Vain sinä(S • The Witcher • Geralt/Jaskier • hurt/comfort, romantiikka, fluff)
Haasteet: Käännöshaaste IIAlkuperäinen teksti: Only You (S)
A/N: Päätin sitten haastaa itseäni kunnolla, ja käänsin yhden
omista teksteistäni suomeksi. Olen muistaakseni kerran aiemmin kääntänyt oman tekstin englannista suomeksi, joten tämä ei tosiaan ollut niin helppoa kuin luulin.
Lisäksi tämä fandom on vielä aika haastava, ainakin omasta mielestäni. Alkuperäisen tekstin kirjoitin tosiaan keväällä 2020, ja olen ainoastaan nähnyt Netflix-sarjan, joten kaikki tietämys pohjautuu siihen. Tein käännöksen suhteen parhaani, toivottavasti pidätte!
Risut ja ruusut kommenttien muodossa on tervetulleita!
Ensimmäinen kerta, jolloin Jaskier näki Geraltin mustat silmät, oli poltettu Noiturin mieleen kuin arpi. Se oli ollut vahinko – Geralt ei koskaan ollut halunnut Jaskierin näkevän häntä silloin. Hän oli aina ollut varovainen, jotta liemien vaikutukset hälvenivät ennen kuin hän palasi bardin luo metsästysreissulta. Tällä yhdellä kertaa hän oli kuitenkin ollut lähellä heidän leiriään ja vain kävellyt sinne takaisin koko demonisessa komeudessaan.
Heti kun Jaskierin katse tavoitti hänet, hän pysähtyi, odotti. Odotti sitä kauhistunutta katsetta, jolla kaikki katsoivat häntä ennen kuin juoksisivat pois. Odotti pelkoa.
Sitä ei koskaan tullut.
Sen sijaan Jaskier näytti helpottuneelta, kun hän nousi ylös ja käveli Geraltin luo. Hänen katseensa seilasi ylös ja alas tarkistaakseen Geraltin mahdolliset haavat, ja kun hän ei löytänyt niitä, hänen huulilleen kohosi pieni hymy.
”Vihdoinkin tulit yhtenä kappaleena takaisin.”
Jaskier katsoi häntä suoraan silmiin kuin Geraltissa ei olisi mitään erilaista eikä Geralt voinut ymmärtää, miksi. Ei ollut pelkoa, ei edes pienintä häivähdystä, ja Geralt pystyi haistamaan helpotuksen ja jotain muuta, josta hän ei ollut varma. Jaskier ei ollut koskaan pelännyt häntä, mutta tämä oli yksi niistä hetkistä, jolloin hänen olisi pitänyt olla peloissaan.
Mutta hän ei ollut.
”Miksi olet yhä täällä?” Geralt kysyi ja näki tunteiden kirjon välkähtävän bardin silmissä, hämmennyksen haudatessa muut alleen.
”Missä muualla minun pitäisi olla?”
Geralt kuuli hienoisen loukkaantumisen vivahteen Jaskierin äänessä ja jokin hänen sisällään muljahti. Hän laski katseensa alas, puristi miekkaansa nyrkissään, kun hän huokaisi.
”Juoksemassa pois niin kuin kaikki muutkin aina tekevät. Juoksemassa pois… tältä”, Geraltin ääni säröili hieman, kun hän nosti katseensa taas ylös ja osoitti silmiään vapaalla kädellään.
Jaskierin kasvoille nousi epäuskoinen ilme ja hän pudisti päätään nopeasti, päästi ulos pienen naurahduksen.
”Oi, ei, ei...” Jaskier aloitti, asteli lähemmäs Geraltia ja tökki tätä rintaan sormellaan. Katse tämän silmissä muuttui päättäväiseksi.
”Sinä… Sinun tulisi tietää jo, ettet pääse minusta eroon niin helpolla. Ja tiedät, etten ole peloissani. Tämä”, Jaskier piti tauon, nosti kätensä Geraltin kasvoille, juoksutti sormenpäitään Geraltin silmien alla olevien mustien, suonimaisten merkkien yli ennen kuin jatkoi, ”ei voi pelottaa minua pois.”
Taas se määrittelemätön muljahdus Geraltin sisimmässä muistutti olemassaolostaan ja Geralt puuskahti.
