Faktaa ja fiktiota
fandom: Kuroko no Basuke
paritukset: Sakurai/Aomine, Sakurai/Imayoshi, Sakurai/Wakamatsu (+ pakollinen ImaHana-viittaus lol)
ikäraja: K-11
genre: jotain herutteludraamaa
yhteenveto: Todellisuus ei ehkä ole tarua ihmeellisempää, mutta monin verroin hauskemmaksi se voi silti osoittautua.
A/N: Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa jotain Sakurain manga-harrastuksesta, ja nyt hyvän KnB-vaihteen iskettyä päälle viimein jotain irtosikin. Ja siis tämä äkillinen haksahdukseni Wakamatsu/Sakuraihin hämmentää mua edelleen suuresti.
Osallistuu Slam Dunk -haasteeseen.
Todellisuus on tarua ihmeellisempää vain, jos lukee huonoa mangaa.
Sakurai ei niin tee.
Mitään uuttahan ei auringon alla enää nähdä, hahmot toistavat lopulta aina samoja stereotypioita ja juonikuviotkin kulkevat kerta toisensa jälkeen tuttuja polkuja. Mutkittelevia, ehkä, mutta tuttuja yhtä kaikki. Eikä siinä ole mitään väärää, niin sen kuuluukin mennä, tunnistaminen on olennainen osa nautintoa ja kliseetkin kliseitä ihan vain sen tähden, että niistä pidetään; siksi että ne tuntuvat hyvältä, niin tarinassa kuin lukijan sisimmässäkin.
Mutta vaikka todellisuus latteampaa onkin, se voi toisinaan tarjota oivan pohjan juuri sellaisille tarinoille, jotka kuuluvat sarjakuvien mustavalkoisille sivuille.
Tiedättehän; sellaisille, joita luetaan piilossa peiton alla. Joissa kahden päähenkilön keskinäistä kanssakäymistä leimaa kummallinen kemia ja vetovoiman vaaralliset lait, suhteettoman suuret kämmenet ja herkästi kyyneltyvät katseet.
Jotka on suunniteltu ja sommiteltu viehättämään ihmisen alhaisempia viettejä.
Ja vaikkei Sakurai periaatteessa tahtoisikaan ajatella joukkuetovereistaan mitään sellaista, käytännössä sitä on mahdotonta välttää.
Aominea kovempaa semeä ei koulumaailmaan sijoittuvassa yaoissa voisi ollakaan.
Hän syö Sakurain eväät ja kopioi läksyjen oikeat vastaukset, mikäli siis ylipäätään viitsii kotitehtävillä päätään vaivata. Hän tulee paikalle myöhässä, oli kyse sitten oppitunneista tai koristreeneistä, hän ei kumarra ketään ja haistattelee suoraan päin näköä. Hän kantaa koululaukussaan useampia tissilehtiä kuin kirjoja, suunnaton ego kuultaa läpi jokaisesta sanasta sekä raukeasta äänestä, ja hän on ihailtavan pitkä ja vahva ja pelkkää kovaa lihasta.
Aominen kaltaiset jätkät ahdistavat heiveröisiä, suurisilmäisiä poikia pukuhuoneiden nurkkaan, painavat vasten metalliovisia kaapinovia ja kopeloivat vastoin voimattomia pyyntöjä.
“Tykkäät kuitenkin”, Aomine kuiskaa käsien hakeutuessa ensin sepalukselle, sitten housujen sisään, ja tottahan se on. Vaikka Sakurai häpeää ja pahoittelee ja itkeekin vähän, ne kovettuneet sormenpäät tuntuvat hyvältä hänen ihoaan vasten. Aomine tuoksuu tuoreelle hielle ja myskille, miehiselle miehelle, ja hänen täydellisen atleetin kehonsa pakottaa heikomman antautumaan.
Mangassa Aomine huomauttaisi lounaan jälkeen, että tahtoisi syödä suihinsa jotain muutakin kuin vain Sakurain benton. Hän vertaisi Sakuraita siekailematta lehtien tyttöihin, sieviin ja mutruhuulisiin, ja hänen puheissaan donkkaaminen alkaisi nopeasti kuulostaa joltain aivan muulta kuin urheilusuoritukselta.
Kun Aomine repii treeneissä korin irti kehikosta ihan vain ylivertaisuuttaan esitelläkseen, Sakurai painaa tilanteen visusti mieleensä sillä ajatuksella, että siitä voisi saada loistavan metaforan.
