BBC!Merlin: Kun vallat hourii (K-11, Merlin/Arthur, 10/10, VALMIS)

[Meldis]

Otsikko: Kun vallat hourii
Kirjoittaja: Meldis
Fandom: BBC!Merlin
Ikäraja: K-11
Paritus: Merlin/Arthur (mukana taustalla)
Genre: mystery, action, drama, romance (jossain määrin), fantasy
Varoitukset: slash
Vastuunvapaus: BBC omistaa hahmot ja tarinan, minä vähän venytin sitä.
Summary: On kulunut viitisen vuotta siitä, kun Merlin herätti Arthurin 1500 vuoden unestaan. Vuosisadat eivät vieneet Arthurin halua suojella kansaansa ja se onnistuisi vain Westminsterin palatsista käsin. Palatsi tarjoaa Arthurille mahdollisuuden edistää asioita, luoda uutta sekä huomata, miten vähän ihmisen perimmäiset motiivit muuttuvat puolessatoista tuhannessa vuodessa…

A/N: Seitsemän vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen pitkän Merlin-ficcini, He onwaecth, K-15. Sen jälkeen aloin kirjoittaa ja julkaista spin-off kokoelmaa, The tales of Once and Future King, K-15. Mutta mielessä oli pyörinyt jo jonkin aikaa uusi pidempi jatkotarina, joka sijoittuisi minne muualle kuin brittien parlamenttiin. Palattuaan, minun Arthurini lähtisi politiikkaan, koska se on hänen luontonsa. Tämä tarkoitti valtavaa taustatutkimusta mielestäni maailman älyttömimmästä poliittisesta järjestelmästä, mitä se mielestäni on eniten kenties siksi, että britit tuntuvat kuvittelevan sen olevan kovinkin hienostunut. Oli vaikeaa oppia kaikki monimutkaisesta järjestelmästä, joten mielenrauhani säilyttämiseksi olen pyrkinyt kohtelemaan tarinaa fiktiona. Sitähän se onkin, poliittinen järjestelmä on tässä fiktiota, vaikka jäljittelee paljon Iso-Britannian parlamentarismia, niin tarkasti kuin se tutkimukseni perusteella oli mahdollista. Toivottavasti kukaan britti politiikkaa hyvin tunteva ei tule lukemaan tätä.

Ficci on saanut paljon innoitusta muunmuassa Pelikaanimuistiosta, joka oli ensimmäinen kipinäni tähän ja josta sain eniten vaikutteita. Valitettavan paljon vaikutteita on tullut oikeasta elämästä. Olen kirjoittanut tätä vuodesta 2017 saakka, joten voitte vain kuvitella millaisia. Joka kerta kun erehdyin pohtimaan, olivatko suunnittelemani juonenkäänteet liian epäuskottavia, sain muistutuksen oikeasta elämästä, että pelkoni olivat turhia. Totuus on tarua ihmeellisempää.

Kootut selitykset jatkuvat! Ficci on jatkoa aikaisemmalle tarinalle, mutta ei välttämättä ole tarpeellista lukea sitä (mitä toki suosittelen ). Tärkeää on tietää, että Merlin herätti Arthurin Avalonista ja he elävät nyt 2000-luvulla.

Ficin nimi sekä lukujen nimet saattavat soittaa kelloja. Alunperin luvuilla ei ollut nimiä, mutta kun inspiroiduin keksimään ficille nimen käyttäen kuuluisia poliittisia puheita, halusin nimetä samoin myös luvut. Mukana on myös Shakespearen poliittisia lausahduksia ja näytelmien lainauksia. Näytelmien lainaukset ovat virallisia suomennoksia, mutta puheista napatut lainaukset ovat allekirjoittaneen suomentamia, parhaani mukaan. ^^ Joissain saattaa havaita asiaan sopivia muunnoksia.

Toivottavasti nautitte, on ollut ilo tehdä jotain täysin uutta, ulkona omalta mukavuusalueeltani. ^^


KUN VALLAT HOURII

Prologi

Punaiset ja siniset valot hohtivat kohti matalalla roikkuvia pilviä. Niiden kajossa keväinen, melkein jo valoisa ilta näytti synkältä ja syksyiseltä. Mary kuunteli huulet viivana vanhaa miestä, joka puhua papatti ja kädet huitoivat ympäriinsä niin pitkälle kuin ne kantoivat. Teatraalisuus oli miehellä verissä, kun hän kuvaili tapahtumia kiihkeästi, ääni piukeana ja kasvot punaisina. Ainakin Mary uskoi, että ne olivat punaiset, sillä poliisiauton valot värjäsivät ne välillä punaiseksi ja välillä siniseksi.

”...ja sitten se mulkku kaasutti tiehensä! Ihan varmasti niitä milleniaaleja, niitä ei kiinnosta kuin älypuhelimet ja Netflix!” mies paasasi sylki lentäen. Hän jäi huohottamaan hetkeksi puheen jälkeen ja kun oli taas avaamassa suutaan, Mary kohotti kätensä tämän kasvojen eteen.
”Näittekö tämän pois kaasuttaneen auton rekisterinumeroa, herra Reeves?” hän kysyi nopeasti pysäyttääkseen puhetulvan. Reeves pudisti päätään ja nyt risti käsivartensa tiukkaan.
”En valitettavasti. Se oli jo liian kaukana, että olisin nähnyt kilpeä. Oli jo kovin pimeää, koko auton perä oli pimeänä”, hän valitti paljon vaisummin kuin hetki sitten. Mary katsahti ylös taivaalle. Sitten hän katsahti katulamppuihin, joita seisoi rivissä katua myöten niin kauaksi kuin katu riitti.

”Perä oli pimeänä?” hän toisi ja kirjoitti sanat muistivihkoonsa kulmiaan kurtistaen. ”Eikö hänellä ollut takavaloja päällä? Tai kilven valoja?” Reeves pysähtyi ja nosti sitten toisen kätensä raapimaan harmaata partaansa.
”Muistaakseni ei, näin autosta hädin tuskin mitään. Se oli varmasti niitä mannermaan autoja, perhanan saksalaiset, joka asiassa pitää yrittää säästää, jopa turvallisuudesta”, Reeves aloitti taas paasaamisen ja hengitti syvään nenän kautta. Mary hymähti vaimeasti, hän oli luullut, että kilven valaisevia valoja ei saanut pois päältä.

”Näittekö auton väriä? Oliko se porrasperäinen, mikä merkki?” Mary kysyi hymyillen pienesti ja nyökkäsi hieman. Reeves raapi taas partaansa.
”Tumma se oli, ei ihan musta, tumman harmaa, saattoi olla porrasperäinen, sellainen vähän vanhan mallinen”, hän sanoi hitaasti.
”Tunnistitteko merkkiä?”
”En, en oikein ole autoihmisiä. Oli niin pimeää”, mies mutisi ja sulki silmänsä, rutistaen niitä kiinni. ”Se oli pyöreä, siihen osui jokin valolähde...pyöreäreunainen, en nähnyt kirjaimia tai mitään muutakaan.”

Pyöreä. Mary napsautti vihkonsa kiinni ja katsoi vanhaa miestä. Tämän teatraalisuuden alla, jokin muukin kuin esitysjännitys vapisutti häntä. Mary vilkaisi autotielle, jossa musta lammikko yhä virui poliisinauhojen ympäröimän alueen keskellä.
”Kiitos paljon, herra Reeves, olette olleet avuksi”, Mary laski kätensä miehen olkapäälle. ”Saatamme olla teihin vielä yhteydessä. Tässä on numero”, Mary veti rintataskustaan käyntikortin ja ojensi sen miehelle, ”johon voitte soittaa, jos mieleenne tulee jotain tai jos oma olonne käy raskaaksi.” Herra Reeves otti kortin ja kääntyi lähteäkseen. Mary katsoi, kuinka ilmeisesti tämän vaimo riensi miehen luokse ja tarrasi tämän olkapäistä kiinni.

Valitettava tapaus, Mary huokaili mielessään. Yksi ainoa silminnäkijä, joka ei tunnistanut pois kiiruhtanutta autoa. Oli hän toki kuullut nurkan takaa osuman ja kuinka kuski oli astunut hetkeksi autosta, mutta siinä vaiheessa, kun Reeves oli ehtinyt kulman takaa tilanteen näköpiiriin, ajaja oli jo istunut autoon ja kiiruhtanut pois paikalta.

”Canny!” Mary kääntyi ympäri ja näki parinsa harppailevan häntä kohti. Hän heilutti vihkoaan pontevasti ilmassa.
”Minulla on hänen tietonsa, se oli helppoa, kun lompakko löytyi laukusta. Ellie Sanders, British Expressin toimittaja, 33”, Gregory puuskutti päästessään Maryn luokse.
”Onko lähiomaisia?” Mary kysyi raskaasti, vilkaisten kauempana valoja välkyttävään ambulanssiin.
”Vain äiti, asuu Lontoossa”, Greogry sanoi ja katsahti Maryn lailla ambulanssiin. Mary laski mielessään kolmeen, huokaisi syvään ja pudisti päätään hennosti.
”Parempi, että mennään heti. Ainoan lapsen kuolemasta kertominen on ikävää mihin kellonaikaan tahansa.”

1. Levoton kruunun painama on pää

Aluksi Arthur oli luullut, että vaikeinta 2000-luvulla elämisessä oli ruoan laittaminen. Aikaisemmassa elämässään hän oli harvemmin muutenkaan itse kokannut mitään, paitsi metsästysretkillä tai muilla seikkailuilla, kun itse ruuan laittaminen oli ainoa vaihtoehto. Mutta se oli yksinkertaista. Metsästä jänis, nylje ja suolista jänis, tee tuli, paista jänis, hyvää ruokahalua. Arthur ei halunnut näyttää Merlinille miten vielä viiden vuoden uudessa ajassa elämisen jälkeen, hän saattoi unohtaa, mikä nappi mikrossa teki mitäkin ja mitä tarkoitti, jos uunin kello alkoi piippaamaan kovaäänisesti.

Sen jälkeen Arthur oli varma, että tietokone oli vaikein asia uudessa ajassa. Hän ei varmasti koskaan tulisi ymmärtämään laitetta täysin, vaikka Merlin niin oli yrittänyt selittää ja hän oli itse koittanut opiskella asiaa. Kun pelkkä tavallinen käyttö kävi hankalaksi, oli lopulta turha yrittää sisäistää teknisiä ominaisuuksia. Hiiri, joka ei ollut hiiri, ikkuna, joka ei ollut oikea ikkuna ja työpöytä, joka ei oikeasti ollut työpöytä. Arthur osasi käyttää laitetta tiedonhakuun ja selvisi jo ilman Merlinin apua, mutta silloin tällöin hämmentyi, jos jotain vähänkään epätavallista sattui. Niin kuin silloin kun hänen sähköpostinsa oli täyttynyt ja se kehotti tyhjentämään roskakorin. Arthur ei edelleenkään pitänyt siitä, kun Merlin muistutti makeasti nauraen, kuinka Arthur oli lähtenyt tyhjentämään heidän keittiönsä roskakoria.

Ja vielä senkin jälkeen Arthur oli varma, että vaikeinta olivat ihmiset. Hän oli matkustanut Merlinin kanssa yli vuoden ympäri maailman ja hän ei koskaan tiennyt millaisia ihmisiä kohtaisi, miten he reagoivat ja miten heidät tulisi ottaa vastaan. Niin monta kertaa Arthur oli ollut väärässä. Aluksi hän ei ollut osannut edes kunnolla kätellä, kun yritti tarttua uutta tuttavuutta kyynärvarresta kiinni, kuten oli tottunut tekemään. Hän jäi edelleen ihmettelemään, miten tuttavallisia jopa tuntemattomat saattoivat olla toistensa kanssa sopivassa tilanteessa, kuten hän oli huomannut Norjan pubeissa. Hänen oli myös edelleen vaikea olla hämmentymättä, miten vapautuneesti naiset elivät tässä ajassa, mutta kuten Merlin oli hänelle huomauttanut, hän ei ollut yksin hämmennyksensä kanssa. Joskin Arthurilla oli hyvä syy ihmetykseen, kun kuitenkin oli noin 1500-vuotias.

Mutta kaikki tämä epäilys vaikeimmasta asiasta ymmärtää uudessa maailmassa hälveni sillä sekunnilla, kun Arthur astui ensimmäistä kertaa Westminsterin palatsin ovista sisään. Miten paljonkaan hän oli valmistautunut tähän hetkeen, miten paljon hän tiesi samalla pelkäävänsä ja odottavansa epäselvää tulevaisuutta, hän tiesi sillä hetkellä seisovansa uuden ajan vaikeimman asian kynnyksellä. Politiikan.

Seinät olivat ensiluokkaista marmoria, jonka haalea kellertävä väri hallitsi kaikkea. Pylväät oviaukkojen reunamilla toivat mahtipontisuutta jokaiseen sisääntuloon ja paksu materiaali ei päästänyt ulkoilmaa sisään missään säässä. Jokainen tyhjä tila seinällä oli täytetty taidemaalauksilla. Häitä, taisteluita, kevätpäiviä, tanssiaisia...aiheita monien satojen vuosien takaa. Jokainen tyhjä nurkka oli täytetty patsaista vanhoista edustajista tai kuninkaallisista. Korkeassa aulassa niitä oli pinottu päällekkäin jokaiseen neljään kulmaukseen. Katto kaartui joka huoneessa sulaviksi kolmioksi ja isoissa saleissa se näytti puhtaalta kullalta, joka kimalteli lasikoristeluista ja häikäisi sähköisen kristallikruunun valossa. Jättimäisten oviaukkojen yllä oli mosaiikkeja ja ikkunat seisoivat kymmeniä metriä korkeina. Tuhannet ja taas tuhannet marmoriset laatat koostivat yhdessä lattian, joka näytti siltä, että oli seissyt paikallaan tuhat vuotta, mutta selviäisi helposti vielä tulevatkin tuhat vuotta. Arthur tunsi itsensä pikkupojaksi kääntäessään katseensa kattoon, joka helmeili kristallikruunun loisteessa.

”Anteeksi? Voinko auttaa?” Arthur riisti katseensa katosta ja kääntyi katsomaan suuntaan, mistä ääni oli kuulunut. Leveästi hymyilevä mies katsoi häntä silmät suurina puisen vastaanottotiskin takaa. Arthur lähti kävelemään häntä kohti ja ehti törmätä matkalla kahteen ripeästi kävelevään ihmiseen.
”Kyllä. Olen uusi kansanedustaja, varamies. Tulen Olivia Hendersonin tilalle”, hän puuskutti ja korjasi painavan tietokonelaukun hihnaa olallaan. ”Etsin hänen huonettaan”, hän jatkoi vielä ja veti näppärästi takin taskustaan henkilökorttinsa. Mies tiskin takana otti kortin käteensä, katsoi Arthuriin, sitten korttiin ja taas Arthuriin.

”Arthur Ayers”, hän luki kortista ja ojensi sen sitten omistajalleen. Arthur nyökkäsi hymyillen reippaasti.
”Olivia Henderson?” mies kysyi ja näppäili tiskin takan olevalla tietokoneella. Arthur nyökkäsi jälleen ja näpersi hikisillä sormillaan korttinsa taskuunsa. Mies tutki tietokoneen ruutua hetken ja nosti sitten katseensa.
”Aivan, Arthur Ayers”, mies nosti kätensä osoittamaan taakseen käytävää kohti. ”Tuosta eteenpäin, oikealla on portaat, ylhäältä menkää vasemmalle, käytävällä oikealla ovat toimistot, ovessa lukee nimi”, mies selitti nopeasti, hymyillen jälleen leveästi. Arthur nyökkäsi vähän, kiitti nopeasti ja lähti harppomaan oikeaan suuntaan.

Samaan suuntaan oli menossa moni muukin edustaja ja Arthur tunnisti monia, lähinnä televisiosta, lehdistä, mutta myös muutaman edustustilaisuuksista vuosien varrelta. Peterson, sosiaali- ja terveysministeriöstä laukkasi hänen ohitseen huudellen anteeksipyyntöjä tönimisestään. Carmel opetusministeriöstä oli uppoutunut kännykkäänsä ikkunan edessä ja tuijotti ruutua hiljaisena. Kulttuuriministeriön Holly jopa nyökkäsi Arthurille, mutta suurin osa ei huomioinut häntä, kun hän seurasi edustajia portaisiin ja kohti uutta toimistoaan.

”Ai mitä tehdä seuraavaksi?” oli Arthur pohtinut vuosia sitten, kun he olivat olleet lähdössä Australiasta kohti seuraavaa määränpäätä Merlinin kysyessä, mitä tämä tahtoisi tehdä. Merlin oli mitä ilmeisimmin tarkoittanut, minne Arthur halusi seuraavaksi matkustaa, mutta kysymys oli saanut Arthurin ajattelemaan vakavasti elämäänsä uudella vuosituhannella ja tulevaisuuttaan. Mitä hän halusi tehdä uudella mahdollisuudella, uudella elämällä, joka hänelle oli suotu? Hän piti matkustamisesta, kun hänen entinen elämänsä oli keskittynyt lähes kokonaan Camelotiin ja pienelle saarelle. Hän halusi nähdä muuta maailmaa, tutustua siihen ja oppia siitä mahdollisimman paljon, mutta lopulta hän ei nähnyt tekevänsä sitä koko loppuelämänsä. Ja mitä enemmän hän sitä pohti, sitä vahvemmin hän alkoi tuntea vetoa takaisin vanhaan elämäänsä, tavallaan.

Arthurille oli viskattu työ huolehtia kansalaisistaan, hän ei ollut sitä halunnut tai pyytänyt, mutta se oli ollut hänen paikkansa maailmassa. Hän oli kasvanut siihen, oppinut hyväksi siinä ja lopulta hän koki sen ei pelkästään velvollisuudekseen vaan myös kutsumuksekseen. Nykyään sitä kai voisi kutsua politiikaksi, mutta silloin Arthur näki sen olevan ihmisistä huolehtimista. Hän halusi valvoa siitä, että kukaan hänen alaisistaan ei joutuisi kaltoin kohdelluksi. Hän oli etuoikeutetussa asemassa ja pystyi auttamaan kansaansa, joten se hänen oli myös tehtävä. Ja kun hän oli elänyt sitä todellisuutta niin pitkään aikoinaan, oli siitä vaikea oppia pois. Oli se sitten 500-luvulla tai 2000-luvulla, hän halusi huolehtia kansastaan, tiesivätpä he olevansa hänen kansaansa tai eivät. Parhaiten se onnistui lähtemällä mukaan politiikkaan.

Tai parhaiten ja parhaiten. Oliko mikään loppujen lopuksi muuttunut 1500 vuodessa? Se oli kysymys, joka sai Arthurin kerta toisensa jälkeen kiipeilemään pitkin seiniä alkaessaan opiskella kaiken, mitä Iso-Britannian politiikasta kykeni. Olisi voinut kuvitella, että maailman suurentuessa ja ymmärryksen laajentuessa, päätösten lyhytnäköisyys ja laskennallisuus olisi karissut, mutta ihminen ei vain halunnut oppia menneisyydestä.

”Sinä voit muuttaa sen. Uusi pyöreä pöytä, pystyt siihen jälleen”, Merlin aina lohdutti ja juuri tämä neuvo antoi Arthurille voimia. Hän oli muuttanut paljon Camelotissa niinä muutamana vuotena, kun oli ollut kuningas, hän pystyisi siihen jälleen. Ei se ollut silloinkaan helppoa, ei sen tarvinnut olla nytkään. Ja kun he palasivat viimein Iso-Britanniaan, Arthur aloitti valtio-opin opiskelut jämäkällä tarmolla ja päättäväisyydellä.

Helppoa se ei todellakaan ollut. Samalla kun Arthur vielä opetteli, miten olla uudessa ajassa, hän opiskeli yhtä vaikeinta yliopistoainetta, yritti tutustua poliittiseen elämään ja juoksi niin monessa tilaisuudessa kuin vain vuorokauteen mahtui. Siihen kun vielä lisäsi, että Arthurin tuli aina muistaa Merlinin luoma taustatarina heille molemmille, kuninkaasta tuntui välillä, ettei hänen aivonsa olleet ehtineet viilentyä noin neljään vuoteen. Mutta se kannatti, Arthur sai nimeä nuorena, innokkaana työväenpuolueen edustajana, joka alkoi olla ilmeisesti harvinaista nykyään. Hän sai opinnot suoritettua alle kolmessa vuodessa, mikä oli vaikeaa tavalliselle opiskelijalle, saati sellaiselle, jonka oli yhä vaikea ymmärtää kuulakärkikynän toimintatapaa. Merliniä oli toki tästä osin kiittäminen. Luodussa taustatarinassa Arthurilla oli ollut useita luottamustehtäviä Euroopassa, minkä takia diplomatia oli hänellä hallussa. Näin Arthur sai osia opiskeluista hyväksiluettua, mitä se sitten ikinä tarkoittikaan, ja edistyi opinnoissa nopeasti. Olihan se melko totta. Arthur tunsi Eurooppaa matkustelultaan ja vaikka ei ollut harjoittanut siellä diplomatiaa, ainoastaan Albionin alueella, taito oli hänellä edelleen verissä vahvasti.

Ensin muutama vuosi Lontoon työväenpuolueen edustajan taustajoukoissa, kunnes Arthur alkoi kerätä omaa kannattajajoukkoaan. Hän oli ollut yliopistonsa, LSE:n, opiskelijaliiton hallituksessa ja saanut sieltä paljon kokemusta ja tutustunut myös poliitikkoihin tilaisuuksissa. Ensimmäisissä parlamentin vaaleissa, jotka pidettiin hänen viimeisten opiskelukuukausiensa aikana, hän oli päässyt ensimmäiselle varasijalle ja ollut enemmän kuin iloinen. Ja vajaat kaksi vuotta myöhemmin, hän sai ilmoituksen. Edustaja oli jäämässä äitiyslomalle ja Arthur aloittaisi huhtikuussa, vain muutama kuukausi ennen seuraavia vaaleja.

Pitkän käytävän varrella ihmiset jakautuivat toimistoihin, osa jatkoi ylemmäs ja pidemmälle. Seinät olivat muuttuneet kiiltäväksi puuksi ja lattia yksiväriseksi marmoriksi. Katto oli paljon matalammalla kuin aulassa ja käytävässä alakerrassa. Suuruuden tunnetta ei puuttunut kuitenkaan. Taideteokset kenties pienentyivät, mutta jokainen sentti tyhjästä seinästä oli täytetty maalauksilla. Katosta roikkui kauniita lamppuja ja Thamesille avautuvat muutamat ikkunat olivat itsessään kuin pieniä tauluja, joista näkyi aina uusi pala Lontoon keskustaa. Arthur yritti olla tuijottamatta kaikkea vaan tarkkaili vimmatusti ovissa olevia nimiä löytääkseen oikeaan paikkaan. Hetken hän jo luuli menneensä ohi, kunnes hänen silmänsä osuivat tuttuun nimeen.

Olivia Henderson. Arthur oletti, että siihen vielä vaihtuisi hänen oma nimensä, vaikka ehtisi olla vain pari kuukautta edustajana ennen seuraavia vaaleja. Tai sitten hänet valittaisiin suoraan seuraavissa vaaleissa ja nimi voisi pysyä ovessa, hän pohti toiveikkaasti. Tosin Arthur tiesi, että toimistot jaettiin täysin sattumanvaraisesti, joten hän ei välttämättä saisi samaa toimistoa, vaikka hänet valittaisiin tulevissa vaaleissa. Sekunnin pari Arthur epäröi, tuntui hölmöltä koputtaa oman toimiston oveen, mutta hän ei kokenut kohteliaaksi myöskään syöksyä suoraan sisään. Odottamatta vastausta hän avasi oven.

Se oli suurempi kuin Arthur oli olettanut luettuaan, että yli jopa tuhansia ihmisiä työskenteli Westminsterin palatsissa. Hän uskoi, että pääministeri ynnä muut korkea-arvoisemmat edustajat työskentelivät melko hulppeissa tiloissa, mutta Arthur paikkasi takapenkkiläistä, edustajaa, joka oli hallituksen puolueessa, mutta ei ministeriössä. Ei kai heille voitu antaa kovin isoja tiloja, vaikka toimistot jaettiinkin sokkona. Toimistossa oli työpöydät neljälle henkilölle ja yksi niistä oli lasiseinien takana huoneen päädyssä. Seiniä vasten oli hyllyjä ja lipastoja, jotka pursuilivat mappeja, kansioita ja kirjoja. Työpöydistä saattoi hyvin jo nähdä niiden omistajien persoonallisuutta. Kaksi oli täysin moitteettomassa kunnossa, joskin täynnä asiakirjoja ja muutama teekuppi. Kolmas sen sijaan lainehti papereista, teekupeista, karkkipapereista, johdoista ja kaiken päälle oli läimäytetty avoin värityskirja. Avoimen aukeaman abstraktista kuviosta oli väritetty vasta pieni alue. Punaisella kokolattiamatolla pöydän alla oli lisää papereita, tällä kertaa rypistettyinä tolloina. Jokaisella pöydällä oli myös pöytäkoneet sekä puhelimet. Ja kahden pöydän takana istui joku.

”Huomenta”, Arthur sanoi, kun katseet kääntyivät häneen. ”Olen Arthur Ayers, aloitan tänään edustaja Hendersonin korvaajana.” Hän sulki oven takanaan ja hänen uudet alaisensa, nainen ja mies, nousivat seisomaan.
”Hauska tavata. Työskentelin Hendersonin tutkijana. Martin Scott”, mies harppoi lähemmäs Arthuria ja ojensi kätensä kätelläkseen. Mies oli pitkä, tällä oli lyhyt lättänä tukka ja pienet hailakan siniset silmät. Tämän tummansinisen puvun hihansuut olivat kuluneet ja taitokset lähtemättömiä. Hän vaikutti melko nuorelta, mutta pelkästään jämäkästä käden puristuksesta Arthur tunsi, että parlamentin elämä oli hänelle tuttua.

”Hyvää huomenta. Sandra Foaley, Hendersonin toimistopäällikkö”, tumma nainen sanoi ja ojensi myös kättään Arthurille. Nuorella naisella oli päällään musta kynähame ja sininen paitapusero mustan puvuntakin alla. Hänen lähes mustat kikkaraiset hiukset oli kerätty sotkuisen siistille nutturalle takaraivolle. Naisen korvissa oli pienet helmikorvakorut ja kaulassa riippui kapea kultainen kaulakoru. Huuliinsa hän oli sipaissut hieman tummanpunaista huulipunaa ja suurien, ruskeiden silmien ympärille mustaa kajaalia. Kun hän hymyili, Arthur huomasi syvät hymykuopat tämän pyöreissä poskissa.

”Tervetuloa taloon. Löysitte perille? Ensimmäisenä päivänä en ihmettelisi, jos olisitte eksynyt”, Martin sanoi hyväntahtoisesti ja osoitti kädellään Arthurin työpöytää kohti.
”En onneksi, ehkä se on vielä edessäni”, Arthur naurahti ja käveli lasiselle ovelle, jonka Martin aukaisi.
”Pahoittelemme, että avustajanne, Sybil Esther, ei ole paikalla, hän lähti toimittamaan jotain tehtävää Eversonille”, Sandra kertoi, kun Arthur laski kantamuksensa uudelle työpöydälleen. Se oli tyhjennetty henkilökohtaisista tavaroista ja tärkeät asiakirjat ja kansiot ynnä muut olivat siististi paikoillaan viereisessä puisessa kirjahyllyssä ja pöydällä olevassa hyllykössä. Pöydällä oli yhä kyltti, jossa luki Olivia Henderson.

”Eversonille?” Arthur kysyi hämmentyneenä, sillä hän oli melko varma, että Everson oli pääministerin ja työväenpuolueen puheenjohtajan sukunimi.
”Kyllä, Sybil on yksi hänen avustajistaan myös”, Sandra selitti ja Arthur nyökkäsi hitaasti. Tieto kuulosti aavistuksen tutulta, varmasti hän oli kuullut sen, kun oli sopinut avustajistaan. Oli ollut todella helpotus saada Hendersonin työntekijät suoraan työskentelemään hänelle. Oli ollut pelottava yllätys, että edustajana hänen tulisi palkata omat työntekijät ja maksaa heille palkkaa. Onneksi hän oli saanut sovittua, että Hendersonin palkkaamat työntekijät jatkaisivat hänen alaisuudessaan. Olihan se heillekin parempi, eivät menettäneet työpaikkaansa.

”Onko se yleistä, että avustajat työskentelevät usealle kansanedustajalle?” Arthur kysyi.
”Melko yleistä. Eversonilla on niin monta avustajaa neuvonantajien lisäksi, etteivät hänen antamat velvollisuudet Sybilille vie liikaa aikaa teidän tehtäviltänne”, Martin selitti asiantuntevasti.
”Huomautimme kyllä hänelle, että hänen kannattaisi käydä nyt aamulla edes kääntymässä, jotta tapaa teidät”, Sandra huokaisi. ”Nuori tyttö, toivottavasti ei polta itseään töillä, välillä tuntuu, että hän on täällä enemmän kuin työnantajansa yhteensä”, hän vielä jatkoi pudistaen päätään ja katsoi lattiaan.

Arthur hymyili vähän tietämättä oikein mitä sanoa. Sen sijaan hän kiersi pöytänsä taakse ja katsoi Thamesia ja sen takana kiiruhtavaa Lontoota. Vihdoin täällä...

”Selvä, tarvitsen hieman apua aloittaakseni, jos teille sopii. On ihan tarpeeksi, että olen täällä ensimmäistä päivää, mutta satun olemaan melko avuton tietotekniikan kanssa...”

Aamun Sandra käytännössä istui Arthurin vieressä tämän tietokoneen takana ohjeistamassa mistä saada asiakirjat esiin, lukea lakiesitykset ja päästä käsiksi arkistoihin. Samalla Martin selosti Hendersonin kesken jääneitä työtehtäviä, jotka korvaajan tulisi käydä läpi ennen muuta. Lakialoitteita, vierailuja, puheita, neuvotteluja, tapaamisia. Vaikka Arthur tunsi olevansa päästä pyörällä, hän tunsi jossain vaiheessa todella olevansa kotona. Lakiteksti oli ollut hänelle helposti opittavaa, se ei ollut koskaan tuntunut sen vaikeammalta kuin vanha englanti, jota oli päntännyt aikoinaan korvat sauhuten. Vierailut eri tilaisuuksissa, avajaisissa, juhlissa, edustustehtävissä olivat hyvin tuttua erityisesti vielä ollessaan prinssi. Uther ei aina kuninkaan velvollisuuksiltaan ehtinyt viihdyttää, joten se lankesi Arthurin tehtäväksi ja hän oli oppinut sujuvaksi puhujaksi. Nuorella iällä opittu edustaminen auttoi puheiden kirjoittamisessa ja neuvotteluissa. Diplomatiataidoistaan hän oli myös ylpeä. Westminsterin ovet olivat aina auki huolestuneille kansalaisille ja takapenkkiläisenä Arthurilla oli aikaa tavata ihmisiä ja hän osasi kuunnella ja puhua heille. Kyseiset tilanteet olivat olleet arkipäivää Arthurille tämän noustessa kuninkaaksi.

”...suosittelen myös esittäytymään mahdollisimman monelle ministerille heti alkuun, takapenkkiläisenä tulee pitää yllä vahvoja suhteita, koska ne eivät pysy luonnollisesti – Anteeksi, mikä teitä hymyilyttää?” Martin keskeytti ja Arthur huomasi, että kuunnellessaan miestä, hän oli antanut huultensa lipua syvään hymyyn.
”Anteeksi, kuuntelin kyllä. Minä vain ajattelin, miten olen juuri siellä missä minun kuuluukin olla”, Arthur vastasi yhä hymyillen. Sandra ja Martin vilkaisivat toisiaan epävarmana, miten suhtautua pomonsa lausahdukseen.

Jossain vaiheessa aamua Sybil Esther ilmaantui toimistoon vaaleanruskeat pitkät hiukset tuulen tuivertamina ja valittaen jalkojaan, jotka kärsivät korkokengissä. Vasta kun hän oli lysähtänyt toimistotuoliinsa ja vaikeroinut hetken hiljaa, hän huomasi Arthurin ja pinkaisi pystyyn kuin raketti. Hän oli ehtinyt ottaa toisen kengän pois ja tasapainoili yhden korkokengän varassa. Vilkaistuaan työpöytäänsä, hän heitti sinisen housupukunsa takin värityskirjan päälle salamannopeasti. Hän suki hiuksiaan kasvoiltaan ja ruskeiden silmien tieltä.

”Oi, anteeksi, herra Ayers, en huomannut teitä”, hän sanoi nopeasti hengittäen kiivaasti.
”Ei se mitään, hyvä tavata viimein”, Arthur vastasi ja kiersi pöydän takaa kättelemään Sybiliä. Tämä nilkutti toinen kenkä jalassaan lähemmäs ja ojensi kätensä huuli aavistuksen vapisten.
”Sybil Esther, hauska tavata”, nainen piipitti. Arthur tarttui tämän käteen ja yritti hymyillä rauhoittavasti.

”Inhottaa pyytää tätä välittömästi, mutta tarvitsen tiedot tämän viikon tilaisuuksista. Ja kaikki viime päivien viestit, joihin Henderson ei ehtinyt vastata”, Arthur sanoi hitaasti. Sybil nyökkäsi jämerästi ja samalla hänen ilmeensä muuttui. Hänen silmissään paloi ja hetken hän vaikutti kuin aikoisi tehdä Arthurille kunniaa, niin määrätietoiselta tämä äkkiä näytti. Lopulta hän kääntyi ympäri työpöydälleen ja alkoi kaivella pyydettyjä tietoja.

Arthurin tutustuttua seuraavan viikon tapahtumiin, hän kävi läpi muutamat Sybilin ottamat viestit. Lähinnä kansalaisilta ja kansanedustajilta sekä yksi toimittajalta.
”Nämä ovat siis korkeintaan kahdelta edelliseltä päivältä?” Arthur tarkisti pitäen kädessään toimittajalta tullutta haastattelupyyntöä.
”Kyllä”, Sybil vahvisti ja käännähti katsomaan Arthuria työpöytänsä äärestä. Kun hän huomasi haastattelupyynnön tämän kädessä, hän avasi suunsa hädissään.

”Paitsi tuo”, hän sanoi hampaat irvessä. ”Siitä on jo pari viikkoa. En ollut varma kenelle se oli osoitettu, joten unohdin sen. Olen pahoillani”, Sybil selitti matalalla äänellä pyöritellen kynäänsä kädessään.
”Olisiko tämä sitten tullut pikemminkin Hendersonille?” Arthur kysyi.
”Voi olla. Takapenkkiläisille harvemmin tulee haastattelupyyntöjä, yleensä vain, jos asia on melko yhdentekevä. Silloin etsitään joku, joka vain ehtii vastata. Jos he eivät ole tavoitelleet toiste, asia ei välttämättä ollut tärkeä”, Sandra vastasi ennen kuin Sybil sai suutaan auki. Nuorempi nainen näytti siltä, että halusi vielä sanoa jotain, mutta nieli lopulta sanansa.
”Toki takapenkkiläiselle ei ole koskaan haittaa julkisuudesta”, Martin huomautti Arthurin selän takaa. Arthur laski yhteydenottopyynnön hyllykköön pöydällä. Hän pohtisi asiaa myöhemmin.

Sybil kävi esittelemässä Arthurille palatsia myöhemmin iltapäivällä. Arthur oli toki tutkinut paikkaa etukäteen, mutta hän pisti visusti muistiin kaiken, mitä Sybil kertoi niin toimistojen sijainnista, kanttiinin valikoimasta kuin palatsin eri osien historiasta. Naisen päähän mahtui tietoa ja hän lateli niitä hyvin asiantuntevasti.

”Tästä pääsemme uuden palatsin pihalle, jonka maanalaisen parkkipaikan rakennuksessa löydettiin muun muassa Henry IV:n 1400-luvulla rakentama suihkulähde”, Sybil esitteli, kun he pääsivät ulos Westminster hallista. Kaunis keväinen ilma sai ihmiset ulos ja parlamentin ohi menevä tie pursuili säästä nauttivia. Arthur puhalsi ilmat ulos keuhkoistaan. Ei sillä, että parlamentin ilma olisi ollut tunkkaista, mutta ulkoilma tuntui kovin virkistävältä kiireisen aamun ja päivän jälkeen.

”Näytätte nauttivan tästä”, Sybil huomautti kysyvä nuotti lauseessaan.
”Ettekö te?” Arthur kysyi hymyillen. Sybil lomitti sormensa yhteen selkänsä takana ja siristi silmiään.
”Kyllä, vaikka en siinä paras olekaan”, nainen vastasi rauha äänessään. Hän kääntyi katsomaan Arthuria.
”Tulisiko meidän palata takaisin?” hän kysyi ja ojensi kätensä osoittaakseen sisälle päin.

”Tämä on kovin aikaa vievää työtä. Miten tämä mahtuu muuhun elämäänne?” Arthur kysyi toivoen, että ei kuulostaisi turhan loukkaavalta. Ilmeisesti ei, sillä Sybil kikatti pehmeästi kysymykselle.
”Ei minulla ole muuta elämää. Kaikki ystäväni ja perheeni jäivät pohjoiseen, täällä minulla on vain työtovereita”, hän vastasi verkkaisesti. ”Älkää käsittäkö väärin, se ei haittaa minua. Tahdon nyt keskittyä työhöni ja ystävät ynnä muut vain haittaisivat sitä”, hän jatkoi rentona. Arthur nyökkäsi ymmärtäväisesti.

Sybil johdatti hänet takaisin aulan läpi, ohi koreiden taidemaalausten, käytävään toimistolle päin. Hän kuitenkin ohitti Arthurin toimiston.
”Tulkaa tapaamaan Eversonia nyt, hän on parlamentin toimistollaan ja tiedän, että hän ei tällä hetkellä ole kiireinen”, nainen sanoi ja näytti tietä kauemmas Arthurin omasta toimistosta, melkein käytävän päähän saakka. Sybil avasi oven tottuneesti ja marssi sisään.

Toimisto oli ainakin viisi kertaa suurempi kuin Arthurin ja työntekijöitä oli yli kymmenen. Jokaisella oli oma työpöytä ja seiniä kiersivät hyllyt ja laatikostot. Arthurin toimiston tapaan, takana oli lasilla ympäröity toimisto, jonka lasit tosin oli nyt verhottu sälekaihtimilla. Arthur seurasi Sybiliä ohi avustajien, tutkijoiden ja neuvonantajien erään pöydän ääreen, jonka luona keskusteli kepeästi kolme miestä.
”Herra Everson?” Sybil kysyi kohteliaalla äänellä ja heihin sivuttain ollut mies kääntyi katsomaan äänen suuntaan. ”Tässä on Hendersonin tuuraaja, Arthur Ayers”, Sybil astui kuninkaan edestä pois. Pääministeri astui lähemmäs ja ojensi kätensä kätelläkseen Arthuria.

Mies näytti hyvin kliseiseltä poliitikolta, viisikymppinen, valkoihoinen, jo hieman harmaantuva mies. Eversonin kasvot olivat hyväntahtoiset, täynnä ryppyjä, mutta silmät olivat koko ajan hieman sirrillään, kuin hän laskeskelisi jotain. Kaulassa riippuva kravatti oli jo pitkän päivän myötä löysentynyt ja vyö näytti olevan hieman turhan kireällä hänen vatsallaan. Eversonin harmaan puvun taskussa roikkui Arthurin muistin mukaan epäetikettimäisesti lukulasit, joista oli painunut hennot urat ohimolle. Harmaantuva ja ohentuva tukka oli kammattu taaksepäin, mutta korvien yläpuolelta se oli hassusti pystyssä, ilmeisesti lasien sankojen takia.

”Arthur Ayers, hauska tavata”, Arthur tarttui ojennettuun käteen. Hän oli nähnyt Eversonin aiemminkin, eikä pelkästään televisiossa, mutta ei ollut koskaan kohdannut tätä kasvotusten. Hän tunsi kasvolihastensa jumiutuvan hymyyn.
”On todella hienoa tavata mies, joka sai työväenpuolueen hallitukseen niin pitkän tauon jälkeen”, Arthur sai sanotuksi nopeasti. Everson naurahti.
”Oi, en minä sitä sinne saanut, vaan kaikki upeat edustajat”, hän sanoi ja sitten kumartui eteenpäin muka kuiskatakseen Arthurille: ”Se oli vale, kiittäkää vain minua.” Hän naurahti hieman, tasaisesti ja samaan aikaan aidosti ja todella harjoitellusti, kuin Arthur olisi kuunnellut nauhoitettua naurua. Ympäröivät miehet nauroivat ja Arthur ei voinut olla liittymättä mukaan.

”Olette ensikertalainen?” Everson kysyi ja ohjasi Arthurin kävelemään mukanaan, kun käveli työpöytänsä ääreen. Toiset miehet katosivat heidän luotaan ja samalla Sibyl asteli kauemmas.
”Kyllä, Streathamin alueelta”, Arthur sanoi ylpeästi kävellessään Eversonin vieressä.
”Erinomainen suoritus, etenkin noin nuorelta”, pääministeri nyökytteli kävellessään työpöytänsä taakse. ”On hienoa, että nuoret näkevät puolueemme tarjoamat mahdollisuudet.” Everson katsoi Arthuria jaloista päähän mittaillen tätä.
”Työväenpuolue oli koskaan ainoa vaihtoehto minulle”, Arthur sanoi ja kurtisti vähän kulmiaan toisen mittailulle.
”Mitä olette pitäneet parlamentista, näinä muutamana ensimmäisenä tuntina?” Everson kohotti viimein katseensa ja istui hitaasti tuoliinsa pöydän takana. Hän nosti jalkateränsä polveaan vasten ja risti sormensa.

”Mielenkiintoista, kiireistä ja...tunnen todella olevani oikeassa paikassa”, Arthur lopetti hitaasti, empien sanojaan, peläten, että kuulostaisi turhan runolliselta, mutta Everson vain hymyili lempeästi.
”Se on hyvä, se on todella tärkeää täällä”, hän nyökkäili ja hymyili yhä. Kun hän ei jatkanut enää keskustelua, Arthur ymmärsi, että oli aika lähteä.
”Mutta päästän teidät takaisin töihin, jonka pariin minunkin pitää palata”, Arthur sanoi kiireisesti ja samalla hetkellä joku koputti avoimeen lasiseen oveen. Arthur kääntyi katsomaan ja yksi nuorista avustajista katsoi melkein epätoivoisena Eversoniin.
”Anteeksi, herrat, että häiritsen...Peterson on täällä”, mies sanoi yrittäen puhua hiljaa, mutta toki Arthur kuuli, mitä hän puhui.

”Aivan, Ayers olikin lähdössä, et ole häirinnyt lainkaan”, Everson sanoi ja kun Arthur kääntyi uudelleen katsomaan miestä, tämän hymy oli kadonnut ja hänen poskensa olivat kireät, ihan kuin jokin poliitikkoasetus olisi mennyt päälle. Hän nousi seisomaan ja nyökkäsi ystävällisesti Arthurille, joka nyökkäsi takaisin ja kääntyi lähteäkseen. Hän ohitti matkallaan sosiaali- ja terveysministeri Petersonin, joka myrskyn merkkinä suuntasi askeleensa Eversonin luokse. Vielä astuessaan toimiston ovesta ulos Sibylin kanssa Arthur vilkaisi lasisen toimiston suuntaan, mutta ei sälekaihtimilta nähnyt muuta kuin kahden miehen jalat. Peterson keinui kantapäillään kiihkeästi ja Everson oli melkein kokonaan piilossa työpöydän takana.

Toimistossaan Arthur kaivoi esiin sosiaali- ja terveysministeriön viimeisimmän asialistan. Omavastuu kattojen laskeminen, väestömuutosten talousvaikutukset, muuntohuumeiden haittoja kartoittava selvitys, lääketutkimusten rahoitus... Arthur ei keksinyt, mitä asiaa sosiaali- ja terveysministerillä olisi yksityisesti pääministerille tai mistä tämä olisi tuohtunut juuri Eversonille.

”Se on niitä lääketutkimusten rahoittamista. Everson on tukenut ja suojellut sitä siitä asti, kun itse pääsi sosiaali- ja terveysministeriöön ja myös sen jälkeen ollessaan pääministerinä, hän on halunnut pitää tiedot salaisina. Peterson haluaisi rahoituksien tiedot avoimeen tietoon”, Martin selitti Arthurin pohtiessa asiaa ääneen.
”Miksi se ei kannattaisi? Eikö läpinäkyvyys juuri tässä tilanteessa ole hyväksi?” Arthur ihmetteli.
”Everson pelkää kilpailua. Jos laitokset kuulisivat miten paljon toinen saa rahaa valtiolta, eivätkä määrät vastaisi toisiaan suhteellisesti, ne saattaisivat alkaa kilpailuttamaan tutkimuksiaan yksityisillä rahoittajilla, jolloin tutkimukset eivät välttämättä olisi enää puolueettomia”, Sandra täydensi. Arthur nyökytteli hitaasti. Hän näki hyvin molemmat puolet asiassa.

”Politiikka on vaikeaa.” Merlin nosti katseensa paistinpannusta. Päivä ei ollut vielä ehtinyt pidentyä valtavasti. Kun Arthur viimein oli kotona ensimmäisen päivän jälkeen, hämärä oli jo laskenut helmansa Lontoon ylle.
”Ja ilmiselvimmän toteaman palkinto menee...”, hän sanoi hiljaa ja kaatoi lisää öljyä pannulle, joka vastasi sihisemällä kovaäänisesti. Arthur kallisti päätään väsyneesti ja nousi nojaamasta kyynärpäidensä varasta, jossa oli roikkunut keittiöpöydän ääressä.

”Tai siis totta sen minä tiesin. Mutta se vain on”, hän mutisi hiljaa ja tökki hajamielisesti haarukkaansa pöydällä.
”Mutta sanoit, että se oli hienoa”, Merlin ihmetteli. Hän laski lämpötilaa pannulla ja kääntyi ympäri katsoakseen suoraan toiseen.
”Oli totta kai, mutta tunnen silti olevani turhan...mustavalkoinen sinne edelleen”, Arthur murahteli.
”Minusta on hyvä, jos ymmärtää, mikä oikeasti on väärin”, toinen huomautti. ”Varmasti ehdit oppia politiikan harmaista puolista ennen pitkää.” Merlin kääntyi taas ruoanlaiton pariin. Kun velho alkoi jakaa ruokaa kahteen vihreään kulhoon, Arthur nyökkäili ei kenellekään. Ehtisi ehdottomasti, hän aikoi pitää huolen, että hänellä olisi aikaa siihen, tulevaisuuteen parlamentissa.