”Mutta minä näytän–” Geralt ei voinut lopettaa lausettaan, ei voinut sanoa sitä sanaa.
Hirviö.
Jaskier pudisti taas päätään, katse pehmentyen, mutta täyttyen surullisuudesta, kun hän nosti toisenkin kätensä ylös Geraltin kasvoille.
”Et ole hirviö, Geralt.”
Geraltin rinnassa alkoi tuntua ahtaalta heti, kun sanat olivat lähteneet Jaskierin suusta. Hän oli vilpitön, hän tarkoitti sitä, Geralt tiesi sen, mutta ei kuitenkaan voinut uskoa sitä.
Mutta Geralt halusi uskoa.
* * *
Toinen kerta oli lähes samanlainen kuin ensimmäinen, mutta tällä kertaa Geralt oli rennompi. Ja Jaskier… oli Jaskier. Käyttäytyi kuin mikään ei olisi erilailla, teki tutun haavatarkistuksen heti, kun Geralt palasi metsältä, puhui hänelle yhtä pehmeästi kuin aina. Kun Jaskierin sormet hyväilivät ihoa Geraltin silmien ympärillä, Geralt ei säpsähtänyt kosketusta.
Ja kun heidän katseensa kohtasivat, oli kuin Jaskierin silmissä olisi loistanut lumo ja lämpö eikä Geralt voinut katsoa poispäin.
Hän ei siltikään voinut ymmärtää, miten Jaskier pystyi katsomaan häntä sillä tavalla.
Tunteet vyöryivät pyörremyrskyn lailla, aaltoillen, Geraltin läpi – tunteet, jollaisia hän oli luullut, ettei koskaan tuntisi.
”Tiedän tuon katseen”, Jaskierin hiljainen ääni rikkoi Geraltin ajatussumun. Hän hymisi eikä katsonut Jaskieria, joka istui hänen vierellään kaatuneella puunrungolla. Tulen liekit valaisivat heidän leiriään oranssin ja kullan sävyillä, palavien oksien äänet soivat yhdessä yöllisen luonnon äänien kanssa. Niiden äänien, jotka Geraltin terävöityneet aistit havaitsivat.
Käsi laskeutui Geraltin käsivarrelle ja hän huokaisi, taisteli halua vastaan, jotta ei katsoisi Jaskieria.
”Voisit ehkä vain sanoa, mitä ajattelet.”
Se ei ollu vaatimus, ei edes pyyntö, oikeastaan vain toteamus. Jaskier ei painostanut, mitä Geralt arvosti, sillä hän tiesi, ettei löytäisi kunnollisia sanoja niille ajatuksille, mitä hänen päässään liikkui. Hän ei ollut koskaan ollut hyvä sanojen kanssa.
”Katso minua”, Jaskier sanoi pehmeästi ja Geralt pystyi kuulemaan pyynnön hänen äänensävyssään. Hän puristi silmänsä kiinni, puri hampaansa yhteen ennen kuin hävisi taistelun ja käänsi päänsä Jaskieria kohti avaten silmänsä. Jaskier hymyili lämpimästi, katse avoinna ja täynnä kaikkea, jota kuvaamaan Geraltin vielä pitäisi löytää sanat.
Jokin liikahti Geralti rinnassa, levisi hitaasti hänen koho kehoonsa, ja seuraavassa hetkessä Jaskierin käsi oli hänen kasvoillaan ja Geralt tunsi sydämensä sykkeen kiihtyvän hetkellisesti, henkäyksen paetessa hänen huultensa välistä.
”Onko tämä liikaa?” Jaskier kysyi, hellästi juoksuttaen etusormeaan pitkin Geraltin vasemman silmän alla olevia mustia juonteita. Geralt ei vastannut heti, sillä oli liian hämmentynyt Jaskierin ruiskaunokin väristen silmien seuratessa sormen liikkeitä.
”Geralt?”
Jaskierin äänessä oli huvittuneisuutta ja Geralt melkein hymyili.
”Ei, se on… kivaa”, hän lopulta puhui, ja tällä kertaa oli Jaskierin vuoro hymistä hymy huulillaan.
