Viimeistä viedään! On ollut suuri ilo lukea näitä sun Holmes-fikkejä, ja näin viimeisen fikin (ja miehen!) kohdalla olo on myös haikea. Toivonkin tosi kovasti, että fikkaat näistä kahdesta lisää vielä joskus. (:
No mutta, ei vetistellä ennenaikaisesti, koska vielä on tosiaan kommentoitavana ja sitä kautta uudestaan ihasteltavana tämä ihana fikki
Viimeiseen mieheen. Luin tämän loppuun jo muutama päivä takaperin, innostuin nimittäin
Konsultoivasta kurtisaanista niin tavattoman paljon, etten ehtinyt jarrutella ja siirtyä heti sen kanssa kommentointihommiin, kun oli ihan pakko saada lukea lisää ja päästä aloittamaan tämä fikki. Toki tarina on tässä ihan eri kuin siinä, mutta minusta näissä kaikissa sun Holmes-fikeissä on yhtä oivallisesti tavoitettu nämä hahmot ja näissä teksteissä on kielellisesti ihanasti paljon samaa. Tässä ei meno ollut niinkään hihityttävää (kuten Kurtisaanissa), tässä meininki oli enemmänkin kaihoisan dramaattista. Ja miten viehättävällä tavalla! Tämä oli todella hieno tarina, eheä kokonaisuus alusta loppuun, niiiin mahtava lukukokemus, että loppuun päästyäni olen innoissani selaillut tätä ja lukenut parhaita kohtia uudestaan.
Tykkäsin siitä, että heti alussa Watson kertoo olleensa rakastunut Holmesiin lähes yhtä kauan kuin oli tämän tuntenut. Ja miten ihana hetki tajuta tunteidensa todellinen luonne, katsella hymy huulilla toisen sadattelun värittämää konttailua lattialla, voi jestas! <3 Yllätyin muuten iloisesti kun Watson heti perään totesi, että hänellä oli jo kokemusta miehistäkin! Nyökyttelin myös päätäni, että totta kai, totta kai Watson uskoo, että Holmes on väitteensä mukaisesti romanttisten tunteiden ulottumattomissa. Eikä Watson silti, tietenkään, pääse tunteistaan eroon, ei edes avioliittoon pakenemalla.
Olin tietenkin myös hyvin ihastunut häneen – tunne, joka rinnastui rakkauteeni Holmesiin kuin yksinäisen kynttilän liekki aurinkoon. Meillä oli hyvin hauskaa yhdessä ja häihimme mennessä olimme jo toistemme parhaat ystävät, siinä mielessä kuin Holmesin ja minun olisi kuulunut olla. Mary herätti minussa halun olla hänelle vertainen ja toivon siitä, että joku päivä saattaisin vielä löytää itseni katsomasta häntä samoin silmin kun nyt katsoin Holmesia.
Tässä kohtaa jo tiesin, että luvassa olisi paljon erinomaisen hyvää kaipausta, jess! Ihastelin kynttilän liekin vertaamista aurinkoon, miten voimallisesti ja hyvin verrattu! <3<3
Löysin myös ihan pyytämättä ja yllätyksenä suosikki-Maryni, täältä se löytyi, tästä fikistä! Pidin tosi kovasti siitä, kuinka perillä hän oli Watsonin tunteista Holmesia kohtaan ja hyväksyi sen, että Watsonin oli mentävä. Tykkäsin, että Mary ei ollut suhde- tai romantiikkamielessä este eikä hidaste, ei myöskään missään vaiheessa kunnon uhka, vaan lukijana saattoi luottaa Watsonin rakkauteen Holmesia kohtaan. En enää jaksa kauheasti lämmetä sellaisille tuskailuille, että kumman sitä valitsisi, Maryn vai Sherlockin, kun valinnan pitäisi olla ja onkin ihan selvä!
Ihanaa kuitenkin, että Mary oli tässä Watsonin tukena ja apuna ja neuvokkaana apuna olikin. Terävä idea tuo Amerikkaan muutto! Kuvittelen mielelläni Maryn löytävän sieltä oman onnensa. (:
Hippokrateen vala, lääkärien pyhin käsky: älä tee vääryyttä tuottamalla vahinkoa. Mutta toimiessani lääkärinä olin samalla ollut myös sotilas, ja se ristiriita joka vallitsi kun omat käteni olivat kykeneväiset sekä pelastamaan että viemään elämän, oli jotain, mitä olin kantanut mukanani kauan ennen tätä hetkeä.