A/N: Kommenttia saapi laittaa. ^^

[Meldis]

A/N: Luku kaksi ollos tässä. Minulla on tarve selittää lisää, lähinnä aikajanasta. Ihan vain koska tahdoin saada herrat actioniin, venytin – tai pikemminkin puristin niin suppuun – aikajanaa niin pinkeälle kuin mahdollista. Arthurilla meni siis vajaa kolme vuotta opintoihinsa, mikä on melkoinen suoritus, mutta todistelin itselleni, että Merlin loi hänelle hyväksilukuja. Noh, en tietty ole täysin varma toimiiko LSE:n hyväksilukujärjestelmä samoin kuin miten itse olen siihen tottunut, mutta tämä on fiktiota. On myös saavutus, että nuori, aikaisemmin tuntematon henkilö pääsee suoraan kansanedustajaksi, eikä ensin tavoittele esimerkiksi kaupunginhallinnon paikkoja. Mutta tämäkin menee juonen sujuvuuden piikkiin. Uskottelin, että sujuvalla puheellaan Arthur on luikerrellut tilaisuuksissa itsensä mahdollisimman monen huulille ja pääsi siksi todella vauhdikkaasti eteenpäin urallaan. Eikä unohdeta, että hän on valkoinen mies, se auttaa paljon.


2. Tarve valtavalle valppaudelle ja ponnistukselle

Takapenkkiläisenä Arthur tiesi, että ei kannattanut yrittää ängetä alahuoneen penkeille turhan takia. Hänellä oli vähiten syitä olla kuuntelemassa väittelyä tai neuvotteluja aina ja tunki sisään ainoastaan tärkeissä äänestyksissä.

”Se on siis haluttu pitää naurettavan pienenä?” Arthur äimisteli opiskellessaan parlamentin historiaa.
”Churchill vastusti ilmeisesti erityisen paljon alahuoneen muutoksia. Hänen mielestään kaikille ei saisi olla tilaa, koska muuten salista tulee kolkko ja ikävästi kaikuva”, Merlin naureskeli tilanteen älyttömyydelle.
”Tulee kolkko, jos kaikille on varmasti tilaa?” Arthur toisti edelleen uskomatta korviaan.
”Britit”, oli ollut Merlinin vastaus. Ja Arthur oli päätynyt itsekin täysin samaan mielipiteeseen. Halu olla muuttamatta asioita vain siksi, että ne olivat pysyneet tietynlaisina satoja vuosia, vaikutti olevan kirjattu brittien perimään. Alahuoneen koko oli toki vain yksi asia. Arthur ei edelleenkään päässyt yli siitä, että valtiolla ei ollut käytännössä lainkaan perustuslakia, johon nojata. Ei sillä, että Arthur olisi aikoinaan noudattanut perustuslain kaltaista ohjenuoraa, mutta hän oli ymmärtänyt, että nykyinen tapa teki liian helpoksi toimia päähänpistojen mukaan, jos kukaan ei älyäisi estää ajoissa. Kenties se olisi yksi asia, joihin hän tekisi vielä muutoksen.

Mutta jossain hamassa tulevaisuudessa, Arthur ajatteli päättäväisesti istuutuessaan kirjaimellisesti taaimmaiseen vihreään penkkiin alahuoneessa ahtautuen niin lähelle viereistä edustajaa kuin suinkin kehtasi. Hänen vasemmalle puolelleen ahtautui toinen edustaja ja Arthur yritti samalla olla niin pieni kuin kykeni, mutta silti pitää oman paikkansa. Hän laski kansionsa syliinsä ja puhalsi hiljaa ilmat ulos keuhkoistaan. Omassa valtaistuimessa oli pointtinsa.

”Olette se Hendersonin tuuraaja, eikö?” Arthurin vasemmalle puolelle istunut vanha mies kääntyi puhumaan hänelle. Arthur kohtasi miehen katseen ja nyökkäsi.
”Kyllä, Arthur Ayers”, hän esittäytyi ja päätyi siihen, että ei saanut käteltyä miestä iskemättä oikealla puolella istuvaa naista kyynärpäällään. Vanha mies näytti ymmärtävän ja nyökkäsi tyynesti.
”Emmett Barrow, myös takapenkkiläinen”, hän esittäytyi itsensä ja kääntyi sitten takaisin katsomaan eteensä alas lattialle, missä edustajat yhä parveilivat.

”Ensimmäinen kerta alahuoneessa?” Barrow kysyi ja hänen puhuessaan lähes valkoinen parta tärisi.
”Kansanedustajana, kyllä. Kävin täällä joskus opiskeluiden lomassa”, Arthur selitti ja huomasi äänensä tärisevän. Hän oli ollut jo kolme päivää parlamentissa ja tavannut runsaasti muita puoluetovereita, eikä ymmärtänyt, mikä tässä tilanteessa häntä jännitti. Toisaalta asian saattoi nähdä myös niin, että hän oli ollut vasta kolme päivää parlamentissa ja tavannut paljon uusia tuntemattomia ihmisiä.

”Se on jännä kokemus, eikö?” Barrow murahti ja osoitti kädellään hajamielisesti alemmas.
”Alahuoneen kokoontuminen, on toki”, Arthur myönsi, mutta vanha mies heilautti kättään kärsimättömästi.
”Ei vaan tämä sekoilu”, hän korjasi ja osoitti toiselle puolelle opposition edustajiin, jotka yrittivät epätoivoisesti etsiä istumapaikkaa mistä tahansa. Osa oli tyytynyt osaansa ja seisoi missä tahansa tyhjässä tilassa ja piti kädessään pinkkaa asiakirjoja. Arthur katsahti vieressään istuvaan mieheen.

”No, se on tapana”, hän sanoi epävarmasti. Barrow naurahti.
”Niin, meidän tapanamme on olla naurettavia”, hän hihitteli. Arthur katsoi vanhaa miestä kiinnostuneesti. Osa takapenkkiläisistä oli nuoria ja siksi kokemattomia edustajia, mistä syystä he eivät olleet saaneet paikkaa itse ministeriössä, mutta Barrow oli vanhimpia kaikista. Arthur ei ehtinyt pohtia asiaa sen enempää, kun puhuja Davidson määräsi alahuonetta järjestykseen.

”Järjestykseen!” Davidson huusi, naisen lasien läpinäkyvät sangat kiilsivät tumman tukan alta. Hän huusi kovaääniselle huoneelle ensimmäisen kysymyksen numeron. Kysymykset ja niihin vastaaminen oli kuin taistelua ja nopeaa sellaista. Arthur oli yrittänyt muistaa kiinnostavat kysymykset ulkoa listalta, kun niitä ei luettu aina ääneen, mutta se oli ollut mahdotonta, joten hän joutui samalla etsimään kysymyksiä papereistaan, kun ministeri saattoi olla jo vastannut siihen. Toisaalta koko ajan äänekäs sali tuntui melko kotoisalta, sillä vaikka pyöreässä pöydässään oli annettu puhua, se oli samalla ollut myös kaikkien keskinäinen keskustelu, johon saattoi heittää väliin mielipiteensä, vaikka sitten vain tuhahtamalla tai myhäilemällä kovaäänisesti. Arthuriin alkoi tarttua heti alahuoneen tavat ja nyökytteli päätään ja hoki muiden mukana ”kyllä, kyllä”, ollessaan samaa mieltä sen hetkisen puhujan kanssa ja avoimesti pudisti päätään ollessaan eri mieltä. Tuntui kuin hän oli pääsyt jo todella mukaan rytmiin ja hätkähti kuin transsista, kun puhuja kailotti pääministerin kysymystunnin alkavan.

Everson oli kai jo jonkin aikaa istunut alimmalla penkillä mikrofonin lähellä, mutta oli saapunut saliin Arthurin huomaamatta. Kenties hän oli ollut liian keskittynyt väittelyyn. Arthur käänsi papereitaan kiireisesti etsiessään ensimmäistä kysymystä, jonka hän muisti koskeneen työllisyysastetta. Kun hän viimein löysi sen, Everson oli jo aloittanut vastaamisen.
”...että edellinen hallitus ei todellisuudessa nostanut työllisyyttä, ainoastaan näennäisesti. Osa-aikatyöllistetyt eivät elä palkallaan, mutta samalla menettävät tukensa. Jos kollegani todella kysyy, miksi tuhoamme aikaisemmat hyvät työt työllisyysasteen nostamiseksi, vastaan siihen, että tämä hallitus tekee kaikkensa, jotta työtä tarvitsevat kansalaiset todella eläisivät saamallaan palkalla. Tilastojen kaunistaminen oli kollegani hallituksen tulosta, ei työväenpuolueen”, Everson jyrisi. Arthur vilkaisi heti opposition varapuheenjohtajaa, Ted Pillaria, joka oli ponnahtanut pystyyn Eversonin viime sanojen kohdalla pyytäen lisäkysymykselle mahdollisuutta. Kun puhuja salli sen, Pillarin ääni puhisi läpi salin.

”Arvoisa puhuja, hyvän kollegani pääministerin hallitus on tosiaan tehnyt kaikkensa, jotta aikaisemmat kovat toimet työllisyysasteen nousemiseksi saadaan häivytettyä. Kysyisinkin, miten aiotte pysyä vaalilupauksissanne nostaa työllisyyttä, kun se ei ole liikahtanut neljän vuoden takaisesta tämän hetkiseen tilanteeseen lainkaan, suorastaan syöksyi kaksi vuotta sitten?” Pillar laukoi pitäen kovimmat paukut sisällään. Mies istui alas ja Arthurin katse siirtyi taas pääministeriin. Hän ajatteli hajamielisesti, miksi tämä kysymys oli esitetty pääministerille, kun työministeri olisi voinut hyvin vastata siihen.
”Pillar haluaa näköjään kunnolla haastaa vaalivoittajan”, Barrow kuiski Arthurin vieressä. Kuningas hetken pohti miehen sanoja ja ymmärsi. Jos vain työministeri vastaisi näin tärkeään asiaan, se ei näyttäisi kenties yhtä dramaattiselta kansan silmissä. Everson nousi jälleen penkiltä hyvin rauhallisen näköisenä.

”Arvoisa puhuja, kollegani esittää, ettei osaisi lukea työllisyyslukuja, joista voidaan nähdä, miten osa-aikaisten töiden tekijöistä lähes kolmasosa on siirtynyt kokoaikaiseen työhön, tämä voidaan päätellä valtiovarainministeriön laskelmista. Tämä kaikki johtuu hallituksemme työstä mahdollistaa kokoaikaisen työn vastaanottaminen poistamalla tuloloukkuja, kuten tulokattoja”, Everson selitti kuin lakitekstiä lukien, mutta samalla todella kansankielisesti. Arthur yhtyi jälleen ”kyllä, kyllä” huutoihin, joiden alta Everson vielä jatkoi: ”Työllisyysasteen nostaminen vain näennäisesti ei tule olla itseisarvo, koska se ei välttämättä tarkoita mitään. Jokainen aikaisemmin surkealla palkalla tehnyt osa-aikainen työntekijä, joka nyt tekee kokopäivätyötä ei näy tilastoissa, mutta työntekijälle se tarkoittaa elämäntason nousua, mikä on prioriteetti.” Huone raikui kannustuksesta ja Davidson raakkui rauhaa saliin. Pillar ei noussut enää seisomaan ja näytti silminnähden pettyneeltä. Hän oli ristinyt kätensä ja nyrpisteli nenäänsä vastakkaisella puolella istuvalle Eversonille.

Arthur kuunteli tarkkaavaisena lopun kyselytunnin ja monen muiden tapaa liukeni paikalta, kun Eversonkin lähti. Paikalle jäi rippunen edustajia ja Arthur olisi mielellään jäänyt, sillä tiesi, että alahuone oli harmillisen tyhjä, ellei äänestetty tärkeistä aloitteista tai kuunneltu pääministeriä. Hänen piti kuitenkin ehtiä uuden virkistysalueen avajaisiin länsi-Lontooseen. Vanha rapistunut teollisuusalue oli muutettu usean vuoden kuluessa paikallisten toimesta kävelyreitiksi ja muun muassa taiteilijoiden pajoiksi ja Arthur oli määrätty käymään avajaisissa. Arthurista tuntui, että tilaisuus ei ollut niin tärkeä kuin mitä annettiin ymmärtää, kun hänet ja muutama muu vähäpätöinen edustaja lähetettäisiin sinne. Mutta hän ei aikonut näyttää sitä paikallisille. Pikavauhtia hän riensi toimistoonsa, nappasi tavaransa mukaan, sillä ei ollut varma palaisiko enää toimistolle. Hän oli ehtinyt saada muutaman viestin, suurin osa kansalaisilta, pari muilta edustajilta ja ilmeisesti Sybil oli yhä jättänyt jopa viikkoja vanhan haastattelupyynnön toimittajalta muiden mukaan. Arthur järjesti viestit niin, että vastaisi niihin kiireysjärjestyksessä.

”Esther? Jätittekö tämän nyt tarkoituksella muiden joukkoon?” Arthur huikkasi oviaukosta Sybilille, joka naputteli jotain tietokoneellaan. Nainen pyörähti ympäri nähdäkseen Arthurin kädessä olevan keltaisen muistilapun.
”Mielummin antaisin teidän päättää, vastaatteko siihen vai ette”, Sybil vastasi.
”Aivan, totta.” Arthur katsoi lappua, sitten pöydän vieressä olevaa roskakoria ja pudotti lapun sinne.
”Kuten sanoitte, he olisivat soittaneet uudelleen, jos asia olisi tärkeä”, hän sanoi vinkaten Sandran suuntaan, hyvästeli alaisensa ja lähti sitten selviytymään parlamentilta metrolle.

Matka kesti kauemmin kuin oletti, mutta viimein hän uskoi selvinneensä paikalle. Hän olisi halunnut ehtiä puhua pääjärjestäjän kanssa ennen avajaisia, sillä hänen perehdytyksensä tapahtumasta oli ollut kovin vajavainen. Arthur tasasi hengitystään saapuessaan ihmisjoukon luokse, joka oli kerääntynyt pienen kahvilan terassin luokse. Paikka oli joen rannalla ja terassilta pääsi suoraan laiturille halutessaan. Se oli pieni ja viihtyisä, paljon värikkäitä kukkia aidoista roikkuvissa ruukuissa, eriparisia tuoleja pyöreiden pöytien ympärillä ja sisälle päästäkseen tuli kulkea vanhoista, raskaista pariovista. Talo oli puun värinen, mutta ikkunankarmeja oli maalattu yhtä eriparisesti kuin tuoleja oli järjestelty pöytien ääreen. Terassin sisäänkäynnille oli sidottu nauha aitaan kiinni ja yhdellä miehellä oli kädessään sakset. Paikalla oli paljon väkeä, melkein parisataa, todennäköisesti paikallisia, jotka olivat pakertaneet alueen parissa vuosia. Pari toimittajaa oli myös keskustelemassa väen seassa ihmisten kanssa. Arthur näki virallisen oloisia miehiä saksia pitelevän pääjärjestäjän kanssa, hän oletti, tai jopa toivoi, että joku heistä oli asumis- ja yhteisöministeriöstä. Olisi todella tökeröä, jos asiaankuuluvasta ministeriöstä ei kukaan olisi tullut paikalle. Arthur teki tiensä pääjärjestäjän luokse.

”Henry Freeman? Edustaja Arthur Ayers, hauska tavata”, Arthur ojensi rohkeasti kätensä saavuttaessaan pääjärjestäjän. Freeman hymyili ja tarttui tarjottuun käteen.
”Herra Ayers, hauska tavata, kiitoksia paljon, että pääsitte paikalle”, Freeman vastasi ja Arthur ei ollut varma, oliko tämä todella kiitollinen vai ymmärsikö tämä saman kuin Arthur, että paikalle oli lähetetty pahnan pohjimmaiset.
”Tulin mielelläni, on todella tärkeää huomata, miten kansalaiset itse haluavat paikata meidän virheitämme”, Arthur sanoi pilke silmäkulmassa. Cody Dockin asukkaat olivat vuosia pyytäneet tukea tai rahoitusta alueen kunnostamiseen kaupungilta tai valtiolta, mutta kun sitä ei ollut herunut, he olivat itse alkaneet töihin. Freeman hymyili yhä syvemmin.

”Olen samaa mieltä”, hän sanoi ja tutki Arthurin kasvoja tarkemmin. ”En ole tainnut nähdä teitä aiemmin, mutta olen vieraillut parlamentissa useasti”, hän jatkoi vielä.
”Se ei ole ihme, tulin paikkaamaan edustaja Hendersonia kolme päivää sitten”, Arthur kertoi ja Freeman nyökkäili ymmärtäväisesti. Pitikö hän Arthurista enemmän, kun tiesi, että tällä ei ollut osaa eikä arpaa siinä, että heitä ei oltu tuettu alueen kunnostamisessa, erityisesti kun Arthur oli huomannut mainita asian heti ensimmäiseksi heidän tavatessaan? Arthur ei uskaltanut spekuloida, mutta huolimatta huhtikuun koleudesta, ilmapiiri tuntui äkkiä hivenen lämpimämmältä.

”Tervehdys, Hannah Jordan asumis- ja yhteisöministeriöstä”, yksi paikalla olevista edustajista esittäytyi. Arthur nyökkäsi hänelle. ”Tässä ovat Fred Temple ja Jonathan Underwood”, nainen osoitti kahteen muuhun edustajaan vieressään. Arthur oli melko varma, että oli nähnyt Underwoodin aikaisemmin tänään takapenkillä alahuoneessa, joten tämä oli hänen tapaan takapenkkiläisiä. Temple taisi olla joku kaupunginhallinnosta, Arthur ei ollut varma. Molemmat olivat melko nuoria, mutta seisoivat ylpeästi suorassa ja kasvot kireänä. Arthur uskoi, että heitä oli neuvottu siihen. Takapenkkiläisenä ei pääse minnekään kyhjöttämällä nurkassa hiljaa.

”Olen Cody Dockin alueen edustaja”, Underwood esitteli itsensä. Arthur kohotti kulmiaan, toivoen niin pienesti, että kukaan ei huomannut. Oli kannattavaa pysyä oman alueensa tietoisuudessa, kun monet uudet edustajat tekivät sen virheen, että unohtivat, mitä kautta olivat ponnahtaneet parlamenttiin ja näin menettivät saavutetun asemansa.
”He varmasti arvostavat, että tulitte paikalle”, Arthur vastasi. Underwood hymyili hieman.

”Olette Hendersonin korvaaja, kuulinko oikein? Oletteko ehtineet sopeutua parlamentin kiireeseen?” Jordan kysyi Arthurilta sipaisten mustia lasien sankojaan ohimollaan.
”Pikku hiljaa, toivoakseni”, Arthur vastasi, mutta ei ehtinyt jatkaa kysyäkseen, oliko Temple kaupunginhallinnossa, kun joku nainen juoksi heidän luokseen ja huitoi Freemanille.
”Henry, he tulivat jo, voidaan aloittaa”, nainen sanoi nyökkäillen innokkaasti. Freeman nyökkäsi hänelle ja kohotti sitten kätensä ilmaan.

”Hyvä herrasväki, saisinko huomionne!” hän huusi hölisevälle väkijoukolle, joka hiljeni nopeasti.
”Tämä hetki ei tarvitse enempää venyttämistä, haluan vielä kiittää kaikkia, jotka ovat tulleet tänään paikalle, kaikkien teidän panos näkyy uudessa Cody Dockyssa!” Freeman kailotti ja väkijoukko hurrasi.
”Eiköhän aloiteta juominen siis!” Yleisö hurrasi uudelleen nyt lujempaa. Arthur nauroi hyväntahtoisesti. Freeman ojensi sakset Underwoodille, joka otti ne vastaan ja kääntyi vielä katsomaan väkijoukkoa.
”Minunkin puolesta kiitän uuden Cody Dockin mahdollistamisesta, olen ylpeä olla täällä teidän kanssanne”, hän sanoi lujaa ja yleisö taputti rauhallisesti. Underwood katsoi Freemaniin, joka nyökkäsi ja edustaja tahallisen verkkaisesti leikkasi punaisen nauhan terassille. Yleisö taputti ja hurrasi ja Freeman kehotti kaikkia terassille ottamaan lasin kuohuvaa. Arthur seurasi muita edustajia ja Freemania ensimmäisen tarjottimen luokse.

Toiset edustajat pitivät Freemanin kiireisenä jutellessaan Cody Dockin kunnostamisesta ja Arthur päätti, että parempi olisi puhua muillekin. Hän kierteli väkijoukossa ja esittäytyi mahdollisimman monelle. Hän jäi keskustelemaan vanhasta satamasta sekä siitä, miten Lontoo ei auttanut korjauksissa, joen tilasta ja lopulta myös lähikoulujen tilanteista, julkisesta liikenteestä sekä lähiseutujen liian kovaäänisistä konserteista.

”Eihän se toki vielä vaivaa, mutta annas kun kesä koittaa, sitten se jatkuu monta viikkoa läpi yön!” eräs vanhempi nainen, Janette hän oli kertonut nimekseen, paasasi Arthurille, joka kuunteli tarkkaavaisesti ja hiljaisena. Janette jatkoi yhä ja Arthur nyökkäili mietteliäänä ja kun tämä oli viimein päässyt loppuun, Arthur uskalsi avata suunsa.
”Muistelen, että Lontoossa on melko tiukat säädökset koskien tapahtumien melutasoa ja että täysin hiljaa tulee olla kello 23. Oletteko siis kuulleet tämän jälkeen melua?” hän kysyi rauhallisesti ja siemaisi kuohuviinistään hieman.
”Aivan varmasti olen! Eivät ne sellaisista välitä, kunhan saa bilettää yöt ja päivät läpeensä”, Janette intti. Arthur oli melko varma, että nainen liioitteli, mutta ei ollut paras hetki huomauttaa tästä.

”Aivan, eli he rikkovat säädöksiä ajattelemattomasti, se on todella väärin paikallisia kohtaan”, Arthur myönsi ja Janetten silmät kirkastuivat.
”Aivan niin”, hän huudahti. Arthur veti povitaskustaan käyntikorttinsa ja ojensi sen Janettelle, joka otti kortin vastaan hämmentyneenä.
”Jos ensi kesänä kertaakaan kohtaat tuota melua kello 23 jälkeen, tulkaa heti seuraavana päivänä minun puheilleni Westminsterin palatsiin, kun kerrotte avustajalleni nimenne, hän päästää teidät heti sisään. Osaamme tällöin pureutua tilanteeseen silloin, kun se tapahtuu”, Arthur ilmoitti jämäkästi. Janette tuijotti korttia silmät suurina ja nosti sitten katseensa toiseen. Hän nyökytti päätään innokkaasti ja riensi tiehensä.

Arthur oli lähtemässä jälleen kiertämään terassia, kun hänen eteensä ilmestyi nuori nainen, ruskeat hiukset tiukalla nutturalla pään päällä ja isot aurinkolasit otsalla. Hänellä oli kädessään nauhoitin ja toisessa kädessä muistikirja, jonka selän kierteisiin oli tungettu kynä.
”Hei, olen Amanda Smithson Metro-lehdestä. Edustaja Jordan oli kovin kiireinen, joten sopiiko, että kysyn teiltä muutaman kysymyksen liittyen Cody Dockiin?” nainen sanoi todella vikkelästi ja Arthurista tuntui, että tälle olisi vaikea väittää vastaan haastattelussa.
”Toki”, hän vastasi samalla iloisena ja jännittyneenä toivoen, että muisti kaiken kunnostuksesta ja alueen historiasta.

”Olette Arthur Ayers ja takapenkkiläinen, tulitte tuuraamaan Hendersonia, eikö?” Smithson varmisti ensiksi ja Arthur vain nyökytteli, mutta tajusi sitten, että se ei kuuluisi nauhuriin ja avasi suunsa.
”Kyllä olen.”
”Mitä mieltä olette paikallisten asukkaiden toimista kunnostaa aluetta?” Smithson kysyi.
”Mielestäni se on todella kunnioitettavaa. On todella ikävää, että kaupunki ei ole pystynyt vastaamaan heidän toiveisiinsa ensin alueen kunnon ylläpidossa ja vielä sen jälkeen kunnostuksessa. On tärkeää, että paikalliset ovat omistautuneita oman alueensa ylläpidosta ja Cody Dockin alueen asukkaat ovat malliesimerkki, miten niin iso joukko ihmisiä voi löytää yhteisen sävelen ja tehdä jotain todellista oman alueensa hyväksi.” Arthur tunsi olevansa elementissään ja hetken hänen silmissään vilahti kivinen sali, juhlivia ihmisiä ja kunnianarvoinen vieras, jolle hänen tuli keskustella diplomaattisesti.

”Mainitsittekin jo kaupungin ja miten se ei ollut auttanut kunnostustöissä lainkaan. Miten puolustelette tätä päätöstä?” Smithson kysyi tiukasti ja Arthur hymyili vähän huomatessaan, miten helposti nainen yritti laittaa sanoja hänen suuhunsa.
”En yritä puolustella päätöstä. Mielestäni oli ikävä päätös, että kaupunki tai valtio ei voinut tukea kunnostustöitä lainkaan. Näen myös sen puolen, että aina on valittava tukikohteet ja tällä kertaa Cody Dock ei ollut yksi tuetuista. Olen kuitenkin sitä mieltä, että verrattuna miten pienellä vaivalla kaupunki olisi voinut auttaa Cody Dockia verrattuna siihen, miten suuri apu se olisi ollut vapaaehtoisille, oli väärä päätös tällä kertaa olla tukematta kunnostusta”, Arthur painotti jokaista sanaa vahvasti. Smithson hymy muuntui toispuoleiseksi.
”Mitä kaupunki tai parlamentti voisi oppia tästä?” hän kysyi vielä.
”Tästä tulee oppia, että kansalaiset voivat tehdä mitä vain, kunhan tekevät sen yhdessä. Ja että meidän tulisi olla tämän tiedon edessä nöyriä”, hän sanoi hitaasti ja yritti hillitä yhä syvenevää hymyään.

”Kiitos paljon haastattelusta”, Smithson lopetti ja napautti nauhurin kiinni. Hän työnsi sen mustan jakkupukunsa taskuun ja avasi muistikirjansa.
”Jos saan vielä muutaman tiedon juttua varten, ikä ja asuinpaikka, oletteko kenties naimisissa?” hän kysyi ja otti käteensä kynän muistikirjan selästä.
”Toki”, Arthur sanoi ja hetken hikoili. Taustakysymykset jännittivät häntä yhä, vaikka oli asunut Lontoossa jo useamman vuoden. Pitkään hän oli sekoillut menneisyyden yksityiskohtien kanssa, jonka Merlin oli hänelle luonut.

”Olen 32-vuotias, asun Lontoossa ja en ole naimisissa avomieheni kanssa”, hän sanoi yrittäen olla rauhallinen kuin osaisi menneisyytensä kuin omat taskunsa. Smithson kohotti hivenen toista kulmaansa kirjatessaan tiedot ylös ja sulki sitten muistikirjansa katsoen hetken hiljaa Arthuria.
”Avomies? Teistä ei ollutkaan juuri tietoa netissä, onko tämä syy siihen?” Smithson kysyi Arthurilta, joka oli melko varma, että moni muu kokisi naisen kysymykset tunkeileviksi. Naisen äänensävystä kajasti, että oli saanut kuulla uteliaisuudestaan, mutta ei välittänyt. Hän oli toimittaja, välillä vain täytyi kysyä tungettelevia kysymyksiä.

”Ei niinkään, en vain ole ollut vielä kauaa politiikassa”, hän vastasi ja yritti keksiä milloin olisi normaalille ihmiselle järkevää sanoa, että kysymykset yksityiselämästä riittivät.
”Mutta ette ole...kaapissa?” Smithson kysyä ja laittoi muistikirjansa ja kynänsä toiseen taskuunsa.
”En koe koskaan olleeni”, hän vastasi. Termi oli sinänsä tuttu, mutta Arthur käytti sitä ensimmäistä kertaa itsestään.
”Mielenkiintoista”, Smithson sanoi todella hiljaa, kuin itselleen ja jatkoi nopeasti: ”Kiitos haastattelusta, hyvää päivänjatkoa.” Nainen kääntyi ympäri ja lipesi paikalta yhä nopeasti kuin puhui.

Tilaisuus läheni loppuaan ja Arthur koki, että oli hänenkin aika lähteä. Hän pysähtyi kiittämään Freemania ja heittämään tälle hyvästit. Mies tuntui aidosti kiitolliselta Arthurin läsnäolosta, ainakin tämä puristi Arthurin kättä sen verran tiukasti, kuin ei haluaisi tämän lähtevän vielä. Kuten Arthur oli arvellut, hänen ei ollut syytä enää lähteä toimistolle, kello oli jo lähempänä seitsemää. Kylmän illan harmaiden pilvien läpi punkevat harvat auringon säteet painuivat korkeiden rakennusten taakse, kun hän viimein näki tutun talon. Arthur piti kerrostalossa asumisesta, etenkin kun he olivat Merlinin kanssa löytäneet sellaisen asunnon, jonne ei kuulunut naapurin bänditreenit. Asunto oli toki pienempi kuin mihin oli edellisessä elämässään tottunut, mutta pysyi aina lämpimänä tai viileänä tarvittaessa. Arthurin mieltä myös lämmitti naapurien tapaaminen porraskäytävässä, mitä Merlin ei koskaan ymmärtänyt. Ei sillä, ettäkö Merlin olisi epäsosiaalinen, hän ei vain ollut yhtä sosiaalinen kuin Arthur.

”Huhuu, olen kotona”, Arthur kailotti eteisestä. Hän potki kengät jalastaan vaivautumatta laittamaan niitä pitkän päivän päätteeksi telineeseen. Merlin vaati, että sisällä ei käytetty kenkiä, outo tapa, johon Arthur kuitenkin tyytyi, koska vaiva ei ollut suuri. Hän viskasi takkinsa naulakkoon ja tipautti laiskasti laukkunsa seinän viereen nojaamaan. Vasemmalta olohuoneesta kuului television ääni. Vapauttaessaan kaulaansa kravatin kuristuksesta ja höllentäessään kauluspaidan nappeja,  Arthur kääntyi nurkan takaa ja hän huomasi, ettei ääni lähtenytkään televisiosta vaan yhdestä Merlinin rakastamista videopeleistä, joku autopeli tällä kertaa. Television vieressä auki olevan oven takaa Arthur näki, että Merlin ei ollut vienyt pyykkiä vielä pesuun vaan ne lainehtivat pyykkikorin yli ja jo parisängylle.

”Hei”, Merlin sanoi kääntämättä katsettaan ruudusta. Hän istui tummansinisellä, kolmen istuttavalla sohvalla vastapäätä televisiota, mutta niin reunalla sohvaa, että olisi voinut tipahtaa pienestä töytäisystä.
”Jääkaapissa on ruoka, laita vain mikroon”, hän ohjeisti kärsimättömästi. Arthur astui pari askelta lähemmäs ja kumartui antamaan suukon ilmaan Merlinin hiuksien yläpuolelle.
”Hei vaan sinullekin. Kyllä, päivä oli pitkä, mutta antoisa, kiitos kysymästä”, hän vastasi esittämättömälle kysymykselle ja raahusti sitten keittiöön.

Ruoka oli paistettua riisiä ja Arthur työnsi sen mikroon asettaen muutaman minuutin laitteen kellosta. Hän napsi keittiötason yllä roikkuvasta naulasta teemukin ja valkoisen kaapinoven takaa lasin, samalla kun Merlin karjui jotain selittämätöntä televisiolle. Mikro kilahti ilmoittaen ruuan olevan lämmin ja Arthur istui puunvärisen pöydän ääreen istumaan lautasensa kanssa. Merlin oli jättänyt pikkuikkunan raolleen ja laiska tuuli hengitti päin valkoisia verhoja. Arthur työnsi pöydällä syrjään toisen levälleen jättämiä töitä, ilmeisesti koskien työvuoroja kirjastolla. Kuningas ehti aloittaa ruokailunsa, kun Merlin hyppäsi näyttävästi keittiöön ja levitti kätensä kaaressa.

”Tadaa, uusi ennätys Rainbow roadilla!” hän ylpeili saavutuksellaan, pyöräytti näppärästi keittiötuolia pari kertaa kolme jalkaa lentäen ilmassa ja istui sitten sille Arthuria vastapäätä.
”Olen niin ylpeä sinusta, kulta”, Arthur leperteli suu riisiä täynnä. ”Älä jätä töitäsi keittiön pöydälle, montako kertaa pitää sanoa?” hän jatkoi vielä. Merlin vain hymyili ja rauhallisesti keräsi paperinsa siistiin pinoon pöydän toiseen päähän ikkunan vierelle.
”Miten lastenkutsut menivät?” Merlin piikitteli vastakkaisesti. Arthur virnisti takaisin.
”Kai hyvin, join pahaa kuohuviiniä ja kuuntelin huolestuneita kansalaisia”, hän vastasi ja latoi lisää ruokaa suuhunsa.

”Joku toimittaja haastatteli”, hän aloitti ja nosti sitten sormensa pystyyn, nielaisi ja sanoi, ”Ai joo, ja olemme ulkona kaapista nykyään.” Merlin kohotti toista kulmakarvaansa.
”Kysyikö toimittaja virkistysalueen avajaisten haastattelussa seksuaalisuudestasi?” hän kysyi epävarmana.
”Hän kysyi siviilisäätyä ja vastasin. Hän sanoi, että mielenkiintoista”, Arthur sanoi ja jatkoi syömistä.
”Mikä lehti se oli?” toinen kysyi ja vetäisi kännykkänsä esiin taskustaan avaten selaimen.
”Metro”, Arthur vastasi. Hänen muistaakseen se oli iltapäivälehti, mutta ei ollut painottunut poliittisesti suuntaan tai toiseen. Merlin selasi kännykkäänsä hetken ja etsi ilmeisesti artikkelia.
”Siitä on pari tuntia, tuskin hän olisi ehtinyt sitä vielä kirjoittaa”, Arthur sanoi suu täynnä riisiä.
”Mitä ilmeisemmin ei, mutta ei se olisi ihmekään”, velho vastasi ja sulki ruudun laskien kännykän pöydälle. ”Mutta odotahan vain, tästä se rumba vasta lähteekin. En ihmettelisi, jos saisit pian enemmänkin haastattelupyyntöjä, mutta et kommentoimaan suur-Lontoon asuntojen vuokrien holtitonta nousua”, hän huomautti ja nojasi laiskasi toiseen käteensä, jonka kyynärpää tukeutui pöydän pintaan. Arthur nielaisi ja lopetti syömisen.

”Ei kai se vaivaa sinua? Mehän puhuimme asiasta ja sanoit itsekin, että se tulisi jossain –”
”Ei tietenkään ja olin oikeassa silloin”, Merlin myönsi ja nousi istumaan suoraan tuolissa katsoen tiukasti toisen silmiin. ”Olet julkisessa asemassa ja se tarkoittaa myös minulle tiettyjä asioita. Olen täysin sinut sen kanssa. Kaikki julkisuus on tässä vaiheessa uraasi vain hyväksi, olen varma siitä, vaikka se tarkoittaisi, että itsekin joudun parrasvaloihin. Otat kaiken hyödyn irti”, hän vakuutti. Kuningas jäi katsomaan tätä silmiin ja hento hymynkare otti ohjat hänen suupielestään.

”Mitä olen tehnyt ansaitakseni sinut?” hän kysyi hiljaa ja myös Merlinin kasvot sulivat hymyyn.
”Et mitään. Ihan vain olemalla sinä”, hän vastasi matalasti saaden Arthurin posket hieman punehtumaan. Hänen oli pakko siirtää katseensa melkein tyhjään lautaseen ja ottaa haparoiden haarukan taas käteensä. Hän hitaasti alkoi jatkaa syömistä osaamatta sanoa enempää. Hän näki silmäkulmastaan, että Merlin nousi seisomaan ja lähti takaisin olohuoneen suuntaan.
”Kunhan olet syönyt ja olen laittanut pyykin, tahdon rökittää sinut ainakin kerran tänään Mario Kartissa!” hän mylvi mennessään.

Lopulta Arthur suostui yhteen peliin, mutta sulkeutui heti työhuoneeseen papereidensa pariin. Hän selasi seuraavaa päivää varten alahuoneen väittelyn kysymyksiä ja samalla pohti, mitä Merlin oli sanonut. Otat kaiken hyödyn irti... Ei Arthur välittänyt julkisuudesta, mutta saadakseen tärkeitä asioita läpi urallaan, se oli pakollinen paha. Hän oli tottunut grillaukseen ja jos mitään saattoi päätellä tämän päiväisestä ensimmäisestä haastattelusta, ne tulisivat vain pahenemaan. Se oli helppoa väittelyssä, kun kyseessä oli parlamentaariset asiat, mutta eri juttu, jos mentiin henkilökohtaisuuksiin. Arthur päivitti Metron etusivua, mutta illan aikana juttu ei ilmestynyt. Se tulee kun tulee, hän pohti ja sulki viimein tietokoneensa kellon lähennellessä yhtätoista. Sitten hän muisti keltaisen paperitollon, jonka oli heittänyt työhuoneensa roskakoriin aiemmin päivällä ja jonka hän nyt uudella ymmärryksellä toivoi löytävänsä sieltä aamulla.


A/N: Lupaan, että pian alkaa tapahtua. Olin itse todella kiihkona kirjoittamassa näitä parlamentin arkeen kuuluvia tapahtumia ja vasta editoidessa olen kikatellut, miten kyseinen arki ei ehkä vetoa ihan kaikkiin. Onko väittely työllistymisluvuista ja palkkakatoista mielenkiintoista fan fictionissa? Minusta on, jos on sinustakin, jätähän kommentti, se piristää aina. ^^

[Meldis]

A/N: Kolmas luku olisi tässä! Pitääpä huomauttaa, että jos se on jäänyt epäselväksi, tarina tapahtuu vaihtoehtoisessa historiassa, joka näkyy esimerkiksi vaalien ajankohdissa. Ne eivät noudata oikeiden vaalien aikoja, vaan olen muokannut vaalit sopimaan juoneeni sopivaksi.
Jätähän kommenttia, se piristää kovasti ^^

3. Jos te johdatte

Vaikka oli huhtikuun viimeinen viikko, koleus puristi Lontoota edelleen, kun Arthur riensi metrolta parlamenttitalolle. Paikalla ei ollut vielä juuri ketään, hän oli tullut erityisen aikaisin, kun oli herännyt aamulla, eikä saanut enää unta, joten päätti vain nousta ja lähteä töihin. Aulan tiskillä oli nuokkuva vastaanottovirkailija ja Arthur yritti nyökätä tämän suuntaan, mutta mies ei tainnut olla tarpeeksi tajuissaan huomatakseen häntä. Arthur tervehti paria puoluetoveria, jotka näki matkallaan toimistoonsa, mutta talo oli suurin osin tyhjä. Hän avasi oven vielä tyhjään toimistoonsa ja hieman haluamattaan ensimmäiseksi tarkisti roskakorinsa työpöytänsä vieressä. Se oli ollut sen verran tyhjä, ettei sitä ollut tyhjennetty ja Arthur näki päällimmäisenä keltaisen paperitollon, jonka oli sinne edellisenä päivänä heittänyt. Hän noukki paperin korista, suoristi sen ja luki ensimmäistä kertaa kunnolla, mitä siihen oli kirjoitettu.

Haastattelupyyntö, Sanders, London Express ja puhelinnumero, oletettavasti tälle toimittajalle, Sandersille, kuuluva. Arthur vilkaisi seinällä olevaa kelloa, joka näytti vartin yli seitsemää ja päätti, että oli turhan aikaista alkaa vielä soitella toimitukseen. Hän laski laukkunsa työtuolilleen ja lähti hakemaan teetä kuppilasta. Hän oli ehtinyt juoda ensimmäisen kupillisensa, kun Sandra saapui toisena töihin.

”Ah, huomenta, olette jo paikalla”, hän huomioi. Arthur nosti katseensa tietokoneestaan ja vastasi vain tervehdyksellä. Sandra istui alas työpisteelleen ja alkoi avata tietokonettaan. Sitten hän nousi ylös ja käveli Arthurin työpöydän luokse ojentaen sanomalehteä. Se oli tämän päivän Metro.
”Ajattelin, että haluaisitte lukea sen, haastattelunne on julkaistu siinä”, Sandra sanoi ja Arthur otti tarjotun lehden vastaan. Hän katsoi silmää räpäyttämättä naista yrittäen löytää vihjeitä paheksunnasta, mutta naisen kasvot eivät paljastaneet mitään, suuntaan tai toiseen.

”Luitteko itse jutun?” Arthur päätti kysyä suoraan ja Sandra nyökkäsi tyynesti.
”Puhutte hyvin”, hän tyytyi sanomaan ja kääntyi istuakseen takaisin työpöytänsä ääreen. Kuningas avasi lehden hitaasti katsoen yhä Sandraa, mutta sitten hiljaisuuden rikkoi Sybil, joka törmäsi sisään hiukset hulmuten.
”Huomenta!” hän lausui kirkkaasti ja asteli työpöytänsä ääreen. Arthur toivotti huomenet takaisin ja alkoi sitten etsiä juttua Cody Dockista. Se oli melko pieni juttu ja häntä siteerattiin vain parilla lauseella. Arthur Ayers, 32, ensimmäisen kauden edustaja, asuu Lontoossa avomiehensä kanssa.

”Olin jo tuomassa teille kappaletta Metrosta, mutta teillä näkyy olevan se jo.” Arthur kiskaisi silmänsä irti artikkelista nähdäkseen Sybilin seisovan oma kappaleensa samaisesta lehdestä sylissään.
”Foaley ystävällisesti antoi omansa luettavaksi”, Arthur hymyili ja nyökkäsi toiseen naiseen päin. Sybil astui askeleen lähemmäs työpöytää.
”Jos sallitte kysyä, oletteko olleet yhdessä avomiehenne kanssa pitkään?” hän kysyi arkana hymyillen sydämellisesti. Arthur oli purskahtaa nauruun, mutta sai peitettyä sen yskäksi, vaikka Sybil katsoi häntä hyvin hämmentyneenä.
”Anteeksi, en tarkoittanut udella –” nainen aloitti ja Arthur keskeytti hänet nostamalla kätensä ilmaan.
”Ei, en minä sitä. Ömm, viitisen vuotta pian”, hän vastasi ja sai naurunsa pidettyä aisoissa. Aivan, parisuhteessa hän oli ollut Merlinin kanssa viisi vuotta pian, mutta oli vaikeampi selittää, että tavallaan he olivat olleet yhdessä 1500 vuotta. Sybil uskalsi taas hymyillä.

”Sehän on pitkä aika”, hän sanoi rohkaisevasti näyttäen yhä siltä, että haluaisi kysyä miljoona kysymystä, mutta nieleskeli niitä.
”Siltä se tuntuukin”, Arthur vastasi.
”Sopiiko, tuota –” Sybil aloitti, mutta nyt Sandra keskeytti tämän.
”Sybil, se riittää työnantajasi yksityiselämästä.” Sybil lehahti punaiseksi, mutta Arthur pudisti päätään.
”Oi, anteeksi”, nainen sopersi puristaen lehteä käsissään niin että muste painautui hänen käsivarsiinsa.
”Ei tarvitse pyytää anteeksi, joskin olen samaa mieltä Foaleyn kanssa siitä, että tälle on aikansa ja paikkansa”, Arthur sanoi ja katsoi sitten Sandraa kiitollisesti. Kuten hän oli keskustellut eilen Merlinin kanssa, hän ei piitannut olla ulkona, mutta tuntui silti oudolta keskustella suhteestaan työntekijöidensä kanssa. Sybil nyökkäsi vähän nostamatta katsettaan maasta ja palasi hartiat korvissa työpisteelleen. Samalla hetkellä Martin avasi oven.

”Huomenta”, hän sanoi leppoisasti ja kävellessään työpöydälleen katseli muihin kuin aistien, että oli astellut keskelle tilannetta. Hän istui hitaasti alas tuolillensa ja kurtisti kulmiaan Sandralle, joka ei katsonut takaisin.
”Scott”, Arthur herätti miehen huomion, ”onko teillä tiedot siitä pyytämästäni reformista?” hän kysyi ja Martin nyökkäsi alkaen sitten kaivaa laukkuaan. Hän veti esiin paksun kansion ja toi sen Arthurille.
”Siinä ovat kaikki aloitteet reformista, viimeisin viiden vuoden takaa”, Martin selitti ja Arthurin kiitettyä tätä, hän palasi työpöydälleen. Arthur avasi paksun ruskean kansion.

”Kannatatte siis monipuoluejärjestelmää?” Martin kysyi kiinnostuneena ja Arthur nyökkäsi vastaukseksi.
”Vaikka olette työväenpuolueen edustaja?” Sandra ähkäisi kummastuneena.
”Ei sillä pitäisi olla väliä. Edustajien tulisi olla tasa-arvoisesti valittu ja omasta mielestäni nykyinen systeemi ei luo oikeaa tasa-arvoa”, Arthur selitti tasaisesti. Sandra kurtisti kulmiaan valmiina väittelemään, mutta Arthur vilkaisi kelloa ja päätti, että puoli yhdeksältä oli jo soveliasta soittaa toimitukseen. Hän nousi seisomaan sulkeakseen toimistonsa oven.

”Anteeksi, minun täytyy soittaa puhelu”, hän ilmoitti. Lasin takana Sandra katsahti Martiniin, joka kohautti harteitaan ja sanoi jotain, mikä ei kuulunut oven ollessa suljettuna. Kuningas näppäili puhelimeensa auki silitetyssä keltaisessa lappusessa olevan puhelinnumeron ja nosti luurin korvalleen. Se hälytti hälyttämistään, kunnes lopulta meni vastaajaan. Harmissaan Arthur sulki puhelun ennen kuin ehti jättää viestiä. Parempi koittaa myöhemmin uudelleen.

