Nimi: Cameron
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Fluffy
Ikäraja: K-11
Paritus: Lula Verna Jago/Alvis Cameron
Varoitukset: Sisältää viittauksia väkivaltaiseen homovastaisuuteen.
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Joskus on kysytty, että miksi en kirjoita mitään originaalia. Ongelma on siinä, että moniulotteisten hahmojen luominen tyhjästä on minulle äärimmäisen vaikeaa. Yritän nyt tässä toistaa kertaa kirjoittaa herra Jagon ja professori Litefootin tyttärestä, itse keksimästäni Lula Vernasta, ja hänen poikaystävään Alviksesta, jotka tapasivat siis surkeiden treffien puitteissa raapalejuoksutarinassani, ja päätyivät sitten Alviksen kannalta väkivaltaisen tragedian jälkimainingeissa yhteen. Lula on kehittynyt vähän niinku Mary Suesta Manic Pixie Dreamn Girliksi, että pitää vielä petrata. Kommentoinnin muoto on vapaa.Muut tähän verseen sijoittuvat tekstit tägin alla:
CameronRetkeiltäessä leveälierinen hattu oli ihanteellinen säällä kuin säällä. Sateella se esti vettä piskomasta kasvoihin ja päivänpaisteella häikäisemästä. Alviksella oli sen lisäksi päällään tummanvihreä metsästystakki, erityylikkäät pussihousut, sekä sukat ja huivi sävy sävyyn. Hän oli tarkka omasta ulkonäöstään, eikä se jäänyt hänen jatkuvasta hössöttämisestään kenellekään epäselväksi.
Kotona Alviksen monipuolinen vaatevalikoima oli viikattu värien ja kuvioiden mukaan tarkoin harkittuun järjestykseen, ettei hänen tarvinnut paljoa ajatellakaan pukeutuakseen aina prikulleen oikein. Hän oli hyvä visualisoimaan asioita omassa päässään. Tämä oli Alvikselle henkilökohtaisesti erittäin tärkeää, sillä vaikka hän oli nyt sokea, niin hän ei halunnut ihmisten kuvittelevan, että hän olisi näkönsä ohessa menettänyt myös muotimakunsa.
Mikähän siinä oikein oli, että monet kuvittelivat ihan tosissaan, ettei sokealla ollut mitään mielipiteitä, mitä tuli omaan ulkonäköön? Eräskin miestenvaateliikkeen vänkä myyjä olisi väkisin ollut tyrkyttämässä hänelle vain jollekin ikivanhalle papparaiselle sopivaa tvillipukua, ellei hänen tyttöystävänsä Lula Verna olisi tullut siihen juuri parahiksi hutkimaan räätäliä sontikanvarrella nuhteeseen. Paljon parempaa tyttöä voi pojalla ollakaan – vaikka Lulan huonolle puolelle ei kannata ystävienkään antaa itsensä ajelehtia.
Alvis ei tarvinnut näköään arvatakseen, että Lula oli metsäreissua varten pukeutunut sydämeen asti vedettyihin kumihousuihin ja nukkaantuneeseen vaaleansiniseen villakangastakkiin. Mikä tietysti oli sekä sään- että tarkoituksenmukaista, sillä heidän tarkoituksensa oli samoilla Hexfordin metsän keskelle suorittamaan Lulan biologian opintoihin kuuluva kontrollitehtävä loppuun. Se, jossa piti tehdä sammalikkoon kolme jalkaa kertaa kolme jalkaa kokoinen neliö ja kirjata kaikki sen sisällä olevat eliöt ylös. Alvis tuli mukaan osin sympatiasta ja toisaalta painostuksesta. Lula oli sitä mieltä, että Alvis viihtyi oman terveytensä tähden liikaa sisällä. Että sellainen tättähäärä oli Lula Verna, mutta kiva.
”Älä nyt vain sano, että sinulla päässäsi se tonttulakki, jossa on päivänkakkarankuvia”, parahti Alvis. He kävelivät pitkin alkavaa metsätietä, hiekka kahisi heidän jaloissaan eri tavalla kuin pienet kivet kaupungissa katua vasten. Aurinkoinen päivä, vaikkeivät Lulan housut olisi rutiseet toisiaan vasten, niin Alvis olisi osannut kääntyä hänen puoleensa, sillä vasten auringon valoa hän näki Lulan hahmon muodon piirtyvän esiin hänen sokeutensa harmaudesta. Metsempänä puut varjostivat niin, että jo valmiiksi pehmeäreunainen Lulan-muotoinen profiili hukkui takaisin sokeuteen.