Tää ristiriita on mun mielestä kiinnostavimpia juttuja John Watsonin hahmossa ja tykkäsin tästä maininnasta ihan hirmuisesti!
Watsonin kill billeily oli tosi mielenkiintoista luettavaa. Tuppaan lukutottumuksissani suosimaan sellaisia tunnekamppailufikkejä, jossa jännitys syntyy romantiikkapuolen taisteluista eikä niinkään fyysisistä yhteenotoista, mutta tästä kostoseikkailusta huomasin tykkääväni tosissani ja jännittäväni kuinka tässä vielä käykään (ja missä vaiheessa Holmes tulee takaisin, oih). Erinomaisesti kuljetettu juoni ja matkan varrella oli vaikka mitä tyylikkäästi ripoteltuja yksityiskohtia. Kyllä näki että tykkäät taustatyön tekemisestä, eikä silti missään vaiheessa tuntunut siltä, että olisin hukkunut informaatiotulvaan. Ihastelin kuinka eläviä fikin maisemat olivat, kuinka todentuntuisia! Nautin erityisesti hautausmaasta Simon Faudreen kohtaamis- ja kukistamispaikkana. Pariisin eri hautausmaista olen käynyt vain Père-Lachaisen hautausmaalla (Oscar Wildenkin hauta tuli nähtyä!) ja kuvittelin fikkiä lukiessani lähinnä sen, mutta täytyypä seuraavalla reissulla käydä Montmartren hautausmaalla ja muistella tätä fikkiä.
Japanista mieleen jäi hyvin vahvasti Watson kävelemässä kirsikkapuiden keskellä. Se oli hyvin kaunis ja herkkä kohtaus, olit taidokkaasti kuvannut sen ympäristönkin kautta Watsonin kaipausta Holmesia kohtaan.
Oli hurjaa seurata, kuinka Watson koveni kostoretkensä edetessä. Ehdin jo pelätä, onko hänessä enää miestä jäljellä, kun Holmes palaa (jos Holmes palaisi, sekin kävi jo mielessä että mitä jos ei!). Tajusin että tunsin jopa helpotusta siinä kohtaa, kun eversti James Moriarty (nimistä suunnattomasti kiinnostuneena ihmisenä en kestä enkä ymmärrä tätä ACD:n välinpitämättömyyttä hahmojensa nimiä kohtaan! Tai no tämä Moriarty vielä menee mutta James Watsonia en anna anteeksi!) lakosi tieltä ikään kuin itsestään. Huokaisin onnesta, kun Mycroft yritti saada Watsonille vietyä viestiä siitä, että mysteerinen "hän" on tulossa – ja heti perään epätoivosta, kun Watson ei tietenkään jäänyt odottamaan!!
Minä odottelin seuraavaksi malttamattomana, missä kohtaa Watsonin ja Holmesin tiet risteäisivät. Niin tyydyttävää kuin Watsonin itsekseen hellimistä tunteista olikin lukea, olin onneni kukkuloilla kun viemäristä, tavattoman romanttisesti viemäristä, löytyi lopulta salaperäinen auttaja, ah, ja toki tämän ääni oli verestä ja rasituksesta muuttunut erilaiseksi, jotta Watson pysyisi pimennossa vielä hetken mutta lukija tietää jo mitä tuleman pitää, oijoi! <3 Ja voi vitsit, miten dramaattisen upea tuo Jahti-luvun loppu oli, Holmesin vastaus Watsonin toteamukseen siitä, ettei hän tiedä pelastajansa nimeä, oli ihan huippu!
"Luulen, että tiedät", aiii että, tätä on toimiva ja taidokas dramatiikka!