* * *
Kolmannella kerralla he olivat majatalossa, makasivat ainoalla pedillä kasvokkain. Liemien vaikutukset eivät vielä olleet hälvenneet ja Jaskier taas jäljitteli mustia juonteita sormillaan, ja Geraltin katse oli lukittuneena Jaskieriin.
Jaskierin silmät huokuivat niin paljon tunnetta, että Geraltista tuntui siltä kuin hän hukkuisi. Bardin tuoksu oli joka paikassa, sen suloisuus saaden Geraltin haluamaan jahdata sitä, painamaan itsensä lähemmäs Jaskieria, mutta Geralt ei uskaltanut. Vaikka hän tiesi Jaskierin luottavan häneen myös tässä tilassa, Geralt ei halunnut ottaa riskiä ja ylittää rajaa.
Sillä ei ollut väliä, että hänen sydämensä halaji enemmän, hän ei vain voinut luottaa itseensä.
Jaskier sai hänet heikoksi tavoilla, joilla hänen ei pitänyt olla.
”Olet kaunis”, Jaskier kuiskasi, ja sanat taistelivat kaikkea sitä vastaan, mitä Geralt oli oppinut ajattelemaan itsestään ja kuinka muut hänet näkivät. Jaskier oli aina ollut erilainen kuin muut, sillä hän pystyi näkemään kaikkien niiden muurien alle, jotka Geralt oli ympärilleen rakentanut.
”Jaskier”, Geralt hengähti, vihaten sitä, miten rikkinäiseltä hänen äänensä kuulosti. Jaskier asetti sormensa hänen huulilleen, hyssyttäen häntä hiljaa.
”Voi, lopeta tuo nyt. Olemme käyneet tämän saman keskustelun jo monta kertaa. Tiedän, ettet näe itseäsi niin, mutta se, miten näen sinut… Tämä ei muuta sitä. Ei koskaan ole muuttanut eikä tule koskaan muuttamaan”, Jaskier sanoi, päättäväisyys hiipien hetkeksi hänen ääneensävyynsä, kunnes seuraavat sanat taas pehmensivät sitä. ”En edelleenkään voi uskoa, miten et ole tajunnut sitä vielä.”
Toivon kipinä asettui Geraltin rintaan ja hän ojensi kätensä, laski sen Jaskierin paljaalle kyljelle. Jaskierin sydämen syke kiihtyi, Geralt pystyi tuntemaan sen, ja tämän tuoksu sai hieman erilaisen vivahteen.
”Mitä?”
Jaskier pyöräytti silmiään, huokaisi ja toi kasvojaan lähemmäs Geraltia, silmät väikkyen haavoittuvaisuutta, toivoa ja…
”Sitä, että sydämeni kuuluu sinulle ja vain sinulle.”
…rakkautta.Sanat saivat Geraltin hengityksen salpautumaan, sydämen jättämään väliin muutaman hitaan lyönnin, ja hän ei voinut muuta kuin tuijottaa Jaskieria. Ajan kulku tuntui hidastuvan, ja jos Geralt oli aiemmin tuntenut kuin olisi hukkumassa, niin nyt hän todellakin oli. Jaskier oli ainoa, johon hän pystyi keskittymään, hän rauhoitti Geraltia, kun Geralt tiesi olevansa liukumassa rajalle.
”Rakastan sinua.”
Geraltin ääni oli tuskin kuiskausta kovempi, mutta kun Jaskierin silmiin syttyi kimmellys, hän tiesi, että bardi oli kuullut ne selvästi.
”Tiedän”, Jaskier sanoi hymyillen ja liikkui lähemmäs Geraltia, lopulta napaten tämän huulet suloiseen suudelmaan.
Tuli alkoi loimuta Geraltin sydämessä, kun hän viimein päästi irti ja antoi itselleen luvan tuntea. Hän nieli kauniin ruiskaunokin sävyistä vettä, nautiskeli sen mausta aivan kuin hänen henkensä olisi riippunut siitä. Hän upposi, syvemmälle ja syvemmälle, liekkien kuumuus halasi häntä tiukemmin, melkein poltti häntä.
Mutta Geralt tiesi, ettei koskaan vajoaisi liian syvälle.
Jaskier olisi aina ottamassa hänet kiinni.