Alvishan ei siis ollut sillä tavalla sataprosenttisen sokea, sillä vika ei ollut silmissä itsessään, vaan niiden linssissä. Hänen sokeuttaan olisi voinut kuvailla vaikutukseltaan äärimmäiseksi harmaakaihiksi, vaikkei se minkään sairauden vika ollutkaan. Tosin Alvis ei yleensä välittänyt selittää sokeutensa pieniä poikkeuksia kenellekään, sillä hän oli huomannut senkin, että ihmiset eivät ymmärtäneet nyansseista yhtään mitään.
Alvis muisteli itsekin ennen luulleensa, että sokeus on kovin yksinkertainen asia, sitä joko näkee tai sitten ei. Nyt hän saattoi sanoa omasta kokemuksestaan, että on mahdollista samaan aikaan täydellisen näkövammainen ja nähdä vähän jotakin oikeissa olosuhteissa. Silmälääkärin mukaan se oli enemmän kuin tyypillistä, jopa syntymäsokeat kuulemma reagoivat oikeissa olosuhteisssa joihinkin ärsykkeisiin, elleivät nyt sitten ole ihan fyysisesti syntyneet ilman minkäänlaisia silmiä.
”Ei se ole mitään tonttulakki, vaan tykkimyssy. Sitä paitsi, se on muodikas. Miten sinä voit olla vanhempiani sata kertaa vanhoillisempi, vaikka he ovat kirjaimellisesti satavuotiaita?” sanoi Lula ja veti hattuaan protestiksi syvemmälle päähänsä, ihan kuin Alvis olisi siitä jotain kostunut. Korkealla puussa lauloi lintu, Lula olisi tiennyt mikä se sillä tävalla säksättävästi lirkuttaa, mutta Alvis nyt tunnisti lähinnä variksen.
Lula oli sikäli oikeassa, että mallinsa puolesta hänen hattunsa oli uusinta uutta, mutta kokonaisuus oli erikoinen. Niin, ja Lula Verna Jago oli muutenkin aika eksentrinen tyttö. Siksihän Alvis Cameron tykkäsi hänestä niin kovasti – mutta ei hän kiusoittelemista silti saattanut lopettaa. Vaikka Alvis ei nähnytkään mitään, niin hän tiesi, että Lulan naamalla oli uhmakas rusinaksi rutistus.
”Päin vastoin, minä ihmettelen kovasti, ettet ole lainkaan ’chic’, vaikka toinen isäsi on erinomaisen charmantti herrasmies, ja toinen taas niin hehkeä impressaari”, jatkoi Alvis kiusaamistaan, vaikka aihe oli kaikin puolin yhdentekevä. Pitäähän sitä metsään päin kävellessä jostakin puhua, se pitää petoeläimet loitolla (vaikkei Hexfordissa paljon mäyrää isompia eläimiä ollutkaan.)
”Seurustele sitten Ukkoni kanssa, jos noin paljon söpöistä mekoista perustat”, sanoi Lula, ja molemmista se oli hassun hauska juttu, ja tosikin. Lulan näyttelijäisällä oli kauniisti sanottuna transvestisiä taipumuksia, varsinkin viime aikoina. Hän oli kuulemma mieltynyt pomeranssinkuorilla värjättyyn vasikannahkatakkiin, jossa oli napit vasemmalla puolella. Kuvauksen kuultuaan Alvis ensimmäistä kertaa oli tyytyväinen sokeuteensa. Mutta ei hänellä ollut sitä vastaan varsinaisesti mitään, miksi ihmeessä olisi? Olihan Alvis itsekin joidenkin mielestä vähän poikkeava.
Ja jos totta puhutaan, niin kaikki Lulassa, jopa hänen kyseenalainen tyylitajunsa, kieli nimenomaan siitä, että hänen perhetaustansa oli niin värikäs. Ehkä hän ei ollut sillä tavalla suora kuin savuke, kuten ranskalaisesta eleganssista sanotaan, mutta hänessä oli sellaista vapautuneisuutta, jota Alviksen oli vaikea edes kuvailla. Ehkä siinä oli sekoitus tietynlaista välinpitämättömyyttä ja toisaalta itsepäisyyttä. Lula oli kuulemma aina saanut kaiken, mitä oli kehdannut pyytää, ja kyllä hän oli tosissaan pyytänytkin! Hänen molemmat isänsä olivat katkoneet okaat hänen tieltään. Mikä tietysti sinällään ei ollut huono juttu, kuka nyt ankaria vanhempia ansaitsee? Mutta sitten taas toisaalta, Lulalla oli sen takia lyhyt pinna, ja häntä oli niin tavattoman helppo ärsyttää.