Seuraava luku, merkityksellisen painokkaasti nimetty
Hän olisi ollut suosikkini, ellen olisi näin kovin romantiikannälkäinen sokerihirmu, mistä syystä ihan viimeinen luku oli suosikkini. Mutta ei mennä siihen aivan vielä! Ihana oli nimittäin tämä kuudes lukukin. Ihan korvaamaton tuo Watsonin kysymys, ovatko he taivaassa, ja Holmesin vastaus, ettei taivas vilisisi rottia, ja tietysti etenkin Watson vastaväite:
"Mutta kun sinä olet täällä". <3 Niinpä. Mua ei jännittänyt enää ollenkaan niin paljoa Moranin kohtaaminen, kun Watson ja Holmes olivat yhdessä jälleen.
”Onnittelen”, vastasin, niin vakaasti kuin kykenin. ”Olet ratkaissut minut.”
”Päinvastoin: en ole koskaan ollut kauempana totuudesta”, Holmes puuskahti. ”Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mikä oikein ajoi sinut näin mielettömään yritykseen!”
Tai no, eivät ihan yhdessäyhdessä, sitä ennen olisi vielä tällaisia herkullisia kysymyksiä selvitettävänä! Oih, ja Watsonin vastaus tähän on niin lähellä syvintä totuutta, mutta ei ihan vielä siellä, aaahhhh, kiemurtelin jo melko kärsimättömästi tässä kohtaa!
Edes Holmesin kuolema ei ollut mahtanut mitään tunteilleni häntä kohtaan, joten luonnollisesti hänen näkemisensä elossa ainoastaan vahvisti niitä, ja kauhukseni sain havaita, että kuluneet kuukaudet olivat riisuneet minut kyvystäni kätkeä moinen tosiseikka. Matkani aikana olin saanut uutta harjoitusta naamioitumisen suhteen, mutta mitä tuli tunteideni piilottamiseen, en enää omannut sitä osaa itsessäni joka niin halusi tehdä. Olin kaivertanut hänen nimensä sieluni jokaiseen kolkkaan ja jokaiseen tekooni – ennemmin tai myöhemmin myös hän tulisi siitä tietoiseksi.
Kiemurteluni oli toisaalta myös hyvin nautinnollista, kun tekstissä oli tällaisia helmiä. Ihanaa ettei Watson voinut enää piilottaa tunteitaan ja että Holmesin nimi on kaiverrettuna hänessä kaikkialle! Ihanaa ja kaunista ja romanttista ja ihan täydellistä. <3
Moranin kohtaaminen oli sitten kuitenkin tosi jännittävää! Erinomainen loppuhuipennus tälle ristiretkelle. Hirveää, ettei Moranilla ollut enää mitään menetettävää, sellaista vastusta on vaikea ennakoida! Olin jo varma, että jompikumpi saa tässä luodista, Holmes tai Watson, mutta aaahhh, ei onneksi. Pidin myös tavattomasti siitä, että Watson osuu Moraniin, mutta ei enää koe tarvetta tappaa, onhan hän saanut Holmesin takaisin. Mahtava ratkaisu, teki mielestäni suuresti oikeutta Watsonin hahmolle! <3
Viimeinen luku olikin sitten ihan kaikkien toiveiden täyttymys! Ihanaa että Watson vielä ihan viime metreille asti kärvisteli siinä väärinymmärryksessä, että olisi yksin tunteidensa kanssa, siitä huolimatta, että Holmes vei hänet ihan hirmuisen romanttisesti (sulaa ystävällisyyttä, juu juu!) katsomaan Eiffel-tornin sisarrakennusta. Fikissä ollut linkki maisemakuvaan ei enää auennut (ainakaan mun koneella), mutta ei se menoa haitannut, kuvailusi oli jälleen kerran hienoa ja tarkkaa ja suorastaan henkeäsalpaavaa.
En ollut pysyä enää housuissani kun miehet laskeutuivat tornista ja Watson otti härkää sarvista ja kertoi Holmesille tunteistaan. Rakkaudestaan! Pitää nytkin vetää henkeä kun luen tuota kohtausta uudestaan, se on niiiin hyvä ja intensiivinen. Ihan parasta tuo, että Watson vielä luulee, että Holmes tarttuisi siihen, että Watson tarkoittaisi rakastavansa tätä platonisesti, ja luettelee sitten hienosti ja painokkaasti, että ei tarkoita rakastavansa tätä ystävänä, ei elämänkerturina, ei lääkärinä eikä aseveljenä, aaHHH! <3 Ihana on myös Holmesin oma tunnustus! Sekä sitä seuraava suudelma, oi mikä suudelma se olikaan, oon lukenut tämän suudelmakohtauksen nyt tosi monesti jo ja yhä varpaani kipristyvät onnesta! <3<3<3 Mainittakoon, että tavattoman vahvan awwittelun ohella hihittelin Watsonin tuhahdukselle, että
hitot hänen vaimostaan, jee, oikein!
