Ikäraja: S
Tyylilaji: lempeä draama
Hahmo: Kerry
Haasteet: Inspiroidu kuvasta (kuva) ja Originaalikiipeily (65. sielu)
A/N: Kirjoitettu alunperin Raapalejuoksuun sanaan kasvatti, mutta hioin ja täydensin sitä mieleisekseni. Kerry esiintyy myös raapalejatkiksessani Viimanniemi (S) mutta tämän voi lukea täysin itsenäisenä :3
Kaiken muotoiset kommentit ovat lämpimästi tervetulleita! ♥︎
Jälkeinen (kuoleman maa)
Jälkeisessä ei kasva mitään, ei todella. Miten olisi voinutkaan? Kasvit tarvitsevat valoa, vettä, ravinteita, sopivan maaperän ja ainutlaatuisen ilmaston. Kuoleman maa ei niitä voi tarjota. Mistä tiedät tuon kaiken, kysyy naapuri, Vuola, kun Kerry pohtii ongelmaa puoliääneen. Kysymys hämmästyttää häntä. Minä vain tiedän, Kerry vastaa ja häntä kiusaa, kun ei voi selittää asiaa sen paremmin, ei itselleen tai Vuolalle. Kerryn kasvoja alkaa kuumottaa ja päätä kiristää paniikki. Pitääkö hänen nyt todistaa sanansa Vuolalle? Naapuri kuitenkin vain kohauttaa olkiaan ja puhaltaa ilmaan hopeansinisiä saippuakuplia. Ne ovat kaunista työtä, mielen työtä. Sitä Kerrykin tahtoo kokeilla. Hänestä tuntuu, että hänen täytyy. Ehkä silloin tämä rinnassa kivistävä kaipuu ja lohduttomuus viimein helpottavat.
On totta, ettei Jälkeisessä kasva mitään, mutta siellä voi
kuvitella kasvavan. Kaikki, mitä täällä voi haistaa, nähdä ja koskettaa – sieluja lukuun ottamatta – on varta vasten kuviteltu, aivan kuten Vuolan saippuakuplat. Kerry alkaa kuvitella itselleen siemeniä. Hän luo niille mielessään tarkat säännöt, odotukset ja toiveet. Hän kuvittelee maan kotinsa edustalla pehmeäksi ja multaiseksi, jotta siemenet varmasti versovat sellaisiksi, miksi hän ne kuvitteli. Sitten Kerry istuttaa, kastelee ja odottaa.
Siemenet eivät idä. Pettymys kirveltää. Kerry tahtoo huutaa ja itkeä, vaikkei hänellä ole enää kyyneliäkään. Onko se mahdotonta? Ei, ei voi olla. Kerry on nähnyt kuvitelmien muuttuvan, kehittyvän, kukoistavan. Tämän pitäisi onnistua. Hänen täytyy vain yrittää uudestaan. Onneksi Kerryllä on ikuisuus aikaa opetella. Jokainen erehdys antaa uuden oivalluksen. Hän oppii, että kuvitelmat ovat itsepäisiä ja hauraita, alttiita mielen muutoksille ja häiriöille. Tärkeintä on solmia säännöt ja päästää irti ajoissa. Ei saa pusertaa väkipakolla tai kuvitelma särkyy. Mahdollinen muutos tulee sallia, sitä on parempi jopa toivoa, kun yrittää jäljitellä elämää. Lopulta siemenet kasvavat. Tilkku tilkulta puutarha puhkeaa värien, lehtien ja versojen kukoistukseen.
Kerry ei ole koskaan ollut mistään näin ylpeä. Puutarha on hänen oma pieni ihmeensä. Kerry nauraa ja tanssii. Hän kellahtaa ikiomalle kukkakedolleen, hengittää muistojaan kasvottomista kesistä, auringon lämmöstä ja elämästä, josta hän ei tiedä edes syntymänimeään. Vain tämä on jäljellä, mutta Kerrylle se riittää. Kukkien terälehdet kutittelevat pisamaisille kasvoille onnellisen hymyn. Rinta on nyt kevyt, mutta kaipaus on jättänyt Kerryn sydämeen varjonsa kuin lupauksena, että se aikoo vielä palata. Vapaus on kuolemassakin vain hetkellistä.