”Älä leikistä suutu”, lepytteli Alvis.
”Kuka tässä on muka mistään suuttunut! Kunhan vain nyt huomautin, että on aikas taantumuksellista esittää, että tyttöjen pitäisi olla aina kauhean sieviä.”
”Enhän minä niin sanonut. Olethan sinä sitä paitsi sievä, niinkin sievä, että tuollainen homssuisuus menee ihan omalaatuisuutena lävitse.”
”Hmph! Tuo oli moukkamaisin kommentti, jonka olen kuunaan kuullut. Senkin limalurjus! Kauniskasvoinen kierolainen kössi”, Lula lateli joitakin halvoista teatterikappaleista oppimiaan solvauksia, jotka eivät sattuneet yhtään, eikä ollut tarkoituskaan. Hauskaahan se oikeasti oli, että Lula oli saanut kasvaa niin mehevässä maaperässä, jossa ei heti oltu kitkemässä pois eriskummallisuuksia.
Alviksen oma perhe taas oli sillä tavalla perinteinen, että vaikka Alvis ei olisi kuvaillut vanhempiaan mitenkään poikkeavan ikäviksi, niin he asettivat kyllä olemiselle tiukat raamit. Alviksella nyt ei nuoreen ikäänsä mennessä ollut montaakaan asiaa, josta hän olisi saanut itse päättää. Hänen seurapiirinsä, puhuttiin sitten koulusta tai ystävistä, oli tarkkaan hänen äitinsä kahvipöydän ääressä mietitty. Vasta aloitettuaan kemian opintonsa samassa Darkholmesin yliopistossa, jossa Lula opiskeli biologiaa, Alvis oli vapautunut tutkimaan omia mielihalujaan. Hän oli ruvennut käymään miestenkerhoissa ja seurahuoneilla vastoin vanhempiensa parempaa tahtoa… siis miesten seurassa miestenhuoneissa, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
Voi, kyllä häntä oli siitä varoiteltu. Sanottu niin hyvin, että kaikilla meillä on alkukantaiset halumme, mutta sellaiseen ei pidä heittäytyä, joka voi tekona osoittautua vaaralliseksi. Alvis ei tiennyt olivatko hänen vanhempansa varsinaisesti iljettyneitä homoseksuaalisista teoista, vai pännikö heitä se, että se pilasi heidän hienot suunnitelmansa. Lopputulos oli joka tapauksessa sama: Alviksella ei olisi saanut olla sananvaltaa.
Mutta Alvis oli ollut nuori ja liian tiukasti kasvatettu, ettei ollut osannut ottaa omassa harkinnassaan järkeviäkään neuvoja välttämättä tosissaan. Hän oli ollut vanhempiensa tiukasta kontrollista vapauduttuaan homoeroottissävytteisten kokeilujensa kanssa aivan liian läpinäkyvä jopa avomieliseksi katsottujen yliopisto-opiskelijoiden piireissä.
No, silmistähän sen näkee, mitä siitä sitten oli seurannut. Hänet oli hakattu henkihieveriin, sokaistu ja häpäisty. Mikäli hänellä ei olisi ollut Lulaa, niin hän olisi varmaan uskonutkin äitinsä ja isänsä vakavan uskonnollissävytteisen saarnan siitä, että hän sai ansaitsemallaan tavalla sen takia, kun ei totellut hyviä neuvoja.
"Hetkinen hei! Mistäs sinä piru tiedät että pipassani on kakkaroiden kuvia? Oletko käynyt hypistelemässä vaatekaapillani?" tiukkasi Lula. Alvis se vain kohotteli olkiaan.
"En hypistelemässä, vaan viikkaamassa. En ymmärrä miksi sinun on runnottava vaatteesi suoraa narulta yhdeksi epäpyhäksi mytyksi. Eikö sinusta tunnu inhalta pukeutua ryppyisiin vaatteisiin?" sanoi Alvis ja lisäsi vielä, että kirjailuista on aika helppo päätellä mitä ne esittävät ihan vain tunnustelemalla minkä muotoisia ne ovat.