Arthur ei ehtinyt juuri perehtyä Martinin tuomaan reformi pinoon, kun halusi lukea alahuoneen väittelyn kysymykset etukäteen. Vähän ennen kymmentä hän lähti pinkomaan jo alahuoneelle, vaikka olikin jälleen varannut paikan etukäteen, eikä tänään ollut pääministerin kyselytuntia tai äänestetty tärkeistä lakialoitteista, joten sali tuskin tulisi täyteen. Puliseva parlamentti odotti vielä sisäänpääsyään, kun Arthur saapui alahuoneelle ja livahti joukon ohi varauksellaan sisään. Hän valitsi suunnilleen saman paikan kuin edellisenä päivänä ja hajamielisesti pohti, näkisikö vanhaa Barrowta jälleen, kun muu väki päästettiin sisään. Miestä ei kuitenkaan kuulunut ja Arthur sai istua yksinään, sillä huone oli sen verran tyhjä, että etenkin takapenkillä on runsaasti tilaa istua rauhassa. Davidson komensi huoneeseen järjestystä ja väittely alkoi. Joku vanhempi konservatiivi oli heti alkuun närkästynyt hallituksen ideasta vähentää uuden puolustustekniikan määrärahoja vielä vaalikauden loppumetreillä. Erityisen huolissaan tämä tuntui olevan, miten leikkaus kohdistui hävittäjähankintoihin.

”Britannia tarvitsee ne sovitut 145 hävittäjää”, vanha, heiveröinen mies, nimeltään Graham, paasasi jokaisen solunsa voimalla ja Arthur epäili, hajoaisiko mies pölyksi, jos vielä karjuisi salissa yhtään pidempään. Tämä oli saanut jo toisen puheenvuoron puolustusministerin vastauksen jälkeen. Arthur kurtisti kulmiaan ja alkoi vinhasti selata sylissään makaavaa paperipinoaan. Hän oli lukenut leikkauksesta käytyään kysymyslistan läpi ja muisti varmasti, että asia ei ollut ihan niin kuin tämä mies yritti väittää, eikä puolustusministeri korjannut asiaa kunnolla. Kun mies lopetti puheenvuoronsa, Arthur ponkaisi pystyyn ja tuijotti tiukasti puhujaa, joka antoi puheenvuoron toiselle konservatiiville.
”Elämme epävakaassa maailmassa ja hallitus oli nähnyt vielä vähän aika sitten, että hankinta on tarpeeseen, mutta nyt on tainnut mennä pupu pöksyyn. Kollegani hallituksessa taitaa pelätä enemmän hippejä kuin Venäjää”, toinen vanha konservatiivi mies uhosi ja kääntyi väheksyen katsomaan kyseistä ministeriä, joka tutki rauhassa omia papereitaan. Oppositio myhäili kovaäänisesti. Jälleen kun puheenvuoro oli loppunut, Arthur nousi pystyyn vauhdikkaasti toivoen, että puhemies huomaisi hänet. Huone oli tarpeeksi tyhjä siihen ja puhuja nyökkäsi Arthurin suuntaan.
”Edustaja Ayers, työväenpuolue”, Davidson sanoi ja Arthur nosti löytämänsä paperin ylemmäs ja laski toisen kätensä sen päälle.

”Arvoisa puhuja”, Arthur aloitti tyynesti ja käänsi katseensa hapertuvaan mieheen, joka oli kysymyksen kysynyt, ”haluaisin suunnata huomionne puolustusministeriön laatimaan menobudjettiin, josta kysymyksen esittänyt kollegani on myös löytänyt tiedon kyseisestä leikkauksesta. Joskin kyseessä ei ole leikkaus vaan kohdennus, tarkalleen ottaen kohdennus kyberpuolustukseen. Tämä hallitus on huomannut, millaisessa ajassa elämme. Kaikki kenties eivät ole vielä selvinneet viime vuosisadalta, kun hävittäjät olivat oleellisempia maanpuolustuksessa. Tällä hetkellä puolustusministeriö selvästi kokee, että nuo 25 miljardia on parempi käyttää nykyteknologiaan, eli kyberpuolustukseen eikä aikansa eläneisiin hävittäjiin.” Arthur istui töksähtäen alas ja hädin tuskin kuuli, kuinka salista kuului hajanaisia ”kyllä, kyllä” huudahduksia. Puolustusministeri nyökytteli päätään hyväksyvästi ja edustaja Graham ponkaisi pystyyn närkästyneenä. Davidson kuitenkin päätyi jatkamaan väittelyä seuraavaan kysymykseen. Graham alkoi väittää vastaan.
”Edustaja Graham, olette saaneet jo kaksi puheenvuoroa tästä kysymyksestä, joka oli myös teidän asettamanne, tämä asia on loppuun käsitelty”, Davidson jyrisi, kun vanha mies alkoi protestoida hänen ohittamistaan. Arthur pidätteli hymyään.

”Hyvin sanottu”, ääni Arthurin vierestä sanoi. Se oli Barrow, joka oli löntystänyt takapenkkiin väittelyn aikana.
”Tai siis hyvin luettu tekstiä, jota kaikki muutkin varmasti lukivat”, Arthur vastasi takasin, ”mutta kiitän.”
”Yllättyisitte miten huonosti täällä osataankaan lukea”, Barrow murahteli ja Arthur naurahti matalasti vastaukseksi.

Arthur yritti saada enemmän puheenvuoroja, mutta puhuja kai näki, että takapenkkiläisenä hän oli saanut hetkensä ja oli ministerien ja opposition vuoro puhua. Tämä turhautti, mutta toisaalta Arthur koki, että yrittäminen oli tärkeintä. Ja kun hän asteli ulos alahuoneesta, puolustusministeri Tarp oli jäänyt käytävään keskustelemaan, heidän katseensa kohtasivat ja mies nyökkäsi hänelle herrasmiesmäisesti. Arthur nyökkäsi takaisin. Pienin askelin.

Arthur ja Barrow astelivat yhtä matkaa takaisin toimistoille toiseen kerrokseen.
”Luin haastattelunne Metrosta”, Barrow äkillisesti totesi.
”Ahaa”, Arthur totesi sävyttömästi, eikä ollut varma, miten jatkaa keskustelua.
”Olette hyvin oikeassa siinä, että kaupungin olisi pitänyt tehdä osansa Cody Dockin kunnostamisessa.” He pysähtyivät Arthurin toimistolle, Barrow hymyili siristellen silmiään.

Arthur nyökkäsi vain jäykästi, mutta vastasi ilkikuriseen hymyyn. Barrow oli jo kääntymässä etsiytyäkseen omalle toimistolle, kun kääntyi kannoillaan nostaen somensa ylös.
”Teidän kannattaisi pohtia ParlamenOUT-ryhmään liittymistä”, hän huomautti. Arthur oli kuullut siitä, he olivat virallisesti parlamentissa toimiva alahuoneen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajista koostuva ryhmittymä. He pitivät yllä vähemmistöjen oikeuksia parlamentissa ja myös toimivat yhteystyössä muiden saman kaliiberin toimijoiden kanssa. Arthur ei kuitenkaan halunnut vielä sitoutua yhden ryhmän toimintaan, kun hänellä oli monia muita asioita, joita halusi ajaa edustajana.
”Mahdollisesti, pohdin asiaa”, hän vastasi kovin poliitikkomaisesti. Barrow nyökkäsi hänelle hyvästiksi ja lähti jatkamaan käytävällä eteenpäin.

Arthur asteli toimistoonsa ja istuessaan pöytänsä ääreen, hän huomasi mahansa murisevan. Kello oli hädin tuskin puoli kaksitoista, mutta hän oli aloittanut päivänsä tavallista aikaisemmin. Hän jätti kuitenkin nälän hetkeksi huomiotta ja uteliaisuus kutkuttaen, soitti uudelleen haastattelupyynnön kanssa tulleeseen numeroon. Puhelin hälytti hälyttämistään, kunnes Arthur oli varma, että joutuisi nyt kenties jättämään vastaajaan viestin. Sitten viimein hälytys lakkasi ja joku vastasi.
”London Express, päätoimittaja Kari Baker puhelimessa”, naisääni vastasi lievä hengästyneisyys äänessään. Arthur häkeltyi ja katsoi sitten kulmat kurtussa keltaista paperilappua, jossa luki Sanders.
”Kansanedustaja Arthur Ayers, hyvää päivää. Yritin tavoitella henkilöä nimeltä Sanders, minulle oli jätetty haastattelupyyntö”, hän takelteli hämillään saamastaan vastauksesta. Luurin toisesta päästä kuului syvään vedetty henkäys ja ulos puhalletun ilman puhina ratisi Arthurin korvaan.
”Ellietäkö? Tai siis, totta kai, tämä on hänen puhelimensa. Olen pahoillani, hän, tuota...hän on kuollut.”

Kaikki sanat katosivat äkkiä Arthurin maailmasta, hän aukoi suutaan äänettä ja tuijotti paperilappua kädessään. Sybil oli sanonut, että lappu oli hieman vanhempi kuin muut antamansa viestit, mutta kuulosti siltä, että kuolemasta ei ollut kulunut kauaa. Arthur heräsi transsistaan ja tajusi, että kohteliainta olisi lopettaa puhelu vikkelään, mutta ennen kuin ehti sanoa mitään, nainen puhelimessa jatkoi.

”Arthur Ayers. Ja Ellie oli jättänyt teille haastattelupyynnön, niinkö?” nainen, Baker, varmisti. Arthur rutisti silmiään kiinni.
”Kyllä. Olen pahoillani häiriöstä, sain tämän viestin avustajaltani, mutta olen itse aloittanut vasta tällä viikolla. Tulin tuuraamaan edeltäjääni ja ymmärtääkseni viesti on vanha”, hän sopersi ja toivoi pystyvänsä pian lopettamaan puhelun.

”Ahaa, olisiko Ellie tavoitellut edeltäjäänne?” Baker kysyi ja Arthur kuuli, kuinka tämä siirteli papereita.
”Mahdollisesti, hänen nimensä on Olivia Henderson, työväenpuolueesta”, hän selitti nopsaan. Baker hymisi langan toisessa päässä ja yhä kuului siirtelevän papereita.
”En löydä mitään tietoja kenestäkään Hendersonista, minulla on tässä Ellien viimeisimmät työt”, hän puhui hitaasti, ”mutta hän on voinut viedä jotain kotiin tai ei ole ehtinyt saada...tai siis ei ehtinyt muuttaa niitä digitaaliseen muotoon.” Arthurista tuntui hetki hetkeltä kauheammalta.
”Aivan. Olen pahoillani, että soitin näin tällaisena aikana”, Arthur yritti selittää sanojen takertuessa kurkkuun.
”Ettehän te sitä voineet tietää. Minua vain kiinnostaa –” Baker keskeytti lauseensa ja hymisi taas mietteissään. ”Minä haluaisin kovasti tietää, mitä Ellie on tahtonut teistä – tai siis Hendersonista, joten sopiiko, että tutkin asiaa ja otan teihin yhteyttä, jos jotain selviää?”

Arthur häkeltyi entisestään ja huomasi nyökkäävänsä raivokkaasti, kunnes tajusi, että Baker ei tietenkään voinut nähdä sitä.
”Kyllä, totta kai. Ja tosiaan olen todella pahoillani häiriöstä, syvimmät osanottoni”, hän sai sanottua ja puri huultaan kivuliaasti tuntien itsensä kakaraksi.
”Kiitän. Olen yhteydessä”, Baker ilmoitti lyhyesti ja sulki sitten puhelun.

Usean minuutin Arthur vain istui paikoillaan kännykkä toisessa kädessä ja keltainen paperilappu toisessa. Hän ei ollut ihan varma mitä oli juuri tapahtunut. Hän oli soittanut lehden toimitukseen toimittajalle, joka oli kuollut juuri, mitä ilmeisimmin viimeisen parin viikon sisään, jos Sybil puhui totta ja viesti oli pari viikkoa vanha. Arthur pohti olisiko hänen kannattavaa tehdä mitään, mutta kenties päätoimittaja osasi hoitaa asian, kuten sanoikin selvittävänsä, mistä yhteydenotto johtui. Koputus oveen herätti Arthurin ajatuksistaan. Sybil seisoi oven takana keltainen paperilappu kädessään, jonka sisarus oli puristuneena Arthurin sormien välissä. Arthur nyökkäsi naiselle, joka avasi oven hitaasti.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi huomaten Arthurin poissaolevuuden.
”Kyllä kai.” Hän ei kokenut järkeväksi kertoa alaisilleen tapahtuneesta. Se tuntui vielä loukkaavammalta kuin soittaa kuolleen naisen puhelimeen. ”Oliko teillä jotain?” hän kysyi. Sybil astui lähemmäs ja ojensi kädessään olevaa paperilappua.

”London Evening Standardista soitettiin äsken, halusivat tehdä pienimuotoista haastattelua teistä”, hän selitti ja Arthur otti lapun vastaan. Siinä oli puhelinnumero, lehden nimi ja toimittajan nimi, joita Arthur tuijotti tyhjästi. Ehkä he haluavat haastatella parlamentin uutta homoa, hän ajatteli kuivasti. Hän nosti katseensa ja sanoi Sybilille: ”Kiitos.” Sybil nyökkäsi ja oli poistumassa toimistosta, kun Arthur pysäytti hänet.
”Odottakaa.” Sybil pysähtyi paikoilleen ja ensin Arthurin oli vaikea päättää mitä sanoisi.
”Muistatteko yhtään, mitä tämä vanha haastattelupyyntö koski? Kertoiko soittaja mitään?” hän päätyi kysymään verkkaasti. Sybil mietti hetken.
”En oikeastaan, siitä on jo niin kauan. Anteeksi”, hän lisäsi loppuun lohduttomana.
”Ei se mitään, olette oikeassa, siitä on kauan”, Arthur myönsi ymmärtäväisenä. Sybil odotti hetken ja poistui sitten toimistosta omalle työpisteelleen.

Lopun päivää Arthur eli kuin sumussa. Hän unohti käydä lounaalla ja huomasi neljän aikaan, että hänen kätensä vapisivat ja tajusi, että ei ollut nauttinut aamiaisen jälkeen muuta kuin teetä. Hän kävi syömässä nopean kolmioleivän kanttiinissa ja päätti selviytyä lopusta päivästä. Ei hän oikein ymmärtänyt, miksi asia vaivasi häntä niin kovasti. Ehkä siksi, että hän oli innostunut haastattelupyynnöstä, kun Merlin sai hänet ymmärtämään, miten hyödyllistä julkisuus voisi olla. Nyt häntä soimasi omatunto, kun hänestä tuntui, että hän ei päässyt haastatteluun, mikä ei toki ollut todellisuutta. Häntä inhotti hieman omat tuntemuksensa. Niin paljon, että melkein jätti vastaamatta London Evening Standardin viestiin. Kuka tiesi, ilmoitettiinko sieltäkin, että kyseinen toimittaja oli jäänyt äkillisesti rekan alle. Arthur olisi nauranut ajatuksilleen, ellei olisi hieman pelännyt tätä vaihtoehtoa soittaessaan lehteen. Langan toisessa päässä vastasi henkilö, jolla oli sama nimi kuin muistilapussa, joten Arthur uskalsi rentoutua.

”Ehdottomasti haluamme kuulla myös näkemyksistänne. Tämä on tavallaan pienimuotoinen henkilökuva ja siihen kuuluu myös ajatuksianne muun elämänne lisäksi”, toimittaja vakuutti puhelimessa, kun Arthur painotti, että ei aikoisi vain keskustella parisuhteestaan haastattelussa. Kun toimittaja sai taattua, että Arthur saisi kertoa myös ajatuksistaan poliittiselle uralleen, hän sopi haastattelun seuraavalle viikolle.

Arthur ehti kuulla London Expressistä vielä saman päivän aikana, ilmeisesti päätoimittaja oli kovin halukas selvittämään asian. Arthur oli ehtinyt alkaa lähteä, sulki konettaan ja pakkasi laukkuaan verkkaisesti, kun puhelin hälytti ja hän tunnisti numeron.
”Arthur Ayers”, hän vastasi puheluun yrittäen kuulostaa rauhalliselta.
”Kari Baker London Expressistä iltaa. Pahoittelen, että yhteydenottoni tulee näin myöhään”, nainen toisessa päässä aloitti.
”Ei se mitään, olen vielä töissä”, Arthur vastasi malttamattomana. Alaiset olivat lähteneet jo kotiin, joten Arthur ei vaivautunut sulkemaan toimiston ovea.

”Aivan, halusin vain varmistaa, ettei mitään tietoja ollut jäänyt hänen työpisteelleen. Mutta tosiaan, en löytänyt mitään juttua, mikä liittyisi joko teihin tai edustaja Hendersoniin, en siis osaa sanoa, miksi Ellie olisi ottanut teihin yhteyttä ja jos tohdin sanoa, pidän sitä vähän erikoisena”, Baker lopetti lauseensa epäröiden sanoa viimeisiä sanoja. Arthur ymmärsi, että nainen oli todella hämillään itsekin. Kuningas keräsi rohkeutensa ja avasi suunsa.

”Tuota, jos sopii kysyä, miten hän kuoli?” Arthur pelkäsi ylittäneensä rajan, mutta Baker vain huokaisi ja vastasi.
”Liikenneonnettomuus, ikävä kyllä. Joku tuntematon rattijuoppo varmasti, vaikka ei häntä koskaan saatu kiinni”, hän mutisi kireys pingottaen sanoja. Arthur ymmärsi hyvin.
”Olen todella pahoillani tapauksesta.” Baker oli hiljaa linjalla jonkin aikaa.
”Joten valitettavasti en osaa kertoa enempää. Olen itsekin hämmentynyt, että asiasta ei ole mitään tietoa, ei paperilla tai digitaalisena”, hän selitti harmissaan.
”Ei se mitään, kiitos kuitenkin. Ja toivotan teille voimia tänä aikana”, Arthur toivotti lämpimällä sävyllä.
”Kiitos, kiitos. Hyvää illanjatkoa”, Baker toivotti ja Arthur vastasi toivotukseen sulkien sitten puhelimen.

Arthur puri huultaan mietteliäänä ja hetkisen jälkeen hän päätyi vielä avaamaan jo sulkeutuneen tietokoneensa. Hitaasti kone avautui ja Arthur etsi London Expressin sivut vikkelään. Hän selasi juttuja taaksepäin, lehti oli onneksi maksuton, joten hän pääsi nopeasti pitkälle. Mutta ennen kuin löysi etsimänsä Ellie Sandersin kuolemasta kertovan juttun, hänen silmänsä osuivat toiseen juttuun. London Expressin pitkäaikainen päätoimittaja menehtynyt. Arthur räpytti silmiään.

Juttu oli pitkä, siinä kerrattiin päätoimittajan elämää, lapsuudesta aikuisuuteen, menestyksekkäitä juttuja ja rohkeita avauksia. Siis edellisen päätoimittajan, Charlie Hosterin, elämää. Tämä oli kuollut 64-vuotiaana edellisen viikon perjantaina, mutta syytä ei kerrottu. Kari Baker oli siis vasta aloittanut päätoimittaja ja tästä ilmoitettiin lyhyesti jutussa, kun Baker kertoi itse Hosterin työmoraalista ja omista kokemuksistaan työskennellä hänen alaisuudessaan.

Vaikeasti Arthur riisti silmänsä pitkästä jutusta ja alkoi kelata uudemman kerran taaksepäin artikkeleita. Lopulta hän löysi oikean jutun, uutisen Ellie Sandersin kuolemasta. Jutussa muisteltiin nuoren naisen kirjoittamia artikkeleita, joskaan ei niin laajasti kuin Hosterista oli kerrottu. Jutussa ei mainittu edes liikenneonnettomuutta sanalla sanoen, vaan ilmoitettiin puolikkaassa lauseessa naisen kuolleen tapaturmassa, huhtikuun puolivälissä, eli pari viikkoa ennen Hosterin kuolemaa. Artikkelit, joita Sanders oli kirjoittanut, olivat hyvin moninaisia, eikä naisella ollut yhtä selvää kiinnostuksenkohdetta, joskin jonkin asteen paljastusjutut korostuivat.

Oliko outoa, että saman lehden kaksi työntekijää olivat kuolleet muutaman viikon välein toisistaan? Toinen tapaturmaisesti, toinen ehkä luonnollisesti? Ehkä se vain vaikutti siltä Arthurille, kun luki molemmista tapauksista samalla hetkellä ja etenkin, kun oli luullut soittavansa häntä tavoitelleelle toimittajalle, joka olikin sitten kuollut yllättäen. Arthurista tuntui, että häntä oli tavoitellut aave, niin karmivalta asia hänestä tuntui. Ja vielä kun uusi päätoimittaja, Baker, piti erikoisena, ettei löytänyt tietoa siitä, mitä varten Sanders oli tavoitellut Arthuria. Tai Hendersonia, olihan viesti tullut jo jokin aika sitten. Arthur kaivautui syvemmälle lehden arkistoihin lukeakseen Sandersin juttuja. Paljon pikku juttuja kaupungista, asukkaista, pienistä tapahtumista, mutta myös tekstejä politiikasta, ulkomailta ja taloudesta. Jonkun yrityksen verenpainelääkkeistä löydetty ongelmia, lobbarien listoja ei tuomarin päätöksestä huolimatta saatu nähtäville, sosiaali- ja terveysministeriön myöntämiä tukia väärinkäytetty. Nainen oli tehnyt paljon tärkeitä artikkeleita, kuka tiesi, mitä tämä olisi halunnut kysyä Arthurilta, kenties jotain liittyen johonkin todella merkittävään aiheeseen. Arthur luki tarkasti etenkin sosiaali- ja terveysministeriön tukia koskevan artikkelin vuodelta 2004. Hän muisti hämärästi lukeneensa tapauksesta, vaikka siitä oli aikaa. Jokin taho oli petoksella saanut huijattua ministeriöltä valtavia summia rahaa, jotka olivat vain siirtyneet sijoittajien taskuihin. Poliisi epäilee yhteensä neljää ministeriön virkamiestä lievistä virkarikoksista. Terveyslaitos Somnian taustoja ei ollut tutkittu tarpeeksi tarkasti hakuvaiheessa, mikä johti rahojen väärinkäyttöön.

Syytettyjen joukossa ei ollut silloista sosiaali- ja terveysministeriä. Luulisi, että myös vastuussa oleva ministeri olisi ollut epäiltyjen listalla, tämä kun vastasi myös rahoituksesta. Arthur vilkaisi sivusilmällä kelloa, se tikutti jo puoli kahdeksaa, mutta siitä huolimatta, hän avasi kovalevyn koneeltaan. Joku ehkä kokeneempi teknologian käyttäjä olisi löytänyt oikean kansion nopeammin, mutta Arthurilla meni yli puoli tuntia ennen kuin pääsi käsiksi oikeisiin hakemuksiin oikealta vuodelta. Senkin jälkeen hän käytti toiset puoli tuntia selatakseen kansion läpi, kunnes viimein löysi oikean tiedoston. Hakemus oli arkistoitu, vaikka sen rahoitus olikin lopulta peruttu monen vuoden jälkeen. Arthur avasi hakemuksen ja kävi silmät sirrillään tekstiä läpi. Se näytti hyvin aidolta, pitkät tiedot terveystalon toiminnasta sekä vastuussa olevista ihmisistä. Pelkkä hakemus itsessään ei olisi herättänyt epäilyksiä. Viimeisellä sivulla oli sosiaali- ja terveysministeri Petersonin leima ja allekirjoitus, mutta Arthur muisti, että tämä ei ollut lopulta joutunut vaikeuksiin, tämä oli saanut jopa ministerin pestin myöhemmin.

Arthur pysähtyi. Ei Peterson ollut tuohon aikaan sosiaali- ja terveysministeri, Everson oli ollut. Peterson oli saanut homman, kun työväenpuolue pääsi taas 2008 hallitukseen ja Eversonista tuli pääministeri. Arthur tuijotti suu hieman auki allekirjoitusta, jonka vieressä luki printattuna sosiaali- ja terveysministeri. Miksi Peterson olisi allekirjoittanut hakemuksen ja vielä niin ilmiselvän väärään kohtaan? Arthur avasi vikkelästi Sandersin artikkelin, mutta jutussa ei puhuttu mitään tästä epäselvyydestä. Hän siirtyi taas katsomaan hakemusta. Oliko Peterson ollut osa petosta ja siksi väärentänyt allekirjoituksen? Mutta ei se ollut väärennös, se oli vain väärä nimi väärässä paikassa. Siinä ei ollut mitään järkeä, kuka tahansa näki, että nimi oli väärä. Mutta väärästä nimestä ei tuntunut olevan mitään hyötyä. Ei kai hakemusta voitu hyväksyä ilman oikean ministerin allekirjoitusta, vaikka se olikin vain muodollisuus. Mitä hyötyä näin järjettömästä väärennöksestä olisi kenellekään?

Jossain kumahteli kello. Arthur katsahti tietokoneen kelloon ja tajusi sen olevan jo yhdeksän. Ei hän keksisi mitään järkevää väsyneenä ja nälkäisenä, mitä huomasi äkkiä olevansa. Pudistellen päätään Arthur sulki ikkunat ja tietokoneen ja räpeltäen kännykällään anteeksipyynnön myöhäisestä illasta Merlinille, hän lähti astelemaan metrolle ja kotiin. Hän ehtisi kummastella hakemusta myöhemminkin.

[Meldis]

A/N: Vihdoin päästään kunnolla asiaan. Nautin erityisesti tämän luvun nimen ideoinnista. ^^ Jos lukaiset, laitathan kommenttia!

4. Jotakin Westminsterin palatsis’ on mätää

Mutta Arthur ei ehtinyt kummastella outoa hakemusta lähipäivinä. Tulevan kesän vaalit alkoivat painaa päälle ja häntä kierrätettiin monenmoisessa tilaisuudessa ja tapahtumassa. Toki häntä eivät haitanneet edustushommat, hän kovasti toivoi voivansa jatkaa seuraavalla kaudella, sillä muuten hänen poliitikon uransa jäisi kovin lyhyeksi. Hän otti siis vastaan haastattelupyynnöt ja oppi hyviä taktiikoita siirtämään keskustelun hänen avomiehestään harjoittamaansa politiikkaan. London Evening Standardin haastattelussa hän sai luvatusti kertoa ajamistaan asioista, mutta ei voinut olla huomaamatta, että painotus tuntui silti olevan hänen yksityiselämässään. Arthur ei lannistunut. Hän oli ollut aina sujuva puhumaan päästessään siihen ja hänestä tuntui, että jossain vaiheessa toimittajatkin huomasivat, että hänen yksityiselämästään oli vaikea saada tiedonmurusia enempää. Lopulta he tyytyivät kyselemään Arthurin mielipiteistä.

Kuningas piti etenkin yllä halukkuuttaan muuttaa vähitellen äänestystapaa ja vanhoilliset toimittajat kiinnostuivat tästä erityisesti. Arthur tottui saamaan myös parlamentin käytävillä monilta omilta puoluetovereiltaan tästä syystä kalseita katseita, mutta samalla nuoremmat edustajat alkoivat lämmetä hänelle. Arthurista se oli hullunkurista, olihan hän itse vanhempi kuin kukaan vanhimmista edustajista parlamentissa, vaikka vain teknisesti, mutta samalla se oli kovin huvittavaa. Mutta samoin kuin hän oli tehnyt parisuhteensa kanssa, hän otti asiasta kaiken hyödyn irti. Hänet huomattiin parlamentissa ja hän sai yhä enemmän puheenvuoroja alahuoneessa. Häntä pyydettiin edustamaan niin moneen eri tilaisuuteen, että sai pikku hiljaa valita, mihin lähti. Hän kävi nuortentalon avajaisissa, vanhainkodissa juttelemassa asukkaille, sairaaloissa, joissa vietti päivän varjostaen hoitajia, paikallisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhteisöjen tilaisuuksissa, puhumassa yliopistolla niin asumisesta, seksuaalikasvatuksesta kuin opiskelun tuista. Hän kävi illallisilla eri ministerien luona, nuorisojärjestöjen juhlissa ja opiskelijoiden kesän aloitusfestivaaleilla. Kaikkien näiden tilaisuuksien tuoksinassa, hän sai huomata, että vaikka oli kuvitellut joskus, että hänellä oli hyvä viinapää, koska aikoinaan ei juuri muuta juonut kuin viiniä tai simaa, asia ei ollut näin. Arthur päätyi vastaukseen, että 2000-luvun alkoholit olivat vahvempia kuin, mihin hän oli tottunut. Hänellä oli hyvä viinapää, eikä hän ollut tulossa vanhaksi. Niin hän päätti ja tyytyi välttelemään alkoholia.

Samalla kun Arthur hoiti edustajan velvollisuutensa, hän yritti muistaa aina välillä oudon hakemuksen, jossa käsittämättömästi oli nykyisen sosiaali- ja terveysministerin allekirjoitus. Hän ei vain oikein tiennyt mitä etsiä. Hän kävi läpi terveystalo Somnian, mutta sen kautta ei päässyt puusta pitkään. Paikka oli lopettanut pian rahoituskohun jälkeen, ymmärrettävästi. Sitten Arthur ajatteli käyvänsä läpi muita rahoitushakemuksia. Mutta se oli järjetöntä. Vuoden 2004 jälkeen hakemuksia oli tehty tuhansia ja taas tuhansia ja niiden läpikäymiseen meni niin tuhottomasti aikaa, ettei siinä ollut järkeä. Eikä Arthur oikein tiennyt mitä olisi niistä edes löytänyt. Lisää Petersonin allekirjoituksia?

Arthur oli kertonut oudosta tapauksesta Merlinille, mutta ei alaisilleen, koska ei ollut varma, mikä asiassa oli pielessä. Se oli toki kummallista, mutta hänestä tuntui, että allekirjoitus ei ollut kaikki, mikä asiaan liittyi. Merlin oli tarjoutunut käyttämään taikuuttaan avuksi, mutta yhtä hyödytöntä sekin olisi ollut, Arthur kun ei tiennyt mistä lähteä liikkeelle.

Lopulta Arthur päätyi tutkimaan tämän hetken sosiaali- ja terveysministeriön rahoituksen myöntämiseen edellyttäviä kriteerejä. Niitä oli tuhottomasti ja selvitystyö oli paljon pikkutarkempaa kuin kymmenen vuotta sitten. Arthur jaksoi kahlata kriteerit läpi, mutta ei löytänyt mitään poikkeavaa. Niitä oli uusittu vuonna 2004, mikä ei ollut ihmeellistä. Ministeriölle oli perustettu muutama vuosi tämän jälkeen oma vain hallituksen määräysvallan alla oleva erillinen rahasto, josta rahoitusta myönnettiin. Hallitus pääministerin johdolla antaa päätöksen annettavasta tuesta. Arthur ei osannut maalaisjärjellä ajatella, miten nämä muutokset varmistaisivat, että tukea ei enää huijattaisi, mutta kai auttoi, jos päättämässä olisi isompi joukko.

Sitten Arthur yritti tutkia Petersonia ja jälleen melko tuloksetta. Mies oli tehnyt maltillisen uran poliitikkona. Hän oli matemaatikko koulutukseltaan, mikä oli harvinaista työväenpuolueessa, mutta omasi silti vahvoja puolueen perusperiaatteita. Hän oli ollut sosiaali- ja terveysministeriössä edustajana vuosina 2000-2004 ja kun työväenpuolue jälleen nousi hallitukseen vuonna 2008, hän sai ministerisalkun. Hän oli ahkerasti tukenut vuoden 2009 hyökkäysten uhreja ja jälleenrakentamista. Arthurille tuli kurja olo epäillessään Petersonia yhtään mistään, kun oppi, että tämä oli ollut korjaamassa hänen ja Merlinin aiheuttamia jälkiä. Mikään ei kaikesta huolimatta viitannut siihen, että Peterson olisi erityisen ilkeä ihminen, hän oli vanha ja vanhoillinen, lyhytsanainen ja looginen.

Lopulta Arthur palasi viimein hakemusten ääreen. Hän tarkisti kovalevyltä, kuinka paljon hakemuksia oli tullut vuoden 2004 jälkeen. 200 314 tiedostoa. Arthurin mieli kurjistui. Mutta oliko hänellä vaihtoehtoa? Hän vilkaisi toimistoa tietokoneensa takaa. Martin, Sybil ja Sandra tekivät vaitonaisesti töitään tietokoneidensa äärellä. Arthur laski päässään. Ja sitten kun ei osannut, avasi kännykästään laskimen. Jos hän laski Merlininkin mukaan, se tekisi noin 40 000 hakemusta per henkilö. Ja mitä hän edes sanoisi alaisilleen, että heidän tulisi etsiä. Jotain poikkeavaa. Se tekisi hakemusten läpi käynnistä vieläkin vaikeampaa ja hitaampaa.

Arthur nojasi kasvojaan kämmeniinsä. Vaalitauko oli alkanut ja vaalipäivään oli neljä viikkoa aikaa. Hänen piti nyt päättää, oliko tämä niin tärkeää, että hän pistäisi alaisensa etsimään neulaa Irlannin kokoisesta heinäsuovasta, etenkin, kun neula saattaisi hyvin olla vaikka Venäjällä. Allekirjoitus oli outo ja hämmentävä ja mahdollisesti myös tutkimisen arvoinen asia. Se ei itsessään olisi ollut outoa, mutta kun kyseinen hakemus oli ollut osa petosta, jossa huijattiin miljoonia puntia valtiolta, se herätti Arthurissa epämukavan tunteen vatsanpohjassa, joka varoitti, että jokin haiskahti. Arthur osasi luottaa vatsaansa.

Arthur tiesi, ettei koskaan saisi vastausta suoraan Petersonilta, hakemus oli yli kymmenen vuotta vanha ja vaalien alla tämä ei vaivautuisi vastaamaan takapenkkiedustajien kyselyihin niin vanhoista jutuista.

Arthur nousi tuoliltaan lyötynä. ”Kuulkaa”, hän kajautti alaisilleen huoneessa. Kaikki kolme kääntyivät katsomaan häneen.
”Minulla on erikoinen ongelma ja toivoisin, että voisitte auttaa.”

Seuraavat kymmenen minuuttia Arthur selitti juurta jaksaen koko tarinan aloittaen haastattelupyynnöstä ja lopettaen omiin tutkimuksiinsa ja pattitilanteeseen, josta oli itsensä löytänyt. Kolme kuuntelivat tarkkaavaisena ja Martin kirjoitti jopa kynä viuhuen muistiinpanoja pieneen mustaan vihkoonsa. Arthurin hiljennyttyä, he katsoivat häntä jokaisella kulmat jonkin verran kurtussa.
”Ehdittekö itse vielä käydä hakemuksia läpi?” Sandra kysyi.
”Jonkin verran. Sitten tajusin tarkistaa, paljonko niitä oli ja ymmärsin tehtävän toivottomuuden”, Arthur myönsi. Martinin kynä pysähtyi ja hän tunki sen pään hampaidensa väliin. Jokainen kolmikosta näytti enemmän tai vähemmän hämmentyneeltä tai epäuskoiselta. Arthur kohotti kätensä ilmaan kuin antautuakseen.

”Tiedän, että tämä kuulostaa erikoiselta, se onkin, mutta homma on mielestäni tutkimisen arvoinen. Tässä on liian monta yhteensattumaa”, hän latoi tasaisesti. Sandra risti käsivartensa ja laski painonsa jalalta toiselle. Arthurista tuntui suorastaan kummajaiselta heidän katseensa alla.
”Mutta jos se on vain virhe”, Martin ehdotti.
”Aika outo virhe, että se on juuri petokseen liittyvässä hakemuksessa”, Sandra huomautti.
”Onko asia kiireellinen? Uskon, että asiaa voisi kysyä Petersonilta vaalien jälkeen”, Sybil ehdotti. Arthur oli ajatellut sitä ja se saattaisi olla viisainta. Mutta häntä jäyti ajatus, että jos häntä ei valittaisikaan seuraavalle kaudelle, hän ei saisi kunnollista vastausta koskaan. Eli ajatteliko hän asiaa vain itsekkäästi? Oliko asia todella tärkeä ja tutkimisen arvoinen vai halusiko hän tietää vain siksi, että saisi itse asian selville?

”Minä voin ottaa asian hoitaakseni”, Martin äkkiä tokaisi. Arthur kohotti kulmiaan ja aukoi hetken suutaan osaamatta sanoa mitään. Sitten Martin jatkoi vielä: ”En siis hakemusten läpi käyntiä kokonaan, se tosiaan on mielestäni järjetöntä. Mutta pystyn hakemaan tietyllä aikavälillä hakemuksia, joissa on Petersonin nimi. Jos se ei tuota mitään, voin tutkia tarkemmin terveystaloa, joka oli kyseessä.” Arthur hymyili.
”Selvä, kiitos”, hän huokaisi ja Martin virnisti.
”Tämähän on työtäni”, hän vain sanoi. Arthuria suorastaan kismitti, ettei ollut tajunnut pyytää apua alaisiltaan aikaisemmin. Martinin työnkuva oli tutkija, hän jos kuka osaisi käydä materiaaleja läpi oikealla silmällä.

Martin uppoutui työhönsä seuraavaksi pariksi viikoksi ja Arthur saattoi keskittyä jälleen vaalityöhön. Se oli tosin välillä vaikeaa, kun hän odotti koko ajan, että Martin saisi jotain selville. Ja kun vaaleihin oli aikaa alle viikko, Martin viimein ilmaantui hänen huoneeseensa muistikirjansa kanssa.
”En löytänyt Petersonin nimeä muualta hakemuksista siltä ajalta, kun hän oli vain edustajana.” Arthurin mieli mustui, tosin hän yritti hokea itselleen, että sehän se vaikeus oli ollutkin, hän ei ollut tiennyt mitä etsiä.
”Joten tutkin seuraavaksi terveystalo Somniaa. Se tosiaan lopetti pian kohun jälkeen, rahoituspulaa ja sijoittajien kaikkoamista. Tarkistin kuitenkin, että hallituksen jäsenistä muutamat ovat pärjänneet oikein hyvin sen jälkeen. Kaksi heistä on kahden eri lääke- tai terveysyrityksen leivissä ja ne saavat tälläkin hetkellä rahoitusta sosiaali- ja terveysministeriöstä. Toinen tuottaa terveydenhuoltoon liittyvää tutkimusta. Toinen on yksityinen terveysasema.” Martin ojensi Arthurille kansion, jossa oli tietoja molemmista yrityksistä sekä niiden hallituksen jäsenistä.

”Oliko kummassakaan mitään erikoista?” hän kysyi.
”Ei mitään erikoista. Tuo Optima, eli siis tutkimuslaitos, oli saanut varoituksen muutama vuosi sitten verovirastolta, mutta asia oli korjattu nopeasti. Vaikka toisaalta en ymmärrä, miksi tuollaisen tarvitsisi vielä kiertää veroja, sillä on melkoinen liikevoitto, tutkimuslaitokseksi.”
”Älä koskaan aliarvioi ahneuden rajoja”, Arthur totesi tutkaillessaan kansiota ja nosti sitten katseensa Martiniin. ”Kiitos todella paljon. Olette tehneet hyvää työtä.” Mutta niin sanoessaan, Arthur tajusi, että mitään ei oikeastaan ollut selvinnyt. Martinkin taisi tajuta asian, sillä hän jatkoi vielä.
”Ja vielä tuosta Optimasta. Yritin selvittää, miten siellä on tehty tutkimusta, mutta asiakirjat ovat salaisia minulle. Koska se saa rahoitusta sosiaali- ja terveysministeriöltä, raportit ovat salaisia. Julkisia ovat vain sosiaali- ja terveysministeriön selonteot ja niitä ei ollut tullut kovin montaa.”
”Voi johtua ihan vain resurssi ongelmista. Sosiaali- ja terveysministeriöllä on ollut viime vuosien aikana kova kiire”, Arthur ehdotti, mutta Martin suipisti suutaan.
”Tarkoitin, että selontekoja ei ole tullut pitkään aikaan montaa. Yhteensä kolme viimeisen neljän vuoden aikana”, Martin vastasi.

Arthur tuijotti tutkijaa tyhjästi.
”Kolme?” hän toisti hitaasti.
”Kyllä. Ja itse asiassa vielä niin, että jälkimmäiset kaksi olivat lisäyksiä ensimmäiseen. Eli jos sosiaali- ja terveysministeriön raportteihin on luottaminen, siellä on tehty viimeisen neljän vuoden aikana yksi tutkimus.”
”Kuinka paljon siellä on työntekijöitä?” Arthur kysyi, koska arveli, että Martin oli varautunut kysymykseen.
”Tutkijoita tai tutkimusta tekeviä 244 viime vuonna ja viimeisimmän tiedon mukaan, viime kuun aikana Optimassa työskenteli 244 työntekijää.”

Arthur ei ollut ihan varma, mitä Martin oli saanut juuri selville. Joko todella vakavia ongelmia sosiaali- ja terveysministeriön henkilökunnan työmäärässä tai jopa uuden petoksen. Hänestä tuntui, että Petersonin allekirjoitus oli yhtäkkiä vähäpätöinen asia ja sen sijaan tälle asialle tuli tehdä jotain. Mutta hän ei tiennyt lainkaan mitä. Koska oli jo vaalitauko, ei hän voinut virallisesti tarkistaa asiaa sosiaali- ja terveysministeriöstä, siellä tehtiin vain rutiinityötä. Arthurin tulisi tehdä jonkinlainen selvityspyyntö, mutta riviedustajana se pitäisi kai esittää alahuoneelle, hän ei ollut varma, tilanne oli niin erikoinen. Ja alahuone pysyi kiinni ennen kuin uusi hallitus aloittaisi työnsä vaalien jälkeen. Eikä hän ehkä silloin enää olisi parlamentissa. Mutta kyseessä oli joka tapauksessa jopa petosepäily. Arthur ei halunnut ajatella sitä mahdollisuutta, että sosiaali- ja terveysministeriössä oltaisiin sekaannuttu asiaan. Miten voisi olla mahdollista, että neljän vuoden aikana, kun yritys oli saanut tukea, ei ministeriö ollut tarkistanut, millaista työtä taho tekee? Arthurin kurkkua kuristi. Hän vilkaisi ympärilleen työhuoneessa ja Sybil ja Sandrakin olivat pysähtyneet kuuntelemaan sananvaihtoa. Arthur rykäisi.

”En ole varma, voimmeko tässä tilanteessa tehdä mitään. Parlamentti on suljettu, joten en usko, että voin vain marssia sosiaali- ja terveysministeriöön pyytämään vastauksia.” Martin nyökkäili varmentaen Arthurin epäilykset. Heidän kätensä olivat sidotut.
”Selvä, Scott, yrittäkää selvittää jäljellä olevalla ajalla kaikki, mitä saat Optimasta, Foaley auttakaa häntä. Minä autan myös, kun voin. Esther, bukatkaa minut joka ikiseen kissanristijäiseen, minne en vielä tällä viikolla ole menossa. Jos ei minkään muun takia, minun tulee päästä tänne takaisin, jotta voin selvittää tämän vyyhdin.”

Kolmikko nyökkäsi yhtä aikaa ja Sybil kääntyi saman tien tietokoneensa ääreen ja Martin marssi Sandran luokse muistiinpanonsa kourassaan. Määrätietoisesti he ryhtyivät selvittämään Optiman taustoja ja Arthur kuuli joka aamu valituksia Merliniltä, kuinka mustat renkaat hänen silmiensä ympärillä vain suurenivat, kun kaikki aika meni edustustilaisuuksissa ja tutkinnassa.

”Tämä on tärkeää”, Arthur toitotti joka kerta. Merlin vain tuijotti häntä tiukasti.
”Oletko edes pysähtynyt ajattelemaan, mitä tämä kaikki tarkoittaa, jos olet oikeassa? Että Peterson tai koko sosiaali- ja terveysminiteriö on sotkeutunut johonkin ikävään?” hän kysyi kaksi yötä ennen vaaleja. Arthur hörppi parisängyssä Merlinin sekoittamaa unijuomaa ja velho asetteli peittoa heidän päälleen. Merlin oli uhannut häätää Arthurin nukkumaan – tai siis pyörimään unettomana – sohvalle, jos tämä ei olisi lupautunut ottamaan juomaa ja nukkumaan edes yhtenä yönä ennen vaaleja pitkän, syvän unen. Samalla kun Arthur oli ajatellut, miten hyödyllistä sohvalla nukkuminen olisi ollut, kun hän olisi voinut tehdä töitä miten pitkään vain häiritsemättä Merliniä, oli kuningas huomannut, että aidosti huolestuneelle avomiehelleen oli vaikea sanoa ei tällaisissa tilanteissa. Joten Arthur kulautti viimeiset tilkat juomasta kurkkuunsa tuntien heti, miten raukeus alkoi hiljalleen valloittaa hänen koko kehoaan. Merlin katsoi häntä silmä kovana, varmasti odottaen siinä siihen saakka, että Arthur oikeasti nukahtaisi. Hän nojasi käteensä puoliksi istuvassa asennossa ja vapaalla kädellään silitteli Arthurin kättä. Se tuntui lämmittävän jopa enemmän kuin unijuoma.

Totta kai Arthur oli pohtinut sosiaali- ja terveysministeriön osuutta asiaan. Mutta oli heti sysännyt ajatuksen mielestään.
”Totta kai”, hän vastasi lyhyesti. Merlin kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Totta kai se on ikävää. Kun parlamentissa tapahtuu väärinkäytöksiä, se on aina ikävää”, hän tokaisi.
”Ja sillä ei ole mitään väliä, että väärinkäytöksiä tekevä on juuri työväenpuolueesta?” Merlin huomautti.

”Ei. Tai ei sillä pitäisi olla”, Arthur lisäsi, kun huomasi toisen tietäväisen katseen pistävän hänen lävitseen. Ihmiset olivat ihmisiä, oli työväenpuoluelainen tai konservatiivi tai liberaali. Idiootteja, laiskoja, ahneita ja itsekkäitä ihmisiä oli jokaisessa ihmisryhmässä. Vaikka Arthur oli toki toivonut, että niitä ei olisi kaikkein suurinta valtaa pitävien joukossa. Edelleen Arthur muistutti, että heillä ei ollut mitään varmaa tietoa mistään väärinkäytöksistä, ainoastaan, että sosiaali- ja terveysministeriöltä rahoitusta saava taho ei tuottanut mitään rahoitusta vastaan tai ainakaan suositeltavissa määrin. Arthur oli tarkistanut ja laki oli melko maltillinen määritellessään, mitä tahon tuli tuottaa rahoitusta vastaan, kenties siksi, että tällöin rahoitusta voitiin myöntää mahdollisimman erilaisille tahoille. Eivät kaikki tukia saavat tuottaneet toimia, joista pystyi selkeästi raportoimaan mustaa valkoisella. Laki kertoi, että tahon tulisi kuitenkin raportoida säännöllisesti toimistaan sosiaali- ja terveysministeriölle sekä selostaa, mihin rahoja käytetään ja mitä niillä on saatu aikaan. Vähintään siinä Optima oli tehnyt merkittäviä virheitä ja se sallittakoon. Oli kuitenkin sosiaali- ja terveysministeriön tehtävä huomauttaa raportoinnin puutteesta ja sitä ei oltu tehty. Rahoituksia oli evätty aikaisemmin selontekojen puuttuessa ja näitä tapauksia oli vuosittain muutamia. Eli ministeriö kyllä hoiti hommaansa. Paitsi tässä tilanteessa. Ajatus jahtasi Arthuria joka ilta. Paitsi nyt, kun Merlinin lämpö vieressään ja unijuoman paino vaivutti hänet rentouttavaan uneen.

