A/N: Noniin, viimeiset kaksi osaa
Spurttailun hengessä (?) annoin näidenkin virrata aika vapaasti ja jätin pilkunviilaamisen sikseen, koska loppujen lopuksi tämän on kuitenkin edelleen tarkoitus olla hyvänmielen hömppäsarja. Kaikkea ei ole pakko taustoittaa ihan tappiin saakka ja aukkoja saa jäädä, koska niiden läpihän tarina oikeasti hengittää, vai mitä?
6.
(Koivunoksa)
200 sanaaPaljaat koivunoksat olivat viimeinkin hopeisen riitteen peitossa.
Elena kiljahti riemusta ja juoksi päistikkaa ovesta ulos, villasukat jalkojen alle rullantuen. Ruohikkoon suli polku epäsäännöllisen muotoisia jalanjälkiä. Mummu köpötti avonaisen oven ääreen hänen perässään.
”No niin, vilustut vielä.”
”Mummu, katso!
’Syys syöpyy kesään kiinni, vaan taittuu talven tieltä’”, Elena sanoi.
Mummu hymähti päätään pudistellen ja asetteli hartiahuivia paremmin luisuville olkapäilleen.
”Kiljaisusi havahdutti varmasti Noelinkin, eikä hän arvosta sitä, että karkuutamme lämmön harakoille. Tules nyt aamiaiselle, minun on neulottava taika valmiiksi vielä ennen lounasta.”
Elena kipitti takaisin sisälle, jalkapohjia poltteli kylmästä. Noel laskeutui portaita alas ja katsoi Elenan punakoita poskia. Sitten hän käveli mitään sanomatta ikkunan ääreen ja henkäisi hiljaa, sulki silmänsä. Elenasta tuntui siltä, että hetkessä oli yksityisyyttä jota hän rikkoi pelkällä läsnäolollaan. Noel kääntyi ja hymyili Elenalle, tarttui häntä vyötäisiltä pyöräyttäen heidät ympäri.
”Hän on pian täällä”, Noel sanoi.
”Isä on tulossa kotiin”, Elena vahvisti.
Odotus tuntui kihelmöivän Elenan sormissa koko päivän. Noel poltti päivällisen pohjaan ja jopa mummu räiskytti vahingossa neuloksestaan kipinöitä, muuttaen harmaan villamaton turkoositäpläiseksi. Pakkanen kiristyi koko ajan illan hämärtyessä.
”Elena, sinun pitäisi mennä nukkumaan”, Noel sanoi hiljaa, ”On aivan mahdollista, että hän on täällä vasta huomenna, jos silloinkaan.”
”Minä tiedän, että –”
Ensilumi alkoi pudota hiljalleen taivaalta.
7.
(Seitsemän)
200 sanaaElena kuuli Noelin askelten seuraavan itseään kuistille. Illan myöhäisyys tuntui unohtuvan, pureva pakkanen hädin tuskin tuntui paljaissa nilkoissa. Harsoisen lumiverhon takaa erottui himmeää lyhdyn tuiketta.
Elena oli aikeissa livahtaa nurmikolle jälleen sukkasillaan, mutta Noel teki hänen aikeensa tyhjiksi nostamalla hänet syliinsä. Sitten hän juoksi, lujempaa kuin Elena olisi päässytkään. Seitsemän pitkää kuukautta, niin pitkää. Noel päästi Elenasta irti ja antoi hänen ripustautua isänsä kaulaan ensimmäisenä, haudata päänsä kaulan taipeeseen.
”Isä, isä! Minulla oli hirmuinen ikävä!”
”Niin minullakin, Elena. Olet kasvanut hurjasti! Tulehan, kokeillaan jaksanko vielä kantaa sinua”, isä naurahti.
Elena sulki silmänsä ja hengitti syvään, ajatellen isän tuoksuvan juuri siltä kuin hän oli kuvitellutkin.
”Elena ei ole ainoa, joka on ikävöinyt”, Noel kuiskasi, lisäten sitten vielä, ”Taikuutesi saavutti meidät aamulla.”
”Sillä oli yhtä kiire kotiin kuin minulla”, isä totesi matalasti.
Elena olisi halunnut kuulla kaiken ja kysellä loputtomiin, mutta raukeus otti hänestä valtaa kuin varkain. Isä oli tullut kotiin ja heillä olisi aikaa. Kaikki oli vihdoin kuten kuuluikin olla. Vuodenkierto laskeutuisi talven lepoon, ainakin heidän osaltaan. Joku toinen saisi valvoa tuulia, pakkasia ja lumisateita, johdattaa kevään alkamaan ajallaan. Isän taikuus lepäisi ja keräisi voimiaan heidän kanssaan.
”Äitisikin lienee hereillä”, Noel sanoi ulko-ovella.
”Jäädään sitten hetkeksi”, isä vastasi, nojautuen suutelemaan Noelia.