"Elämä oikaisee. Kuitenkin olet käynyt nimettömiäni nuuhkimassa”, sanoi Lula epäilevästi.
"Ai, sinä siis todella käytät joskus pikkupöksyjä?" kysyi Alvis naurusuulla, ja väisti Lulan leikkimielistä nyssykällä huitaisua vasemmalle. Valitettavasti hän löi samasta suunnasta, mutta leikkiähän se vain oli. Alvis oli varma, että ennen pitkää hän oppisi tuntemaan Lulan niin hyvin, ettei hänen tarvitsisikaan nähdä mitään osatakseen vaistolla väistää oikein. Toistaiseksi se meni vielä vipuun, mutta ei se mitään haittaa. Lulakaan ei osannut peitellä kikattamistaan, vaikka oli niin olevinaan vihainen.
”Hyi sinua, Alvis!” hän kiljui ja hihitti päälle.
”Sinuna en kyllä löisi ketään, jolla on kädessään keppi”, sanoi Alvis ja kohotti retkeilysauvaansa. Kaupungissa hänellä oli apuvälineenään pitkä, teleskooppivartinen keppi, jonka päässä oli pallo. Mutta jos totta puhutaan, niin hän ei osannut käyttää sitä vielä ihan oikein. Perinteisistä kävelykepeistä oli jossain määrin enemmän hyötyä, sokeainkepillä kun piti oppia tulkitsemaan mitä sen antama informaatio oikein tarkoitti.
Tai, ehkä Alvis oli huolestunut tyylikkyydestä. Kävelykepeistä hän ainakin tiesi, että hänellä oli sellainen, jossa oli hopeainen pää ja eebenpuusta veistetty varsi, joka sopi iltapukujen kanssa. Sitten hänellä oli myös se kullattu, jossa oli pähkinäinen varsi, joka oli erinomainen päivätapahtumiin. Niin, ja tämä retkeilysauva oli paksu pala tammea, se sopi hyvin hänen herraskaiseen varustukseensa. Lula oli tuhat kertaa sanonut hänelle, että kyllä teleskooppivarsinkin voi olla viehättävä, että Alvis vierasti sitä ajatuksena vain siksi, ettei osannut ajatella itseään sen kanssa. Ehkä Lula oli oikeassa.
Alviksen puolustukseksi sanottakoon, ettei hän ollut vielä harjoitellut sokeana elämistä kuin puolisen vuotta vasta. Hän ei välttämättä ollut sujut sen kanssa, miten ihmiset väistämättä suhtautuivat häneen nyt niin eri tavalla. Hän oli kuullut, että hänen harmaanvalkoisen huuruiset silmänsä, joiden keskellä oli tummempi täplä, olivat hirveän pelottavat, varsinkin kun ne pompahtivat hänen ruskeasta ihostaan esiin. Vaikkei hän sille mitään voinut, niin Alvis ei tykännyt siitä, että ihmisten huomio kiinnittyi hänen parempien puoliensa sijasta asiaan, joka oli ruma hänestä huolimatta.
Alvis olisi mieluusti käyttänyt aurinkolaseja sisälläkin, mutta Lula ei toisaalta tykännyt siitä. Alvis kun kuitenkin näki vielä valon ja varjon välisen eron, eikä Lulasta ollut reilua, että hänen olisi muiden takia pitänyt tehdä itsestään vielä sokeampi kuin olikaan. Tietysti helppo Lulalle sanoa, kun hän nyt ei paljon muiden mielipiteistä välittänyt viis.
Siitä huolimatta Alvis oli jo aika etevä liikkumaan kampuksella. Hän osasi muun muassa kontata lähimmästä baarista kotiin. Eikä se sokeus itsessään ollut loppujen lopuksi niin kova paikka, kuin se, ettei Alvis oikein tiennyt miten elää sen kanssa luontevasti. Kunpa vain ihmiset eivät olisi kiinnittäneet hänen apuvälineisiinsä mitään huomiota, ja olisivat vain kehuneet hänen vaatteitaan niin kuin normaaliin kohteliaisuuteen kuuluu.
"Tassua toisen eteen niin päästään täältä pois ennen kuin itikat syö", totesi Lula ja otti Alvista kädestä kiinni. Hänellä oli selässään rinkka, jossa oli kirjoitusvälineet, naulat, narut, juomavesi ja vaihtovaatteet. Alviksella ei ollut niin valtavia kapsäkkejä, sillä hänen oli todella keskityttävä askeleisiinsa, ettei olisi kompastellut juurakossa.