Mitään juoma ei silti tehnyt hänen jo muodostuneille renkaille silmien alla. Vaalipäivänä Arthur myöntyi ja antoi Sybilin meikata niitä piiloon. Olisi ehkä parempi näyttää edes hieman hyvinvoivalta, jos hänet valittaisiinkin uudelle kaudelle. Arthur ei ollut varma uskoako uudelleen valintaan. Hän oli saanut jonkin verran palstatilaa seksuaalisella suuntautumisellaan sekä monipuoluejärjestelmään suuntaavilla puheillaan, mutta hän oli silti nuori ja melko kokematon. Mutta pääsin viimeksi varasijalle, hän muistutti itseään heittäessään takkia päälleen ja valmistautuessaan lähtemään ääntenlaskupaikalle.
”Pääsit viimeksi varasijalle”, Merlin muistutti kuin lukien Arthurin ajatuksia. ”Kirjoititko puhetta valmiiksi?” hän kysyi hymyillen. Arthur nyökkäsi aavistuksen ja taputti povitaskuaan. Se oli lyhyt ja ytimekäs, kuten hän puheistaan piti, mutta ei uskaltanut arvata tarvitsisiko hänen käyttää sitä.

Edellisellä kerralla, kun Arthur oli ollut ääntenlaskupaikalla mukana, hän oli ikään kuin menettänyt muistinsa heti ilmoituksen tultua. Nyt hän asteli hyvin epävarmasti sisään, eikä ollut hetkeen yhtään varma, minne hänen tulisi mennä. Tällä kertaa Sybil oli häntä vastassa ja tuli juosten kohti kaivaen jo meikkipussia laukustaan.
”Mennään pois tästä hälinästä”, hän sanoi heti ja veti Arthuria pois aulasta. Paikka oli koulu, ylä- ja ala-aste yhdistettynä, joten sinne mahtui satoja ääntenlaskijoita. He olivat pakkaantuneet liikuntasaliin, jonne oli pystytetty päätyyn koruton lava, jolla ilmoitettaisiin myöhemmin valittu edustaja. Sybil johdatti heidät yhteen luokkahuoneeseen, jonka hän oli kaapannut vain heidän käyttöönsä. Arthur yritti kovasti muistella, minkä nimisiä ehdokkaita hänellä olikaan vastassaan, mutta ne olivat nyt kadonneet täysin mielestä.
”Istukaa alas, sieppasin meille oman keittimen”, Sybil sanoi, kun he pääsivät tyhjään huoneeseen. Merlin otti kummankin teemukit ja tarjosi toista Arthurille, joka otti sen hitaasti vastaan. Kun hän oli ottanut yhden siemauksen, Sybil kumartui hänen eteensä meikkipussi sylissään.

”Menemme kohta alas, muista hymyillä ja jos sinua ei valitakaan, muista kätellä edustajaa”, Sybil sanoi tiukasti ja taputteli meikkiä Arthurin poskille ja silmien ympärille. Kun nainen alkoi jutella letkeästi Merlinin kanssa, Arthur antoi ajatustensa harhailla. Optiman juttu tuntui nyt todella vähäiseltä. Hän ei ollut päässyt alkuunkaan työssään, hän halusi jatkaa, jotta voisi antaa kansalaisilleen elämän, jonka he ansaitsevat. Hän oli saanut hetken kokea, miten voisi tehdä sitä, mutta oli kuin kidutusta, jos se nyt äkillisesti revittäisiin pois häneltä. Seuraaviin vaaleihin olisi jopa viisi vuotta, ellei ennen sitä päätettäisi pitää vaaleja. Arthur ei tiennyt parempaa tapaa vaikuttaa ja hän tiesi, että oli juuri siellä missä hänen kuuluisi olla. Mitä jos hänen ei annettaisi jäädä sinne?

Merlin tökki miehen ajatuksistaan ja kolmikko asteli takaisin kohti aulaa ja liikuntasalia. Salia oli kohennettu hieman, seinille oli ripustettu siniset lakanat peittämään ajan harmantamaa valkoista betoniseinää ja lattialle teipattu muovimattoja piilottamaan kolhuja. Siisteissä riveissä oli kymmenittäin pöytiä, joiden äärellä laski satoja vapaaehtoisia ja loput väkijoukosta oli kannattajia. Yhdellä seinällä oli valtava televisio, jota seurasivat muutamat Arthurin kilpakumppaneista. Sybil johdatti heidät television luokse. Arthur yritti olla kohtelias ja kyseli muilta ehdokkailta kuulumisia, mutta hän näki, että myös heillä oli vaikeuksia keskittyä olemaan edustava. Hän tyytyi katsomaan tyhjästi televisiota ja hivuttautui koko ajan lähemmäksi Merliniä, joka keskusteli tyhjänpäiväisesti jostain Sybilin kanssa.

Paperien kahina väheni pikku hiljaa ja pian joku mies tuli pyytämään ehdokkaita lavalle salin toiseen päähän. Merlin puristi Arthurin kädestä, Sybil hymyili hänelle ja Arthur käveli muiden mukana lavalle. Hän asteli jonon jatkoksi ja heidän eteensä puhujapöntön taakse asteli joku mies, ääntenlaskun virkailija kai, pitkä paperilappu käsissään. Arthur katsoi väkijoukkoon ja etsi Merlinin, joka nosti sormensa huuliensa päälle ja hymyili. Arthur väänsi huulena aitoon hymyyn ja huomaamattaan suoristi ryhtiään. Virkailija alkoi puhua ja Arthur pinnisteli kuunnellakseen.

”...lasketut äänet ovat: Oliver Alverson, konservatiivi puolue, 8739 ääntä”, virkailija aloitti ja väkijoukosta kuului taputusta, mutta myös pettyneitä huokaisuja.
”George Lepper, liberaali puolue, 16 881 ääntä.” Sali täyttyi huudoista, 16 000 ääntä oli todella paljon. Henderson oli saanut viime kerralla 18 000 ääntä, mistä saattoi hieman päätellä kuinka paljon valintaan tarvittiin ääniä.
”Arthur Ayers, työväenpuolue, 20 099 ääntä.”

Arthur näki, kuinka sali suorastaan räjähti, mutta itse hän ei kuullut oikein mitään. Hän tunsi vaistomaisesti suupieliensä nousevan yhä korkeammalle. Hän yritti kovasti kuunnella loputkin äänet muille ehdokkaille, mutta ei pystynyt keskittymään. Hän sai kiinni, mistä virkailija puhui vasta, kun tämä ilmoitti valitun edustajan eli siis kuuli oman nimensä.
”Eli Arthur Ayers on valittu edustamaan Streathamin alueelta”, virkailija totesi ja kääntyi Arthuria kohti. Tämä kohotti kätensä kätelläkseen ja Arthur tarttui siihen.

Illalla torjuttuaan sekä Sybilin että puoluetoveriensa pyynnöt lähteä juhlimaan valintaa, Arthur rojahti totaalisen loppuun kuluneena sohvalle kotonaan. Sybilin laittama meikki oli alkanut kutittaa, mutta neljän viikon kestänyt väsymys painoi hänen päätään, eikä hän oikein jaksanut nousta pesemään naamaansa.
”Olen ylpeä sinusta”, Merlin sanoi hiljaa istuen hänen viereensä. Hän kohotti käsivarttaan ja Arthur kaatui toisen kainaloon lokoisasti.
”Minut valittiin ihan oikeasti”, Arthur mutisi. ”He oikeasti halusivat, että edustan heitä.”
”Onko se niin ihmeellistä?” Merlin kysyi. Arthur tuhahti.
”Ei.”

Viisi päivää myöhemmin Arthur aloitti työnsä uudelleen ja siitä viisi päivää myöhemmin parlamentti virallisesti aloitti työnsä. Työväenpuolue oli säilyttänyt asemansa suurimpana puolueena ja Everson pysyi pääministerinä. Arthur ei saanut soittoa paikasta ministeriöissä, mutta ei ollut yllättynyt eikä pettynyt. Se aika tulisi vielä. Tyytyväisenä hän marssi vanhalle toimistolleen ensimmäisenä työpäivänään, vaikka vasta juuri ennen oven kahvaan tarttumista tajusi, ettei ollut varma, oliko huone yhä hänen huoneensa. Hän vilkaisi nimeä, siinä luki hänen nimensä, mutta toisaalta siinä oli lukenut Henderson, kun hän itse oli aloittanut. Niinpä hän varovasti avasi oven valmiina syöksymään karkuun, jos olikin väärässä paikassa. Mutta tuntemattomien ihmisten sijaan, häntä tervehtivät Sandra ja Martin.

”Olen oikeassa paikassa?” hän kysyi hymyillen alaisiltaan. Hän oli toki sopinut heidän kanssaan jatkavan heidän työsopimustaan, mutta ei ollut tajunnut sopia käytännöistä.
”Varmistin jo pari päivää sitten, että kukaan ei tule viemään vanhaa huonettanne”, Sandra kertoi ja ojensi Arthurille kupin teetä.
”Vai niin, kiitos paljon”, Arthur sanoi mielissään.
”Onnea vielä valinnasta”, Martin sanoi nyökäten.
”Kiitos paljon. Kiitos, että pystyitte jatkamaan kanssani, en tiedä miten olisin selvinnyt ilman teitä, kun aloitin kesken kautta.” Samassa Sybil pelmahti huoneeseen. Hänen takkinsa kyllä oli toimiston naulakossa, mutta tämä oli näköjään ehtinyt jo rientää toisiin tehtäviin aamun aikana.

”Huomenta! Onnea vielä kerran, herra”, Sybil nyökkäsi Arthurille.
”Huomenta ja kiitos.” Arthur nyökkäsi alaisilleen ja asteli vanhan työpöytänsä ääreen. Martin seurasi häntä välittömästi.
”Herra, haluaisin tiedustella, miten jatkamme sosiaali- ja terveysministeriön jutun kanssa?” hän kysyi silmät suurina ja muistikirja kädessään. Arthur nyökkäsi vakavana.
”Aivan, siitä tulee aloittaa, pystyn vihdoin tekemään virallisesti asialle jotain.” Hän risti sormensa leukansa alle ja nojasi niihin. ”Tämä on melko erikoista, enkä ole itse tietoinen tarkasti, miten tässä kuuluu toimia”, hän aloitti ja katsoi silmäkulmiensa alta Martinia.

”Ei hätää, selvitin sitä jo. Meidän pitää ensin kirjata kaikki löytämämme tieto ja tehdä sitten kirjallinen kysymys hallitukselle ja tässä tapauksessa tarkemmin sosiaali- ja terveysministeriölle. Se tulee ilmoittaa kyselytunnin aikana ja sen jälkeen oikea tutkimustyö voidaan aloittaa. Olen jo alkanut tehdä kirjallista selontekoa, mutta olisi hyvä, jos meillä olisi lisää tietoa.” Arthur nyökkäili kiitollisena Martinin sanoille. Sitten hän keksi jotain.
”London Express. Ehkä heillä on tietoa.” Kun Martin kurtisti kulmiaan, Arthur nosti sormensa ylös muistellen viikkoja sitten lukemaansa artikkelia. ”Ellie Sanders oli tehnyt vuosia sitten jutun sosiaali- ja terveysministeriön rahoituksen väärinkäytöksistä. Tukia oli virheellisesti myönnetty terveystalo Somnialle ja sen hallituksen jäseniä päätyi Optimaan. Ehkä lehdellä on lisää tietoa tästä ja saisimme sen nopeammin käsiimme kuin jos itse etsisimme.”

Martin painoi huulensa yhteen ja Arthur havaitsi paheksuntaa hänen katseessaan.
”Se on nopeinta, vaikka ei ideaaleina. Tokihan meidän olisi parempi selvittää omat sotkumme, mutta näin pääsemme nopeasti eteenpäin. Eikö se oli tärkeintä?” Arthur huomautti ja Martin pyöräytti päätään myöntyvästi. Arthur nappasi välittömästi puhelimensa käteensä.
”Otan heihin heti yhteyttä, toivottavasti heillä on yhä lähteet jutusta.” Martin nyökkäsi ja poistui kun Arthur etsi päätoimittajan puhelinnumeron.

”London Express, Baker puhelimessa”, naisääni vastasi nopeasti puhelimeen.
”Edustaja Arthur Ayers, soitanko pahalla hetkellä?” Arthur aloitti varovasti ja kuuli heti, kuinka henkeä vedettiin äkillisesti langan toisessa päässä.
”Ette lainkaan.”
”Soitan, koska haluaisin kysellä vanhan artikkelinne perään, koskien sosiaali- ja terveysminiteriön rahoituksen väärinkäyttöön liittyen, vuodelta 2004? Muistatteko niin vanhaa juttua?” Arthur kysyi.
”Muistan kyllä, ministerit eivät olleet tarkistaneet tukea saaneen tahon tietoja ja neljä sai syytteet virka-aseman väärinkäytöstä”, Baker sanoi vikkelästi, kuin lukien tietoja jostain. ”Luen artikkelia paraikaa.” Arthur kurtisti kulmiaan.
”Todellako? Olisin nimittäin kysynyt, onko teillä vielä tallella, mistä lähteistä saitte tietonne ja onkohan teillä niitä yhä tallella? Tarvitsisin niitä erästä selontekoa varten ja henkilökuntani on melko kiireinen, joten jos teillä on hallussanne tarkat lähteet, se auttaisi meitä paljon.”

”Soititte erinomaisella hetkellä.” Baker oli hetken hiljaa, mietteliäänä. ”Mainitsin teille, kun viimeksi puhuimme, että emme olleet varma, miksi Ellie oli tavoitellut teitä. Olemme saaneet hieman käsitystä jutun laadusta ja sen juuret ovat vuoden 2004 jutussa. Jostain syystä tietoja ei löydy missään muodossa toimituksestamme, mutta Ellie oli antanut äidilleen materiaalinsa. Meillä on ollut vaikeuksia saada ne häneltä käyttöömme. Rouva Sanders ei ole pitänyt meistä Ellien kuoleman jälkeen.” Arthur kuunteli hämmentyneenä Bakerin nopeaa puhetta. Kuulosti suorastaan siltä, että päätoimittaja oli odottanut Arthurin soittoa.

”Joten haluaisin kysyä teiltä apua asiaan”, Baker lopetti. Arthur räpytti silmiään.
”Apua? Artikkelin tekoon?” hän kysyi hämillään, kun ei ollut varma, mihin Baker tähtäsi. Kursailemattomuus kuulsi naisen äänestä.
”Ei aivan niin. Mutta avuksi olisi, jos voisitte toimia välikätenä ja hakea Ellien materiaalit rouva Sandersin luota”, Baker korjasi kiireesti.

Arthurin suu loksahti auki ja hän sulki sen ja taas aukaisi osaamatta sanoa siihen oikein mitään. Bakerilla tuntui olevan sellainen vaikutus häneen. Tämä ei odottanut heti vastausta vaan jatkoi.
”Tiedot ovat kuitenkin melko luottamuksellisia, emmekä halua, että kuka tahansa menee hakemaan ne. Ellien ystävät voisivat olla riski. Rouva Sanders on kuitenkin suuri valtiovallan tukija ja ystävä, joten teidän kaltaisenne kansanedustaja varmasti voisi pyytää käyttöön Ellien materiaalit.” Arthur päästeli äänettömiä ähkäisyjä, mutta Baker vain jatkoi.
”Se auttaisi todella paljon meitä ja voisitte sitten saada kaikki tarvitsemanne lähteet käyttöönne. Ellien tekemä juttu on mitä ilmeisimmin ollut todella iso ja tärkeä, joten on tärkeää, että se tulee kerrottua. Myös Ellien takia”, Baker lisäsi tiukasti. Arthur sulki suunsa ja avasi sen viimein vastatakseen.

”Minä en mielestänne ole riski?” Arthur sai kysyttyä.
”Ei tietenkään. Haluatte varmasti itsekin tietää, mistä tässä on kyse”, Baker selitti.
”Mutta en aio valehdella kansalaisille ja se koskee myös rouva Sandersia, vain jotta saisitte artikkelin kirjoitettua. Minun tulee kertoa, mihin käyttöön materiaali tulee.”
”Totta kai kerrotte. Rouva Sanders varmasti ymmärtäisi asian tärkeyden, jos te puhuisitte hänen kanssaan.”

Arthur hieroi sormenpäillään otsaansa. Ei ollut edes vielä virallisesti parlamentin aukiolopäivä. Jos hän suostuisi puhumaan rouva Sandersille, mitä hän suoraan sanottuna piti melko erikoisena, hän ei ollut lainkaan varma, mitä tälle sanoisi. Hei, tyttäresi kuoli ja jätti sinun huostaasi todella tärkeitä asiakirjoja, jotka varmaan jätti sinulle, jotta ne olisivat varmassa turvassa, mutta nyt sinun pitää antaa ne minulle, että eräs lehti voisi jakaa ne kaikelle maailmalle. Tietenkin se oli tärkeää, kertoa asiakirjojen sisältö kaikelle maailmalle, mutta Arthur ei ollut varma, millaisia keinoa tuli käyttää sitä varten. Arthur painoi sormenpäitään yhä tiukemmin otsaansa.

”Jos hän suostuu luovuttamaan materiaalit, ja vain jos hän tekee sen täysin vapaaehtoisesti ja täysin tietoisena, mihin tarkoitukseen ne ovat, minä tuon ne teille.”
”Ymmärrän sen täysin. Enkä tekisi tätä itsekään mitenkään toisin.”

[Meldis]

A/N: Uutta lukua, ollaan jo puolessa välissä! Jätähän kommenttia, ne piristävät. ^^

5. Olemme päästäneet irti väkivallan ja hävityksen

Kello oli lähempänä seitsemää, kun Arthur pääsi irtautumaan töistä viimein. Hän oli luvannut rouva Sandersille tulevansa tasan seitsemältä, eikä lainkaan tiennyt, kuinka paljon nainen piti täsmällisyydestä. Niinpä kellon tikuttaessa jo varttia yli seitsemän, Arthur kiirehti tahtiaan, melkein juosten metrolta kohti vaaleaa kerrostaloa. Talon joskus kermanvaaleat seinät olivat harmaantuneet ja parvekkeiden alla juoksi likaisia rantuja raidoittaen rakennusta. Ruohikko talon ympärillä oli saanut vauhtia saapuneesta kesästä, eikä sen tasoittamiseksi oltu tehty mitään. Keltaiset voikukat kilpailivat jalansijasta ja joskus muinoin hehkunut köynnös talon seinällä roikkui kuolleena ilmassa. Pari ruostunutta polkupyörää makasi seinustalla ja Arthur säikäytti pakoon mustavalkoisen kissan tullessaan nurkan takaa kerrostalon eteen. Arthur tarttui alaoveen, joka oli auki ja astui sisään hämärään rappukäytävään. Parannusta pihaan ei näkynyt. Lattia oli keltaisenruskeaa laattaa ja seinät valkoiseksi maalattua kulunutta betonia. Oikealla puolella seinällä oli ilmoitustaulu, jossa komennettiin pitämään alaovi kiinni, jotta rappukäytävää ei vandalisoitaisi. Arthur asteli hissin eteen ja painoi nappia saadakseen sen luokseen. Kun hissi alkoi tulla alas, se piti kamalaa nitkuttavaa ääntä ja kun se lopulta pysähtyi Arthurin eteen, se hyppäsi kymmenisen senttiä ylöspäin ja sitten vasta pysähtyi paikalleen. Muutaman sekunnin pohdittuaan, Arthur päätti kiivetä kahdeksanteen kerrokseen.

Läähättäessään jo kuudennessa kerroksessa, Arthur päätti, että hänen pitäisi lisätä urheilua arkeensa. 1500 vuotta sitten käydyt miekkataistelut ja harjoitukset eivät enää pitäneet hänen kuntoaan yllä. Hän tarttui lujasti kaiteeseen kiinni ja repi itseään ylös. Kun hän viimein pääsi kahdeksanteen kerrokseen, hän puuskutti ainakin minuutin rauhoittaakseen itseään ennen kuin koputti oveen, jossa luki haalistuneilla kirjaimilla Sanders.

Oven avasi hetken kuluttua pieni harmaantuva nainen, joka rutisti kulmiaan yhteen katsoessaan vierasta. Hänellä oli heinäkuisesta lämmöstä huolimatta päällään villainen viltti harteillaan ja karvaiset, ruskeat tossut jalassa. Naisen kaulassa riippui kultainen sormus ja nenällään hänellä oli kapeasankaiset, valtavat silmälasit. Hänen kätensä vapisi aavistuksen oven kahvalla.
”Voinko auttaa jotenkin?” hän kysyi epäilys äänessään.
”Olen Arthur Ayers, puhuimme puhelimessa aiemmin. Olen pahoillani, että olen myöhässä”, Arthur selitti. Vanha nainen oli hetken hiljaa ja suoristi lasejaan nenällään. Sitten ryppy kulmien välillä hieman suoristui ja hänen suunsa levisi ymmärryksestä.
”Aivan, niinhän se olikin. Tulkaa sisään vain.”

Asunnon olisi kuvitellut seuraavan samaa kaavaa kuin rapistunut rappukäytävä, mutta vaikka paikka oli jokseenkin tunkkainen ja täynnä tavaraa, se oli siisti ja järjestyksessä.
”Istu vain alas, tuon teetä”, Sanders huikkasi köpötellen keittiöön ja viittoi jonnekin olohuoneen suuntaan. Arthur astui oviaukosta pieneen, hämärään huoneeseen. Se oli kovin isoäitimäinen, vaikka Arthurilla oli isoäitimäisyydesta kokemusta vain televisiosta ja kirjoista. Yhdellä seinällä oli upottava, raskas, ruskea nahkasohva ja sen äärellä oli tummasta puusta tehty koristeellinen kahvipöytä. Pöydällä oli kermanvalkoinen virkattu pöytäliina ja sanomalehtiä siroteltu ympäriinsä. Joukossa oli myös kirjekuoria, muutama, jotka näyttivät kovasti laskuilta. Keskellä pöytää oli valkoinen ruukku, jossa oli pieni kasvi työntäen vain vahamaisia lehtiä kosolti ilman kukintoja. Niiden vasemmalla puolella oli keinutuoli ja sen vieressä seisova lamppu, jonka kankaisen varjostimen reunoilla riippuvat lankakoristeet loivat valon loimussa kuvioita vaaleanpunavalkoiselle kukkatapetille. Muita seiniä peitti samaa tummaa puuta olevat valtavat kirjahyllyt, jotka olivat täyteen ahdettuja ja ainoa järjestelyä kaipaava asia huoneessa. Arthur näki kirjojen seassa ja päällä valokuvia, kukkia, koriste-esineitä, sukkia, kuivuneita teepusseja ja papiljotteja. Yhdessä nurkassa huoneessa oli myös pölyttynyt televisio, jonka vieressä oli korkea vihreä huonekasvi, jonka nimeä Arthur ei osannut arvata. Puulattiaa peitti raskaan näköinen monivärinen kauniisti koristeltu matto ja katosta riippui kristallikruunu, joskaan Arthur ei ollut varma voisiko se olla aito. Ikkuna television takana olevalla seinällä oli peitetty osin tummanpunaisilla pimennysverhoilla, mutta Arthur näki niiden takaa parvekkeen, jolla oli runsaasti kasveja, kukkia ja versoja. Silloin Arthur pistikin merkille puutarhanhoitovälineet parvekkeen oven vieressä ja multahippuja oven juurella. Kirjahyllyssä oli kolme, seinällä yksi ja television päällä yksi kuva Elliestä, joko yksin tai äitinsä ja isänsä kanssa. Kirjahyllyssä oli myös hääkuva Sandersista muutama vuosikymmen nuorempana komean miehen kanssa. He näyttivät onnellisimmilta ihmisiltä maan päällä.

”Valitettavasti minulla ei ole mitään tarjota teen kanssa, en ole oikein perso makealle ja viime vieraista on jonkin aikaa.” Sanders tuli keittiöstä pienen puisen tarjottimen kanssa ja laski sen tyynesti sanomalehtien ja laskujen päälle kahvipöydälle. Hän kaatoi Arthurille toiseen valkoiseen kullanvärisillä kukilla ja lehdillä koristeltuun teekuppiin höyryävää nestettä.
”Maitoa, sokeria?”
”Ei kiitos.” Arthur otti vastaan kupin ja puhallellessaan teehensä, Sanders kaatoi itselleen kupillisen.

”Olette innokas puutarhuri?” Arthur nyökkäsi parvekkeen suuntaan. Sanders naurahti. Hän ei näyttänyt enää yhtään niin epäilevältä ja puolustelevalta kuin ovella.
”Yritän ainakin kovasti. Ellie aina sanoi, että minulla on viherpeukalon sijaan multapeukalo, kun puutarhan hoitoni on paljon sotkuisempaa kuin pienelle parvekkeelle sopisi. Ellie maksoi siivoojan, joka tuli joka toinen viikko siivoamaan tänne ja eniten aikaa siivooja käyttikin parvekkeella”, nainen huokaisi. Sirottaessaan sokeria teehensä, hänen kätensä vapisi, samoin kuin nostaessaan teekuppinsa huulilleen.

”Se oli hölmöä, tuhlata pientä palkkaansa siivoojaan, vaikka toki se oli avuksi. En oikein käsieni takia pysty siivoamaan kunnolla, muuten kuin järjestellä vähän. Ja Ellie kyllästyi siihen ja pakotti minut ottamaan siivoojan.” Hetken hiljaisuus seurasi naisen sanoja.
”Olen todella pahoillani menetyksestänne”, Arthur sanoi laskien teensä pöydälle. Sanders hymyili valjusti.
”Kiitos.” Arthur odotti hetken sanoisiko nainen muuta, kun hän itse ei ollut varma miten jatkaa eteenpäin.

”Ellie oli kovin intohimoinen, etenkin työssään, välillä turhankin. Hän innostui jostain nopeasti, eikä hetkeen tehnyt mitään muuta, ei kiinnostunut mistään muusta. Yleensä kiinnostus auttoi häntä töissään, vaikka joskus hän saattoi keksiä paremman jutun, jonka parissa pakertaa ja unohtaa kaikki muut työnsä. Hän oli ahkera, silloin kun jaksoi.” Arthur oli hiljaa ja odotti, että nainen jatkaisi. Tämä hörppäsi teestään hitaasti ja tuijotti sen syvyyksiin.
”Hänestä oli kamalan tärkeää saada tietää asiat heti. Ja mitä isompi, mitä jännittävämpi tapaus, sitä enemmän hän innostui. Hän piti tapauksista, jotka saivat minut suorastaan pelkäämään. Mennä sorkkimaan valtaapitävien elämää, ajattelin, siitähän voi seurata kaikkea ikävää. Mutta Ellie piti siitä, kun juttu meni vaikeaksi ja paisui paisumistaan. Hän sanoi, että siitä tiesi, päässeensä jonkin tärkeän asian jäljille.”

Sanders pyöritteli lusikkaansa teessään, vaikka sokeri oli liuennut aikoja sitten. Nainen ei näyttänyt siltä, että alkaisi itkemään, vaikka tämä tyttären kuolemasta oli vasta pari kuukautta.
”Hän piti kauhuelokuvista. Minä en voi sietää niitä, mutta hän rakasti niitä. Etenkin sellaisia todella trillerimäisiä, jotka sekoittavat pään. Ei niinkään niistä, missä kamalasti katkotaan päitä, vaan sellaisista ’aivot sulattavista’, kuten hän aina sanoi.”
”Hän kuulostaa olleen mielenkiintoinen persoona”, Arthur sanoi hiljaa ja Sanders hymyili taas laimeasti.

”Tiesittekö, että vain pari prosenttia yliajajista pakenee onnettomuuspaikalta?” nainen kysyi tasaisesti, eikä Arthur osannut vastata hänelle. Sanders laski teekuppinsa kilahduksen saattelemana asettimelle pöydälle. ”Ellielle kävi huono tuuri. Jos häntä olisi autettu välittömästi onnettomuuden jälkeen, hänellä olisi voinut olla mahdollisuus selviytyä. Mutta ajaja lähti paikalta hädin tuskin astumatta ulos autosta ja silminnäkijät olivat kerrostaloissa kadun varrella ja kesti monta minuuttia ennen kuin he ehtivät paikalle. Ja minun Ellieni kuoli yksin keskellä autotietä.”

Arthur pinnisteli pysyäkseen rauhallisena. Hän ei ollut tiennyt tapauksen yksityiskohtia, lehdessä niitä ei oltu kerrottu, eikä hän ollut hennonut kysyä Bakerilta, eikä hän ollut aikonutkaan kysyä Sandersilta. Mutta nyt kuullessaan, että se oli ollut auto-onnettomuus, jossa yliajaja oli syystä tai toisesta kylmästi paennut paikalta, raivo purskahti hänen vatsanpohjassaan.
”Olen todella pahoillani. En tiedä auttaako se, mutta todella olen”, Arthur sai sanotuksi ja piti vimman poissa äänestään. Sanders kohotti katseensa, nyt jo vähän silmät kosteina.
”Ei se oikeastaan, mutta olen silti kiitollinen”, hän vastasi karheasti. Arthur ehti hetken pohtia, missä laukun lokerossa hänellä olisi nenäliinoja, mutta nainen oli jo ehtinyt vetää housujensa taskusta nenäliinan, johon kuivasi silmiään.

”Mutta te ette ole täällä tämän takia vaan tämän takia”, Sanders sanoi tungettuaan nenäliinan taskuunsa ja veti pöydän alta laatikostosta paksun kansion. Päällä oli liimattu lappu, jossa luki Optima ja sen alla Ellie Sanders.
”Ellie antoi sen minulle muutama viikko ennen kuolemaansa. Hän sanoi, että olisi parempi, että tiedot tästä jutusta olisivat mahdollisimman monessa paikassa ja myös tulosteena. Se oli hänen mielestään turvallisinta. Ja hän uskoi, että kukaan ei epäilisi, että minulla on jotain arkaluonteista tietoa hänen kirjoittamistaan artikkeleista, koska hän ei oikeastaan saisi tehdä niin. Joten Ellie käski, että en saisi koskaan avata tätä, enkä olekaan avannut. Hän sanoi, että saisin luovuttaa sen hänelle ja vain hänelle. Niin ja päätoimittajalle, Charlielle, Charlie Hosterille, mutta hän epäili, että niin koskaan kävisi.”

Sanders puristi vapisevia sormiaan kansion ympärillä ja myös hänen vasen jalkansa alkoi vipattaa. Arthur ei ollut varma, johtuiko se jostain tämän sairaudesta vai esimerkiksi pelosta tai ahdistuksesta. Oikeastaan Arthuria ei tehnyt lainkaan mieli ottaa kansiota vastaan, vaikka Sanders oli jo puhelimessa sanonut, että antaisi sen hänelle. Nyt nähdessään naisen vaikean tilanteen, hänestä tuntui, että oli tekemässä jotain todella väärää.

”Rouva Sanders, en tohtisi, että joudutte tekemään jotain, mitä ette halua”, Arthur sanoi rauhallisesti.
”Minä uskon sen. Ja juuri siksi voin antaa tämän teille.” Sanders puristi kahta kauheammin kansiota. ”Ellie on kuollut ja nyt vielä Charliekin on kuollut, se vanha harppu”, Sanders sanoi ärtyneen lempeästi. ”Tiedättekö, miten hän kuoli muuten?”
”En”, Arthur vastasi, mutta ennen kuin ehti sanoa, että hänen ei tarvinnutkaan tietää, nainen jatkoi. Hän alkoi päästä vauhtiin ja puhui intohimolla, jonka Ellie oli perinyt äidiltään.

”Lääkkeiden yliannostus. Eivätkä olleet varmoja oliko se vahinko vai tahallinen. Minä en ole mikään totuuksien perässä juokseva toimittaja tai poliisi, mutta kumpikin vaihtoehto on erin kummallinen. Minä tunsin Charlien, hän auttoi Ellien alkuun ja neuvoi häntä paljon. He tekivät tätä juttua yhdessä”, Sanders heristi käsissään kansiota. ”Charlie oli samalla pilkuntarkka ja terve. Hän otti kyllä jotain kipulääkettä selkäänsä, mutta ei edes joka päivä ja pieniä määriä, koska kipu ei ollut paha. Miten ihmeessä hän olisi ottanut vahingossa liikaa? Ja toki sanotaan, että masennus ei välttämättä näy lähimmillekään päälle päin, mutta minä en jaksa uskoa siihenkään. Ellie tunsi hänen perhettäänkin hyvin ja tapaus oli iso shokki kaikille, kukaan ei huomannut mitään merkkejä, ei koskaan. Charlie ei ollut niin hyvä näyttelijä.” Arthur nyökytteli pienesti Sandersin sanoille.

”Mitä te sitten ajattelette?” hän kysyi varovasti.
”En tiedä, kuten sanoin, en ole poliisi. Mutta outo juttu. Ja niin väärin, kun asiaan ei ole saatu vielä kunnon selvyyttä.” Sanders hellitti otettaan kansiosta hieman ja huokaisi syvään. Arthur ei ollut oikein varma, miten suhtautua purkaukseen. Kyllä hän uskoi, että läheinen huomaisi, jos jokin olisi vialla rakkaansa mielenalassa, hän itse haluaisi ajatella, että jos Merlin alkaisi voida huonosti mieleltään, hän kyllä huomaisi sen. Merlinkään ei ollut hyvä näyttelijä. Mutta samalla hän oli kovin tietoinen tapauksista, joissa juuri näin oli käynyt. Ihminen oli riistänyt oman henkensä, eivätkä läheiset voineet ymmärtää, miten näin oli käynyt. Se ei ollut kovin yleistä, mutta ei ennenkuulumatonta.

Samalla hänen takaraivossaan nakutti itsepintainen ääni, jonka mukaan tässä hommassa alkoi olla ihan kaikki pielessä. Pakkohan se oli olla sattumaa, koska sellaista vain tapahtui elämässä. Yksittäiset kuolemat joskus osuivat yhteen, ei siitä voisi vetää johtopäätöksiä. Mukana oli kuitenkin henkilöitä parlamentista, korkeinta valtaa pitävistä ihmisistä. Ajatus sai Arthurin sisälmykset kiemurtelemaan.

Sandersin ääni palautti hänet maanpinnalle. ”Mutta joka tapauksessa, tosi asia on, että ei ole enää ketään kenelle luovuttaa tämän.”
”Miksi ette pitäisi sitä itsellänne? Miksi haluatte luovuttaa sen minulle, jos ette halunneet antaa sitä Bakerille?” Arthur kysyi. Hänen piti olla varma, että myös Sanders tekisi tämän oikeista syistä. Nainen hymyili ensi kertaa aidosti, todella pienesti, mutta hymyili kuitenkin.
”Olen suuri isänmaan ystävä ja uskon parlamentaariseen hallintoon. Vaikka tyttöni työskentelikin lehdessä, en ole koskaan välittänyt isosta osasta mediasta, klikkiotsikoita ja mainoksia. Pelkään, että Baker on sellainen. Tunsin Charlien ja tiesin, että hän tekee tärkeää, täsmällistä ja pikkutarkkaa työtä, eikä rupea ryöpyttämään jutuissaan turhaan ihmisiä, jotka eivät sitä ansaitse. Ja tiedän teidät ja uskon, että jos teillä on epäilys, että Baker aikoo pirstoa Ellien viimeisen jutun klikkiotsikoksi, ette anna juttua hänelle.”
”Mutta voisittehan varmistaa sen pitämällä asiakirjat itsellänne kokonaan?”
Sanders naputti kansiota. ”Se on silti Ellien viimeinen juttu. Se ansaitsee tulla kerrotuksi. Se on hieno ja tärkeä juttu, olen siitä täysin varma. Ellie ei olisi antanut sitä minulle, jos ei uskoisi, että joku haluaisi jutun katoavan.” Arthur nyökkäsi ymmärtäväisesti.

”Se pitää julkaista. Ja te pystytte pitämään huolen siitä, että julkaistaan oikein, Ellien nimessä ja häntä kunnioittaen”, Sanders lopetti viimein ja nosti vapisevilla käsillään kansion Arthuria kohti. Arthur tarttui kansioon hitaasti.
”Minä lupaan, että juttu tehdään kuten Ellie olisi sen halunnut tehdä”, hän lupasi katsoen vanhaa naista silmiin. Nainen nyökkäsi pienesti ja irrotti otteensa kansiosta. Arthur otti sen painon vastaan, siinä oli varmasti satoja sivuja materiaalia. Tämä todella oli tärkeä juttu, Ellie tuskin olisi kerännyt näin paljon tietoa kovin pientä juttua varten.

Sanders huokaisi syvään ja nosti sitten teekupin käsiinsä. Kun hän ei saanut pidettyä sitä aloillaan yhdellä kädellä, hän tarttui siihen toisellakin ja nosti huulilleen, ottaen siemauksen.
”Kiitän todella paljon, tämä todella on tärkeää, uskon niin”, Arthur sanoi ja taputti kansiota polvellaan.
”Toivon niin, Ellien takia. Teidän on paras saada Baker ymmärtämään sen. Annan teille virallisesti luvan käyttää Ellietä syyllistämiseen. Se on helppoa, sanotte vain, että Ellie ei voi levätä rauhassa, jos hänen juttuaan ei julkaista niin kuin se kuuluisi.” Arthur naurahti.
”Älkää huolehtiko, osaan erinomaisesti syyllistää tarvittaessa, kiitoksia luvasta.”

Arthur joi teensä loppuun ja kuunteli kun Sanders selitti kukistaan ja kasveistaan parvekkeella. Hänellä oli ollut isompi puutarha vielä kun hänen miehensä eli, mutta talon ylläpito oli tullut raskaaksi yksin eläessään, joten hänen oli pitänyt muuttaa pienempään asuntoon. Puutarhanhoidosta hän ei halunnut luopua, vaikka se välillä tarkoitti multakokkareita sängyssä. Lopulta Arthur ymmärsi katsoa kelloa, joka oli jo aivan liian paljon, joten hän kiitti teestä suuntasi eteiseen.

”Herra Ayers.”
”Pyydän, kutsukaa minua Arthuriksi.”
”Selvä, Arthur.” Naisen ääni oli matala ja kun Arthur katsoi tarkemmin, tämän silmät olivat jälleen kyynelissä.
”Autathan Ellietä? Autathan hänen sieluaan lepäämään ja säilyttämään hänen perintönsä?”
Arthur tunsi kurkkuaan kuristavan ja räpytteli omia silmiään kiivaasti.
”Vannon sen.”

Sanders ei lopulta pystynyt estämään kyyneliä valumasta vaan antoi niiden äänettömästi pyyhkiä silmiään. Hän nyökytteli päätään ja nieleskeli vaivalloisesti.
”Kiitos, kiitos.”

Myöhemmin Arthur istui turtana metron kovalla penkillä ja vain kaukaisesti kuuli tai huomasi, kun ihmiset vaihtuivat hänen ympärillään. Jostain kaukaa kuului miesäänen kuulutus metropysäkeistä ja viime hetkellä Arthur ymmärsi olevansa omalla pysäkillään ja syöksyi ulos vaunusta. Ilta oli ehtinyt hieman viiletä, joskin pimeäksi sitä ei voinut kutsua. Keskikesä oli parhaimmillaan ja illat pysyivät pitkänä vielä pitkän aikaa. Keväisen luonnon kirkkaan vihreä hetki oli ehtinyt mennä ohi ja nyt värit olivat vaihtuneet syvempiin ja täyteläisimpiin. Koulut olivat jo loppuneet ja Arthur huomasi ulkona paljon enemmän leikkiviä nuoria ja lapsia, lämpimät ilmat olivat ajaneet heidät ulos.

Olikohan Sandersilla muuta perhettä? Ellie oli ollut hänen ainoa lapsensa, mutta oliko tällä sisaruksia? Nainen oli maininnut, että edellisistä vieraista oli pitkä aika. Ajatus masensi Arthuria perinpohjaisesti. Vaikka nainen oli näyttänyt melko hyvin pärjäävältä siihen nähden, että oli menettänyt ainoan lapsensa vain pari kuukautta aiemmin, kuten kuningas oli päätellyt, mielentilaa ei välttämättä voinut päätellä päältä päin, varsinkaan lyhyen tapaamisen aikana. Kävisikö siivooja enää Sandersin luona, kun Ellie ei enää ollut maksamassa palvelusta? Päivä painoi Arthurin niskaa kuin ropiseva raekuuro, eikä häntä edes innostanut lainkaan kansio, jonka oli saanut mukaansa. Baker oli pyytänyt ilmoittaa heti, jos hän sai asiakirjat mukaansa, mutta se oli vihoviimeinen asia Arthurin mielessä. Hän halusi vain kotiin. Toivottavasti Merlin olisi vielä hereillä.

Velho oli kuin olikin hereillä. Olohuoneessa oli valo päällä, mutta ääniä ei kuulunut. Arthur potki kenkänsä jalastaan ja tyytyi tiputtamaan laukkunsa niiden päälle eteiseen. Hän repi puvun takkinsa päältään ja asteli olohuoneeseen. Hän heitti takin sohvalle ja avasi pari ylintä nappia paidassaan.

”Iltaa. Onko sinulla nälkä?” Merlin kysyi myötätuntoisesti. Hänellä oli sylissään avonainen kirja. Arthur riuhtoi kravattiaan auki ja rojahti sohvalle mahalleen pää melkein Merlinin sylissä.
”Sinä sitten tiedät tien miehen sydämeen.”

Kohta Merlin tuli keittiöstä kahden voileivän ja teekupin kanssa ja asetti ne olohuoneen pöydälle samalla kun Arthur könysi itsensä istumaan sohvalla.
”Haluatko puhua siitä?” Merlin kysyi, kun Arthur oli saanut tuhottua voileivät ja puhalteli teehensä mietteliäänä. Arthur ajatteli Charlie Hosteria, joka ehkä oli tehnyt itsemurhan, johon johtavaa polkua kukaan hänen läheisistään ei olisi huomannut. Hän ajatteli rouva Sandersia, joka eli nyt yksinäisempää elämää kuin pari kuukautta sitten.

”Tapasin tänään erään naisen, lesken, jonka ainoa lapsi kuoli pari kuukautta sitten.”
Ja Arthur puhui päivästään ja lopetettuaan, hän kysyi Merlinin päivästä, joka oli ollut vilkas sisältäen meluavan nuorisoporukan.
”Mitä he kirjastossa tekivät?” Arthur kysyi hämillään. Luulisi, että kesäpäivänä olisi muutakin paikkoja hengata kuin kirjasto.

”Tekivät kesäksi määrättyjä läksyjä, mutta liian kovaäänisesti, sinä ennakkoluuloinen fossiili”, Merlin totesi. Arthur tuhahti hymyillen ja vilkaisi kelloa. Se oli jo yli puolen yön. Hänen ei tarvinnut mennä huomenna aikaisin töihin, eli päätti sallia itselleen myöhäisen aamun seuraavana päivänä. Mutta vain jos jaksaisi katsoa Sandersin antamaan kansiota aamulla, hän päätti tuskaisesti. Joten hän heräsi niinkin myöhään kuin puoli yhdeksältä seuraavana aamuna ja kun Merlin pian sen jälkeen kiiruhti töihinsä, Arthur istahti työhuoneensa pöydän ääreen teekupin kanssa ja laski kansion eteensä. Hän avasi muistion ja laski sen päälle kynän tehdäkseen muistiinpanoja, koska oletti, että tietoa oli valtavasti.

Sitten hän pysähtyi hetkeksi pohtimaan, mitä oli tekemässä. Kansio sisältäisi arkaluonteista tietoa liittyen sosiaali- ja terveysministeriön myöntämiin rahoituksiin ja koskien Optimaa. Peterson voisi liittyä asiaan. Asia tuli saada julkaistua, mutta hän myös itse kansanedustajana halusi tehdä asiasta selvityksen. Toki hänelle oli edelleen hieman epäselvää, miten se tehtäisiin, mutta se oli myöhemmän ajan murhe. Mutta tämä ajatusketjun myötä, hän näppäili Bakerille viestin, että oli saanut kansion käsiinsä ja kävisi itse sitä läpi, mutta antaisi kansion käyttöön, kunhan juttu julkaistaisiin tunnollisesti. Laskettuaan luurinsa käsistään, hän avasi kansion.

Päällimmäisenä oli pitkä tulostettu kooste asiakirjojen sisällöstä, ilmeisesti Ellie Sandersin käsikirjoitus luonnos artikkelista, mutta vielä kovin raaka muotoinen ja monessa kohtaa oli huutomerkkejä ja huomioita ”tähän selitys lähteestä”. Arthur päätti, että se oli kenties selkein kohta aloittaa, koska Ellie oli koonnut asiat yhteen paikkaan ja hänkin saisi paremman kuvan jutusta. Hän aloitti alusta, mutta jo otsikon lukiessaan, hänen oli pakko hieroa silmiään. Mutta teksti ei muuttunut hieromisen jälkeen. Hän oli lukenut oikein. Ja hän oli kyllä ollut oikeilla jäljillä epäillessään rahoitusten väärinkäytöksiä. Mutta oli ollut väärässä, miten vakavasta asiasta oli kyse.

Otsikossa luki: Pääministeri Oliver Everson myönsi terveystutkimuslaitos Optimalle miljoonia puntia samalla kun hänen poikansa toimi yrityksen sijoittajana.

[Meldis]

A/N: Tässä olisi uutta osaa. ^^

6. Tarjolla vain verta, työtä, hikeä ja kyyneliä

Kuusi kuukautta aiemmin:

”Mutta tämä voisi olla tosi iso juttu!” Ellie Sandersin sanat kaikuivat pienessä toimistohuoneessa ja sen ulkopuolellekin. Charlie Hoster katseli nyrpeä kasvoista naista silmälasiensa yli pitkään. Ellie huomasi nojaavansa eteenpäin ja veti painonsa taakse päin nopeasti joutuen heti ottamaan jalalla vastaan, kun oli kaatumassa takamukselleen nopean liikkeen takia. Pieni puna kohosi Ellien korviin, mutta Charlie ei näyttänyt huomanneen mitään erikoista, hän oli tottunut naisen elävään argumentointitapaan.