Aijaijai, sitten hemmottelit lukijaa vielä tällaisella hellällä kuherruslomakuvauksella fikin loppuun, ihanaa! Tosi jännää muuten verrata tätä muuta tekstiä tuohon pätkään
Baskervillen koirasta, kuinka erilainen kuva Holmesista siinä välittyy. Oijoi. Ja voih, Watson, älä liikoja mieti, kuinka monta kertaa Holmesin elegantteja käsiä voi ihailla, vastaushan joka tapauksessa on, että hyvin hyvin monesti! (:
Hitaasti mutta varmasti me haparoimme tiemme takaisin niiden miesten nahkoihin joita me olimme olleet, kuin kuivan uoman jälleen täyttämä joki joka hioo näkymättömiin ratkeilleen maan railot. Ja mikäli meistä toinen välillä olikin vaarassa unohtaa itsensä, saattoi toinen auttaa muistamaan. Öisin (ja joskus päivisinkin) me kartoitimme toistemme iholta maastoa joka oli jo monista katseista tuttu, mutta aitona tunteena sormenpäiden alla uusi ja huumaava. Holmesin iholla kulkiessaan käteni alkoivat jälleen muistaa, ettei niitä ollut tehty ainoastaan liipaisimen painamista varten, ja joka kerta kun kuulin nimeni karkaavan hänen huuliltaan, tunnistin sen entistä varmemmin itselleni kuuluvaksi.
Halusin lainata tämän koko komeuden ja kertoa, kuinka paljon tämä kohta liikuttaa mua, ihan hirvittävästi nimittäin, tämä on niin herkkää, kaunista ja rakkaudentäyteistä enkä tiedä miten päin olisin! <3<3<3<3<3
Ai että miten vinkeä käänne, että Holmes on paperilla kuolleena pidempään kuin "oikeasti"! Ja että Watson voi tuoda hänet jossakin vaiheessa, sitten kun kuherrukset on kuherreltu, takaisin!
Holmesin keho värisi äänettömästä naurusta kun painoin hänet alleni vasten patjaa. Hän antoi minun suudella hetken itseään häiritsemättä, ennen kuin kuulin hänen mutisevan vasten huuliani, ”Onko se totta mitä siihen artikkeliin oli painettu? Olenko minä todella sinun mielestäsi ’paras ja viisain mies jonka sinä olet koskaan tuntenut’?”
”Sinä tiedät että olet”, vastasin. ”Kuinka niin?”
Holmes vetäytyi hieman kauemmas jotta saattoi katsoa minua silmiin. Tunsin hänen peukalonsa pyyhkäisevän poskeni halki kulkevan arven poikki, kuten hänelle oli tullut tavaksi tehdä joskus aamuyön tunteina, kun kaikki sanat tuntuivat jopa minusta turhilta lausuttaviksi. ”Koska jos minulle olisi suotu vähääkään sinun kirjailijanlahjoistasi”, hän sanoi, ”niin siten minä kuvaisin sinua.”
Tällä fikillä on maailman ihanin loppu!! Ei ole parempaa. Tämä tiivistää kaiken tarpeellisen näistä hahmoista ja näiden välisestä suhteesta ja siitä kuinka suuressa arvossa he pitävät toisiaan. Ja onhan tuo nyt mitä romanttisin vastaus Holmesilta Watsonin hiljaiseksi vetäviin ylistyssanoihin, kehua ensin Watsonin kirjailijanlahjoja ja sitten sanoa perään, että
siten minä kuvaisin sinua. <3<3<3
Mikä fikki, mikä fikki! Niin jännittävä, niin dramaattinen, niin romanttinen! Täydellisesti käsitellyt hahmot! Upea rakkaustarina! Kiitos kun olet kirjoittanut tämän. Tämä majailee mielessäni vielä pitkään!