Niin, eikä tämä tietysti ollut ensimmäinen kerta Lulan kanssa metsässä. Tällä kertaa tilanne oli edellistä miellyttävämpi, sillä Alviksella oli sopivat retkeilyvarusteet, eikä häntä oltu hakattu ihan henkihieveriin. Alvis muisteli sitä edelleen kauhulla. Hän näki pahoinpitelystään edelleen painajaisia. Jotenkin kaikista kamalinta siinä oli, että unet olivat edelleen visuaalisia, jopa entistä räikeämpiä. Jos Lula olisi kysynyt häntä kuvailemaan jonkin esineen tai asian ulkonäön, niin ensimmäisenä hänen mieleensä ei olisi tullut mitään miellyttävää. Ehkä hän olisi valehdellut, ja puhunut isänsä autosta, eikä hakkaajiensa vihasta punaiseksi turvonneista kasvoista.
Mutta Alvis oli silti tehnyt töitä päästäkseen irti peloistaan. Ehkä siinä auttoi se, että Lula piti häntä kädestä ja rohkaisi. Hän huomasi, että Alvis empi kun he poikkesivat viimein polulta villiin metsään. Alviksella oli jalassaa paksupohjaiset retkeilusaappaat, mutta huono puoli metallikovetetuissa kärjissä oli, että hänen oli potkittava maata kovempaa tunteakseen, oliko maapohja vakaa.
”Kyllä sinä pystyt, ei meillä ole mikään kiire”, sanoi Lula. Ottaen huomioon, että hän oli äkkipikainen, vähän ehkä nenäkäskin tyttö, niin hänen kauniit sanansa purivat sitäkin paremmin. Alvis tiesi, että hän todella tarkoitti, mitä sanoi, eikä puhunut vain lämpimikseen.
”Ketä tässä muka pelottaa? Sinua itseäsi, kun tiedät opintotehtäviesi palautuspäivän kolkuttelevan ovella”, sanoi Alvis. Lulalla varmaan otsassa rupesi sykkimään suoni. Mikäli hän ei saisi tätä tehtävää suoritetuksi, niin hän lentäisi vuosikurssiltaan ulos kuin leppäkeihäs. Sitä hän ei varmaan isilleen kehtaisi kertoa, vaikkei paljon muista heidän mielipiteistään aina välittänytkään. Omaksi ikäväkseen Lula oli laiskanpuoleinen, vaikka sitten älykäs.
Alvis kokeili kepillä juurakkoa ja oli heti kompastua rähmälleen. Lula auttoi hänet takaisin tasapainoon kommentoimatta sitä mitenkään. Hän kulki edeltä ja potki isompia risuja tieltä ja Alvis se tuli sitten perästä. Eihän se tietysti maailman nopein tapa ollut edetä, mutta onko valmiissa maailmassa sitten minnekään kiire?
Lula oli kertonut, että Hexfordin metsä oli todella huonokuntoinen, ja järvi, jota se ympäröi, olisi varmaan rehevöitynyt jo umpeen, ellei olisi niin seisovassa, hapettomassa ja kesäisin umpilampisessa tilassa. Alvis tunsi nenässään Hexfordin kylässä ja Darkholmesin kaupungissakin asti tuntuvan mädäntyneen liejun hajun. Ei voi sanoa, että se oli luontokokemukseksi kaikista ylevin. Mutta Lulan juttelu kasveista ja eläimistä oli mukavaa kuunneltavaa.
”Tiesitkö muuten, että tämä metsä on myös aika-avaruuden neksuspiste?” kysyi Lula. Alvis tarttui häntä kiinni repun hihnasta pysyäkseen perässä.
”Mikä se sellainen oikein on?” kysyi Alvis. Lula päästi pöyristyneen tuhahduksen.
”Etkö sinä nyt olekaan lukenutkaan isäni kirjaa
’Muistikuvia poikkeuksellisen erikoisesta’, vaikka sen nimenomaan sinulle lainasin?” hän tiukkasi. Tuskin hän oli kyseistä paksua opusta kahlannut läpi kokonaan itsekään, sillä hänen isänsä patologian professorin kirjoitustyyli oli rutikuivakka.