Se oli oikeastaan alkanut harmittomasti, mihin Ellie oli tottunut. Hän oli ottanut tavakseen tarkkailla epäilyttäviä sosiaali- ja terveysministeriön tukia saavia tahoja, etenkin niitä, joilla oli mitään tekemistä vuoden 2004 rahoituskohun kanssa. Hän tutki hallituksessa istuneiden työtehtäviä ja sijoittajien uusia kohteita. Ja sattui törmäämään Optimaan, joka oli saanut verovirastolta varoituksen edellisenä vuonna. Terveystalo Somnian hallituksesta yksi istui Optiman hallituksessa tällä hetkellä. Ellien mielenkiinto heräsi välittömästi. Hän löysi heti Optiman hakemuksen, jolla tutkimuslaitos oli saanut vuodesta 2008 lähtien rahoitusta sosiaali- ja terveysministeriöltä. Ja tästä syystä kaikki tutkimusraportit olivat salattuja, Ellie löysi ainoastaan ministeriön selonteot, kaikki kolme. Siinä ei ollut järkeä.

Hän etsi tiedot työntekijöistä. Ellie käytti aikansa soitellen kaikki mahdolliset tutkijat laitoksessa läpi, mutta pääsi ainoastaan pr-henkilön puheille, joka ilmoitti tylysti, että tutkimusten tiedot ovat salattuja lain nojalla.
”Oletteko varmoja, että ministeriö ehtii julkaista selontekoja? Niitä on kuitenkin tullut kolme sinä aikana, kun olette saaneet rahoitusta. Voiko olla niin, että ministeriö ei ehdi julkaista niitä vai ettekö te ehdi raportoida tutkimuksistanne? Tai tehdä niitä?” Ellie kysyi tiukasti.
”Ministeriö voi vastata kysymyksiinne tutkimusten selonteoista. Hyvää päivänjatkoa”, pirteästä pari nuottia alas tullut miesääni tokaisi.

Ministeriön selontekoja laativa elin ei ollut yhtään sen avuliaampi.
”Kaikki selonteot löytyvät kyllä julkisina sosiaali- ja terveysministeriön arkistoista. Voi olla, että kaikista saamistamme raporteista ei ole ehditty tehdä selontekoja, mikä on toki valitettavaa”, raskas miesääni selitti Ellielle.
”Kuudessa vuodessa?” hän kysyi kärkkäästi.
”Se on valitettavaa, mutta todellisuutta.”
”Voisitteko tarkistaa, onko raportteja tullut, sellaisia, joista ei ole tehty selontekoja?”
”Sellainen tieto on luokiteltu salaiseksi.”

Ellie naksutteli peukaloidensa luita, kuten teki turhautuessaan.
”Ettekö voi edes kertoa, onko niitä? Ei kai se tieto voi olla salaista”, hän yritti vielä tasaisesti.
”Niin valitettavasti on”, mies toisti.

Ellie yritti seuraavaksi saada tietoa soittelemalla läpi tietolähteensä tutkijamaailmassa sekä lääkäreiden joukossa.

”Kaverini oli siellä kerran työhaastattelussa”, eräs Westminsterin traumasairaalan patologi kertoi Ellielle puhelimessa. ”He tarjosivat lähes koulusta päässeelle tutkijalle 6000 puntaa kuussa bonuksineen, joita kuulemma olisi ollut paljon, mutta hänen piti allekirjoittaa vaitiolosopimus.”
”Ei kai se ole niin erikoista, tutkimustyössä eettisyys ja anonymiteetti esimerkiksi on todella tärkeää”, Ellie huomautti.
”Se meni paljon pidemmälle kuin pelkkä vaitiolo. Hän ei saanut konsultoida asiantuntijoita ennen sopimuksen allekirjoittamista ja sen rikkoessa, hän ei saisi työtodistusta ja joutuisi maksamaan jopa satoja tuhansia puntia korvauksina.” Olihan se erikoista ja melkoinen ylilyönti, mutta ei vielä niin epäilyksiä herättävää.
”Ja kun hän sitten sanoi ei kiitos, hänelle sanottiin, ettei saisi kertoa sopimuksesta kenellekään. Tietty hän ei totellut, mutta kummallinen käsky”, patologi jatkoi vielä.

Muutaman viikon päästä, kun Ellie oli pyytänyt lähteitään kyselemään, löytyisikö muita Optiman lähellä päässeitä ja viimein eräs tutkija kertoi tehneensä töitä Optimassa vuosituhannen alussa.

”Se oli pieni pulju silloin, meitä taisi olla parikymmentä tutkijaa ja asiantuntijaa. Siihen päälle pari sihteeriä, hallitus ja muut toimihenkilöt. Haluttiin tehdä maksimi työ minimi henkilöstöllä. Olihan se vaativaa, mutta kiinnostavaa ja moraali oli hyvä”, tutkija kertoi tuopillisen yli kiihkeästi kuuntelevalle Ellielle.
”Et ole siellä enää?” nainen kysyi ja melkein unohti hengittää. Hän ei ollut vielä päässyt yhtä lähelle tarinan ydintä.
”Porukkaa vähennettiin koko ajan, se oli vain ajan kysymys. Olin todella nuori ja kokematon, joten jouduin lähtemään ensimmäisenä. Sen jälkeen porukkaa väheni hiljalleen. Viimeksi kuulin, että lama pakotti toiminnan loppumaan lähes täysin joksikin aikaa. Jäljellä olevat tutkijat lomautettiin. En tiedä, miten paikka selvisi tilanteesta”, mies pohti ja kumosi jälleen juomaa suuhunsa.
”Eli et tiedä, paljonko siellä on ollut työntekijöitä noin vuoden 2008 jälkeen?” Ellie varmisti ja mies pudisti päätään.

Missään ei ollut järkeä, miten tuollainen yritys voi olla millään lailla kannattava? Miten sosiaali- ja terveysministeriö olisi edes myöntänyt sille tukea? Ehkä laman varjo oli hyvä syy tukea tärkeää työtä tekevää laitosta, mutta Ellien viimeisten tietojen mukaan yrityksessä oli yli 200 työntekijää. Se oli melkoinen lisäys, kun parhaimpina aikoina siellä oli ollut muutamia kymmeniä työntekijöitä, jotka lama oli karsinut lähes olemattomiin. Oliko ministeriöllä järkeä tukea kuolevaa yritystä vai olisiko se nähty pelastusrenkaana? Kaivautuessaan syvälle Optiman tietoihin, Ellie alkoi käsittää. Hän löysi listan Optimaan vuonna 2006 sijoittaneista. Sieltä pomppasi esiin yksi nimi, Christopher Everson. Ja koska nimi ei ollut kaikkein erikoisin, Ellie löysi kuvan sekä sijoittajasta, että pääministeri Eversonin pojasta. Sama mies. Siinä vaiheessa Ellie tunsi vahvasti vatsassaan sen tunteen, kun tiesi jotain isoa olevan tekeillä. Jotain isoa ja samalla todella vakavaa.

Lopulta Ellie keräsi rohkeutensa ja marssi suoraan Optiman Lontoon osastolle. Paikka oli uudenhohtoisen kerrostalon ylimmissä kerroksissa, jonka aulassa Ellien pysäytti vartija.
”Saanko kysyä, mihin olette menossa?” mies kysyi ja Ellie oli varma, että tämän hauislihakset pullistelivat joka tavulla.
”Haluaisin jututtaa Optiman tutkijoita. Olen toimittaja, Ellie Sanders”, hän otti pressikorttinsa esiin. Vartija mutristi huuliaan ja katsahti takanaan olevaan aulavirkailijaan tiskin takana. Sinä aikana Ellie livahti tämän katseen alta virkailijan luokse itse.
”Voisitteko kertoa Harold Pencelle, että Ellie Sanders odottaa häntä aulassa”, hän hymyili virkailijalle viitaten pr-henkilöön. Virkailija nosti hämmentyneenä puhelimen luurin pöydällä.

Vartija tuli taas lähemmäksi.
”Ei kannata tehdä äkkinäisiä liikkeitä”, hän mutisi.
”Olisi aika erikoista, jos taklaisitte minut, kun yritän keskustella tämän ahkeran työtä tekevän ihmisen kanssa”, Ellie huomautti ja katsoi ystävällisesti aulavirkailijaan, joka katsoi vartijaan.
”En usko, että hänestä on haittaa, Will”, nainen sanoi ja vartija mutristi yhä enemmän huuliaan. Lopulta hän kuitenkin asteli verkkaisesti takaisin ovien läheisyyteen. Aulavirkailija hymyili Ellielle ja sanoi: ”Pence tulee aivan pian.”

Ja mies tulikin todella rivakasti. Hän huohotti ilmaantuessaan hissistä ja haroi valkeaa tukkapehkoaan suoremmaksi.
”Neiti Sanders, mikä yllätys. Mielestäni kerroin teille kaiken tarpeellisen puhelimessa”, mies puuskutti ja seisahtui Ellien luokse. Ellie huomasi, miten mies viittoi käsillään selkeästi ovia kohti ohjaten häntä pois. Ellie ei kuitenkaan tehnyt elettäkään liikkuakseen mihinkään.
”Mielestäni ette ja tutustuisin laitokseenne mielelläni syvemmin”, hän sanoi sydämellisesti.
”Olen pahoillani, mutta se ei ole nyt mahdollista. Jos soitatte myöhemmin tänään, voimme sopia tapaamisen paremmalla ajalla”, Pence yritti jälleen liikuttaa Ellietä ovia kohti.
”Minulle ei sovi myöhemmin”, nainen ilmoitti. Pence pysähtyi ja katsoi vartijaa kohti.
”Neiti Sanders, jos ette poistu vapaaehtoisesti, joudumme poistamaan teidät rakennuksesta.”

Ellie vilkuili Pencen ja vartijan välillä ja nosti sitten kätensä ilmaan.
”Hyvä on.” Hän ei ollut saanut juuri irti mitään, mutta toiminta oli kovin erikoista. Koko kerroksessa hän ei ollut nähnyt kuin kolme ihmistä, eikä heistä yksikään ollut tutkija. Kuten Ellie myös arvasi, Pence ei vastannut hänen puheluihinsa sinä eikä tulevina päivinä. Sen sijaan hän sai soiton paljon tärkeämmältä henkilöltä. Viikkoa myöhemmin Ellien puhelin soi hänen päästyä jo kotiin töistä. Numero oli tuntematon.

”Ellie Sanders?” toimittaja vastasi puheluun.
”Oletteko se toimittaja, joka yritti käydä Optiman tiloissa viikko sitten?” Ellie valpastui välittömästi ja salamannopeasti tempaisi esiin muistivihon ja kynän.
”Kyllä olen”, hän vastasi tavoitellen rauhallista sävyä. Ääni puhelimen toisessa päässä värisi ja hengitti syvään. ”Saanko kysyä nimeänne?”
Ääni toisessa päässä oli hetken hiljaa. ”En halua kertoa sitä.” Mies oli taas hiljaa ja Ellie laski kymmeneen ennen kuin avasi suunsa, mutta ennen sitä mies ehti jatkaa.
”Miksi kävitte Optiman tiloissa?”
”Olen saanut selville epäilyttäviä tietoja laitoksen toiminnasta ja olisin halunnut kysellä työntekijöiltä tarkemmin, mutta minua pyydettiin poistumaan”, Ellie selitti jännittyneesti ja klikkaili mustekynäänsä kiinni ja auki.
”Aivan.” Jälleen seurasi hiljaisuus, eikä Ellie uskaltanut rikkoa sitä, jottei säikyttäisi miestä. Kun mies ei kuitenkaan jatkanut, Ellie kysyi varovasti: ”Pystyisittekö te vastaamaan muutamiin kysymyksiin? Esimerkiksi millaisissa työtehtävissä olette Optimassa?”

Mies henkäisi syvään ja alkoi kertoa. Hän ei ollut tutkija tai millään lailla lääketieteen asiantuntija, hän oli hallinnossa toimiva sihteeri ja järjesteli käytännön asioita Optimassa, esimerkiksi järjesti kokouksia ja seminaareja. Hän oli ollut Optimalla kolme vuotta töissä ja koko sinä aikana ei ollut tavannut tiloissa yhtäkään lääkäriä, tutkijaa tai professoria. Kaikki kokoukset olivat hallinnon kokouksia tai uusilla tai nykyisille sijoittajille pidettyjä. Joskus uusille sijoittajille esitellään tutkijoita, joita mies ei ole koskaan aiemmin tavannut, eikä koskaan tavannut tilaisuuksien jälkeen. Hän epäili suoraan, että he olisivat palkattuja siihen tehtävään. Sitten oli erikseen toisenlaisia kokouksia eri sijoittajille. Nämä olivat paljon sulkeutuneempia ja hiljaisempia, kun toiset olivat kuin näytöksiä. Näissä oli paikalla muutamat samat henkilöt, jotka pitivät pitkiä kokouksia muutaman kerran vuodessa. Mies muisti muutamien nimet, mutta ei kaikkia, koska nimiä ei merkitty koskaan mihinkään listoihin, mutta heitä ei ollut montaa ja he kävivät tasaisesti.
Christopher Everson oli yksi nimistä.

”Näitkö häntä koskaan?”
”Kerran, melko nopeasti.”
”Jos lähetän kuvan sinulle henkilöstä, osaisitko tunnistaa, onko kuvassa sama henkilö?”

Mies myöntyi kangerrellen ja he lopettivat puhelun, jotta Ellie saattoi lähettää kuvan pääministerin pojasta. Noin minuutin päästä Ellien puhelin taas soi.
”Tosiaan se oli niin lyhyt hetki, mutta...kyllä se oli varmaankin hän. Hänellä oli samanlainen luomi kulmassa.”

Ellie sai suostuttelun jälkeen parin muun miehen työtoverin yhteystiedot ja haastatteli heitä samaan tapaan. Kaikki olivat täysin jotain muuta kuin lääketieteen asiantuntijoita. Yksi oli siivooja, toinen myös sihteeri ja kolmas ATK-henkilö. Ja kaikki kertoivat samaa tarinaa. Optima ei ollut tehnyt mitään, mikä olisi johtanut ansaitsemaan sosiaali- ja terveysministeriön rahoituksen.

”Voisitko edes ajatella asiaa? Saisit omaa työtaakkasi myös helpotettua, jos ottaisit jonkun avuksi juttuun”, Charlie ehdotti voipuneesti. Ellie puristi huuliaan yhteen viivaksi.
”Olen tehnyt tämän kanssa hommia kuukausia. Jos otan nyt jonkun mukaan, menee vielä enemmän aikaa, kun pitää selittää kaikki juurta jaksaen. Juttu myöhästyy ja ehkä joku muu ehtii sillä aikaa napata sen. Tai se ehditään jotenkin peitellä”, hän sanoi itsepintaisesti. Charlie nyökkäili vähän ymmärtäväisenä.
”Okei, mutta lupaa ajatella asiaa.”

Ellie lupasi, mutta piti päänsä työskennellä yksin ja Charlie kai huomasi tämän. Hän alkoi antaa Ellielle juttuja, joissa työskennellä enemmän toisten työntekijöiden kanssa, mikä hieman ärsytti Ellietä. Hän ei kuitenkaan aikonut antaa Charlielle syytä päästää muita hänen juttunsa pariin. Silti muut työt pitivät hänet poissa Optiman jutusta. Hän oli alkanut hautautua töidensä alle ja Optima-juttu oli edennyt hitaammin kuin ensimmäisinä kuukausina. Hän sai luotua nopeasti kehyksen jutulle, mutta se vaati vielä hiomista sekä pitkiä päiviä. Myös hänen äitinsä oli huomannut tyttärensä uupumisen ja tuputtanut tätä nukkumaan enemmän ja syömään kunnolla. Ellie oli käskenyt äitiään olemaan huolehtimatta. Se oli ollut heidän viimeinen keskustelunaiheensa.

Huhtikuu oli vasta ehtinyt vaihtua, kun Ellie jäi tuntemattoman ajajan auton alle hämärtyvässä kevätillassa ja kuoli keskelle tietä.

...Lehti ei tavoittanut Eversonia kommenttia varten.

Arthur tuijotti silmät rävähtämättä artikkelia päästyään viimein sen loppuun. Viimeisin merkintä artikkeliin oli tallennettu huhtikuun alussa, eli ennen Ellien kuolemaa, pari viikkoa ennen kuin Arthur oli päässyt varasijalta parlamenttiin. Artikkeli oli selkeästi lähes valmis, mutta Ellien kuolema oli pistänyt sen jäihin. Arthur jopa erehtyi hetken epäilemään, oliko onnettomuus todella ollut onnettomuus, mutta pudisti ajatuksen nopeasti päästään. Pääministeri ajoi tarkoituksella kansalaisten yli vain elokuvissa. Arthur luki uudelleen jutun, vieläkin tarkemmin ja teki samalla muistiinpanoja itselleen. Ellie antoi myös ymmärtää jutussa, että kaikki Eversonin toiminta oli laillista. Moraalisesti arveluttavaa, mutta täysin lain kirjaimen mukaista. Mikä oli kenties ahdistavin asia koko hommassa.

Everson oli syytänyt miljoonia veronmaksajien rahoja yritykselle, jonka kautta hän sai rahat takaisin itselleen. Tai vähintään tämän pojalle, mikä oli ihan yhtä epäilyttävää sekin. Arthur ei voinut uskoa, että tällaisista asioista ei olisi jääviysmääräyksiä. Lukiessaan sosiaali- ja terveysministeriön rahoituspäätösten ehtoja, hän ei muistanut nähneensä erityisiä huomautuksia eturistiriidoista. Voisiko olla niin, että sitä ei vain ollut otettu huomioon? Ministeriö ei ollut odottanut, että se olisi merkityksellistä? Se kuulosti epäuskottavalta.

Arthur patisti aivojaan. Liittyikö tämä kavallus aikaisempaan? Oliko Everson sosiaali- ja terveysministerinä siirtänyt rahoja itselleen Somnian kautta? Hän ei ollut jäänyt kiinni, eikä kukaan ollut koskaan epäillytkään ministeriä, Arthur yritti muistella vuosien takaista juttua. Arthur räpelsi hikisillä käsillä papereitaan ja löysi kopion Somnian hakemuksesta. Hän tuijotti Petersonin nimeä. Kukaan ei ollut tuominnut Petersoniakaan, mutta olisiko Everson jotenkin jälkeen päin muuttanut hakemuksen, jotta hänen kädenjälkeään ei varmasti näkynyt vanhassa jutussa. Siten hänen olisi helpompi toistaa rikos varmemmin. Se tosin tarkoittaisi, että Peterson olisi osallinen, Arthur päätteli. Jokin kova pisti tikarin lailla hänen silmiensä takaa.

Kuningas lehteili Ellien lähteitä. Lausuntoja, hakemuksia, selontekoja… Ellie oli tehnyt tarkkaa työtä, lähteet Arthurin valitukseen olivat kaikki siinä. Hän voisi pyytää selitystä alahuoneessa, vaikka häntä vavisutti ajatella, mitä se tarkoittaisi. Hänen silmänsä osuivat Optiman omaan hakemukseen. Hyppien hän kahlasi sitä läpi, kunnes tajusi vasta mitä luki. Ehkä Ellien teksti oli vielä kesken. Mutta hakemuksessa seisoi, että Optima ei ollut saanut rahoitusta sosiaali- ja terveysministeriöstä suoraan. Se oli saanut tuen ministeriön kassasta, mutta tuen oli myöntänyt hallitus pääministerin johdolla. Hakemus totesi, että pääministerin kanslia näkee tärkeäksi myöntää tukea Optimalle. Pääministerin kanslia oli kiertoilmaus Eversonille itselleen. Ei kai Everson ollut voinut tehdä sellaista päätöstä itse? Arthur selasi Ellien materiaaleja kiihkeästi, eikä pettynyt, kun löysi hallituksen rahastoa koskevat tiedot. Toimittaja oli tehnyt kattavaa työtä. Arthur luki nopeasti, silmät vilistäen riveillä.

Hallitus voi tehdä päätöksen tuen myöntämisestä ilman sosiaali- ja terveysministeriön hyväksyntää. Hyväksyntään vaaditaan pääministerin kannatus.

Arthur pyöritti paperia. Missään ei mainittu, vaadittiinko tuen myöntämiseen muuta kuin pääministerin kannatus. Paniikki kouraisi Arthurin vatsaa. Hän katsahti kelloon, se näytti jo melkein kahtatoista. Ehkä hänen olisi parempi lähteä parlamentille ja yrittää siellä selvittää asiaa tarkemmin. Tänään ei olisi alahuoneen kyselytuntia, mutta ehkä hän jopa voisi yhyttää itse Eversonin jossain vaiheessa. Hän nyökkäili itselleen, kyllä se oli tärkeää. Hänen piti puhua ensin Eversonille.

Arthur tekaisi itselleen voileivän pieneksi lounaaksi ja vielä sitä jauhaessaan ampaisi ovesta ulos. Keskikesän päivä oli kuumimmillaan ja tumma puku ei auttanut lainkaan asiaa. Arthur kiiruhti hikisestä ja täydestä metrosta ulos parlamentin asemalla ja riensi Westminsterin palatsille. Torstaipäivä parlamentissa oli tavallisen kiireinen ja Arthur sai luovia tiensä yläkertaan ja omaan työhuoneeseensa. Martin oli ainoastaan paikalla, tuijottamassa tietokonettaan.
”Päivää”, hän sanoi tyhjästi, kuin yllättyen, että Arthur tuli paikalle. ”Luulin, että olitte pitämässä etäpäivän”, hän jatkoi, kun Arthur teki tiensä oman pöytänsä ääreen.
”Niin minäkin”, Arthur sanoi lyhyesti. Martin nosti syliinsä pöydältään papereita ja tuli työnantajansa perässä.

”Teille on viestejä ja pyysitte nämä aloitteet läpi käytäväksi ennen ensi viikkoa”, Martin selitti ja laski asiakirja pinon Arthurin pöydälle. Niiden alle jäi kasa muita viestejä, jolloin Arthurin oli pakko jättää Ellien artikkeli hetkeksi huomiotta, jotta saattoi päästä muiden töidensä tasolle. Lukiessaan aloitteita, hänen oli vaikea keskittyä, kun hänen musta artikkelin muistiinpanoja täynnä oleva vihko pilkotti salkustaan. Mitä nyt? Miten asiaa tulisi jatkaa? Pitäisikö hänen vain mennä puhumaan Eversonille? Ellie kirjoitti artikkelissa, että pääministeriltä ei ollut saatu kommenttia. Mutta se saattoi johtua vain kommentin pyytäjästä. Jos Arthur kanssaedustajana pyytäisi Eversonia selittämään tilanteen, voisiko hän saada vastauksia? Pitäisikö Arthurin ensin soittaa Bakerille? Päätoimittaja ei ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä.

Ei, ensin Arthurin tarvitsi kuulla Eversonia. Eihän se voinut olla niin, että työväenpuolueen puheenjohtaja, maan pääministeri, keinottelisi noin julkeasti valtion rahoilla. Siihen oli oltava joku selitys. Ja ennen kuin Arthur voisi puhua asiasta kenellekään muulle, olisi hänen kuultava Eversonin versio.

Päivä tikutti eteenpäin, Sybil ja Sandra tulivat lounastauoltaan ja oli melko hiljainen päivä. Arthur istui työpöytänsä takana lukien sinnikkäästi papereitaan ja yritti kovasti ymmärtää, mitä niissä sanottiin. Hän teki muistiinpanoja tietokoneellaan, koska oli varma, että unohtaisi puolet ennen kuin päivä olisi ohi. Kun Martin ja Sandra tekivät lähtöä, Arthur huomasi päivän kuluneen ja tajusi, että hänen oli pitänyt vielä etsiä Everson käsiinsä. Kun Sybilkin alkoi pakata laukkuaan, Arthur huikkasi tälle.
”Onkohan sinulla tiedossa, onko Everson tänään paikalla?” Sybil kurtisti kulmiaan ja avasi nopeasti kännykkänsä, etsien ilmeisesti Eversonin kalenteria.
”Hänellä on ollut tapaamisia Lontoossa ja saattaa tulla tänne vielä illalla, mutta se riippuu viimeisistä tapaamisista, miten ne venyvät”, Sybil vastasi. Arthur nyökkäsi. Nainen jäi hetkeksi odottamaan, aikoiko Arthur kysyä muuta, kunnes työnsi kännykkänsä laukkuunsa, huusi hyvästit ja asteli toimistosta.

Hiljentyneen toimiston seinäkello näytti seitsemää, kun Arthurkin viimein pakkasi laukkuaan. Hän päätyi jättämään sen vielä toimistoonsa, kun viimein keräsi rohkeutensa ja lähti astelemaan kohti Eversonin toimistoa. Oikean oven edessä hän pysähtyi kuuntelemaan hetkeksi ja koputti sitten. Hän kuuli sisältä vaimean kehotuksen astua sisään. Arthur avasi oven sydän pamppaillen. Sisällä oli ilmeisesti yksi Eversonin avustajista ja Everson itse.
”Iltaa, häiritsenkö?” Arthur kysyi rauhallisesti.
”Ei toki, lähinnä tässä muistelemme vanhoja”, Everson vastasi ja viittoi sitten Arthuria kohti katsoen avustajaansa: ”En ole varma, oletteko tavanneet. Tässä on Arthur Ayers, yksi työväenpuolueen kansanedustajistamme, toista kautta. Avustajani, Oscar Keller.” Arthur tuli lähemmäs ja kätteli pitkän, pisamaisen miehen kättä.

”Kello olikin jo tuon verran, minun pitää suoriutua kotiin”, Keller sanoi ja nyökkäsi Eversonille. ”Jatketaan tästä perjantaina, älä unohda”, mies naureskeli pääministerille, joka hekotti hyväntahtoisesti takaisin. Keller kääntyi ovea kohti ja ohittaessaan Arturin, nyökkäsi tälle hymyillen kevyesti. Ovi sulkeutui tämän takana ja Arthur kääntyi katsomaan Eversonia. Toimisto oli täysin tyhjä. Illan aurinko maalasi oransseja raitoja seinille.
”Miten voin olla avuksi, ystävä hyvä?”

Arthur pälyili ympärilleen ja näytti varmasti kovin huolestuneelta. Hän tunsi sydämensä jyskyttävän rinnassa ja suu kuivui. Äkkiä hän ei ollut varma oliko suora kohtaaminen kuitenkaan ollut paras idea. Tai ainakin katsellessaan Eversonin ystävällisiä, kysyviä kasvoja, Arthur tunsi olevansa kovin pieni ja typerä häiritessään miestä asialla. Sitten hän taas muisti Ellie Sandersin yksinäisen äidin odottamassa vastauksia ja ryhdistäytyi.

”Halusin vain kysyä eräästä asiasta, joka on tullut tietooni, koskien Optimaa, sitä terveystaloa. Minuun otti yhteyttä eräs toimittaja, joka kertoi, että Optima olisi väärinkäyttänyt sosiaali- ja terveysministeriön tukia.” Arthur katsoi tiukasti Eversonin kasvoihin, joista rapisi ystävällisyys ja tilalle tuli suurempi hämmennys.
”Ja hän kertoi, että teillä olisi ollut jotain tekemistä asian kanssa. Että olisitte myöntänyt tukia samalla kun sukulaisenne oli Optiman sijoittajana.”

Everson ei liikauttanut pienintäkään kasvolihasta, vaan tuijotti Arthuria lukematon ilme kasvoillaan. Arthur ymmärsi, että tämä punnitsi jotain. Sitten mies naksutti kieltään kerran ja huokaisi syvään. Hän kääntyi ympäri kävelläkseen lähemmäs pöytäänsä.
”Niinkö hän kertoi?” Everson sanoi hiljaa ja laski kätensä työpöytänsä reunalle.
”Niin. Todisteita on riittämiin, mutta minun on vaikea uskoa, että te tekisitte jotain sellaista, joten halusin ensin puhua teille suoraan.” Arthur asteli Eversonin perässä lähemmäs tämän omaa työtilaa. Pääministeri ei sanonut mitään, kunnes vihdoin suoristi selkänsä ja hymyili.

”Tulitko siis suoraan minun luokseni? Et ole vielä puhunut kenellekään muulle?” hän kysyi rauhallisesti.
”En, koska halusin ensin kuulla teidän puolenne asiasta. Olen keskustellut asiasta lähinnä alaisteni kanssa”, Arthur sanoi, yrittäen kuulostaa kohteliaalta, vaikka Everson tuntui käyttäytyvän koko ajan oudommin.
”Kuka tämä toimittaja mahtaa olla?” mies kysyi.
Arthur empi hetken. ”Ellie Sanders, London Expressistä”, hän lopulta vastasi. Everson hymyili yhä, mutta kurtisti hivenen kulmiaan.
”Sanders? Eikö hän kuollut?” Arthur tunsi sydämensä hakkaavan vieläkin kovempaa ja kivi putosi terävästi hänen vatsaansa.
 
”Mistä te siitä tiedätte?”

Everson kohotti katseensa ja kurtisti taas kulmiaan.
”Siitä taisi olla juttu jossain lehdessä, eikö?” hän selitti kärsimättömästi. Arthur ei osannut sanoa siihen mitään. Hän piti kovin epätodennäköisenä, että Everson olisi sattunut lukemaan pikku uutisen Ellien kuolemasta, joka tapahtui useita kuukausia sitten, saati että tämä olisi muistanut sellaisen asian. Arthur ei tiennyt edes, oliko kuolemasta kerrottu missään muussa lehdessä kuin London Expressissä.
”Missä lehdessä?” Arthur kysyi varovasti. Everson näytti nyt jo hivenen ärtyneeltä. Hän tuijotti Arthuria kulmien alta ja rutisti huuliaan yhteen. Hän hankasi oikean käden sormenpäillään työpöytänsä pintaa.
”Siinä, minkä juuri mainitsit”, hän tuhahti epäuskottavasti. Arthur kipristeli sormenpäitään. Jos Everson ei ollut lukenut Ellien kuolemasta lehdestä, mistä hän sitten olisi siitä kuullut? Everson pudisti päätään, laski katseensa työpöytäänsä kohti ja käveli kokonaan työpöydän taakse.

”Sybilin piti antaa se haastattelupyyntö teille.” Everson kohotti kulmaansa hämillään. Nyt Arthur ymmärsi. Sybil oli heidän molempien avustaja. Ehkä hänellä oli ollut kiireinen päivä ja hän hukannut lapun ja sen löydyttyä, oli antanut sen väärälle työnantajalle.
”Sanders tavoitteli teitä liittyen siihen juttuun. Hän halusi teidän kommentoivan asiaa. Mutta Sybil erehtyi. Hän antoi haastattelupyynnön vahingossa minulle”, Arthur puhui hiljaa, enemmän itselleen. Everson murahti kuin harmitellen, että oli astunut purkkaan.

”Ei. Minä…säikähdin.” Everson hörähti. ”Niinkin käy. Joten hieman hädissäni väitin, että pyyntö ei voinut olla minulle. Sanoin, että en tiedä, mitä pyyntö koski, eikä se kuulunut minulle. Tarkoitukseni oli, että hän heittäisi sen roskiin, mutta kai hän käsitti väärin. Hän antoi sen sinulle.” Arthur huomasi pidättävän hengitystään, kun Eversonin silmiin nousi pimeä lasitus. Ihan kuin verhot olisi vedetty syrjään ja lavalla oli vain maalattu näyttelijä.

”Olet kyllä älykäs yksilö, Arthur”, pääministeri sanoi rasittuneesti. Hän otti taskustaan pienen avainnipun ja työnsi pienimmän niistä yhteen pöydän laatikoston lukoista.
”Se ei aina ole hyväksi, tiedäthän?” hän jatkoi ja veti laatikoston auki. Arthur astui askeleen taakse päin, hänen päässään Merliniltä kuulostava ääni karjui juoksemaan pakoon, mutta jalat eivät totelleet kunnolla.

Everson nosti laatikostosta käsiaseen ja osoitti Arthuria sillä kyllästyneesti. Siinä oli äänenvaimennin. Arthur avasi suunsa kuvitellen, että voisi sanoa jotain, mutta äännähdystäkään ei tullut. Hänen mielensä oli tyhjä, mutta samalla täynnä.
”En tarpeeksi älykäs, ilmeisesti”, hän sai tokaistua. Everson hymyili, mutta silmät eivät liittyneet hymyyn.
”Totta”, hän vastasi.
”Sanders oli auto-onnettomuudessa”, Arthur sanoi hitaasti, yrittäen ymmärtää.
”Ja sellaiset onnettomuudet on helpointa tekaista. Luuletko, että oli sattumaa, että kukaan ei ehtinyt paikalle tai että katu oli huonosti valaistu?” Everson hymyili nyt aidosti, ylpeillen nerokkuudestaan.
”Olitteko te kuski?” Arthur kysyi. Everson heilutti asetta edes takaisin ja tyrskähti. Arthur tuijotti asetta. Hiljalleen hänen aivonsa alkoivat toimia.
”En ikinä likaisi käsiäni suoraan sellaiseen”, Everson vastasi. Arthur arveli, että ovelle oli noin 13 askelta. Hän ei tiennyt Eversonin sihdistä, mutta lähietäisyys auttoi huonoakin ampujaa. Jos hän vain olisi vähän lähempänä, hän voisi saada otteen aseesta itse. Hänen reaktionopeutensa olisi varmasti paremmassa kunnossa kuin Eversonin, puhumatta voimakkuudesta.

”Eli te teette jotain epäilyttävää, joku huomaa sen, ja se joku kuolee?” Arthur kysyi pitkittääkseen keskustelua.
”Ei siinä ole mitään henkilökohtaista. Se pikku tyttö halusi tuhota minut, joten en nähnyt muuta toimintatapaa kuin...tuhota hänet”, Everson selitti. Arthur tunsi kaiken veren pakkautuvan käsiin ja jalkoihin. Hän yritti liikuttaa toista jalkaansa edemmäs, mutta Everson huomasi tämän ja kohotti asettaan. ”Kuten nytkin. Sellaista elämä vain on.” Arthur pysähtyi kiristellen hampaitaan.

”Jotkut sanoisivat, että yhden ihmisen likaisten tekojen paljastaminen ei ole yhtään niin tuomittavaa kuin toisen henkilön tapattaminen”, hän sanoi. Hän oli liian kaukana ja todella huonossa asennossa mihinkään loikkaan. Hän ei ollut asetta nopeampi eli tieltä hyppääminen oli turhaa.
”Kenties.” Everson rentoutti kasvonsa, hänen huulet lakkasivat suipistelemasta ja hän tähtäsi. Arthur kohotti käsiään.
”Everson...ette voi tosissasi kuvitella tappavanne minut täällä. Talo on täynnä ihmisiä. Verta joka paikassa”, Arthur yritti. Hänen sydämensä pauhasi kuin viimeistä päivää, kuin se tietäisi, ettei pauhaisi enää hetken kuluttua. Merlinin kasvot lipuivat Arthurin silmien eteen. Velho ei ollut nyt pelastamassa häntä. Hän ei koskaan pelastaisi Arthuria enää, ei koskaan enää puhuisi hänelle, suutelisi häntä...

”Älä sinä siitä huoli. Minulla on erinomainen siivouspalvelu.”

Arthur ei olisi tarvinnut äänenvaimenninta ollakseen kuulematta laukausta. Kaikki äänet katosivat maailmasta, hän nosti oikean kätensä eteensä, siristi silmiään. Maailma muuttui hopeaksi.

[Meldis]

A/N: Jännäksi menee! Jos lukaiset, jätäthän kommentia. ^^

7. Vihollisemme pirulliset voimat

Oli ihan hiljaista. Kaukaa Arthur kuuli hassua vinguntaa. Joku haukkoi henkeä ja hän epäili sen olevan hän itse. Jostain syystä hän olisi kuvitellut, että olisi tuntenut paremmin, kun luoti iskeytyy häneen, mutta hän ei tuntenut mitään. Oliko hän jo kuollut? Miksi se tuntui ihan normaalilta?

”Mitä..?” Se henkäys kuulosti ihan Eversonilta, niin hyvin kuin Arthur enää muisti Eversonia. Kuin näkymätön kaksoispiste olisi katkaissut hänen elämänsä ja oli vaikea muistaa, mitä sitä ennen oli tapahtunut. Mutta selkeästi se ei ollut piste, elämä ei tainnutkaan olla loppunut. Arthur kuuli painavia raahaamisääniä ja kompurointia. Hän avasi kiinni puristetut silmät. Maailma oli yhä hopeinen.

Oikeassa kädessään Arthur puristi Excaliburia. Sen kärki heilui hitaasti, pitäen sitä vinkuvaa ääntä, sivallellen läpi ilman. Arthur näki silmäkulmastaan jaloissaan vinhasti pyörivän litistyneen luodin. Luoti oli osunut terään ja kimmonnut siitä lattialle. Everson peruutti hätäillen törmäten työpöytäänsä, osoittaen kuitenkin yhä aseellaan Arthuria. Arthur katsoi miekkaansa silmät pyöreinä. Kuinka..?

”Mitä helvettiä täällä tapahtuu?” Everson kysyi hitaasti kuin ei olisi ollut varma, mitä sanoja päästää suustaan. Arthur nosti katseensa pääministeriin, joka tuijotti takaisin häneen. Miehet tuijottivat muutaman sekunnin toisiaan, ymmärtämättä mitä tulisi seuraavaksi tehdä. Ilmeisesti Excalibur oli ilmaantunut Arthurin käsiin ja tullut luodin ja hänen väliinsä juuri ajoissa. Miten, sitä hän ei uskaltanut edes arvata, olihan se tietenkin taikamiekka. Hitaasti hän nosti toisen kätensä miekan kahvalle ja laski sen alemmas puolustusasentoon. Everson pysyi yhä paikoillaan, täysin tyrmistyneenä. Arthur käytti tämän hyväkseen, kääntyi kannoillaan ja juoksi toimiston läpi ulos käytävään. Hän ei kuullut Eversonin seuraavan, mutta ei jäänyt tarkistamaan asiaa. Hän ehti juosta katukerrokseen johtaviin portaisiin, kun ymmärsi pitävänsä käsissään edelleen aitoa teräasetta, jonka kanssa hän ei voisi kävellä ovista ulos. Hän pysähtyi huohottaen portaiden puoliväliin. Oli hiljaista, suurin osa parlamentin työntekijöistä oli jo lähtenyt kotiin.

Arthurin oli pakko kerrata. Pääministeri oli yrittänyt murhata hänet työhuoneessaan parlamenttitalossa ja uskoi selviytyvänsä siitä. Pääministeri oli myös myöntänyt murhauttaneensa Ellie Sandersin ja nyt Arthur muisti äkillisesti, miten Ellien äiti oli puhunut edellisen päätoimittajan kuolemasta. Olisiko Eversonilla ollut osuutta myös siihen? Kaikki tämä peitelläkseen myöntäneensä sosiaali- ja terveysministeriön rahoja itselleen. Eihän tällaista voinut tapahtua kuin elokuvissa, niin vähän kuin Arthur oli niitä ehtinyt katsoa.

Mutta mitä nyt? Everson ei varmasti aikonut jättää Arthuria eloon. Vaikka pääministerin sana toisen kauden kansanedustajaa vastaan painaisi paljon enemmän, olisi melko vaarallista päästää Arthur puhumaan tietojaan eteenpäin. Näinhän Everson oli jo tehnyt Ellien kohdalla. Hän olisi voinut vain kiistää kaiken syyllisyytensä mihinkään petokseen, mutta hän oli sen sijaan päätynyt tapattamaan toimittajan ja ehkä myös tämän päätoimittajan. Everson oli häikäilemätön, enemmän kuin Arthur jaksoi vieläkään uskoa. Oliko Arthur kenties nukahtanut ja näki unta? Siitä kertoisi Excaliburin ilmaantuminen tyhjästä pelastamaan hänet. Hän nipisti itseään kovaa kämmenselästä. Uni ei loppunut.

Kipu herätti hänet. Jotain pitäisi tehdä. Kari Bakerille tulisi ilmoittaa, tämä saattaisi jopa itse olla tulilinjalla, kun oli uusi päätoimittaja. Ehkä jopa Ellien äiti, Arthur tajusi kauhuissaan. Hänen pitäisi mennä poliisin luokse, heti. Aivan, poliisin luokse, se olisi viisainta nyt. Hän lähti kävelemään alas portaita, kunnes tajusi, ettei hänellä ollut muuta mukanaan kuin miekka. Kännykkä, tietokone sekä koko Ellien materiaali oli jäänyt hänen huoneeseensa. Arthurin teki mieli potkaista itseään. Hän ei uskaltanut lähteä takaisin. Niinpä hän riensi portaita alas ja jäi niiden alimmalle askeleelle pohtimaan.

Mitä hän voisi sanoa poliisille? Hän näytti itse todella epäilyttävältä miekka kädessä. Nyt kun hän pohti tarkemmin yhteydenottoa poliisiin, hän muisti. Merlin oli varoittanut asioimasta koskaan suoraan poliisin kanssa, koska vaikka heidän osallisuutensa viiden vuoden takaiseen tapaukseen oli varmasti salattu, he olivat yhä jonkun mustalla listalla jossain. Jos Arthur jäisi joskus kiinni epäilyttävässä tilanteessa, hän ei ehkä koskaan enää näkisi päivänvaloa. Arthur nyökkäili. Merlin tietäisi mitä tehdä, hänen pitäisi mennä Merlinin luokse. Arthur astui lattialle asti ja pysähtyi. Mutta miten hän saisi Merliniin yhteyden? Hänen pitäisi saada jostain puhelin, mutta takaisin ylös ei ollut menemistä. Arthur katsoi miekkaansa ja kurkisti portaikosta vasemmalle, mistä näkyi käytävän päässä aula. Nyt sitä karismaa peliin.

Tyynesti Arthur käveli aulan vastaanottotiskille virkailijan eteen ja laski miekkansa kepeän näköisesti tasolle.
”Hei, saisinko lainata puhelinta?”

Mies tiskin takana tuijotti miekkaa suu hieman ammollaan. Arthur naurahti.
”Ei se ole oikea”, hän tuhahti hymyillen. Edelleen tuijottaen miekkaa, mies lopulta ojensi aulapuhelimen Arthurille, joka näppäili Merlinin numeron. Kun toisessa päässä vastattiin, hän kääntyi poispäin virkailijasta.
”Tiedän kyllä, että teet pitkiä päiviä, ei siitä tarvitse joka kerta ilmoittaa”, Merlin aloitti.

”Merlin, kuuntele tarkkaan. Meidän pitää nähdä pian, mutta en pääse lähtemään parlamentilta, koska...jotain sattui”, Arthur selitti pikapikaa ja Merlin toisessa päässä hiljeni.
”Sattui? Oletko kunnossa?” hän kysyi heti ihan eri äänensävyllä.
”Olen kyllä. Pääsetkö tänne? Nyt. Ei toimistooni. Tule talon eteen ja tule sitten sisälle aulaan. Ymmärrät kyllä”, Arthur selitti vikkelästi.
”Selvä, tulen”, Merlin sanoi ja välittömästi sulki puhelun. Arthur sulki puhelimen myös, kääntyi takaisin virkailijaan päin ja ojensi luurin takaisin tälle.
”Kiitoksia”, Arthur sanoi miehelle, joka otti luurin vastaan ja hymyili vähän. Arthur otti miekan takaisin ja kääntyi ympäri juuri nähdäkseen Merlinin astelevan parlamenttitalon ovista sisään kiihtyneenä. Arthur nyökkäsi virkailijalle ja lähti sitten kävelemään Merlinin luokse.

Velho huomasi välittömästi miekan ja näytti ymmärtävän, miksi Arthur ei voinut lähteä, mutta oli toki yhtä ymmällään, mitä Excalibur teki Arthurin käsissä. Hän kohotti käsiään kuin kysyäkseen mitä helvettiä.

”Älä kysy”, Arthur totesi ja kaappasi toisen käsivarresta riuhtoakseen tämän portaikkoon piiloon aulassa olevalta henkilökunnalta. ”Piilota tämä niin voidaan lähteä täältä”, hän supisi velholle. Tämä kurtistellen kulmiaan mumisi taikasanoja ja Arthurin miekka katosi. Hän tunsi sen yhä käsissään, mutta ei nähnyt sitä. Toivottavasti hänen melkein nyrkissä oleva kätensä ei näyttänyt epäilyttävältä.
”Hyvä. Nyt lipettiin. Selitän matkalla.”

Arthur lähti edeltä rientämään ulos ja suoraan metrolle Merlin yrittäen pysyä perässä. Päästessään ensimmäiseen saapuneeseen metroon, Arthur oli saanut suurin piirtein selitettyä, mitä pääministerin työhuoneessa oli tapahtunut. Merlin näytti hetken siltä, että palaisi saman tien parlamenttitalolle kohtaamaan Eversonin, mutta ilmeisesti pudisti tämän ajatuksen päästään.

”No mitä nyt?” hän kysyi hiljaa.
”Luulin, että sinä tietäisit”, Arthur puhahti.
”Soititko poliisille?”
”No en, koska olet kieltänyt.”
”Hyvä.” Merlin irvisti. ”Mutta toisaalta, mitä muutakaan?” hän huokaisi.
”Oletko tosissasi?”
”Jollekin pitää kertoa. Ihmisten pitää saada tietää, että pääministeri on murhaaja.” Arthur läimäisi kätensä Merlinin suun päälle ja vilkuili ympärilleen. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota.
”Ei noin äänekkäästi.” Arthur laski kätensä.
”En keksi muutakaan”, Merlin sanoi.

Arthur puristi hikisiä sormiaan Excaliburin kahvan ympärillä ja mietti kuumeisesti. Kyllä, kaikkien piti saada tietää, mitä oli tapahtunut. Parhain olisi, jos London Express voisi julkaista Ellien kirjoittaman jutun, mutta se oli tällä hetkellä Arthurin työhuoneessa ja pian silppurissa, Eversonin toimesta. Arthur ei tiennyt muista kopioista. Ellie oli pitänyt huolen, että artikkeli pysyy salassa. Mutta luulisi, että ainakin tämän pomo, siis päätoimittaja olisi tiennyt artikkelista ja että tällä olisi kopio siitä. Ellien päätoimittaja oli ollut Charlie Hoster, joka oli myös kuollut. Äkkiä Arthur oli täysin varma, että myös tämä oli murhattu. Hän puristi miekkaa yhä lujemmin.

