämättä myrskystä, joka tuntui vavisuttavan koko taloa. Walburgan rakas routalapsi, talven tuoma – suvun tulevaisuus, jota maailma ei lannistaisi.