Vivahteikkaampi juoni luotaisiin käyttämällä kapteenia, Imayoshi-senpai kun täyttäisi kaikki vanhemman, karismaattisen oppilashahmon tunnusmerkit aina niitä silmälaseja myöten. (sitä paitsi hänen juorutaan olevan ihan oikeastikin kallellaan oman sukupuolensa suuntaan, ja se jos mikä ruokkii mielikuvitusta)
Kapteenin kaltaiset kaverit vaikuttavat kaikin tavoin saavuttamattomilta; he ovat ehkä fyysisesti lähellä, vain käsivarren mitan päässä, mutta silti niin mahdottoman kaukana, ettei sitä välimatkaa voi järjen nimissä kuvitella koskaan kurovansa kiinni. Hän on hillittömän fiksu ja siksi vähän pelottavakin, hyvä lukemaan ihmisiä ja heidän kipukohtiaan, eikä hänen ivastaan oikein tiedä, onko se tarkoitettu lempeäksi piikittelyksi vai todella satuttamaan.
Imayoshin suurimmat lahjat ovat selvästi jossain aivan muualla kuin koripallossa, ei hän ole ensisijaisesti mikään urheilija, mutta tokihan suurta älyä ja tilannetajua voi hyödyntää missä vain.
Senpai painautuu kiinni selkään ja liu’uttaa kättään pitkin Sakurain hauista, luisevaa ja jäntevää kyynärvartta, aina ranteelle asti. Hän korjaa nuoremman pojan otetta, kääntää käden kulmaa paremmin pallon kuljettamiseen soveltuvaksi, ja hänen hengityksensä hyväilee Sakurain niskaa hänen kuiskatessaan, että aivan varmasti Sakurai onnistuu heittämään kolmen pisteen korin täältäkin asti.
Senpai luottaa Sakuraihin.
Sitten hän vetäytyy taas kauemmas, takaisin ulottumattomiin. Jopa kuluneissa treeniverkkareissa hänen olemuksestaan huokuu tiettyä arvokkuutta ja eleganssia, eikä sellaista ihan kenen tahansa sovikaan koskettaa.
(Kirisaki Daichin matsia seuratessa Sakuraille tarjotaan lisää paloja sen kiehtovan kuvan kokoamiseen, kun Imayoshi-senpai kertoo olleensa samalla yläasteella Hanamiya Makoton kanssa ja selostaa pitkät pätkät tämän strategioista, älynlahjoista, kuvailee hämähäkiksi seitteineen suorastaan runolliseksi heittäytyen
ja hymyilee sellaisella tavalla, joka muistuttaa jo kehräämistä.)
Alun perin Sakurai alkoi pelata, koska koripallo näytti mangassa niin hauskalta. Ja hienolta. Coolilta, oikeastaan, kuin sitä harrastamalla hän itsekin olisi edes hivenen siistimpi tyyppi.
Todellisuudessa koripallo ei ole ihan yhtä vaikuttavaa, ei lainkaan niin eeppistä tai taianomaisen loistokasta, mutta hauskempaa sitä on silti oikeasti pelata kuin ainoastaan siitä lukea.
Ja onhan Sakurai hyvä; ei paras kaikista, mutta — anteeksi nyt vain — huomattavasti parempi kuin moni muu.
Kai siinä kohden fakta ja fiktio sitten alkavat ihan toden teolla sekoittua keskenään, ottaa vaikutteita toisistaan niin, ettei eron tekeminen pian ole enää mahdollista. Kun lehtien ja pokkareiden sivuilta tutuiksi käyneet liikkumattomat kuvat ovatkin osa jokapäiväistä arkea, lihaa ja verta ja hänen omaa hikeään, ei kai pitäisi olla mikään yllätys, kun toinenkin genre tahtoo ulottaa (vertauskuvalliset!) lonkeronsa mielikuvien tasolta todellisuuteen.
Wakamatsu kysyy, voiko istua ruokatunnilla Sakurain vieressä, vaikka onkin siihen saakka hengannut aina vain oman vuosikurssinsa kanssa. Hän aloittaa keskustelun kankeasti sanomalla, että Sakurai syötti eilen treeneissä tavallistakin paremmin, ja kehuu sitten vähintäänkin yhtä kankeasti hänen lounastaan älyttömän söpöksi.
“Anteeksi. Eikun siis kiitos. En arvannut, että pitäisit söpöistä asioista.”
“Ei kai nyt söpöistä jutuista pitäminen niin kauhean ihmeellistä ole?” Wakamatsu puolustautuu, joskaan ei lainkaan niin aggressiivisesti kuin yleensä. Ei, ennemminkin hän mutisee vastauksensa, hartiat kasaan painuneina ja kasvoiltaan niin punaiseksi käyden, että hänen vaaleat kulmansa näyttävät suorastaan koomisilta. “Söpöhän on... ihan kiva... tai... jotain...”
Loppuajan he istuvat hiljaa, kumpikin ruokaansa kiusaantuneena kurkusta alas kakistellen. Treeneissä kommunikaatio ei suju paljoa sen paremmin, mutta silti seuraavana päivänä Wakamatsu kysyy uudelleen, voiko istua ruokatunnilla Sakurain vieressä, ja estää vieläpä Aominea käymästä osingoille Sakurain bentoboksista.
Ja jos oikea koripallo onkin monin verroin sporttimangaa hauskempaa, se on vielä pientä verrattuna tosielämän BL:n hienouksiin.