”Meidän täytyy puhua Kari Bakerille, hän on London Expressin uusi päätoimittaja”, Arthur lopulta päätti.

Merlin etsi netistä Bakerin puhelinnumeron ja antoi luurin Arthurille. Puhelin hälytti melko pitkään, mutta Baker vihdoin vastasi. Kello oli jo niin paljon, että Arthur jopa yllättyi, että tämä oli puhelimen päässä.
”Kari Baker, London Express?” nainen langan toisessa päässä sanoi kysyvästi.
”Tässä Arthur Ayers. Minulla on Sandersin artikkeli. Tai ei ole enää, mutta tiedän, mitä siinä on. Ja tämä on isompaa kuin luulin, isompaa kuin te luulitte. Tämä on vaarallista...ja tähän liittyy pääministeri. Ja petos.” Arthur yritti selittää tarpeeksi selkeästi Bakerille, mutta ilman, että muut metrossa matkustavat alkaisivat salakuunnella heitä tai epäillä mitään.

Baker köhi. ”Pääministeri. Mitä tarkoitatte, ettei teillä ole enää artikkelia?” hän kysyi hämillään, mutta kiihkeästi.
”Kyllä, pääministeri. Artikkeli jäi töihin, enkä voi enää palata sinne. Se ei ole turvallista. Olen nyt metrossa, enkä voi puhua kunnolla. Mutta meidän täytyy saada artikkeli käsiimme. Minun kopioni on jo tuhottu, olen varma siitä”, Arthur jatkoi vikkelästi naputtaen jalallaan lattiaa. Baker oli hetken hiljaa ja sitten Arthur kuuli tämän siirtelevän tavaroita ja papereita.
”Olen vielä toimituksessa ja tiedän, että täällä ei ole mitään. En ole kehdannut häiritä rouva Hosteria, mutta jos olette sitä mieltä, että tämä on todella isoa, uskon, että häiritseminen on nyt pakollista.” Arthur huokaisi helpotuksesta. Tietenkin, jos Ellie oli jättänyt jotain hänen läheiselleen, olisi edellinen päätoimittaja ehkä jättänyt jotain itsekin.
”Minulla on osoite, pääsen sinne itse puolessa tunnissa.”

Baker antoi Arthurille osoitteen ja hän ja Merlin suuntasivat kulkunsa Lontoon pohjoisosiin. He pääsivät pian omakotitaloalueelle, jossa oli paljon isoja hulppeita taloja. Kaksikko asteli lähemmäs yhtä valkoista kartanomaista rakennusta, jonka seinään oli kiinnitetty numero 44.
”Tämä se on.” Talon katto kohosi kulmikkaasti suoraan keskeltä ja tummat harjakset erottuivat vitivalkoisten seinien reunamilla. Etupiha oli pieni, mutta viihtyisä ja näki, että joku piti huolta sen ruusupensaista ja pallomaisista puista. Etuovessa oli ovikellon lisäksi koristeellinen koputin.
”En tiennyt, että päätoimittajan työ on noin taloudellisesti kannattavaa”, Merlin kuiskasi, kun he seisahtuivat odottamaan tielle talon edustalla.
”Everson saattoi myös murhauttaa Charlie Hosterin”, Arthur sanoi vaisusti. Toinen jäykistyi ja laski katseensa maahan, mutta ennen kuin ehti pahoitella, Arthur tökkäsi tätä olkapäähän. ”Älä nyt, et voinut tietää.”

Kaksikko seisoi hiljaisuudessa, kunnes Merlin kohotti päätään ja kiersi kätensä Arthurin yllätykseksi hänen ympärilleen. Tämä puristi miestä sanomatta sanaakaan. Arthur kiersi myös kätensä toisen ympärille ja yritti olla pistämättä tätä Excaliburilla.
”Miksi tuppaat valitsemaan vaarallisia ammatteja?” Merlin kysyi hiljaa. Arthur hymyili tämän niskaan.
”Olen tottunut siihen, että olet aina turvanani”, hän vastasi. Merlin tärisi.
”En ollut nyt.”
”Ilman sinua ei olisi Excaliburia.” Merlin ei vastannut siihen.
”Anteeksi. Lupaan yrittää olla kuolematta”, Arthur jatkoi. ”Mutta minun on pakko tehdä tämä. Tätä. Olla kansanedustaja. Kai sinä ymmärrät?” Merlin löysensi otettaan niin, että sai katsottua toista silmiin.
”Kyllä, ymmärrän. Ihan oikeasti.” Hän painoi kevyesti huulensa Arthurin huulille. ”Ihan niin kuin ennen vanhaan”, hän hymyili. Arthur hymyili takaisin. Sitten hän nosti esille näkymättömän Excaliburin.

”Et siis osaa selittää, miten miekkani ilmestyi käteeni parlamenttitalolle?” hän kysyi varmistaakseen uudelleen. Merlin pudisti päätään.
”Toki se kuuluu sinulle ja se on tehty sinulle ja se on taikamiekka, joten ehkä taikuuden mukana tuli jokin sidos sinun ja miekan välille, mutta...se kuulostaa kovin kaukaa haetulta. Ihan kuin miekka voisi ajatella itse.” Merlin irvisti. ”Uskon monenlaisiin asioihin, mutta en itse ajatteleviin miekkoihin.”
”Eikö nykyajan velhoilla ole taikasauvoja, jotka tavallaan ajattelevat itse? Sanoit, että niillä on kyky valita omistajansa”, Arthur huomautti muistellen kaukaisia keskustelua taikamaailmasta uudessa maailmassa.
”Ne on tehty sillä tavalla. Miekkasi kuului tuhota eläviä kuolleita, siinä kaikki”, velho intti. Arthur kohautti harteitaan, eikä väittänyt vastaan. Jos Merlin ei tiennyt, mikä miekan oli tuonut Arthurin luokse, tuskin se väittelemällä selviäisi.

Pienen hetken odottelun jälkeen tyhjälle pimenevälle pihatielle kurvasi tumma Volvo ja se pysäköitiin heidän eteensä. Ulos astui Kari Baker, silmin nähden innostuneena. Arthurin mieliala laski, kun ymmärsi, että tämä ei vielä tiennyt todellisuutta Ellien kohtalosta ja että hänen piti jälleen selittää se.
”Iltaa, Kari Baker”, nainen ojensi topakasti kätensä ensin Arthurille, sitten Merlinille. Nainen oli melko lyhyt, hiekan väriset hiukset roikkuivat kevyesti naisen pyöreiden poskien vierellä. Naisen isojen silmälasien takana tuikkivat tiedonjanoiset siniset silmät ja hailakat pisamat poskilla jatkuivat  käsivarsilla. Päällään naisella oli pitkä vihreä, pellavainen pusero ja keltainen hihaton kesämekko.  Tämä ei näyttänyt olevan moksiskaan Merlinin läsnäolosta, eikä Arthur tiennyt, tunnistiko nainen Merliniä.

”Tässä on Merlin, avopuolisoni”, Arthur osoitti Merliniä. Baker vain nyökkäsi ja viittoi sitten hätäisesti kohti taloa, jonka edessä he odottelivat. Jos tämä hämmentyi Merlinin nimestä, tämä ei sitä näyttänyt ja Arthur huomasi, ettei yllättynyt suhtautumisesta lainkaan, se vastasi päätoimittajasta saamaansa vaikutelmaa.
”Pääministeri on huijannut sosiaali- ja terveysministeriöltä tukia kulissiyrityksen turvin. Sitä Sanders tutki ja kertoi myös Hosterille tästä”, Arthur supisi naiselle ja Baker nyökkäili ymmärtäväisesti. Hän oli jo ovella ja soitti ovikelloa tuttuvallisen oloisesti.

”Ja pääministeri murhautti Sandersin kuullessaan artikkelista. Ja yritti juuri murhata minut.” Bakerin selkä jäykistyi.

Ovi aukesi ja paljasti vanhan naisen. Tämä ei kuitenkaan ollut nuhjuisen rouva Sandersin kaltainen vaan hänestä huokui arvokkuus ja rauhallisuus. Naisen harmaantuva polkkatukka oli siististi kammattu ja korvissa aidot helmikorvakorut. Hänellä roikkui kaulassa ketjussa ruskeat silmälasit. Hänen kasvojensa iho oli menettänyt kimmoisuuttaan, mutta ikä ei näkynyt naisen vilkkaissa silmissä ja ryhdissä. Naisella oli vaatteiden päällä silkkinen aamutakki, jota veti hillitysti kireämmälle ovea avatessaan.
”Kari?”
”Iltaa, Tia. Olen todella pahoillani, että törmään luoksesi näin myöhään. En tekisi tätä, ellei asia olisi hätätilanne”, Baker selitti. Nainen kurtisti kulmiaan, tiiraili tiukasti Merliniä ja Arthuria ja näytti tunnistavan Arthurin. Sanomatta sanaakaan, hän avasi oveaan enemmän, jotta vieraat pääsivät sisään. Talo oli yhtä hulppea sisältä kuin ulkoa. Aula aukeni olohuoneeseen, josta näkyi kiillotettuun keittiöön. Seinät olivat valkoiset ja täynnä piirun tarkasti aseteltuja valokuvia kehyksissä. Vasemmalla lähti kaartuvat portaat sekä ylös että alas. Rouva Hoster kuitenkin vei heidät olohuoneeseen.

”Yritän selittää nopeasti, olemme tiukalla aikataululla. Tämä koskee Ellien töitä, joista Charliella oli ehkä osa.”

Bakerin selittäessä tarinaa – tai ainakin osaa siitä, tämä jätti Ellien murhauttamisen pois – Arthur yritti pitää Excaliburia puristavan kätensä melko normaalina. Hän huomasi myös koko ajan tarkkailevansa isoa kaartuvaa ikkunaa olohuoneessa ja säikähti joka kerta, kun näki valoja tiellä.

”...haluaisimme siis tutkia Charlien työhuonetta. Tämä on varmasti vaikea ymmärtää, mutta asia on todella tärkeä”, Baker lopetti ja Arthurin katse napsahti rouva Hosteriin, joka katsoi silmät suurina päätoimittajaa. Sitten hän katsoi Arthuriin ja Merliniin. Huoneessa oli pitkään hiljaa. Juuri kun Arthur pohti, mitä voisi sanoa saadakseen rouva Hosterin auttamaan, tämä avasi suunsa.
”Voitte mennä. Mutta en voi auttaa teitä. En voi astua sinne, en vielä.”

Astellessaan portaita ylös, jokainen askel ylemmäs, sai Arthurin vatsan vajoamaan alemmas. Rouva Hosterin mies oli kuollut neljä kuukautta sitten. Hän toisti itselleen, että tämä oli tarpeellista, jos Everson oli murhauttanut myös Hosterin, he hankkivat nyt oikeutta. Tämä oli välttämätöntä. Työhuoneeseen johtava nariseva ovi hirnui hänelle.

Työhuone ei ollut pahassa sotkussa, Charlie Hoster oli järjestelmällinen ihminen, Baker kertoi. Niinpä he aloittivat uusimmista jutuista. Iso osa oli paperisessa muodossa, koska Hoster oli halunnut lukea mieluummin paperilta, tietokoneen ruutu ei ollut tehnyt hyvää hänen näölleen.

”Sanoitte, herra Ayers -” Baker aloitti. He alkoivat olla jo hautautuneet papereihin, kello näytti kymmentä illalla. Arthur oli yrittänyt aikaisemmin mahdollisimman tarkasti selittää Ellien artikkelin  sisällön.
”Arthur käy”, Arthur sanoi väliin nopeasti.
”Hyvä on, Arthur. Sanoit, että Everson murhautti Ellien. Ja yritti murhata sinut.” Arthur nyökkäsi. Baker oli hiljaa, ilmeisesti odottaen selitystä.
”Sanders pyysi kommenttia juttua varten, siten Everson sai tietää artikkelista. Eikä halunnut juttua lainkaan julkisuuteen. Hän itse kertoi minulle asiasta. Juuri ennen kuin ampui minua.” Baker nyökytteli nenä papereissa.
”Sain artikkelin rouva Sandersilta ja luettuani sen, halusin itsekin kysyä Eversonin selityksen. Olimme kaksin hänen toimistossaan ja hän tunnusti murhauttaneensa Sandersin. Hän veti aseensa esiin ja ampui minua.” Baker nosti katseensa hetkeksi.

”Oletko haavoittunut?” hän kysyi tutkaillen nopeasti miestä. Arthur köhähti.
”Huti, onneksi. Hän ei ole paras ampuja, hyvä vain murhaajien palkkaamisessa. Ehdin pakoon, mutta artikkeli jäi toimistooni, enkä voinut mennä enää hakemaan sitä.”
”Mutta et mennyt poliisille?” Baker kysyi vielä. Arthur pelkäsi, että nainen kysyisi tätä, eikä hän ollut varma, mitä vastata.
”Ajattelin, että artikkelin löytäminen nopeasti olisi tärkeintä. Poliisin olisi vaikea toimia nopeasti tällaiseen tilanteeseen. Pääministeri murhaajana? Ei sellaista tutkittaisi ilman selvää näyttöä”, hän selitti melkein liian tarkasti, mutta Baker näytti hyväksyvän tekosyyt.

”Tiedättekö, mikä tässä ehkä on älyttömintä?” nainen kysyi hiljaa kohta. Arthur kohotti päätään kummissaan.
”Everson ei ehkä tehnyt edes mitään laitonta. Käytännössä sosiaali- ja terveysministeriö on vain tehnyt virheen, jota Everson käytti hyväkseen.” Merlin vilkaisi Arthuria epäuskoisena.
”Eihän?” Merlin kysyi hitaasti. Arthurin sisukset kiemurtelivat inhottavasti, sitä Elliekin oli epäillyt artikkelissaan.
”Uskon niin, olen tutkinut paljon yrityslakia.” Miehet eivät osanneet vastata siihen mitään.
”Eli ainoa laiton asia, jonka Everson on tosiasiassa tehnyt, on sinun murhayrityksesi. Koska Ellien murhauttamista emme voi vielä todistaa. Mutta joka sekin oli siis täysin turha.” Baker hengitti syvään ja sulki silmänsä. Arthur saattoi melkein tuntea vihan huokaavan hänestä.

Kolmikko läpi papereita läpi, mutta urakka alkoi tuntua toivottomalta. Hosterilla oli hyllyittäin kansioita, joissa oli lisää artikkeleita ja toki joissain oli juttujen nimiä ja vuosilukuja, mutta Arthur epäili, että Ellien artikkeli saattoi piilotettu. Ellie oli itse piilottanut yhden version äitinsä luokse, joten Hoster saattoi myös olla ollut huolellinen. Arthuria turhautti. Aikaa ei ollut paljon, Everson ei voinut jättää häntä huomiotta, joten heti huomenna tämä saattoi tehdä mitä vain, jotta Arthur ei pääsisi kertomaan mitään illan tapahtumista tai artikkelista.
”Tämä on turhaa, jos emme tiedä varmasti, missä artikkeli on. Emme voi kääntää koko taloa ympäri”, Baker tuskastui jossain vaiheessa. Arthur vilkaisi velhoa kuin kysyäkseen, voisiko tämä tehdä jotain taikuutensa avulla. Merlin vastasi keikutellen päätään puolelta toiselle, sanoen jaa’a.

”Kenellä kaikilla on joskus ollut artikkeli?” Baker kysyi hieroen sormenpäillään otsaansa. Hän istui lattialla yksi paksu kansio sylissään. Merlin oli sivummalla yrittäen käydä kansioita nopeasti läpi taikuuden avulla ilman, että Baker huomaisi.
”Sandersilla, hänen äidillään, Hosterilla ja minulla. Niin ja Eversonilla kai itsellään, koska häneltä oli pyydetty siihen kommenttia”, Arthur luetteli. Baker nosti katseensa häneen.
”Eversonilla on ollut myös kopio?” hän tarkisti.
”Niin oletan, koska -” Jokin rapisi hänen takaraivossaan. Jokin keltainen, pieni lappu.

”Paitsi tuo. Siitä on jo kai pari viikkoa.”

”Sybil!”

[Meldis]

A/N: Vähiin käy, tässä olisi kolmanneksi viimeinen luku. Kommentit ovat aina toivottuja. ^^

8. Ei voi vastustaa totuutta

Sybilillä oli systeemi. Koska hän alkuun oli monta kertaa unohtanut ruokkia kalansa, hän joka sunnuntai latoi pieneen muokattuun dosettiin akvaarion yllä jokaisen päivän annoksen kalanruokaa, joten hän tiesi aina, oliko hän antanut ruuan tiettynä päivänä. Dosetti toki riitti vain viikoksi, joten Sybilin täytyi joka sunnuntai muistaa täyttää annostelija. Ja sen hän saattoi unohtaa joskus. Niinpä jotkut maanantait saattoivat jäädä välistä, kun Sybil tiistaina tai pahimmillaan keskiviikkona alkoi muistella, milloin oli viimeksi ruokkinut kalansa. Jossain ohjeissa kyllä sanottiin, että viikossa voi hyvin olla paastopäivä, mutta Sybil ei ollut ihan varma luottaako sellaisiin ohjeisiin.

Tiputettuaan sen illan viimeisen ruoka-annoksen pienelle miljoonakalan parvelleen, Sybil käpertyi sohvan nurkkaan Dostojevski sylissään. Sybil ei pitänyt kauheasti kaloista. Tai syötynä piti oikein paljon, ei syötettynä. Oikeasti Sybil haluaisi kissan, mutta hän oli allerginen, eikä se siis ollut mahdollista. Hän oli ilmeisesti surkutellut tilannetta liikaa ystävilleen, jotka olivat pari vuotta sitten ilmestyneet hänen ovelleen tämän syntymäpäivänä mukanaan akvaario ja pussillinen miljoonakaloja. Heidi oli mutissut myöhemmin, että se oli läppä ja huono sellainen, mutta Sybil ei hennonut myydä tai antaa kaloja pois, olivathan ne nyt lahja hänen ystäviltään. Vaikka sitten vähän rasittava. Hän oli antanut ensimmäisille kaloille ystäviensä nimiä ja niistä oli osa kuollut, eikä Sybil enää ollut varma, mitkä. Hän kutsui niitä nykyään kollektiivisesti kaloiksi. Yksi oli punaisempi, yksi harmaampi, yksi pilkullisempi kuin muut.

Toisaalta kalat olivat hyvä lemmikki sellaiselle henkilölle, jonka elämä pyöri töiden ympärillä. Kissa olisi vaatinut jatkuvaa huomiota, mutta kalat eivät välittäneet, jos Sybil viikonloppuisinkin saattoi tehdä töitä yömyöhään. Kalat eivät myöskään piitanneet, jos pomo soitti perjantaiyönä ja pyysi apua paljastaa maan pääministeri syylliseksi petokseen ja murhayritykseen.

Sybil oli melkein ehtinyt mennä nukkumaan, eli hän oli sängyssä puhelimensa kanssa ja selasi Twitteriä toista tuntia. Kännykkä alkoi äkkiä soimaan ja tuntematon numero ponnahti näkyviin. Sybil oli liian pöllämystynyt, että olisi osannut sivuuttaa puhelun ja vastasi siihen. Puoliksi odottaen väärään numeroon tullutta puhelua, hän laski puhelimen korvalleen. Seitsemän minuuttia myöhemmin Sybil oli täysissä pukeissa ja paineli vauhtia ovesta ulos. Päästääkseen paikkaan, jonne herra Ayers oli pyytänyt Sybiliä tulemaan, hänen piti vaihtaa metroa kolme kertaa ja vielä jatkaa hetken matkaa bussilla. Hiljainen bussi pysähtyi lopulta melkein tunnin päästä korkean, mitättömän näköisen kerrostalon edessä, missä Sybil jäi pois. Perjantain vastainen yö ei ollut meluton, vaikka hän oli kaukana ydinkeskustasta. Kyseinen kerrostalokin kuulosti olevan elämää täynnä. Äkkiä Sybil ei ollut yhtään varma, oliko ollut järkevää lähteä tälle retkelle. Ei kuulunut hänen repertuaariin. Tai ainakin hänen kuuluisi sitten ansaita kunnon bonus.

”Sybil!”

Nainen käännähti kannoillaan ja näki herra Ayersin lähestyvän kanssaan tuntematon nainen sekä Merlin, herra Ayersin avomies, jonka Sibyl oli tavannut vaalien aikaan ensimmäisen kerran.
”Iltaa. Tai siis yötä, herra Ayers.” Kolmikko oli kiihkoissaan selkeästi ja etenkin Merlin hengitti raskaasti kuin juoksulenkin jälkeen.
”Olen kamalan pahoillani, että häiritsen sinua tähän aikaan. Asia on tärkeä”, herra Ayers sanoi hengästyneenä, kun joukko saavutti Sybilin.
”Ei se mitään, ymmärrän kyllä”, hän vastasi hymyillen. Ayersin avomies harppoi lähemmäs ja ojensi kätensä, johon Sybil tarttui ja he kättelivät.

Tuntematon nainen tuli lähemmäs käsi ojossa myös.
”Kari Baker, London Expressin päätoimittaja”, nainen sanoi hämmentyneelle Sybilille, joka lopulta osasi myös esittäytyä. Herra Ayers asteli yhdelle kerrostalon ovelle ja tempaisi sen auki viittoen muita mukaansa.

”Anteeksi, jos kuulostan röyhkeältä, mutta miten te liitytte tähän juttuun”, Sybil kysyi Bakerilta, kun he seurasivat herra Ayersia portaikkoon.
”Yksi toimittajistani teki juttua pääministeristä ja tämän petoksista”, nainen selitti. ”Kävimme juuri entisen päätoimittajan lesken luona ja tutkimme hänen papereitaan löytääksemme Ellien kirjoittaman artikkelin.”
”Ellie on..?” Sybil aloitti.
”Ellie Sanders oli London Expressin toimittaja, joka kirjoitti kyseistä artikkelia ja kuoli muutama kuukausi sitten onnettomuudessa tai ainakin siltä se näytti. Everson yritti juuri murhata Arthurin, joten on epäilys, että hän murhasi tai murhautti Sandersinkin”, Merlin selitti. Herra Ayers pysähtyi muutamaa porrasta ylempänä, käännähti ympäri ja suhisi lujaa puolisolleen. Merlin nosti sormensa huulilleen ymmärryksen merkkinä, mutta kun herra Ayers kääntyi, tämä pyöräytti silmiään virnuillen Sybilille.

”Minne olemme nyt menossa?” Sybil kysyi. Kun he ohittivat kolmannen porrastasanteen, yhden asunnon ovi aukesi ja ulos työntyi kolme kovin humaltunutta, riemukasta nuorukaista. He eivät tainneet kunnolla noteerata Sybilia ja tämän seuralaisia vaan lähtivät huojuvin askelin kohti ulko-ovea.

”Ystävämme luo. Hänen luonaan olemme turvassa, kunnes tiedämme, mitä tehdä”, Merlin selitti. He pysähtyivät seuraavaan kerrokseen ja herra Ayers koputti yhteen oveen. Se avattiin nopeasti ja Merlin puski Sybilin sisään, ennen kuin nainen ehti nähdä, kuka oven avannut oli. Oven takana oli suuri ylimmän kerroksen huoneisto, jonka katossa oli kaksi pitkulaista, nuhjuista ikkunaa. Seinät olivat rapistunutta betonia ja osin tiiliä, joka ei näyttänyt yhtä pramealta kuin mitä televisio sai sisätiloissa olevan tiiliseinän näyttämään. Muuten huone oli siisti. Ovi aukesi avaraan olohuoneeseen ja keittiöön. Olohuoneessa oli kaksi pehmeää tummaa sohvaa ja kahvipöytänä oli haalistuneen sininen arkku. Niiden takana oli seinällinen kirjahyllyjä, jotka pursuilivat kirjoja. Keittiössä oli pitkä ruokapöytä ja kuluneen seinän peittivät puhtaat keittiötasot, vitivalkoinen jääkaappi ja jopa rivi ruukkuja, joissa kasvoi yrttejä ja mausteita. Tai niin Sybil oletti, hän ei tiennyt kasveista juurikaan. Ulko-ovea vastapäätä toisella puolella huonetta oli kolme ovea, joiden hän uskoi johtavan makuuhuoneisiin ja todennäköisesti kylpyhuoneeseen.

”Onko Sam paikalla?” Sybil kuuli herra Ayersin kysyvän.
”Hän on viikon vanhemmillaan pohjoisessa”, vastasi tuntematon miesääni. Sybil kääntyi katsomaan. Asunnon omistaja oli nuori, todella komea mies. Hänellä oli vahva leuka, tummat silmät, tuuhea tummanruskea tukka ja rennosti sänkeä poskillaan. Hänen t-paitansa oli tiukka hauisten kohdalta ja rintalihakset erottuivat paidan alta erinomaisesti. Sybil ei osannut sulkea oikein suutaan.
”Sybil, Kari, tässä on Lance, vanha ystävämme. Lance, Sybil, Kari.” Sybilin kätellessä Lancea, hän tunsi sulavansa tämän lempeän tiukassa otteessa ja hetkeksi unohti, mitä he olivat oikein tekemässä.
”Istutaanko?” herra Ayers ehdotti jossain kaukaa. Sybil hätkähti ja hyppeli vaivaantuneesti pitkän pöydän ääreen pahastuneena tuntemuksistaan. Hän kääntyi ruokapöydän ääreen ja istui alas ensimmäiselle tuolille edessään. Herra Ayers istui hänen viereensä ja Merlin ja Baker istuivat heitä vastapäätä. Lance asetti pöydälle teemukeja.

”Eli...” herra Ayers sanoi, kun Lance oli kaatanut viiteen kuppiin kuumaa teetä.
”Jos vaikka kertaat, mitä on tapahtunut, niin tiedämme, mitä tehdä seuraavaksi”, Lance ehdotti ja istui alas pöydän päähän. Hän hymyili lempeästi kaikille ja Sybil tunsi olonsa rauhoittuvan. Tee tuoksui makealle. Herra Ayers nyökkäsi ja rykäisi.
”Aivan.” Hän käänsi katseensa muihin teekupistaan ja laski hartiansa alas. Äkkiä hän näytti vähän kuin eri henkilöltä. Hän kannatteli päätään leuka suorana ja silmät kirkkaina. Sybilille tuli mieleen oma isänsä, kun tämä ryhdistäytyi kertomaan, että oli saanut potkut töistään Sybilin ollessa pieni. Taipumattomalta, toiveikkaalta.

”Pääministeri Everson on kavaltanut rahaa sosiaali- ja terveysministeriöltä terveysyritys Optiman kautta”, herra Ayers aloitti. ”Optima ilmoittaa tekevänä lääketieteeseen liittyvää tutkimusta, mutta tosiasiassa yrityksessä ei työskentele yhtäkään tutkijaa, lääkäriä tai lääketieteen asiantuntijaa. Yritys ei tee muuta kuin pumppaa rahaa ministeriöstä sijoittajille. Yksi sijoittajista on Chistopher Everson, pääministerin poika. Hän istuu myös johtoryhmässä.” Ayers otti siemauksen teemukistaan.

”Vuosia sitten sosiaali- ja terveysministeriöstä kavallettiin tukia ja mukana oli ministereitä. Muutamat ministeriön työntekijät saatettiin vastuuseen ja tukien saamiseen määrättiin uusia ehtoja. Everson oli yksi näistä, jotka olivat vastuussa tukien väärinkäytöksestä, mutta Peterson otti syyn niskoilleen, ehkä lupauksesta päästä osingoille tulevaisuudessa tai sitten Everson teki sen hänen tietämättään. Everson muokkasi vanhan Terveystalo Somnian tukihakemuksia, lisäämällä niihin Petersonin nimen. Tapauksen jälkeen hallitus perusti erillisen tukirahaston sosiaali- ja terveysministeriön rahaston rinnalle ja tuen myöntämisestä vastasi hallitus sekä ylimpänä päättäjänä oli pääministeri. Eversonin poika löysi pienen tutkimuslaitoksen, Optiman, ryhtyi sen sijoittajaksi ja pääsi hallitukseen. Poikansa kanssa Everson muokkasi siitä peiteyhtiön tukien huijaamiselle. Suurin osa työntekijöistä irtisanottiin ja tutkimus lopetettiin, viimeistään laman jälkeen. Hallitukseen valittiin joitain samoja henkilöitä kuin Terveystalo Somniaan oli kuulunut. Everson myönsi tuen ja Optima pumppasi sen takaisin sijoittajille, muunmuassa Eversonille itselleen.”

Sybil oli kuullut osan tarinasta puhelimessa noin tunti sitten, mutta oli eri asia kuulla se kokonaisena. Hän puristi sormiaan kuuman teemukin ympärille. Ayers ei kuitenkaan ollut lopettanut vielä.

”London Expressin toimittaja, Ellie Sanders, tutki juttua viime vuodesta lähtien. Hän oli tehnyt juttuja vuoden 2004 tukiskandaalista ja tutki, mitä Somnialle oli tapahtunut ja siten törmäsi Optimaan. Hän kirjoitti artikkelia kuusi kuukautta päätoimittajansa, Charlie Hosterin, tukemana. Huhtikuun alussa Sanders kuoli äkillisesti auto-onnettomuudessa, joka ei ollut onnettomuus. Siitä muutama viikko myöhemmin Charlie kuoli lääkkeiden yliannostukseen.” Ayers huokaisi syvään ja käänsi katseensa pois muista hetkeksi. ”Sanders oli pyytänyt Eversonilta kommenttia artikkeliin. Everson säikähti ja murhautti Sandersin.” Sybil hengitti kovin pinnallisesti. Ehkä hän voisi uskoa, että poliitikko voisi käyttää valtaan väärin, mutta että murha. Sellaista tapahtui vain elokuvissa. Sitten jokin ilkeämpi ajatus pyrki hänen tajuntaansa. Hän oli vienyt viestin Eversonille, joka oli väittänyt, ettei se ollut hänelle. Jos hän olisi vienyt viestin heti Hendersonille, ehkä Ellie ei...

Mutta ennen kuin hän ehti päättää kammottavan ajatuksen, Ayers jatkoi vielä: ”Ja muutama tunti sitten illalla, hän yritti tappaa minut. Kohtasin hänet hänen työhuoneessaan, hän myönsi kavalluksen ja murhan ja hän otti aseen esiin ja ampui. Ohi, toki.” Ayers kohotti taas katseensa ja katsoi Merliniä tiukasti.

”Everson...yritti ampua teitä...työhuoneessaan?” Sybil toisti ymmärtämättä. ”Eikö siellä ole kameroita tai kyllähän aseen laukaus kuuluisi”, hän yritti selventää.
”Aseessa oli vaimennin. Ei kameroita. Nyt ymmärrän, miksi Everson ei halua niitä huoneeseensa”, Ayers selitti.
”Uskon myös, että Eversonilla saattoi olla tekemistä Hosterin kuoleman kanssa”, Ayers jatkoi vielä laskien taas katseensa.
”Monien Hosterin läheisten mielestä, minut mukaan lukien”, Baker aloitti, ”oli kovin vaikea uskoa, että hän olisi todella ottanut vahingossa tai tahallaan liikaa lääkkeitä. Se ei tuntunut käyvän järkeen. Mutta kaikki fyysiset todisteet viittasivat siihen. En voinut uskoa muuhunkaan.” Baker kurtisteli kulmiaan tuimana.
”Miten pääsitte pois sieltä?” Sybil kysyi herra Ayersilta. Tämä näytti väsyneeltä ja uupuneelta, mutta ei vahingoittuneelta, kuten tämä oli sanonutkin.
”Everson on parempi kavaltamaan rahaa kun ampumaan”, mies vastasi hymyillen väsyneesti.

Kaikki olivat hiljaa hetken aikaa. Sybilin teki mieli tehdä jotain, nousta seisomaan ja kävellä ympyrää, juosta portaat alas tai vaikka kirkua. Sen sijaan hän kietoi sormensa kuuman teekupin ympärille ja nosti sen huulilleen. Jokin hedelmäinen sekoitus. Hyvää, ei liian makeaa. Hän laski kupin pöydälle ja pudisti päätään.
”Mutta eihän se voi olla mahdollista”, hän tuhahti hyödyttömästi. Kaikki katsoivat häneen. Hän pudisti uudelleen päätään. ”Eihän se voi olla. Miten voi olla mahdollista, että kukaan parlamentissa ei olisi huomannut noin räikeää aseman ja rahojen väärinkäyttöä, joka jatkui monta vuotta?”
”Ilmeisesti juuri siksi se oli mahdollista, koska se oli niin räikeää. Eihän sitä voi uskoa”, Baker huokaisi.

”Juuri niin ja siihen Everson pyrki myös. Elämme sivistyneessä, modernissa maassa, jossa on demokraattisesti valitut johtajat. Ei täällä kuulu tapahtua tällaista”, Ayers myönteli.
”Hän hyväksikäyttää systeemiä, joka on hänen makuunsa mukavan reikäinen. Käytännössä hän ei ole edes tehnyt mitään täydellisen laitonta, lukuun ottamatta murhia tai niiden yrityksiä tietenkin”, mies jatkoi irvistäen toispuoleisesti.
”Mitä? Eikö tämä ole edes laitonta?” Sybil ällistyi. Ayers pudisti päätään turhautuneena.
”Ei todennäköisesti. Hän ei ylitä valtuuksiaan, hän saa määrätä tukia vaikka yritykselle, jonka sijoittajana hänen oma poikansa on. Se on täysin laillista. Se on vain arveluttavaa ja moraalitonta.” Sybil puristi sormiaan melkein tuskaisesti teemukin ympärille.

”Sanders oli kirjoittanut artikkelia Eversonista, siinä oli kaikki tieto, faktat ja lähteet. Sain sen hänen äidiltään, mutta paetessani se jäi työhuoneeseeni. En voinut mennä hakemaan sitä”, Ayers selitti.
”Tulimme juuri Charlien lesken luota. Epäilimme, että Charlie olisi piilottanut oman kappaleensa jutusta sinne, mutta emme löytäneet mitään”, Baker jatkoi katsoen sitten silmät kirkkaana Sybiliin.

”Tämä kaikki alkoi siitä, kun annoit Eversonille tarkoitetun haastattelupyynnön minulle. Sanders lähetti sen mukana artikkelin. Toivoimme, että Eversonin avustajana, sinulla olisi vielä artikkeli tallessa”, Ayers sanoi ja kääntyi tuolissaan Sybiliä päin. Nainen hätkähti ja nosti laukkunsa maasta syliinsä. Hän otti kännykkänsä sieltä voitonriemuisesti.
”On se”, hän vastasi hymyillen. Hän laski kännykän pöydälle. Muut huokaisivat helpotuksesta ja Baker nousi tuolista hengittäen raskaasti. Hän käveli muutaman askeleen tuolinsa ympärillä ja istui sitten taas alas.

”Entä nyt?” Lance kysyi.
”Miten niin? Minä julkaisen heti tuon jutun lehteni sivuilla. Helppo homma. Voin ehkä saada sen jopa huomisen printti versioon, jos olemme nopeita”, Baker sanoi määrätietoisesti.
”Pitääkö sinun mennä toimitukseesi, jotta voit julkaista jutun?” Ayers kysyi ja Baker nyökkäsi vastaukseksi. Ayers pudisti päätään.
”Tulimme tänne turvaan, koska emme pidä juuri yhteyttä Lanceen. Toimituksesi ei ole turvallinen paikka tällä hetkellä. Everson etsii meitä ja sitä mahdollisuutta, että meillä on kopio artikkelista. Hän tietää, että yritämme julkaista sen.” Bakerin into katosi ja hänen hartiansa lyyhistyivät.
”Emme voi mennä toimitukseen.”

”Entä suoraan poliisille? Jos artikkeli itsessään on todiste, poliisi voi ottaa Eversonin kiinni heti”, Sybil ehdotti vaimeasti. Ayers ja Merlin tuijottivat jälleen toisiaan.
”Se voisi olla mahdollista, mutta silloinkin meidän tulee toimia varovaisesti. Ja tulee olemaan vaikea saada poliisi ottamaan tämä tosissaan. Pääministeri murhaajana? Kovin vaikea uskoa ilman vedenpitäviä todisteita”, Ayers sanoi varovasti.
”Jos meillä olisi Ellien lähteet. Eikö hänen äidillään yhä ollut koko se materiaali?” Baker ehdotti. Ayers hieroi otsaansa.
”Oli ja hän antoi kaiken minulle. Ja minä jätin kaiken parlamenttitaloon”, hän puhisi. Lance nousi tuoliltaan pyöriäkseen ympyrää keittiössä.
”Ettekö tunne ketään Ellien lähteistä? Jos saisimme edes yhden kiinni, voisimme mennä kyllä poliisille?” Sybil kysyi kiivaasti Bakerilta.
”Olen pahoillani. Korkean profiilin jutuissa lähteet pidettiin jopa muilta toimittajilta salassa”, hän huokaisi.

Sybil katsoi masentuneensa Lancen pyörimistä. Kyllä hän oli ajatellut, että työ parlamentissa olisi kiinnostavaa ja monipuolista, mutta tämä ei ollut lainkaan sitä mitä hän oli ajatellut.
”Voisimmeko huijata Eversonia?” Lance ehdotti lopetettuaan kehän kiertämisen.
”Mitä tarkoitat?” Ayers kysyi epäillen.
”Mitä jos kohtaisit hänet suoraan, pyytäisit tavata jossain, sanoisivat vaikka, että haluat kuulla hänen puolen asiasta? Voisit vaikka nauhoittaa keskustelunne sitten”, Lance selitti pyöritellen käsiään. Sybil kurtisti kulmiaan epäuskoisena.
”Miksi hän haluaisi tavata minut? Hän yritti tappaa minut, hän tietää, etten suostuisi tapaamiseen puhtaat jauhot pussissa”, Ayers vastusteli. Lance aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta ilmeisesti ei keksinyt vastaväitettä ja sulki suunsa.

”Mitä jos minä tapaan hänet?” Baker ehdotti. ”Pyydän haastattelua johonkin”, hän jatkoi.
”Uskoisiko hän sitä? Olet samasta lehdestä kuin kaksi hän murhauttamaansa henkilöä”, Ayers huomautti.
”Miksi hän uskoisi, että olen mukana jutussa? En ole koskaan tavannut häntä tai puhunut hänen kanssaan. En ole koskaan ollut yhteydessä häneen, edes lehden kautta. Olisin neutraali”, Baker yritti selittää. Ayers näytti vaikealta.

”Minun kuuluu tavata hänet.” Kaikki muut neljä kääntyivät katsomaan Sybiliä, joka hätkähti saamaansa huomiota. Kun Ayers avasi suunsa, Sybil nosti kämmenensä häntä kohti pyytäen tätä olemaan hiljaa.
”Olen hänen avustajansa. Voin ottaa häneen huoletta yhteyttä melkein milloin vain, myös työajan ulkopuolella. Olen tehnyt niin aiemminkin, se ei herätä epäilyksiä. Olen hänen alaisensa ja melko huomaamaton sellainen. Hänen toimistossaan on pelkästään melkein 30 työntekijää, hän hädin tuskin muistaa minua.” Ayers taas melkein avasi suutaan ja nyt Sybil laski kätensä suoraan tämän suulle. ”Hän ei aina edes muista, että olen myös teidän avustajanne.” Hän otti kätensä pois ja säikähti suorastaan, mitä oli juuri tehnyt. ”Anteeksi, en tarkoittanut loukata”, Sybil sopersi ja hieroi kätensä sormia yhteen. Ayers vain hymyili.

”Ei se mitään”, hän vastasi ja vakavoitui sitten. ”Mutta se on mielestäni silti huono idea. Hän muisti tänään, että olet avustajani. Hän kertoi, että oli kieltänyt vastaamasta haastattelupyyntöön, jonka toit hänelle.” Sybil puristi suutaan yhteen.
”Se olisi todella vaarallista. Miten sinä voisit kysyä mitään asiaan liittyvää?” mies jatkoi.
”Pyydän häneltä haastattelupyyntöjä koko ajan. Lehdet laittavat niitä kummallisinakin aikoina. Voin sanoa, että kommenttia pyydettiin pikaisesti, koska asia oli tärkeä tai jotain. Ei hänellä ole syytä uskoa muuta”, Sybil intti ja katsoi muihin saadakseen apua. Kaikki olivat hiljaa, joten Sybil jatkoi.

”Kuunnelkaa nyt. Menen toimistolle huomenna – tai siis tänään – todella aikaisin, kun tiedän, että muita ei ole paikalla. Kun Everson tulee, sanon, että hänelle on puhelu lehdestä, josta pyydetään haastattelupyyntöä ja että se on kiireinen. Sanon, että se on London Expressistä”, Sybil selitti osoittaen Bakeria. ”Hän haluaa ottaa sen. Baker on toisessa päässä ja kysyy suoraan Eversonilta asiasta. Otamme molemmat nauhalla, mitä hän sanoo, jotta meillä on parhaat mahdollisuudet.”

Muut olivat hiljaa punniten Sybilin ehdotusta. Sybil tamppasi hiljaa jalkaansa lattiaa vasten. Vaikka hänen nukkumaanmenoaikansa oli ollut tunteja sitten, hän tunsi olevansa enemmän hereillä kuin koskaan. Hän näki silmäkulmastaan Merlinin, joka hymyili.

”Kyllä se voisi toimia”, mies sanoi muille.
”Mer -” Ayers aloitti käskevä sävy äänessään, mutta Sybil ei ehtinyt pohtia, mitä tämä aikoi sanoa, kun Merlin keskeytti hänet.
”Arthur. Anna välillä muiden auttaa sinua. Se on hyvä idea, tai no, ei ehkä hyvä, mutta paras mitä meillä on.” Ayers raapi otsaansa vaikeana.
”Totta”, Lance sanoi hyväksyvästi ja istui alas takaisin pöydän ääreen.
”Minun mielestä se voisi toimia”, Baker täydensi.

”Mutta lisäksi, sain vielä idean”, Merlin jatkoi. ”Tunnemme erään poliisin, joka on hyvä ystävä, todella luotettava. Voin ottaa häneen yhteyttä ja pyytää apua. Voimme viedä hänelle suoraan todisteet, hän huolehtii, että juttu otetaan todesta.” Merlin katsoi avomiestään merkitsevästi pitkään. Sybil tuijotti kumpaakin vuorotellen. Näytti siltä, että nämä kävivät pitkän, polveilevan keskustelun pelkästään katseilla.
”Aivan, se voisi toimia”, Ayers sanoi hitaasti. Sybil nyökkäili innokkaasti.
”Selvä. Seuraavaksi suosittelen parin tunnin unia ja heräämme aikaisin. Neiti Esther lähtee parlamenttitalolle ja Merlin laitat viestiä poliisi tuttavallesi. Me muut jäämme tänne odottamaan, että Esther tulette takaisin ja toimitamme todisteet poliisille”, Lance totesi määrätietoisesti ja nousi tuolistaan. ”Hyvät leidit, voitte nukkua Samin huoneessa, Merlin ja Arthur teille varmaan sopii sohvasänky, ellei oma sänkyni ole turhan ahdas teille”, hän jatkoi vielä hymyillen. Sybil katsoi kelloa, joka tikutti jo puoli kolmea yöllä ja tunsi olonsa äkkiä kovin väsyneeksi. Uni ja sänky kuulostivat oikein mukavalta. Hän hörppi teensä loppuun samalla, kun herra Ayers viittoi Lancen ja Merlinin mukaansa kauemmas keittiöstä.

”Voin ottaa sen”, Baker sanoi seisten äkkiä Sybilin edessä ja ojensi kättään tarjoutuen viemään hänen tyhjän teemukin tiskiin. Sybil nyökkäsi kiitollisena ja antoi mukin Bakerille.
”Minä puhuin Sandersin kanssa puhelimessa. Ihan hetken. Hän vaikutti kiinnostavalta. Innostuneelta”, Sybil sanoi äkkiä, eikä oikein tiennyt miksi. Tuntui, että hänen kuului sanoa jotain. Baker laski mukit tyhjään tiskikoneeseen hymyillen vaisusti.
”Sitä hän oli. Innostunut ja kiinnostunut ihan kaikesta”, nainen vastasi ja kääntyi Sybiliin päin.
”Anteeksi, että vein hänen viestinsä, sen haastattelupyynnön Eversonille”, nuorempi nainen jatkoi, kokien, että oli tärkeää huomioida se.
”Ei se mitään, ettehän voinut tietää”, Baker vastasi. Sybil hymyili takaisin.

Oveen koputettiin. Väsynyt mies ääni huusi oven läpi: ”Pizzatoimitus!”

Kaikki huoneistossa jähmettyivät. Sybil nousi salamannopeasti tuoliltaan ja kolme miestä kääntyivät katsomaan ovea varuillaan. Ayers katsoi kysyvästi Lancea, joka pudisti päätään. Sybil ymmärsi, tämä ei ollut tilannut pizzaa. Everson murhautti Ellien. Sekunnin murto-osan Sybil ehti ajatella, että ylireagoi, mutta muisti sitten juuri käydyn keskustelun. Koska se juuri oli niin räikeää. Sybilin sydän alkoi takoa ja hän haparoi taakseen napatakseen kännykkänsä pöydältä. Baker tuli hänen viereensä ja tarttui tätä käsivarresta. Kaikki tuntui hidastuvan. Ayers katsoi tiukasti Sybiliin ja sitten Bakeriin. Hän nosti sormensa huulilleen pyytäen heitä pysymään hiljaa. Hän nosti kämmenensä heitä päin. Sybil tunsi tärisevänsä, mutta pysyi paikallaan, he eivät saaneet antaa ilmi tulijalle, missä kohtaa asunnossa olivat. Sybil puristi kännykkäänsä ja nosti toisen kätensä Bakerin kädelle, joka hieroi hänen olkavarttaan.

Ayers teki jotain hassua. Hän vei oikean kätensä lanteilleen ja ikään kuin nosti jotain pitkulaista ylös. Ihan kuin hän olisi vetänyt näkymättömän miekan näkymättömästä huotrasta, mutta eihän siinä ollut mitään järkeä. Lance astui kolme askelta olohuoneen seinän vierelle niin hiljaa, että Sybil epäili jonkun painaneen hiljennys nappia miehen kohdalla. Tämä veti sohvan alta aidon, painavan, kattolampun valossa väreilevän miekan. Se oli teräksisen harmaa, kahvassa kimalsi kulta ja yksi iso sininen jalokivi. Sybil oli näkevinään kirjoitusta terässä, mutta ei ollut varma. Mitä Lance teki miekalla, miksi hänellä oli miekka ja mihin hän aikoi nyt käyttää sitä? Baker puristi yhä tiukemmin Sybilin käsivartta. Lance palasi Ayersin ja Merlinin luokse yhtä hiljaa, kuin oli siitä lähtenytkin. Merlin osoitti Ayersin kättä, joka oli nyrkissä kuin siinä nyt olisi ollut näkymätön miekka. Ayers pudisti päätään hienoisesti ja Merlin nyökkäsi.

Ayers katsoi taas Sybiliin ja Bakeriin ja viittasi kädellään heitä laskeutumaan alas. Sybil tunsi kyynelten polttelevan silmäkulmissaan ja laskeutui alas niin hiljaa kuin suinkin pystyi. Hän putosi polviensa päälle ja Baker istui hänen viereensä. Sybil hautasi kännykkänsä syliinsä huohottaen kuin maratonin jäljiltä. Hän ajatteli kalojaan, jotka oli nimennyt ystäviensä mukaan. Ystäviensä, jotka olivat kaukana pohjoisessa. Kaikki he nukkuisivat varmasti nyt. Paitsi ehkä Polly, jolla oli tapana perjantain vastaisena yönä istua lähes aamuun saakka Netflixin äärellä, tällä kun ei yleensä ollut töitä perjantaina. Sybil ajatteli pikkuveljeään, joka menisi varmaan aikaisin aamulla jalkapalloharjoituksiin. Hän ajatteli äitiään, joka heräisi jo parin tunnin päästä lähteäkseen torille kojullensa. Hän yritti muistella, mitä hänen isänsä oli sanonut itsepuolustuksesta. Mutta se oli vaikeaa, hän muisti vain isän rämpyttävän kitaraa ja itsensä tanssivan rämpytyksen tahtiin.

Lance astui pari askelta ovea lähemmäksi. Merlin käveli suoraan oven eteen, muutaman metrin päähän ja Ayers tuli keittiön puolelle Sybilin ja Bakerin ja oven väliin. Oveen koputettiin taas ja joku huhuili sen takana. Sybil kutistui Bakeria vasten ja tiesi raapivansa haavoja tämän käteen, joka oli hänen oman kätensä puristuksessa. Lance laski kätensä hellästi ovenkahvalle. Hän nyökkäsi Merlinille ja Ayersille, jotka nyökkäsivät takaisin. Merlin nosti kätensä eteensä sormet ojossa.

”En ole tilannut pizzaa”, Lance huusi takaisin oven taakse. Kun mitään ei kuulunut kahteen sekuntiin, Lance tempaisi oven auki. Oven takana seisoi mies mustassa hupparissa ja moottoripyörän kypärä päässään. Ja automaattiase kädessään. Sybilin henki salpautui.

Sybil kuuli varmasti kun ase laukesi. Hän kuuli sen, vaikka aseessa taisi olla vaimennin, koska ääni oli eri kuin oli tottunut kuulemaan elokuvissa. Mutta se paukahti hiljaa, eikä se voinut kuulua mistään muusta kuin aseesta. Sybil ei voinut kääntää katsettaan pois, vaikka olisi kuinka halunnut. Joten hän katsoi turtana, kun hupparimies lensi ilman halki porraskäytävään ja iskeytyi tasanteen seinään ovea vastapäätä.

Sybil kuuli vain oman hengityksensä. Ilmassa leijui jotain voimakasta, epätavallista, aineetonta, jonka Sybil kykeni silti aistimaan. Hänestä tuntui, että se oli tullut Merlinin kohotetuista käsistä.

[Meldis]

9. Taistelemme kasvavalla päättäväisyydellä

Helpotuksen huokaus raukesi Arthurin suusta, kun Lancelot käveli hellästi tökkimään ovelle saapunutta miestä. Tämä oli tajuton. Lancelot nappasi rivakasti tämän jaloista ja veti miehen sisään asuntoon sulkien oven perässään. Rappukäytävän melu ei ollut muuttunut eli ilmeisesti alakerran asukkaat eivät olleet kuulleet tai nähneet mitään normaalista poikkeavaa. Lancelot kahmaisi miehen  vatsan päälle tipahtaneen aseen ja työnsi sen housujen kaulukseen selkänsä taakse.
”Sidotaan kädet”, Arthur murahti ja Lancelot juoksi hakemaan jotain, millä sitoa. Arthur työnsi Excaliburin vyönsä alle takaisin. Lancelot tuli pian takaisin mukanaan nippusiteitä, joista yhden pujotti tajuttoman miehen ranteiden ympärille ja kiskoi siteen tiukalle.

”Mitä tapahtui?” Arthur kuuli jonkun pipertävän takaansa. Hän käännähti kannoillaan ja näki Sybilin ja Bakerin istuvan maassa tärisevänä kasana. Sybil tuijotti silmät kyynelissä Merliniä ja Baker tajutonta miestä. Arthur katsoi Merliniin, joka näytti anteeksipyytävältä.
”Reaktionopeuteni on suurempi kuin teillä. Tai hänellä. Se oli ainoa mahdollisuus”, velho vastasi nostaen olkapäitään vaivaantuneena ja nosti käsiään antaakseen selityksen. Arthur kyllä ymmärsi. Merlin oli pelastanut kaikki taikomalla tämän, mitä ilmeisimmin palkkamurhaajan, tainnoksiin, mutta Sybil ja Baker olivat todistaneet sen. Arthur asteli lähemmäs heitä.

”Sybil, Baker, kaikki on ihan hyvin...” Arthur aloitti, mutta ei ollut lainkaan varma, mitä sanoa seuraavaksi. Hän tiesi, että Merlin voisi pyyhkiä naisten muistit, mutta koki, ettei se ollut vaihtoehto tähän hetkeen. Hänestä tuntui, että he ansaitsivat tietää.
”Oliko se… mitä se oli?” Baker kysyi.
”Sanon tämän kerran ja sanon tämän nopeasti, koska meillä on nyt kiire.” Arthur henkäisi syvään. ”Avomieheni Merlin on velho ja hän juuri tainnutti tuon miehen taikuudellaan. Puhutaan tämä asia selkeäksi myöhemmin, okei? Tärkeintä on, että teidän ei tarvitse pelätä.”

Sybilin silmät ammottivat isoina ja Baker näytti purevan hampaitaan rikki. Kumpikaan ei sanonut mitään, eikä liikkunut. Arthur laskeutui polvensa varaan voidakseen katsoa heitä silmiin samalta tasolta.
”Tämä on varmasti nyt vaikea ymmärtää, mutta tarvitsen teidän molempien apua. Pystyttekö sysäämään tämän nyt hetkeksi vielä syrjään?” hän kysyi tiukasti.

Baker hengitti hetken syvään ja nyökkäsi sitten vakavana. Sybil räpytti silmiään. Hän pyyhki poskiltaan kyyneliä, vilkaisi Merliniin Arthurin takana ja sitten taas Arthuriin ja nyökkäsi myös.
”Pystyn”, hän sanoi päättäväisenä. Arthur nyökkäsi takaisin ja nousi sitten ylös.

”Eli, mitä teemme?” hän kysyi. Kaikki käänsivät katseensa tajuttomaan mieheen, jolla oli yhä moottoripyörän kypärä päässä.
”Lähettikö Everson hänet?” Baker sai kysytyksi ja nousi hitaasti seisomaan.
”Todennäköisesti. Varmaan palkkamurhaaja, jonka hän palkkasi, ehkä jopa sama, joka murhasi Sandersin”, Arthur vastasi.
”Jos viemme hänet poliisille, todistaisiko hän Eversonia vastaan?” Merlin pohti ääneen.
”Televisiossa palkkamurhaajat mieluummin kuolevat kuin joutuvat poliisin kuulusteltavaksi”, Sybil sanoi taaempaa seisten nyt.
”Tämä ei ole televisiota”, Lancelot huomautti. Sybil tuhahti. Ilmapiiri oli selkeästi kireä.
”Tiedän, mutta hänellä voi olla vaikka joku itsemurhakeino tuon kypärän alla”, nainen tiuskaisi takaisin. Saattoi hyvin olla, eikä Arthur keksinyt syytä, miksi kypärä kannattaisi pitää tämän päässä. Ainakin jos tämä onnistuisi karkaamaan, he voisivat kuvailla tätä, jos poistaisivat kypärän. Hän kumartui miehen ylle ja kiskaisi kypärän pois. Mies ei herännyt. Tämä näytti melko tavalliselta, keski-ikäiseltä mieheltä, mutta tällä oli korvalehdessä pieni tatuointi, Arthurille ne näyttivät vain viivoilta. Hiekanharmaa lyhyt tukka ja karkea sänki. Kulmien väliin oli muodostunut pysyvä ryppy.

”Ei näy itsemurhavälineitä”, Merlin sanoi.
”Meillähän oli jo suunnitelma. Toteutammeko sen yhä?” Sybil kysyi.
”Voisiko hän todistaa?” Lancelot toisti Merlinin kysymyksen. Arthur ei ollut lainkaan varma siitä. Hän oli tuntenut palkkamurhaajia entisessä elämässään, eikä heidän käyttäytymisessään ollut koskaan selkeää linjaa. Joinain kertoina palkkamurhaaja oli juuri paljastamisen jälkeen oikein halunnut kertoa asiakkaansa, mutta välillä oli tärkeämpää pitää kasvot eli kuolla epäonnistumisen jälkeen. Nykyajan palkkamurhaajista hän ei osannut sanoa.
”Riippuu henkilöstä”, Baker totesi, kun muut pysyvät hiljaa.
”Kysytäänkö?” Merlin heitti hiljaa. Mies maassa pysyi tajuttomana, ilmeisesti Merlinin voiman ansiosta.
”Jos hän todistaisi, ei meidän tarvitsisi laittaa enää ketään vaaraan”, Lancelot mainitsi ja Arthurista se kuulosti todella hyvältä. Mitä menetettävää heillä oli? Mies oli heidän vankinaan ja he veisivät hänet joka tapauksessa poliisille. He voisivat vähintään ensin tarkistaa, oliko tämä yhteistyöhaluinen.

”Kysytään siis”, Arthur totesi ja nyökkäsi Lancelotille, jonka kanssa hän raahasi miehen yhteen keittiötuoleista ja lisäsivät nippusiteitä kiinnittäen miehen tuoliin.
”Menkää te makuuhuoneeseen, on parempi, että hän ei näe teidän kasvojanne, vaikka tietäisi, että olette täällä”, Arthur selitti Sybilille ja Bakerille, jotka epäröiden nyökkäsivät. Lancelot ohjasi heidät toiseen huoneeseen.

”Soitetaan Sylesille, hän kyllä ottaa miehen heti kuulusteluun ja toivottavasti ei pitkitä pidätystä”, Merlin sanoi Arthurille hiljaa.
”Jos hän vain vastaa yhä samaan numeroon. Ja on Lontoossa”, Arthur huomautti tyytymättömästi. Hän oli monta kertaa ajatellut, että heidän ainoa molempien todelliset taustat tunteva yhteys muihin ihmisiin oli sellainen, jota ei kannattanut menettää. Silti oli kulunut vuosia siitä, kun he olivat olleet Sylesiin viimeksi yhteydessä, eikä Arthur ollut enää varma, saisiko tätä kiinni. Oli pakko yrittää.

Lancelot palasi keittiöön.
”Hyvä on, kokeillaan”, Arthur totesi. Merlin nosti kätensä ja Arthur näki silmäkulmastaan kultaisen välähdyksen tämän silmissä. Mies heidän edessään näytti virkoavan. Hän käänteli päätään puolelta toiselle ja räpytti silmiään. Kulmien välissä oleva ryppy syveni, kun tämä kurtisti kulmiaan.
”Hyvää aikaista aamua”, Arthur sanoi rauhallisesti. Mies nosti päätään katsoen suoraan häntä silmiin. Niissä oli hämmennystä ja pettymystä.
”Olen Arthur Ayers, toki varmaan tiesit sen jo, kun Everson määräsi sinut tappamaan minut ja mahdolliset henkilöt, jotka olivat seurassani”, hän jatkoi samaan tasaiseen tahtiin. Mies ei reagoinut mitenkään, silmät porautuen Arthurin omiin.
”Aiomme viedä sinut poliisille ja toivoisimme, että olet yhteistyökykyinen ja todistat Eversonia vastaan”, Arthur jatkoi vielä. Miehen leuka kiristyi aivan millin verran. Arthur pysyi hiljaa, odottaen vastausta, pitkään. Kun sitä ei alkanut kuulua, Merlin avasi suunsa, Arthurin kauhuksi.

”Hei, olen Merlin. Kyllä se on hassu nimi, ei takerruta siihen. Voisimme varmasti keskustella poliisin kanssa jonkinlaisesta sopimuksesta tuomiosi suhteen, jos todistat Eversonia vastaan. Onko sinulla ketään ihmisiä elämässäsi, joille toivot hyvää? Poliisi voi varmasti suojella heitä”, Merlin selitti lempeästi ja hymyili kevyesti miehelle, joka nyt katsoi häneen. Arthur suorastaan pidätti hengitystä, mutta kun hän katsoi taas palkkamurhaajaan, hän ällistyi. Se näytti tehoavan, miehen ryppy otsalla lieveni hitusen verran.
”Tunnemme erään poliisin, hän auttoi meitä muutama vuosi sitten. Ilman, että hänen olisi tarvinnut, mutta hän halusi auttaa, koska se oli oikein. Voimme viedä sinut hänen luokseen. Sopisiko se?” Arthur jatkoi vielä kiireesti.

Miehen ilme ei muuttunut, hän käänsi katseensa hitaasti takaisin Arthuriin ja sitten Lancelotiin ja jälleen takaisin Arthuriin.
”Olet se kansanedustaja.” Miehen ääni oli rohiseva, tupakan kellastama ja vuosien kuluttama. Se sai miehen kuulostamaan paljon vanhemmalta kuin miltä tämä näytti, mikä oli noin neljissäkymmenissä. Hienoinen Lontoon aksentti paistoi sanojen takaa.
”Olen, työväenpuolueesta. Välitän kansalaisista, enkä halua heille Eversonin kaltaista pääministeriä. En sinullekaan”, Arthur painotti. Voisiko tämä olla todella näin helppoa? Merlin oli todella osannut vetää oikeista naruista.

Mies oli yhä hiljaa pitkään, mutta näytti paljon mietteliäämmältä kuin aluksi. Hän käänsi katseensa polviinsa, pudisti laiskasti päätään. Kohta hän kohtasi taas Arthurin katseen ja nyökkäsi miltei huomaamattomasti.
”Hienoa, kiitos”, Merlin ehätti sanoa ennen Arthuria.
”Laitan heti viestiä Sylesille, toivottavasti hänellä ei ole juuri ollut yövuoroa -”
”Se oli aika outoa. Mikä iski tajuni kankaalle.”

Merlin oli ehtinyt ojentaa Arthurille puhelimensa, kun mies puhui uudelleen aidosti ällistyneenä. Arthur katsoi mieheen säikähtäneenä. Oliko mies ehtinyt nähdä Merlinin taikomassa? Sekunnin murto-osan Merlinkin pysähtyi, mutta sysäsi sitten tyynesti puhelimensa Arthurille.
”En ehkä näytä siltä, mutta oikea suorani on aika voimakas”, velho naurahti. Mies naurahti myös hyvin samaan tapaan kuin Merlin, joka vain asteli paikalta pois olohuoneen puolelle. Arthur seurasi ja Lancelot jäi lähemmäs pitämään miestä silmällä. Arthur asteli Merlinin luokse ja alkoi näppäillä Sylesille vikkelästi viestiä samalla, kun hikikarpalot juoksivat hänen selkäänsä pitkin.

”Helvetti”, Merlin manasi turhautuneena.
”Voitko poistaa hänen muistinsa?” Arthur kysyi tietäen oikeastaan vastauksen.
”En oikein uskalla. Myös hänen muistonsa tästä tilanteesta ovat olennaisia todistuksessa, joten katkot tai epäjohdonmukaisuudet voivat pahasti haitata”, velho selitti painaen rystysillään otsaansa. Arthur lähetti kirjoittamansa viestin ja vilkaisi pikaisesti palkkamurhaajaan. Tämä tutki asuntoa tarkasti.
”Voimmekohan kuitenkaan luottaa häneen?” mies pohti hiljaa ääneen. Vastaukseksi puhelin alkoi väristä ja Sylesin nimi ponnahti näkyviin.
”Myöhäistä nyt”, Merlin huokaisi.

Arthur vastasi puhelimeen melkein toivoen, että se olisi joku tuntematon, joka olisi saanut Sylesin vanhan numeron, kun tämä oli vaihtanut työpuhelinta tai jotain. Mutta huolimatta siitä, että kello oli hädin tuskin neljä aamulla, tekstiviestiin oli vastattu innokkaasti. Sylesin tuttu ääni kiirehti Arthurin korviin.
”Merlin?”

*

”Pysy hereillä.”

Arthur kohotti harottavat silmänsä ylös päin ja näki hämmentävän pirteän Merlinin ojentamassa valkoista, pahvista kahvikuppia. Arthur piti teestä enemmän, mutta hän oli siksi kehittänyt itselleen toleranssin, joten todella väsyneenä hän pystyi herättämään itsensä kahvilla. Arthur otti tarjotun kahvikupin vastaan ja puhalsi kuumaan juomaan. Sybilin pää heilahti hänen olkapäälleen, kun nainen torkkui kevyesti viereisellä penkillä. Baker kirjoitti kiihkeästi jotain kännykällään ja Lancelot käveli pientä ympyrää käytävällä.

”Miten sinä voit näyttää noin pirteältä?” Arthur kysyi Merliniltä turhautuneena uskaltaen ottaa pienen siemauksen kahvistaan.
”Miten sinä voit melkein torkkua tällaisessa tilanteessa?” Merlin vastasi kysymyksellä. Arthur ei jaksanut vastata edes. He olivat olleet poliisiasemalla monta tuntia, aurinkokin oli noussut pari tuntia sitten ja poliisiasema oli alkanut heräilemään alakerrassa. Koska Arthur oli ollut myös Eversonin itsensä murhayrityksen kohteena, häntä kuulusteltiin ensimmäisenä. Hän kertoi kaiken, myös Ellien artikkelin sisällön, niin tarkasti kuin hänen uupunut mielensä kykeni. Syles oli kiinnostunut myös artikkelista, mutta toinen etsivä kiinnitti huomiota enemmän murhayritykseen. Arthurin jälkeen Sybiliä ja Bakeria kuulusteltiin. Jotenkin Merlin oli saanut junailtua asian niin Sylesin kanssa, että häntä ei kuulusteltu erikseen ja häneltä kirjattiin vain lyhyt keskustelu Lancelotin asunnolla. Sen jälkeen he jäivät odottamaan ohjeita. Palkkamurhaaja oli ollut alusta asti lukitussa huoneessa. Odotus oli kestänyt jo liian kauan kohta vuorokauden valvoneelle Arthurille. Hänestä tuntui, että alkoi nähdä kahtena. Hän hörppäsi kahvistaan, toivoen sen tuovan selkeyttä näköönsä. Ehkä se hieman auttoi, mutta hän ei ollut varma näkikö edelleen kahtena, kun silmäluomet tahtoivat lupsua kiinni.

”Mitä aiot tehdä tämän jälkeen?” Merlin kysyi hiljaa istuessaan Arthurin viereen tuolille. Hän pyöritteli omaa kahvikuppiaan käsissään. Arthurilla kesti hetken rekisteröidä tämän kysymys.
”Mitä tarkoitat tämän jälkeen?” hän kysyi hitaasti ja otti kulauksen kahvistaan.
”Kun kaikki selviää. Kun Everson saatetaan oikeuden eteen.”
”Jos saatetaan.”

Merlin tuhahti. ”Meillä on todella hyvät todisteet, hyvin tässä käy.”
Arthur tuhahti puolestaan. ”Se voisi olla totta, jos kyse ei olisi pääministeristä.”
”No siitä huolimatta tai oikeastaan sitä suuremmalla syyllä, mitä aiot tehdä?”

Arthur ei olisi osannut vastata edes selkeällä päällä. Jos tämä kaikki onnistuisi ja Everson saisi ansionsa mukaan, koko maa voisi suistua kaaokseen. Työväenpuolue olisi ainakin kriisissä. Mutta jos todisteet eivät riittäisi Eversonin tuomitsemiseen, Arthurilla itsellään voisi olla kuumat paikat. Hän ei ollut varma, miten oikeuskäsittely menisi, mutta todennäköisesti hän joutuisi todistamaan, koska oli henkilökohtaisesti ollut Eversonin murhayrityksen kohteena. Jos syyte kaatuisi, hän ei tiennyt, mitä tapahtuisi. Voisiko hän edes jäädä Iso-Britanniaan, jos hän saisi ikuisen valehtelijan leiman?

”En todellakaan tiedä.” Merlin ei vastannut siihen, vaan odotti kärsivällisesti. ”Mutta mitä ikinä tapahtuukaan, en halua hylätä tätä maata, enkä toimia vastoin omaatuntoani. Enempää en osaa sanoa.” Merlin laski kätensä Arthurin kädelle ja puristi.

”Herra Ayers?” Sen nimen Arthur tunnisti ja tunnisti myös äänen, joka sen sanoi. Hän nousi heti ylös, valppaampana kuin mitä kahvi oli häntä auttanut. Syles seisahtui heidän eteensä, karkean, mutta tarkkaavaisen näköisenä. Hän oli sännännyt suoraan sängystä heidän luokseen muutama tunti sitten Arthurin soittaessa ja näytti juuri siltä.
”Voitte mennä. Kutsumme teidät takaisin myöhemmin ja otamme lausuntonne tarkemmin ylös, mutta tämä riittää tällä hetkellä. Pahoittelen, että tässä kesti näin kauan.” Sybilkin herkesi siinä vaiheessa.

”Ei se mitään, kiitos vielä vaivannäöstä”, Arthur vastasi. Baker nousi tuolilta kännykkä tiukasti käsissään.
”Olen kirjoittanut raakaversion Ellien tekstistä. Sopiiko poliisille, jos julkaisen sen tänään?” nainen kysyi kiihkeästi. Syles räpytti silmiään ymmärtämättä.
”Ellie oli siis Ellie Sanders, jonka Everson murhautti ja kirjoitti alkuperäisen artikkelin”, Arthur selvensi hämillään. ”Mitä tarkoitat, että olet kirjoittanut raakaversion? Mistä sait Sandersin materiaalin?” hän jatkoi.
”Sieltä mistä Elliekin. Tai ei tässä kaikkea ole, mutta tajusin, että kaikki Ellien käyttämät asiakirjat sosiaali- ja terveysministeriöstä ovat edelleen julkisia. Olen käynyt niitä läpi pari tuntia Sybilin tekstin kanssa”, Baker selitti. Arthur tuijotti silmät pyöreinä.
”Todella hienoa, ihailtavaa, että jaksoit tehdä kaiken työn nyt. Ja ajatella sitä aikaa ja vaivaa, minkä käytimme alkuperäisen artikkelin etsimiseen”, Arthur tuhahti lempeästi. Oli älytöntä, ettei kukaan heistä ollut tajunnut sitä aiemmin.

Kumpikaan naisista ei ollut puhunut mitään Merlinistä tai tämän käyttämistä taioista. Baker tuntui olevan niin uppoutunut artikkeliinsa, että saattoi olla hetkeksi jopa unohtanut asian. Arthur tiesi, että hänen oli puhuttava päätoimittajan kanssa vielä jossain vaiheessa asiasta. Tämä ansaitsisi sen. Sibyl oli vältellyt Merliniä, mutta yrittäen teeskennellä, ettei välttelisi. Tämä piti katseensa maassa, vaikka välillä Arthur näki, miten hänen silmänsä seurasivat Merlinin vaeltavia jalkoja, kun hän pyöri ympyrää aseman käytävällä. Tämä keskustelu tulisi olemaan hankala.

”Sopii toki”, Syles vastasi Bakerin kysymykseen. ”Ja vaikka ei sopisikaan, ei olisi minun vallassani kai kieltää julkaisua. Mutta pyydämme Eversonin kuulusteluihin jo todennäköisesti tänään, tiedämme sen jälkeen, voimmeko pidättää hänet kuinka nopeasti”, mies selitti silmät lasittuneina, ilmeisesti jo nyt uupuneena tulevasta työtaakasta. Baker nyökkäsi innostuneena.
”Lähden siis saman tien toimitukseen. Voitte odottaa juttua vielä aamun aikana”, hän selitti ja lähti jo harppomaan pois päin.
”Kiitos, Baker”, Arthur huudahti perään ja nainen heilautti kättään päänsä yläpuolella silmät tuijottaen kännykkäänsä. Sybil nousi huojuen ja silmät harittaen.

”Mitäs nyt?” hän kysyi epävarmana.
”Kotiin, nukkumaan. Huomenna… tai siis tänään ei tarvitse tulla töihin”, Arthur hymyili.
”Pitäisikö laittaa viestiä toimistoon”, nainen kysyi nostaen käsilaukkunsa hihnan olalle.
”Laitan tekstiviestin myöhemmin. Älä sinä huolehdi yhtään. Mutta”, Arthur laski kätensä naisen olkapäälle. Se tärisi hieman ja kun Sybil tajusi, että Arthur huomasi sen, hän jähmetti hartiansa, ”tahdon lyhyesti puhua kanssasi nyt. Jos vielä jaksat.” Hän vilkaisi Merliniin. ”Ja Merlinin kanssa. Sopiiko se?”

Nainen puristeli huuliaan yhteen yrittäen peittää kauhistuneisuutensa, mutta lopulta nyökkäsi täristen. Kolmikko Lancelot vanavedessään asteli kauemmas poliiseista, jotka keskustelivat vaimeasti käytävän toisessa päässä ja Syles piti heidän huomionsa poissa arkaluontoisesta keskustelusta. Arthur pysäytti heidät keskelle tyhjää käytävää ja kääntyi katsomaan Sibyliä.
”En aio kysyä, oletko kunnossa, koska et varmasti ole. Jos koskaan tarvitset mitään apua, fyysistä, henkistä...taloudellista, en minä tiedä, jos vähääkään tunnet tarvetta terapeutille, minä autan, minä hoidan kaiken. Olet tässä minun takiani, eikä sillä ole väliä, että valitsit tulla apuun, kun soitin. Olen kiitollinen avustasi ja kiitän avustasi näin.” Sibyl aukoi koko Arthurin puheen ajan suutaan haluten sanoa väliin jotain, mutta joka kerta Arthur jatkoi päättäväisesti, hänen oli sanottava tämä asia. Sibyl oli lopulta hiljaa ja puristi laukkunsa hihnaa yhä tiukemmin.

”Kiitos. Ja olkaa hyvä. Minä...en ole kunnossa, kai, mutta siihen on hyvä syy”, hän takelteli joka sana hieman edellistä varmempi. Hän vilkaisi Merliniin ensi kertaa sen jälkeen, kun poliisi oli saapunut Lancelotin luokse.
”En kerro kenellekään, mitä näin. Lupaan sen”, hän sanoi vakavana. Merlin hymyili ja nyökkäsi hänelle.
”Kiitos, se merkitsee paljon”, hän vastasi naiselle lyhyesti.
”Ja nyt nukkumaan. Voimme puhua lisää myöhemmin”, Arthur hengähti tyytyväisenä, mutta sitten Sibyl näytti jälleen kauhistuneelta, jonka yritti kovasti peittää kasvoiltaan. Arthur kurtisti kulmiaan.

”Sybil?”
Sybil tuijotti käsiinsä.
”Voit kertoa minulle.” Sybil raapi oikealla etusormellaan vasemman peukalon sivua hiljaa ja Arthur odotti rauhassa.
”Voisiko Everson olla palkannut lisää palkkamurhaajia?” Sybil kysyi hiljaa lopulta. Arthur pysähtyi.  Hän ei ollut ajatellut asiaa, koska tiesi pärjäävänsä yksin ja Merlin oli myös hänen apunaan, mutta totta kai Sybil saattoi yhä olla vaarassa, kun Eversonia ei ollut vielä pidätetty. Arthur vilkaisi Sylesiin, joka seisoskeli kauempana käytävällä muiden poliisien kanssa. Hän kai tajusi, että hän voisi lähestyä joukkoa ja tuli ripeästi lähemmäs. Arthur selitti lyhyesti Sibylin huolenaiheen.

”Voin laittaa siviilipukuisen poliisin vartioon luoksenne”, Syles sanoi heti.
”Voisitteko? En usko, että kannattaa huolestua, mutta parempi katsoa kuin katua”, Arthur vastasi huojentuneena. Sybilin olkapäät rentoutuivat hitusen.
”Totta kai. Jos odotatte vielä hetken, tulen pian takaisin.” Syles lähti heti samaan suuntaan kuin minne Baker oli hetki sitten kadonnut.

”Voimme luottaa Sylesiin, hän huolehtii turvallisuudestasi. Kuten sanoin, en usko, että Everson riskeeraisi enää tilannettaan, kun hän tietää olevansa jo huonoilla vesillä”, Arthur lohdutti. Sybil nyökkäsi pienesti.

Puolisen tuntia myöhemmin, Arthur heilutti Sybilille, kun tämä ajoi poliisin siviiliautossa konstaapelin kanssa pois asemalta. Syles oli lähtenyt jatkamaan töitä, yrittäen saada jutun siihen malliin, että Eversonia todella voitaisiin kuulustella vielä tänään. Lancelot, Merlin ja Arthur seisoivat hiljaisina poliisiaseman edustalla heinäkuun aamuauringossa. Lontoo oli jo herännyt aikoja sitten, kadut olivat täynnä liikennettä ja kadut kenkien kopinaa. Arthur tunsi olonsa irralliseksi, kuin ei olisi voinut kuvitella itseään tuohon joukkoon, kiirehtimään töihin ja puhumaan puhelimessa samalla. Hän oli joutunut jättämään sen elämän taakseen sillä hetkellä, kun Everson oli vetänyt aseensa esiin. Polku oli katkennut siihen, eikä hän ollut varma, miten jatkaa tiheikössä.

”Mennäänkö vain kotiin? Tuletko aamukahville, Lancelot?” Merlin kysyi voipuneena.
”Taidan mennä kotiin nukkumaan pariksi tunniksi. Pitää olla töissä myöhemmin tänään. Mutta jos soitellaan illalla tai kun tietoa tulee”, Lancelot vastasi yhtä väsyneenä. Arthur ajatteli Sandraa ja Martinia, jotka olivat varmaan jo töissä ja hämmentyneinä hänen ja Sybilin poissaolosta. Hänen päänsä tuntui koko ajan painavammalta, kun hän ajatteli, miten heille pitäisi vielä soittaa ja selittää ainakin jotain.

Kumeasti Arthur kuuli puhelimen soivan. Se oli sama tuttu ääni, joka oli nykyään kaikissa älypuhelimissa, mutta se kuului läheltä. Merlinin taskusta. Merlin veti luurinsa esiin ja vastasi kulmat kurtussa.
”Haloo?” Merlin vastasi ja kun toisessa päässä ollut alkoi puhua, velhon kasvot muuttuivat kalpeiksi ja tuimiksi. Hän laski puhelimen rinnalleen niin, että toisessa päässä kuultaisi heitä.
”Se on Everson, kysyy sinua”, hän nyökkäsi Arthurille. Arthurin silmät suurenivat ja hän ojensi hitaasti kättään ottaakseen puhelimen. Merlin ojensi sen. Liikenne tuntui äkkiä kovin kaukaiselta ja Arthur kuuli vain vaimennetun käsiaseen paukahduksen korvissaan.

”Haloo?”
”Sainhan sinut vihdoin kiinni. Oma puhelimesi vain hälytti hälyttämistään.” Everson kuulosti yhtä huolettomalta kuin aiemminkin. Kuin hän haluaisi keskustella tulevista istunnoista tai säästä.

”Se taitaa olla yhä toimistossani. Se jäi sinne eilen illalla”, Arthur vastasi vakaasti. Hän tunsi Lancelotin ja Merlinin katseet niskassaan, joka hikosi aivan muusta kuin lämpiävästä kesäaamusta.
”Aivan, totta kai.” Everson hiljentyi toisessa päässä.
”Oliko sinulla jotain asiaa?”
”Tiedät kai, että et voi voittaa tätä.”

Arthur ei osannut vastata siihen. Totta kai hän tiesi, tai ainakin tiesi, mutta ei halunnut myöntää. Mitä mahdollisuuksia hänellä olisi pääministeriä vastaan?
”Siksikö soitit? Että voisit ilkkua minulle?”
”Ehkä hieman siksi.” Arthur oli kuulevinaan taustalta hälyä. Hän pohti, missä Everson oli. Olisiko tämä parlamenttitalolla, töiden parissa, ihan normaalisti? Ase pöytälaatikossa odottamassa seuraavaa häiriötekijää.

”Mitä ne muut syyt olivat?” Pitkään Everson oli hiljaa.
”Olet menestynyt niin nopeasti. Se on oikeastaan ällistyttävää, täysin omilla ansioilla ja jopa altavastaajana. Vähemmistön edustajana.”
”Kiitos kohteliaisuudesta.” Everson naurahti suorastaan lämpimästi.
”Olet saanut myös paljon aikaan. Niin hienoja saavutuksia niin lyhyessä ajassa.”
”Saavutuksia, kuten sanoit, omilla ansioillani.” Arthur hieroi vasemman käden etusormea ja peukaloa yhteen.
”Onko se tarpeeksi?”
”En alkanut tähän päätyäkseni kaupatuksi.”
”Ei kai kukaan aloita niin.”

Arthur huokaisi syvään.
”Tulemme kovin erilaisista maailmoista.”
”Ehkä. Tai sitten elämme tällä hetkellä eri maailmoissa. Saatat hyvin seurata jalanjäljissäni. Jos tienviittasi ovat oikeat.”
”Runollista.”
Everson hymähti. ”Siitä minua on valitettavasti syytetty aiemminkin.”

Arthur näki Merlinin silmäkulmastaan. Tämä ei liikauttanut lihastakaan, vaan odotti malttamattomana puhelun loppumista. Oikeastaan Arthurin pitäisi vain sulkea puhelin. Hän ei saisi tästä irti enempää. Mutta jokin puoli hänessä, voitontahtoinen ja ilkikurinen, pyrki esiin, halusi kampittaa Eversonin.

”Sitten saat valitettavasti kuulla kovin uudenlaisia syytteitä pian.”
Syvä huokaus kaikui Arthurin korvaan. ”Ikävää, jos olet sitä mieltä.”
”Se ei ole mielipide.”
”Eikö?” Arthur ei vastannut mitään.

”Tiedämme varmasti pian...millainen mielipide tulee olemaan.”

Arthur ei ehtinyt pohtia vastausta outoon lausahdukseen ennen kuin Everson oli sulkenut puhelun. Hän laski puhelimen ja ojensi sen takaisin omistajalleen.
”Yrittikö hän lahjoa sinut?” Merlin kysyi selkeästi ymmärtäneenä, mitä puhelun aikana oli tapahtunut.
”Ja epäonnistui”, Arthur tuhahti samalla pohtien Eversonin viimeisiä sanoja. Mitä mielipidettä hän oli tarkoittanut?
”Hullu ukko”, Lancelot totesi ja haukotteli perään suuresti. Arthur pudisti päätään viskoen ajatuksia mielestään.
”Nyt nukkumaan. Tulen hakemaan Excaliburin luotasi myöhemmin”, hän sanoi Lancelotille. Tämä nyökkäili väsyneesti ja hyvästelyn päätteeksi suuntasi askeleensa lähintä metroasemaa kohti.

Hiljaisena Arthur astui Merlinin kutsumaan taksiin, velhon ymmärrettyä, että toinen ei jaksaisi meluisaa metroa. Pienen hetken Arthur muisti, että Lancelot olisi voinut tulla samaa matkaa, mutta unohti ajatuksen, kun pääsi pehmeälle penkille autoon. Vaikka Arthur oli nuokkunut ja istunut usean tunnin ajan poliisiaseman kovalla penkillä, hän tunsi vasta sillä hetkellä kunnolla rentoutuvansa. Eniten hän kaipasi omaa sänkyään ja pitkiä unia. Hän uskoi, että ei niitä saisi, koska varmasti heti aamusta parlamentissa alkaisi myllerrys pääministerin jouduttua kuulusteluihin palkkamurhasta ja murhayrityksestä sekä kaiken tämän aloittaneesta petoksesta. Hieman häntä myös häiritsi ajatus, että Everson oli nähnyt Excaliburin ilmaantuvan tyhjästä Arthurin ja luodin väliin. Voisiko tämä vain ajatella kuvitelleensa asian? Pyörivät ajatukset masensivat Arthuria.

Kun viimein kodin ulko-ovi Arthurin ja Merlinin takana oli sulkeutunut, Arthur huokaisi syvään, kuin viimeisen kahdentoista tunnin ajan olisi pidätellyt tulvaa. Kesäinen aamuaurinko maalaili sälekaihtimien aukoista eteisen ja puoliksi näkyvän olohuoneen lattiaa. Arthur tunsi olonsa levottomaksi, vaikka kotonaan hän tiesi olevansa parhaassa turvassa, erityisesti Merlinin kanssa. Velho riisui Arthurin pölyistä, hikistä puvuntakkia tämän päältä ja ripusti sitä henkariin sen omistajan lähestulkoon huomaamatta.

”Tahdotko syödä ensin jotain vai menetkö heti nukkumaan?” Merlin kysyi rauhallisesti. Tämä todella tiesi, mitä Arthur tarvitsi ja kuningas hymyili.
”Menen heti nukkumaan. Pitääkö sinun mennä töihin?” hän kysyi saatuaan kengät jaloistaan ja availlessaan kauluspaidan nappeja.
”Voin kyllä soittaa, että olen kipeä, mutta voisin käydä siellä mieluummin myöhemmin vain lyhyesti”, Merlin pohti kaukaisesti kävellessään kohti makuuhuonetta. Arthur seurasi perässä.
”Mene jos jaksat. Parempi, jos ihan koko elämämme ei häiriinny tämän takia”, hän sanoi syyllisenä. Ei Merlin vaarassa varmasti olisi, mutta Arthur ei uskonut, että tämä jäisi sotkun ulkopuolelle. Hän kun oli yrittänyt pitää Merlinin niin kaiken ulkopuolella kuin mahdollista.

Velho taisi arvata toisen ajatukset tai sitten sävy värittyi hänen äänessään.
”Älä turhaan syyllistä itseäsi. Ihan kuin kuvittelisin, että elämä politiikassa olisi täydellisen tylsää”, hän hymyili rauhallisesti ja asteli sulkemaan makuuhuoneen paksut pimennysverhot. Kirkasta valoa yhä helmeili sisään verhon yltä ja sivuilta, mutta huone musteni miellyttävästi. Arthurin silmäluomet olivat äkillisesti tonnin painoiset. Hän horjahti vaatteet päällä sänkyyn, vaikka hämärästi tiesi, miten kiristävät puvunhousut olivat muuten miellyttävässä unenpöpperössä. Merlin heilautti kättään ilmassa ja raottavien silmien välistä Arthur näki kullan välähtävät tämän silmissä. Samassa hän huomasi puvunhousujensa lepäävän siististä tuolilla sängyn jalkopäässä ja hänellä oli jalassaan pehmeät pyjamahousut. Hän virnisti silmät ummessa.
”Kuinka säädytöntä...”

Kun hän jo oli puoliksi ajautunut sulavaan unen maailmaan, hän tunsi lämpimän vartalon laskeutuvan viereensä hilautuen niin lähelle kuin fyysisesti oli mahdollista. Arthur keskitti jäljellä olevat tajunnan rippeensä ja kiersi kätensä Merlinin ympärille.

Kai hänen oli taisteltava pääministeriä ja puolueensa puheenjohtajaa vastaan tulevaisuudessa, mikä ei vain tarkoittaisi, että yhden miehen piti maksaa teoistaan. Järjestelmä ja ihmiset tämän ympärillä ja palkkalistoilla olivat antaneet kaiken tapahtua ja jopa mahdollistaneet sen, joten selvittely ei loppuisi edes sitten, jos Everson tuomittaisiin lain mukaisesti. Oli kuitenkin kovin vaikea pelätä tulevaisuutta unen ja Merlinin hiusten kutitellessa Arthuria hennosti. Tulkoon sitten mitä vain, hän ajatteli viimeiseksi ennen kuin lopulta antautui nukkumatille. Minäpä olen herännyt kuolleista, piskuiset poliitikot saavat pelätä minua.


A/N: Huh, enää yksi luku sekä epilogi jäljellä! Jos se oli edellisessä luvussa jäänyt epäselväksi, Lance Crass todella on Lancelot, salanimellä. Epävirallinen oikolukijani ymmärsi asian vasta, kun kaivettiin miekkoja esiin, enkä itsekään ollut tajunnut, että asia ei olisi ilmiselvä. Ja sitä kautta ymmärsin, että en tässä ficissä ole selittänyt, miten Lancelotkin on päätynyt nykyaikaan, se kun tulee ilmi aiemmassa ficissäni, jolle tämä on tavallaan jatkoa. Yritin välttää sitä, että pitäisi olla lukenut aiemmat Merlin-ficcini, jotta voisi lukea tämän, mutta Lancelot jotenkin lipsahti mukaan ilman selityksiä. Lyhyesti kiteytettynä, Merlin herätti hänet pian sen jälkeen, kun oli vetänyt Arthurin Avalonista. ^^ Jos kiinnostaa lukea tarkemmin headcanoniani siitä, että miten tämä oli mahdollista, täältä (K-15) löytyy!

[Meldis]

10. Kun häneltä riisutaan vallan tunnukset

”Hei, muuten.”

Arthur kohotti katseensa kulmat rutussa ja katsahti pöydän toisella puolella leipäänsä voitelevaan Merliniin. Velhollakin oli kulmat hienoisesti kurtussa, mutta mietteliäänä, kun Arthurin kasvojen ilmeet johtuivat hänen lukemastaan lehdestä. Hän oli kyllä tiennyt sen jo jonkin aikaa, Eversonia oli todella vaikeaa, ellei jopa mahdotonta saada tilille ihan kaikista tekemisistään. Hän oli ymmärtänyt sen jollain tasolla heti sinä päivänä, kun hän oli Merlinin ja muiden kanssa astellut poliisiasemalle kuulusteltavaksi. Vielä paremmin hän sen ymmärsi, kun London Express julkaisi Ellien jutun Eversonista ja äkkiä tarina oli kaikkien huulilla ja kaikilla oli tietenkin oma mielipiteensä, eivätkä kaikki halunneet uskoa tarinaan petollisesta pääministeristä. Sen kertoivat hänelle myös monet juristit ja poliisit, joille hän oli todistanut oman osuutensa tapahtumista. Hän saattoi lukea sen lähes joka päivä lehdistä, sosiaalisesta mediasta tai kuulla uutisista tai inhottavimmin huudettuna hänen peräänsä parlamentin käytävillä. Töissä käymisestä oli tullut kaiken kaikkiaan hankala ja turhauttava kokemus.

Eniten tuo turhaumus ihmisten mielipiteisiin konkretisoitui sen päivän The Timesin pääkirjoituksessa. Se ei suoraan väittänyt oikeusjuttua valheelliseksi, mutta toisti moneen kertaan toitotettua kysymys eihän pääministeri voisi syyllistä tämän tasoiseen petokseen? Kaikki kiertyi siihen, eihän tällaista voinut tapahtua, ei se vain voinut olla mahdollista, koska Everson ei ollut antanut merkkejä koskaan toiminnasta, joka olisi johtanut virkarikokseen, jonka syytteidennostamisesta päätettäisiin tänään. Aivan, tylyyn, olemattomaan virkarikokseen. Ja murhayritykseen, mutta sen tuomiosta Arthur ei jaksanut niin välittää. Sillä, kuten Baker oli epäillyt sinä pitkänä yönä Charlie Hosterin työhuoneessa, Eversonin toiminta ei ollut mistään näkökulmasta laitonta. Ainoastaan arveluttavaa, koska Optima oli ollut kulissi. Puristaessaan sanomalehden sivuja, Arthur ei voinut olla ajattelematta viimeistä keskustelua Eversonin kanssa. Iso-Britanniassa ei ollut poliittisia oikeudenkäyntejä eikä valamiehiä, mutta oli selvää, että Eversonin elämä helpottuisi minkä tuomion tahansa saatuaan, jos kansalaisten olisi vaikea uskoa oikeuden toteutuneen.

Everson oli todella tehnyt kaikkensa kuvansa kiillottamisen eteen kuluneina kuukausina. Hän oli pitänyt puheita heti päästyään tutkintavankeudesta ja pari hyvin valittua haastattelua juuri oikeiden haastattelijoiden kanssa juuri oikealla hetkellä. Hän oli ollut sympaattinen, hymyileväinen ja nöyrä. Hän ei ollut niin ylimielinen, että olisi tuominnut käsittelyn suoraan järjettömäksi vaan sen sijaan kertoi kuinka luotti maansa oikeuslaitokseen, poliiseihin, asianajajiin, että oikeus toteutuisi. Hän oli jopa lähettänyt suorat surunvalittelut rouva Sandersille, vaikka oli ilmaissut samalla, että ei liittynyt tapaukseen mitenkään. Mutta Arthur huomasi kuinka hyvin se puri. Maan korkeinta voimaa (heti kuningattaren jälkeen tietty) pitävä henkilö oli surullinen pienen toimittajan puolesta ja piti karkeana, että hänet yhdistettiin tähän valitettavaan tapaukseen. Arthur oli melkein heittänyt television ulos ikkunasta, kun pääministerin mukamas kaikessa hiljaisuudessa lähetetystä viestistä kerrottiin uutisissa.

Arthur oli luottanut itsekin oikeuslaitokseen, mutta iso takapakki tuli vain pari viikkoa Eversonin ensimmäisen kuulustelun jälkeen. Palkkamurhaaja, jonka he olivat saaneet kiinni, oli jouduttu toimittamaan sairaalaan äkillisen psykoosin vuoksi ja oli tällä hetkellä Arthurin tietojen mukaan suljetulla osastolla. Mies oli ollut jonkin aikaa vakaa, mutta hän oli vankeudessa alkanut vaikuttaa hankalalta, ärtyneeltä, aggressiiviselta. Sitten yhtenä yönä hän oli alkanut karjua keuhkojaan pihalle ja iskenyt paikalle saapuneelta poliisilta pään seinään. Poliisi oli selvinnyt elossa, joskin aivotärähdyksen saaneena, mutta tästä eteenpäin palkkamurhaajaa ei voinut kutsua vankaksi todistajaksi. Merlin epäili, että taikuus olisi tehnyt sen. Se kävi järkeen, koska Arthur kuuli Sylesiltä miehen huutaneen velhoista salaliittoteorioiden ohessa. Syles oli pikaisesti sulkenut tämän sairaalaan vain muutaman ihmisen päästessä miehen lähelle, mistä Arthur ja Merlin olivat kiitollisia. Tuskin kukaan olisi uskonut häntä, vaikka maailma oli saanut maistiaisen taianomaisista tapahtumista muutama vuosi sitten, kun Arthur oli pelastanut ihmiset druidien manaamilta eläviltä kuolleilta. Oli silti parempi, ettei palkkamurhaaja päässyt suurelle yleisölle kertomaan näkemäänsä.

Mutta se tarkoitti, että heidän paras ja ainoa Ellie Sandersin palkkamurhasta todistanut henkilö ei voinut todistaa. Arthur myös syytti tästä itseään ja hän näki, miten Merlin velloi itsesäälissä. Rouva Sanders ei kenties koskaan saisi rauhaa, kun oikeita ihmisiä ei voisi saada vastuuseen. Vielä kamalampaa oli, kun he eivät voineet kertoa naiselle, että Merlinin taikojen käytön takia todistaja oli mennyt sekaisin. Ei ollut väliä, että palkkamurhaaja oli ollut tappamassa Arthurin ja Merlinin kolmen siviilin lisäksi ja Merlin oli puolustanut heitä. Arthur ei voinut levätä ennen kuin Everson saisi maksaa.

Hän luotti syyttäjiin, mutta hän ei voinut olla tekemättä mitään. Kun palkkamurhaajan todistus oli jouduttu hylkäämään epäluotettavana, Arthur ymmärsi, että vaikka Everson saataisiin kiinni virkarikoksesta ja murhayrityksestä, jonka hän itse saattoi todistaa, oli yhä Ellie Sanders. Oli yhä yksinäinen rouva Sanders. Joten kun Arthur oli ensimmäisen kerran nähnyt Eversonin televisiossa tämän vapauduttua tutkintavankeudesta, Arthur aloitti oman vastarintansa. Hän kävi taas tilaisuuksissa, haastatteluissa, opetteli käyttämään sosiaalista mediaa. Jotta aina kun joku paasasi, kuinka epäuskottavaa oli uskoa pääministerin ryhtyvän murhaajaksi, hän saattoi helposti, ymmärrettävästi katkoa huhuja. Jo saatu julkisuus nuorena työväenpuolueen homona auttoi haastatteluiden järjestämisessä ja Arthur käytti sitä hyväkseen häpeilemättömästi. Hän puhui Elliestä, rouva Sandersista, jopa Charlie Hosterista, selitti kansantajuisesti monimutkaisia tukijärjestelmiä, sosiaali- ja terveysministeriön toimintaa ja toi valoon kaiken uuden tiedon, mitä Baker kaivoi Optimasta. Hän vältteli mielipidepalstoja ja blogipostauksia itsestään, pysyi faktoissa.

Kuusi kuukautta hän oli kiristellyt hampaitaan, sietänyt niukkoja ja levottomasti nukuttuja yöunia ja kintereillään kaikuvia haukkuja omalla työpaikallaan. Itse asiassa, hän alkoi olla Iso-Britannian ristiriitaisin poliitikko, jos itse Eversonia ei laskettu ja se oli johtanut siihen, että hänelle oli määrätty henkivartija, joka tällä hetkellä odotteli alaovella. Vartija oli mukana aina kun Arthur lähti ulos kotoaan, mistä hän oli kiitollinen, sillä vaikka hän tiesi vartijan tekevän vain työtään, kuningas oli kotonaan varmasti paremmassa turvassa Merlinin vierellä kuin minkäänlaisen vartijan kanssa. Tähän mennessä henkivartija oli ehtinyt ainoastaan suojata Arthuria, kun hän oli käynyt uuden sateenkaarinuorisotilan avajaisissa pari kuukautta sitten. Ulkopuolelle oli kertynyt niin hänen kuin selkeästi muunkin hänen edustamien asioiden vastustajia, kuten saattoi päätellä heidän homofoobisista kommenteistaan. Henkivartija oli joutunut suorastaan kiihdyttämään askeliaan hoitaakseen Arthur nopeasti pois väkijoukon luota autoon. Arthur oli jäänyt huolehtimaan paikalle jääneistä, mutta henkivartija oli käskenyt kuskin ajaa nopeasti pois.

Moni asia ei enää ollut helppoa. Työväenpuolue ei ollut sekään kuin ennen. Puheenjohtajan petos oli sekoittanut ryhmän totaalisesti ja vaikka ulospäin toistettiin viestiä, että oikeus selvittää tapahtuneen, Arthur tiesi, miten oikeasti sisällä kiehui. Hän oli Eversonin esitutkinnan aikana nähnyt, miten hauras joidenkin kansanedustajien arvokkuus todella oli. Suurin osa kykeni olemaan asiallinen suurimman osan aikaa, koska jokainen puoluelainen tiesi, että yhtenäisyys ja edustaminen olivat tärkeämpää kuin henkilökohtaiset välit. Silti Arthur tunsi, miten kylmiltä parlamentin käytävät välillä vaikuttivat, eikä hän ollut aina varma, ketä kanssapuoluelaisista kannattaisi tervehtiä töissä. Kaikki odottivat, miten Eversonin juttu ratkeaisi ja sitten voisi alkaa todellinen sota puolueen sisällä. Arthur odotti sitä melkein vähemmän kuin Eversonin oikeudenkäyntiä, niin paljon kuin hän halusikin oikeutta. Konservatiivit olivat tietty vahingoniloisia, vaikka naamioivat sen asiallisuuden naamarilla. Edellisistä vaaleista oli kulunut vasta vähän yli puoli vuotta, mutta jo nyt konservatiivien puheenjohtaja Kelly väläytteli uusia vaaleja. Arthur uskoi masentuneena, että se oli edessä.

Arthur oli elänyt vaikeita aikoja kuninkaana. Kun Morgana oli paljastunut kostoa janoavaksi noidaksi, hän tunsi menettäneensä enemmän kuin lapsuudenystävänsä. Kun hänen isänsä oli kuollut  pelastaessaan poikaansa, hän oli joutunut ottamaan kuninkuuden vastuun harteilleen epävarmana ja liian aikaisin. Hän oli taistellut sodissa vihollisia, ystäviä ja taikuuden olentoja vastaan. Hän oli neuvotellut huijareiden, valtaa havittelevien ja viekastakin viekkaampien kanssa ja selvinnyt niistä, välillä hyvin ja välillä huonommin. Hän oli luullut kykenevänsä siihen taas. Hän oli kuvitellut osaavansa homman jo. Ollakseen 1500-vuotias, hän oli tuntenut olonsa viime aikoina taas lapseksi, joka oli salaa sovitellut Utherin kruunua päähänsä ja kapistus oli tippunut hänen pienestä päästään suoraan harteille.

Niinpä, kun Arthur sinä tammikuisena aamuna tuijotti The Timesin pääkirjoitusta, kuuden kuukauden ajan kytenyt liekki puristellen hänen sisälmyksiään, kuningas ei jaksanut enää olla optimistinen. Jos Eversonia ei tuomittaisi, jos syytettä ei edes nostettaisi, hän uskoisi joutuvansa sanomaan hyvästit parlamentille. Hyvästit unelmalleen auttaa kansalaisiaan.

”No?” Arthur kysyi murhanhimoinen sävy äänessään, jota hänen alkoi olla viime aikoina vaikeampi hallita. Merlin oli jo tottunut siihen, koska Arthur halusi käyttää tahdonvoimaansa haastatteluihin, eikä vaivautunut peittämään ärtymystään kotona. Merlin vain siveli rauhallisesti paahtoleipäänsä, näyttäen kuin tänään ei olisi mikään tärkeä päivä heidän elämässään.
”Oletko miettinyt Excaliburia?” velho kysyi laskettuaan viimein voiveitsen rasiaan ja haukkasi palasen leivästään. Arthur ei liikauttanut silmäripseäkään.

”Excaliburia?” hän toisti hitaasti.
”Niin.” Velho tuijotti kiinnostuneena Arthuria, joka ei ymmärtänyt, mitä toinen selitti.
”En ole miettinyt Excaliburia viime aikoina”, Arthur tyytyi vastaamaan, kun Merlin ei avannut, mitä hän tarkoitti oudolla kysymyksellään. Miekka oli maannut taioin piilotettuna heidän makuuhuoneensa vaatekaapin pohjalla kesästä saakka. Ei sillä, etteikö Arthurin ollut tehnyt välillä mieli kaapata ase, painella Eversonin luokse ja tunkea se –

”Siis sitä, kun se ilmaantui käteesi kesällä? Kun Everson yritti ampua sinua”, velho selvensi tyynesti.
”Ai sitä?” Arthur huokaisi ja käänsi katseensa takaisin lehteen. ”Ei ole ollut aikaa. Tilaa”, hän jatkoi epämääräisesti. Vähiten hänellä oli aivoissaan tilaa tällä hetkellä taikaesineille, jotka ilmaantuivat tarvittaessa tyhjästä käteen.

”Minä olen”, Merlin jatkoi välittämättä Arthurin innottomasta vastauksesta. ”En ole vieläkään kovin varma, mitä siinä tapahtui, mutta löysin jotain mielenkiintoista, kun tutkin maagisia miekkoja.” Arthur kohotti kulmiaan antaen ymmärtää, että kuunteli, vaikka oli melko varma, että ei muistaisi kohta mitään siitä, mitä Merlin selitti.
”Noh, niitähän on muitakin ollut olemassa. Olen tehnyt itse yhden”, Merlin huomautti viitaten viisi vuotta sitten Lancelotille annettuun Dilecoir-miekkaan. Hän haukkasi paahtoleipää ja mutusti sitä samalla, kun puhui taas.
”Mutta tällä hetkellä niitä ei ole montaa jäljellä ja niistäkin historiallisista miekoista, joita olen löytänyt, kovin moni ei ole ollut erityisen voimakkaita, taikaominaisuuksiltaan siis.”
”Liittyykö tämä jotenkin velhoyhteisöön? Luulin, että et halua olla heihin mitenkään yhteydessä”, Arthur kysyi muistaessaan ne harvat kerrat, kun he olivat kohdanneet muita taikureita. Merlin ei ollut koskaan innostunut ajatuksesta, että he olisivat oleellinen osa taikamaailmaa.

”En haluakaan, tai en ainakaan tällä hetkellä, en ole tehnyt lopullista päätöstä sellaisesta”, hän huomautti ja haukkasi lisää paahtoleivästään.
”Miten sinä sitten olet voinut tutkia taikamaailman miekkoja? Ei kai sellaista asiaa löydy Googlesta?” vaalea tuhahti ja huomasi yhä tuijottavansa The Timesin ensimmäistä sivua. Lopulta hän ei oikeastaan halunnutkaan lukea koko lehteä ja taitteli sen vähän kovakouraisesti pöydälle. Hän tarttui teekuppiinsa sen sijaan.
”Pääsen kyllä helposti huomaamatta ostamaan taikakirjoja”, Merlin virnisti mutustaessaan leipää. Arthur otti hörpyn teestään ja vielä toisenkin katsahtaessaan kelloon, joka näytti jo paljoa. Hän ei voisi missään tapauksessa myöhästyä syytteidennostamisesta.

”No, saat jättää tarinasi iltaan, kello on jo liikaa. On pakko lähteä”, Arthur totesi ja nousi pöydän äärestä. Hän käveli pöydän ympäri, suukotti Merliniä pikaisesti ja asteli eteiseen. Merlin seurasi häntä.
”Joo, sori. Illalla sitten”, mustatukkainen mies sanoi ja oli äkkiä ihan eri oloinen. Hän katsoi Arthuria ryhdikkäänä ja lievä hymy huulillaan. Arthur suoristautui kengät jalassaan.
”Onnea”, Merlin sanoi, ”jos häntä ei syytetä, älä rupea liian aggressiiviseksi.”
”En lupaa mitään”, Arthur sanoi hymyillen ja asteli sitten sydän pamppaillen ulos.

*

Kolme tuntia myöhemmin Arthur seisoi työhuoneensa ikkunan ääressä kännykkä kädessään. Hän tuijotti tyhjästi kulmikkaita mustia rakennuksia horisontissa ja yritti olla tyytyväinen.

Syyte murhanyrityksestä sekä syyte törkeästä viran väärinkäytöstä ja yksi talouspetoksesta. Ei syytettä Ellien palkkamurhasta. Arthur oli nähnyt rouva Sandersin lipeävän vielä ennen tilaisuuden päätöstä pois oikeustalolta kasvot nenäliinaan haudattuna.

Rouva Sandersia säästääkseen, Arthur otti vastaan nälkäiset toimittajat, jotka janosivat enemmän kuin juristien kankeita lausahduksia. Arthur ei ollut varma edes, mitä oli sanonut, hän oli ollut turta. Hän oli oikeasti tiennyt sen, oli koko ajan tiennyt, siitä saakka, kun palkkamurhaaja oli toimitettu sairaalaan. Mutta oli eri asia nähdä pelkäämänsä asian toteutuvan kammottavalla tavalla. Hän oli tyytyväinen, että Everson oli saanut talouspetossyytteen, koska sekin oli ollut vaakalaudalla, eikä kovin todennäköistä. Kipeintä oli silti menettää syyte murhasta. Syyttäjä oli löytänyt joitain pankkitositteita, puhelinsoittoja, mutta ei mitään tarpeeksi pitävää. Kaiken kaikkiaan pisin tuomio tulisi Arthurin murhayrityksestä, mikä olisi ollut kuninkaan mielestä todella hauskaa, jos kaikki muu olisi ollut todella inhottavaa.

Everson pudotettiin virallisesti pääministerin ja puheenjohtajan paikalta. Iso-Britannialla ei ollut virallista toimintalinjaa tämänlaisille tapauksille, mutta muitta mutkitta varapuheenjohtaja Riversistä oli tehty puheenjohtaja ja pääministeri. Ainakin väliaikaisesti. Sosiaali- ja terveysministeriötä oli myös alettu putsata ja esitutkinnan aikana oli ehditty aloittaa tutkintoja muistakin kuin vain Eversonista. Järjestelmä saisi kunnon kolauksen, mitä se kaipasi, oli vain väärin, että niin moni ihminen joutui maksamaan hinnan uudistuksesta. Se oli ilon kipinä, josta Arthur yritti pitää kiinni, niin vähän kuin iloa hän oli kaikesta sattuneesta onnistunut löytämään.

Ei, oli paljon enemmän iloa. Arthur puristi kännykkäänsä. Rouva Sanders oli lähettänyt tekstiviestin, jossa kiitti Arthuria työstään ja kertoi, ettei syyttänyt tätä tuloksesta. Että Arthurin pitäisi jatkaa työtään, ettei kenenkään muun pitäisi kohdata Ellien kohtaloa. Arthur raapi otsaansa siristäen silmiään ikkunalle, teeskennellen, ettei mikään poltellut silmäkulmissa.

”Herra Ayers?”

Arthur yskähti ja räpytti hetken silmiään, kunnes kääntyi. Martin ja Sibyl olivat palanneet lounaalta.
”Hyvä, että tulitte. Ajattelin, että on varmaan hyvä puhua julkisesti kunnolla syytteistä. Puhuin aika lyhyesti aamulla toimittajien edessä, joten...”

Kun Sybil alkoi soitella, Sandrakin palasi. Arthur oli ylettömän kiitollinen, että hänen avustajansa eivät olleet hylänneet häntä näinä vaikeina kuukausina. He olivat kovin näkymättömiä, joten eivät joutuneet kestämään samanlaista kohtelua kuin Arthur töiden ulkopuolella, mutta parlamentissa siltä ei voinut täysin välttyä. Erityisesti Sybil oli saanut inhottavaa kohtelua osakseen, kun oli jättänyt Eversonin avustajan tehtävät heti kesän tapahtumien jälkeen. Hän toimi myös todistajana oikeudessa, joten joutuisi tulevaisuudessa varautumaan vaikeisiin aikoihin.

Arthur lipui hakemaan pikaisesti syötävää kauan lounasajan jälkeen kanttiinista. Hän oli alkanut vältellä paikkaa, kun se oli täynnä. Oli tärkeämpiä asioita, joihin käyttää energiaa, eikä muiden edustajien tölväisyjen kuuntelu ollut yksi niistä. Joten, kun hän astuessaan kulman ympäri näki pöydällisen työväenpuolueen jäseniä juomassa teetä, osa hänestä halusi käännähtää kannoillaan ja sietää murisevaa mahaa iltaan saakka. Vatsa lopulta voitti jalat taistelussa ja pakotti Arthurin suuntaamaan tiskiä kohti. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa askeltakaan kulman jälkeen, kun pöydässä olevista ihmisistä yksi nousi seisomaan. Arthur näki silmäkulmastaan joukossa Emmett Barrown, vanhan takapenkkiläisen, jonka oli tavannut ensimmäisellä viikollaan parlamentissa.

”Ayers!” Se oli joku takapenkkiläinen, Arthur ei ollut varma miehen nimestä. Tämä oli noussut seisomaan ja metsästi Arthurin katsetta silmillään. Koska tämän kutsuhuuto ei kuulostanut kovin hyökkäävältä, Arthur kääntyi kohtaamaan porukan. Huutanut mies viittoi häntä luokseen. Arthur vaihteli painoaan jalalta toiselle epäröiden. Jos Emmett oli joukossa, tuskin he mitään pahaa halusivat. Arthur näki joukossa muitakin tuttuja kasvoja, niin hallituksesta kuin myös takapenkkiläisiä. Hän terästi itsensä ja lähi astelemaan lähemmäs.

”Toivottavasti et enää välttele kanttiinia entiseen tapaan. Ei ole koskaan kuulunut hyviin parlamentin tapoihin haukkua muita edustajia lounaan yli”, Arthuria huhuillut mies sanoi vakavana. Arthur tunsi kuumotuksen niskassaan, oli typerää kuvitella, ettei kukaan olisi huomannut hänen välttelevää käytöstään. Kuningas nielaisi halunsa mainita jotain viime kuukausien aikana oppimistaan parlamentin tavoista ja hymyili vaisusti.
”Se...vähän jäi päälle. Helpompi keskittyä töihin”, hän murahti. Pöydässä oli reilu kymmenen työväenpuolueen edustajaa, kaikki katsoivat häntä kiinteästi. He näyttivät jopa siltä, että olivat odottaneet häntä, mikä sai Arthurin kämmenet hikoamaan.

”Ja kaikki varmasti ymmärtävät sen. Tahdomme, että voit jatkaa tekemääsi erinomaista työtä”, Emmett sanoi toiselta puolelta pöytää. Muutama nyökytteli innokkaasti. Arthurin kädet hikosivat nyt aivan jostain muusta syystä.
”Tiedän, että kaikki, joilla on aivot näkevät, kuka tässä on totuuden puolella. Kansan puolella”, sanoi eräs kiharatukkainen nainen Arthurin oikealla puolella.
”Me uskomme, että sinulla myös on aivot. Me olemme sinun puolellasi”, sanoi kolmas edustaja, tummahipiäinen mies Emmettin vieressä.

Mies, joka oli huikannut hänelle, tarjosi kättään Arthurille. Puolen sekunnin ajan Arthur ehti pohtia, miten kuvottavan hikiset hänen kämmenensä olivat, mutta tarttui puristukseen lopulta. Kiharatukkainen nainenkin nousi seisomaan kätelläkseen Arthuria ja kohta kuningas huomasi kättelevänsä kaikkia ja samat kädet taputtivat häntä selkään ja niiden omistajat varmistelivat tukevansa häntä, uskovansa häneen ja jopa onnittelevansa häntä. Se tuntui hivenen väärinkohdistetulta, mutta sillä hetkellä Arthur ei kuvitellutkaan närkästyvänsä.

Pitkittyneen, myöhäisen, kanttiinissa vietetyn lounaan jälkeen Arthur palasi vielä työhuoneeseensa. Eikä siitä mennyt tuntiakaan, kun Martin oli ensimmäisenä sinä päivänä lähdössä kotiin.

”Odotatko, Martin, minulla on teille kaikille jotain sanottavaa.” Martin kääntyi ympäri ja laski laukkunsa vielä työpöydälleen. Sybil ja Sandra kääntyivät katsomaan keskittyneesti pomoaan.
”Tahdon vain sanoa, että olen todella kiitollinen työpanoksestanne ja jaksamisestanne viime kuukausina. Olette tehneet ankarasti töitä tämän jutun eteen, enkä olisi saanut kaikkea aikaan ilman teitä. Minusta tuntuu, että olen pyytänyt teiltä mahdottomia, joten olette ansainneet palkankorotuksen”, Arthur sanoi hymyillen ja hän näki, miten Sybil yritti käyttäytyä aikuismaisesti ja kätkeä innostuksensa.
”Ansaitsisitte enemmän kuin rahaa, mutta ehkä se korvaa, mitä olette sietäneet ja mitä joudutte vielä sietämään. Kansanedustajat lähtevät tähän hommaan tietäen, että se on julkista työtä, mutta sen ei kuuluisi vuotaa teihin”, hän jatkoi vielä.
”Kiitos, herra Ayers”, Martin sanoi ja Sandra ja Sybil sopertelivat myös kiitoksia.

”Olen myös pahoillani aiheuttamastani häiriöstä elämäänne, etenkin sinulle, Sibyl”, hän katsoi nuorta naista vakava ilme kasvoillaan. ”Vedin sinut suoraan hengenvaaraan ja nyt vielä pitkäpiimäiseen oikeusjuttuun. Pyydän sitä anteeksi”, hän sanoi tasaisesti.
Sybil kuitenkin vain säteili ja pudisti päätään: ”En sano, ettäkö olisin kovasti halunnut hengenvaaraan, mutta teidän on turha pyytää anteeksi. Se ei johtunut teistä. Ja olen ylpeä, jos voin olla mitenkään avuksi todistajana.”

Arthur hymyili surullisesti. Kenties Sybilin nuori ikä auttaisi tätä selviämään koko tapauksesta ehjin nahoin. Hän vain nyökkäsi naiselle ja katsoi sitten kaikkia kolmea.
”En tiedä, miten pitkään pysyn kansanedustajana, mutta voin sanoa, että olen nauttinut joka hetkestä teidän kanssanne”, hän totesi. Hänen sanansa hämmensivät kaikki kolme ja Sybil alkoi säteillä, jos mahdollista, vielä kirkkaammin.
”Mitä tarkoitatte ’miten pitkään pysytte kansanedustajana’?” Sandra kysyi hämillään.
”No, en ole kovin suuressa suosiossa nykyään”, Arthur sanoi itsekin hämillään kaikkien kolmen reaktiosta. Vaikka osa edustamastaan puolueesta olisikin hänen puolellaan, se ei tarkoittanut, että äänestäjät olisivat. Everson oli tehnyt runsaasti tuhojaan mielipiteen muokkauksessa.
”Tehän juuri olette suosiossa”, Sandra puuskahti pirteästi.
”Erityisesti nuoriso pitää teistä. Ettekö lue sosiaalista mediaa?” Sybil kysyi innoissaan. Arthur kurtisti kulmiaan. Kyllä hän käytti sosiaalista mediaa, mutta lähinnä korjatakseen väittämiä ja julkaistakseen päivityksiä esitutkinnasta.

”En kovin syvällisesti”, Arthur sanoi hitaasti.
”Suosittelen. Monet kannattavat teitä ja suorapuheisuuttanne. Monen mielestä koko sosiaali- ja terveysministeriö on yhtä väärässä kuin Everson ja te olette ainoa, joka tarttui asiaan parlamentissa”, Sybil jatkoi.
”Niin. Ihmiset näkevät Eversonin esityksen läpi, he ovat kuunnelleet hänen puheitaan kymmenen vuotta. Hän kuulostaa aina samanlaiselta, puhui hän totta tai ei. Ihmiset eivät luota häneen. Te olette hänen vastakohtansa. Pysytte totuudessa, puhutte selkeästi ja lähestyttävästi”, Martin luetteli äimistyneelle Arthurille. Miten hän ei ollut huomannut tätä? Hän oli vältellyt oman nimensä näkemistä, koska hän etsi juttuja liittyen esitutkintaan, ei itseensä.

”Ahaa”, Arthur kommentoi pitkän ajan päästä tyhjentävästi. Sybil naurahti lempeästi.
”Uskokaa pois, olette täällä vielä tulevaisuudessa, mutta voi olla, että ette tässä pikkuruisessa työhuoneessa”, hän vinkkasi silmää.

Illalla Ennis ajoi Arthurin kotiin ja seurasi häntä kotiovelle saakka, missä he sanoivat hyvästit. Arthur riisui takkiaan ja kenkiään hymyillen. Hän tunsi olonsa paljon kevyemmäksi ja tyytyväisemmäksi kuin oli ollut syytteidennostamisen jälkeen ja rojahti olohuoneessa sohvalle. Merlin selasi vastapäätä nojatuolissa paksua kirjaa.

”Kuulin syytteistä”, velho totesi. Arthur nyökkäsi. Hän ei ollut varma halusiko puhua asiasta sillä hetkellä. Edessä oli edelleen pitkä työ itse oikeudenkäynnin kanssa, jonka syyttäjä oli arvioinut kestävän muutaman kuukauden. Kesällä voisi alkaa vihdoin mahdollisesti hengittää. Jos hän koskaan voisi hengittää. Ellie pulpahti jälleen hänen mieleensä. Oli outoa, miten nainen, jota hän ei ollut koskaan tavannut, pyöri hänen mielessään nykyään alituiseen.

”Älä viitsi polttaa itseäni syyllisyydellä. Sinua tarvitaan yhä edustajana”, Merlin sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Arthur hymähti. Edustajana. Hän pohti avustajiensa ja muiden kansanedustajien sanoja. Hän kuvitteli itsensä Downing Street 10:een yhdessä muun kabinetin kanssa, yhtenä ministereistä. Pienen hetken hän näki itsensä istuvan pitkän pöydän keskimmäisenä, pääministerin paikalla. Pitkä pöytä kuitenkin muuttui...siitä tuli pyöreä ja Arthur kurtisti kulmiaan.

”Minä voin auttaa tätä maata”, hän puhahti viimein kovaa. Merlin sulki kirjansa. ”Tämä maa...me petimme Ellien, petimme rouva Sandersin. Parlamentti vaatii muutakin kuin Eversonin tuomitsemisen”, hän jatkoi nousten istumaan suorempana sohvalla. Pahansuopa haava kulki läpi parlamentin siellä, missä Everson oli keinotellut, väärinkäyttänyt, murhannut. Se piti ommella umpeen.
”Ja me korjaamme sen”, Merlin sanoi ääni vailla vitsailua. Sitä oli todella vaikea kuvitella, kun Arthur pohti jo väsyneenä tulevia riipiviä työpäiviä. Mutta kun Everson reilun puolen vuoden kuluttua tuomittiin murhayrityksestä ja petoksista yhteensä 15 vuoden ehdottomaan vankeuteen, Arthurkin näkisi, miten alhosta oli mahdollista kiivetä.

Kun he olivat istuneet hetken hiljaisuudessa, Arthur muisti jotain.
”Yritit kertoa aamulla jotain...miekoista?” hän muisteli kankeaa aamua. Merlin virnisti toispuoleisesti ja pudisti päätään.
“Se ei ole tärkeää nyt”, hän huokaisi, vaikka Arthur näki tämän ilmeestä, että asia taisi olla sillä hetkellä todella tärkeä Merlinille. Arthur suoristautui kunnolla sohvalla ja näki paremmassa asennossa vilauksen aukeamasta kirjasta, joka Merlinillä oli sylissään. Valtaosan toisesta sivusta peitti kuva kimaltelevasta miekasta, joka ihan erilainen kuin Excalibur. Se oli jalokivin koristeltu ja koristeellisempi. Ennen kuin hän ehti syventyä kuvaan tarkemmin, Merlin sulki kirjan.

“Olen vasta alkanut tutkia asiaa ja tahdon selvittää kunnolla, mitä kesäinen sattumus tarkoittaa”, velho selitti vakaasti piirrellen kuvioita suljetun kirjan selkään. Arthur kurtisti kulmiaan.
“Oletko varma?” hän kysyi.
“Joo. Kuten sanoit, en halua olla yhteydessä vielä erityisemmin muuhun taikamaailmaan ja vielä vähemmän sotkea sinua siihen”, Merlin selosti ja Arthurista tuntui, että tämä oli harjoitellut puhetta. “Kaikkein vähiten juuri nyt”, hän jatkoi heilauttaen kättään epämääräisesti ilmassa.

Arthur kurtisti kulmiaan ja oli väittämässä vastaan, kunnes tunsi jo vastalauseen pohtimisen aiheuttavan hänessä väsymystä. Hänen lähitulevaisuutensa todella tulisi olemaan monimutkaista ihan ilmankin taikamaailman kiemuroita. Kenties – kuten tämä niin usein oli – Merlin oli oikeassa. Arthuria kiinnosti Excaliburin toiminta, mutta olisi parempi keskittyä asiaan joskus, kun aivokapasiteettia siihen olisi tarjolla.

”Hyvä on. Mutta sinusta se on erikoista? Miten Excalibur ilmaantui tyhjästä käteeni”, hän sai kommentoitua lopulta ja Merlin nyökkäsi kiireesti.
“On se. Se on...omintakeista taikuutta.” Merlin epäröi katsellen Arthuria siristellen silmiään, kunnes jatkoi vielä: ”Harvinaista.” Arthur ei vastannut siihen, kun näki, että toisella oli vielä sanottavaa. Pienen hetken hiljaisuuden jälkeen Merlin käänsi katseensa silmäilemään tiukasti opusta sylissään ja nyökkäili sitten määrätietoisesti. “Mutta se tieto yksinään on tarpeeksi minulle, että tiedän pitää sinut erossa tästä vielä jonkin aikaa”, hän tilitti tiukkana ja hiljentyi sitten.

“Miten voi kulua puolitoista tuhatta vuotta ja edelleen jaksat höpistä noin mystisesti?” Arthur tuhahti kotvan kuluttua, kun huomasi, ettei saanut velhosta enempää irti. Merlin hymyili ilkikurisesti, työnsi kirjan sivuun ja nousi ylös.
“Kuuluu velhon tehtäviin, olla mystinen”, hän hymyili astellessaan Arthurin luokse ja laski suukon tämän huulille. ”Onko nälkä? En ollut varma onko koko päivä vienyt ruokahalusi, niin en tehnyt valmiiksi mitään. Kaapissa oli ainakin...”

Arthur kuunteli vain puolella korvalla Merlinin selitystä, kun tämä asteli kohti keittiötä kepeästi. Hän tuijotti hellä hymy huulillaan toisen valtoimenaan kasvavia tummia hiuksia ja kalpeaa ihoa, joka paistoi niskasta pehkon alta ja tummansinisen t-paidan tehdessä siihen vahvan kontrastin. Harteissa näkyi yhä luikku velhopoika, joka oli tullut pienestä kylästä kuhisevaan Camelotiin, mutta läsnä oli myös mies, joksi Merlin oli kasvanut niin Arthurin palvelijana kuin odottaessaan tätä vuosisatojen ajan. Tämä oli luonut Excaliburin, joka oli taas kerran pelastanut Arthurin hengen. Tämä aikoi pitää Arthurin turvassa taikamaailman sotkuilta.
”Pasta olisi pikaisimmin valmista!” kuului velhon ääni keittiöstä. Tämä teki Arthurille ruokaa.

Se vain...kävi järkeen.

Arthur ei muistanut liikkuneensa elämässään niin nopeasti, ei edellisessä tai tässä. Hän tiesi mitä etsi, löysi sen heidän makuuhuoneensa vaatekaapin perällä lepäävästä arkusta ja suuntasi keittiöön.
”Riittäisikö runsas pastasalaatti? Ostin sitä tonnikalaa, josta pidät, se olisi varmasti ruokaisa”, Merlin hölisi, kun Arthur seisahtui keittiön oviaukkoon.
”Merlin”, hän lausahti ääni täristen, jonka Merlin huomasi ja kääntyi katsomaan toista nopeasti kädessään täysi paketti kuivapastaa.
”Mitä nyt? Onko kaikki hyvin?” hän kysyi vähän hätää äänessään. Arthur hymyili.
”Kaikki on hyvin. Paremmin kuin jaksaisin uskoa.”

Arthur nieleskeli raskaasti, nosti kuninkaallista sinettisormusta ja hallitusti laskeutui toisen polvensa varaan. Merlinin suu loksahti auki.

”Minusta sanat ovat vähäpätöisiä kuvaamaan sitä, mitä meillä on, Merlin. Minä rakastan sinua ja jos voisin todistaa sen odottamalla sinua 1500 vuotta, tekisin sen epäröimättä.” Merlin rutisti pastapakettia rintaansa vasten ja paketti ratisi tämän otteessa. ”Mutta en aio odottaa enää yhtään sekuntia kysyäkseni”, Arthurin sanat vapisivat ja hän tunsi sydämensä hakkaavan kohta ulos rinnasta, ”tuletko kanssani naimisiin?”

Merlinin hartiat hytkyivät, leuka vapisi ja hän viimein päästi irti pastapaketista. Siniset silmät kostuivat, kunnes kyyneleet valuivat poskille saakka ja hän otti kiivaita hengenvetoja saadakseen äänensä kulkemaan mahdollisimman nopeasti.
”Tietenkin”, oli kaikki, mitä Arthur kuuli nyyhkäisyjen ja oman sydämensykkeensä lomasta. Sitten Merlin tallasi ratinan saattelemana pastapaketin päälle ja heittäytyi Arthurin kaulaan. Paketti repesi lennättäen pastaa ympäri keittiön lattiaa. Arthurin tasapaino petti, jolloin kaksikko kaatui lattialle Merlinin haudatessaan kasvonsa toisen kaulaan. Ilmat pakenivat Arthurin keuhkoista ja hänen otteensa sormuksesta kirposi.
”Merlin -” Arthur yritti sanoa, mutta Merlin sulki hänen suunsa omallaan. Oli kovin vaikea irrottautua toisesta, kun tämä oli niin tunteen pauloissa.
”Merlin, odota”, kuningas sai sanottua vihdoin saatuaan hieman ilmaa heidän huuliensa väliin. ”Tiputin...” hän sopersi ja nousi lattialta istumaan. Sormus välkkyi lähellä, keittiönpöydän jalan juurella. Merlin rykäisten kipusi Arthurin sylistä ja jäi odottamaan istuen polviensa päällä toisen kumartuessa noukkimaan kuninkaan sinettisormuksen.

”Minulla ei ole nyt muuta, mutta haluan hankkia sinulle ihan oman”, hän mutisi asettuessaan polvilleen Merlinin tapaan tämän eteen. Merlin nosti kättään hymyillen silmät edelleen kosteina.
”Meidän pitää hankkia kaksi”, velho kommentoi käheästi, kun Arthur tarttui hänen käteensä ja hiljaisuuden vallitessa ujutti sormuksen vasemman käden nimettömään. Hän jäi tuijottamaan sitä hetkeksi epätodellisuuden vallatessa ympäristön. Pasta murentui jossain hänen sääriensä alla palasiksi.
”Niin pitää”, hän vastasi kohottaen katseensa Merlinin silmiin, joissa hän olisi voinut vannoa kimaltelevan sinisen seassa kultahippuja.

*

Epilogi

Harmaita seiniä maalasi matalan talvisen auringon ainoat säteet, jotka ylsivät päivän aikana ikkunoista sisään. Ne eivät auttaneet piristämään ankean käytävän turtunutta olemusta, joka imi kaiken onnellisuuden ilmasta jo pelkällä värityksellään. Pitkän käytävän valkoiset valtavilla lukoilla varustetut ovet työnsivät luotaan ja kaukana käytävän päässä rätisevä sinikeltainen loistelamppu varmisti, että jokainen, joka käytävään astuisi, pelkäisi hirviön hyppäävän minkä tahansa oven takaa. Ovien takaa kuului valitusta ja yhdestä itkua, joten ei ollut vaikea kuvitella paikan sisältävän hirviöitä.

Valkoinen takki vihtoi pitkän miehen perässä, kun hän astui pariovista sisään vartijan annettua siihen luvan. Mies työnsi suorakulmaisia lasejaan pitkällä nenällään ja asteli ensin vastaanottotiskille, jonka vasemmalle puolelle ankea käytävä avautui. Tiskin takana istui väsynyt nuori musta mies, joka jaksoi hymyillä saapuneelle miehelle. Hän työnsi sormeilemansa kynän rintataskuunsa ja nojautui lähemmäs.

”Iltapäivää, tohtori Calbraith, en odottanut teitä tänään. Tapaatteko herra Bolen taas?” musta mies kysyi pirteästi. Tohtori nosti hiukan toista suupieltään, mutta ei onnistunut esittämään olevansa yhtä pirteä kuin hoitaja edessään.
”Iltapäivää, Timothy. Itse asiassa en, tahtoisin tavata toisen potilaan. Ymmärtääkseni hän tuli teille pari kuukautta sitten?” tohtori selitti tasaisesti. Hän ojensi kansion kainalostaan Timothylle. Mies avasi kansion ja katsoi sitten hieman epäilevästi edessään olevaan tohtoriin. Talven lyhyen päivän korkeimmat auringonsäteet iskostuivat tämän harmaan ja hopean värisiin olemattomiin hiuksiin. Valo miehen pään takaa tummensi tohtorin syviä, synkkiä silmänaluksia, joihin lasit painautuivat.

”Teillä on lupa? Hän ei ole ollut vielä meillä pitkään, en usko, että hänen kannattaisi tavata talon ulkopuolisia lääkäreitä vielä”, Timothy vastasi ojentaessaan kansiota takaisin tohtorille samalla, kun käytävältä kuului tukahtunut huudahdus.
”Minulla on lupa johtaja Belliltä. Hän uskoi, että voin auttaa miespoloa”, tohtori Calbraith sanoi tavoitellen säälivää äänensävyä, johon Timothy ei uskonut. Hän katsoi hetken tarkasti tohtoriin ja nousi sitten tuoliltaan iso avainnippu helisten vyöllään.

”Hyvä on, mutta minä olen läsnä, en voi -”
”Johtaja Bell antoi luvan yksityiseen tapaamiseen”, tohtori Calbraith tokaisi painokkaasti, liikkumatta vielä minnekään. Timothy seisahtui paikoilleen mittaillen tohtoria. Sitten hän pudisti päätään, valitsi yhden avaimen nipustaan ja viittasi tohtorin mukaansa mutisten, ”hyvä on, hyvä on...”

Timothy vei tohtori Calbraithin käytävän keskipaikkeille ja avasi raskaan oven avaimillaan. Hän astui tohtoria ennen sisään. Huone oli pieni, neliön mallinen ja katto oli melko matalalla. Siellä oli metallinen sänky, naarmuuntunut työpöytä ja korkea puinen kaappi nurkassa. Huone näytti kovin asumattomalta, siellä ei ollut juuri asukkaan henkilökohtaisia tavaroita. Ainoa merkki huoneen käytöstä oli kolme pinottua kirjaa pöydällä sekä hopeanvärinen avaimenperä, joka esitti Eiffelin tornia. Se seisoi kirjojen päällä tummuneena ja iän kuluttamana.

Huoneen asukki makasi sängyllä sykkyrässä selkä huoneeseen päin, eikä liikkunut ensin, kun Timothy astui sisään.
”Robbie, sinulle on vieras. Tässä on tohtori Calbraith. Hän tulee juttelemaan sinulle vähän, sopiiko se?” Timothy kysyi reippaasti sängyllä makaavalta mieheltä. Ajeltu pää liikkui hivenen ja mies käänsi päätään tulijoita kohti. Tummat silmät loimottivat kalvenneista kasvoista. Käsivarsissa oli raapimisjälkiä. Mies nyökkäsi pienesti ja nousi rauhallisesti istumaan sängyn reunalle. Timothy hymyili ystävällisesti huoneen asukkaalle ja antoi tilaa tohtorille astua huoneeseen. Robbie katsoi tasaisesti tohtoriin, joka otti pöydän alla olevan tuolin, asetteli sen miehen eteen ja istui. Timothy vilkaisi vielä suu mutrussa tohtoria, mutta sulki sitten oven ja asteli takaisin vastaanottotiskille.

Robbie katsoi tohtoriin odottavasti. Hän istui sängyn reunalla tyynenä, ymmärtäväisesti ja hieman lannistettuna. Tohtori laski kainalossaan olevan kansionsa syliinsä ja kantamansa laukun lattialle tuolin viereen. Hän työnsi lasejaan nenällään ja sanoi: ”No niin, Robbie.” Tohtori Calbraith penkoi hieman kansiotaan, valikoi sieltä yhden valokuvan ja ojensi sen Robbielle. Robbie katsoi kuvaa, jossa oli kaksi miestä. Toisella kuvan miehistä oli vaaleat hiukset ja siisti puku. Tohtori osoitti tämän vieressä seisovaa nuorukaista, tummatukkaista ja kalpeaihoista.

”Mitä voit kertoa minulle hänestä? ” Robbie värähti melkein huomaamattomasti katsoessaan tummaa miestä kuvassa. ”Olet tavannut hänet kerran.” Robbie kohotti katseensa Calbraithiin, jonka huulet värisivät pidätellystä hymystä.

”Hänen nimensä on Merlin.”

~Fin


A/N: Noh, se oli sitten siinä, ääk! Vielä vähän koottuja selityksiä, muunmuassa jos kiinnosti, lukujen nimien lähteet:

Otsikko: Kun vallat hourii – Shakespearen näytelmä King Lear: ”When majesty stoops to folly.” (suom. Yrjö Jylhä)
1. Levoton kruunun painama on pää – Shakespearen näytelmä Henrik IV: ”Uneasy lies the head that wears the crown.” (suom. Paavo Cajander)
2. Tarve valtavalle valppaudelle ja ponnistukselle – Winston Churchillin puhe 18.5.1940, Their finest hour: ”All I will say is that untiring vigilance and mind-searching must be devoted to the subject, because the enemy is crafty and cunning and full of novel treacheries and stratagems.”
3. Jos te johdatte - Jimmy Carterin puhe 15.7.1979, A Crisis of Confidence: ”If you lead, Mr. President, we will follow.”
4. Jotakin Westminsterin palatsis’ on mätää – Shakespearen näytelmä Hamlet: ”Something is rotten in the state of Denmark.” (suom. Paavo Cajander, huom. Jotakin Tanskan valtioss’ on mätää.)
5. Olemme päästäneet irti väkivallan ja hävityksen - Elizabeth Cady Stantonin puhe 1868 The Destructive Male: ”There is a striking analogy between matter and mind, and the present disorganization of society warns us that in the dethronement of woman we have let loose the elements of violence and ruin that she only has the power to curb.”
6. Tarjolla vain verta, työtä, hikeä ja kyyneliä - Winston Churchillin puhe 13.5.1940 Blood, toil, tears and sweat: ”I have nothing to offer but blood, toil, tears and sweat.”
7. Vihollisemme pirulliset voimat - Franklin D. Rooseveltin puhe 6.6.1944, D-Day Prayer: ”With Thy blessing, we shall prevail over the unholy forces of our enemy.”
8. Ei voi vastustaa totuutta - Ronald Reaganin puhe 12.6.1987 Tear Down this Wall: ”For it cannot withstand faith; it cannot withstand truth.”
9. Taistelemme kasvavalla päättäväisyydellä – Winston Churchillin puhe 4.6.1940 We shall fight on the beaches: ”We shall fight on the seas and oceans, we shall fight with growing confidence and growing strength in the air, we shall defend our Island, whatever the cost may be, we shall fight on the beaches, we shall fight on the landing grounds, we shall fight in the fields and in the streets, we shall fight in the hills.”
10. Kun häneltä riisutaan vallan tunnukset – Shakespearen näytelmä Henrik V: ”His ceremonies laid by, in his nakedness he appears but a man.” (suom. Matti Rossi)

Jos olet pysynyt tarinan kärryillä, kiitän paljon. Toivottavasti myös olet nauttinut tästä ficistä, jota oli välillä turhauttavaa, välillä kutkuttavaa, välillä tragikoomista kirjoittaa. Tosi usein päätin, että en vain tiedä tarpeeksi voidakseni kirjoittaa tällaisen ficin ja joka kerta piti potkia itseni jatkamaan, koska olin ylpeä, että olin lähtenyt edes yrittämään. Valmista tuli lopulta ja olen edelleen aika ylpeä. ^^ Vaikka pidin todella paljon kastautumisesta täysin uuteen genreen, en usko, että palaan tähän tyyliin pian. Palaan mieluimmin siihen, mistä pidän eniten ja missä koen olevani hyvä, seikkailuun.

Niin, jos se ei ollut selkeää epilogissa, tälle on tulossa jatkoa. Minusta tuntuu tosi itsekeskeiseltä kirjoittaa pienen fandomin pitkiä ficcejä, jotka liittyvät toisiinsa, koska miksi kukaan jaksaisi lukea minulta ficin vain voidakseen lukea toisen. Mutta voin syyttää vain itseäni, en malttanut olla katoamatta tarinan syövereihin. Ja ehkä vähän hahmoja, ne ajoivat minut tähän! Suunnitelma kolmannesta installaatiosta tähän jatkumoon (jolle olisi korkea aika keksiä nimi, hmm…) on ollut mielessä jo siitä asti, kun keksin kirjoittaa politiikka-ficin ja kun Vallat tuli valmiiksi viime vuoden lopulla, aloitin suunnittelemaan kolmatta tarinaa. En uskalla luvata mitään aikataulua sen julkaisulle, vaikka runko on hyvässä vaiheessa, inspiraatio ei näytä ehtyvän ja minulla on tarmoa saada juoni kursittua kokoon melko nopeasti. Ficistä todennäköisesti kuitenkin tulee pidempi kun He onwaecth tai Vallat, joten en tohdi ennustaa mitään. Voin vain sanoa, että se on tulossa. Se on liitoksissa näihin kahteen ensimmäiseen ficciin ja olen yrittänyt yhdistellä säikeitä, joita olen myös kirjoittanut spin-off sarjaani. Ehkä niistä voisi päätellä vähän, mihin suuntaan tarina on menossa. ^^

Mutta se on jossain tulevaisuudessa, olen todella pahoillani, jos jätän sinut löyhään hirteen, itsekin inhoan sellaista! Kiitos silti, että olet jaksanut lukea tämän, joka vaati vuosien ajan verta, työtä, hikeä ja kyyneliä. <3