Kyseisessä kirjassa kuvailtiin piinaavalla tarkkuudella asioita, joita olisivat hyvin voineen olla jonkun kylähullun keksimiä, ellei hän olisi niin pätevästi numeroinut alaviitteet, sekä aakkostanut asiasanahakemiston kirjan takasivuille. Siellä oli luvut muun muassa elävistä kuolleista, kellopelipoliiseista ja takaperoismiehistä. Joko Lulan isällä oli vilkas mielikuvitus, tai hän oli täysin tärähtänyt, ja valitettavasti Alvis ei hänet tavattuaankaan osannut sanoa kumpi niistä oli todennäköisempi vaihtoehto.
”Kulta, minä olen sokea”, sanoi Alvis.
”Ihan on kyllä tekosyyn makuinen selitys”, totesi Lula. Se oli sikäli totta, että Alviksella oli kaulassaan korulta näyttävä satakertainen suurennuslinssi, jonka avulla hän saattoi kirja aivan nenässään kiinni lukea jonkun verran. Se olikin suurin syy sille, miksi hän ei ollut sairastunut sokeutumisensa takia vielä masennukseenkin, sillä vaikka lukeminen oli todella raskasta, ja hänen piti opetella kirjoittamaan uudestaan paperille, jossa oli kohopainatetut rivit, niin se tarkoitti sitä, että hänen oli yhä mahdollista opiskella.
Sitä Alvis ei tiennyt olisiko hänestä koskaan kemistiksi, siihen ei osannut edes tiedekunnan dekaani varmasti vastata. Mutta jotenkin se helpotti Alvista suunnattomasti, ettei hänen elämänsä nyt ehkä sittenkään tulisi olemaan täysin muiden laupeuden varassa.
Ei Alvis silti ollut viitsinyt kuin silmällä tyttöystävänsä ikivanhan isän fantasiakirjallisuutta jostain yliluonnollisista olennoista, aikakoneista ja neksuspisteistä. Ei siitäkään huolimatta, että Alvis oli ehtinyt kokea Lulaa tapaillessaan jo jos jonkinlaista kummallista. Hän saattoi pitkin mielin uskoa kummituksiin ja vampyyreihinkin, mutta rajansa nyt kaikilla höpöpuheillakin.
”Ei ajassa voi matkustaa”, sanoi Alvis. Lula kääntyi ja potkaisi risun hänen polveensa, mutta ei kinannut vastaan. Alvikselle tuli tunne siitä, että Lula olisi halunnut sanoa jotain enemmän, mutta nieli sen sitten turhana vänkäämisenä. He olivat sillä tavalla hyvä pari, että osasivat olla vilpittömästi eri mieltä, ja vihastuksissaan sen vuoksi, mutta heillä ei ollut tarvetta verissä päin tapella mistään.
”Kyllä totuus tulee vielä ilmi”, sanoi Lula yliolkaisesti. ”Odota vaan, kunnes neksuspiste seuraavan kerran puhkeaa. Kyllä sinua sitten nolottaa myöntää, että olin oikeassa.”
Kontrollipisteelle oli vielä aika pitkä matka, mutta Alvista hymyilytti. Kuinkakohan monta pikku kinaa he saisivat avaruusolennoista aikaiseksi yksin tämän retken aikana? Entä kuinka monta kertaa Lula suuttuisi hänelle, vain leppyäkseen minuutteja myöhemmin pussailemaan? Lulan kanssa ei kyllä koskaan ollut tylsää.
Niin, eikä liene mikään yllätys sekään, ettei Lula ollut Alviksen vanhemmille kelvannut ollenkaan. He olivat sitä mieltä, että Alvis oli nyt vammautumisensa tähden seonnut päästään, ja tykästynyt aivan vääränlaiseen tyttöön, jota he eivät halunneet sukuun. Mielipide johtui aivan varmasti yksinomaan siitä, että Lula piti päässään tonttulakkeja. Tuskin he olisivat Alvikselta homoseksuaalista suhdettakaan hyväksyneet.
”Kuule, Lula. Mitä mieltä sinä olisit siitä, jos sinusta tulisi rouva Cameron? Noin niin kuin, hypoteettisesti ajateltuna, tämä ei ole kosinta tai mikään...” Alvis kysyi. He olivat tapailleet vasta niin vähän aikaa, että kysymys avioliitosta oli ennenaikainen. Jotenkin hänen teki silti mieli tietää, eikä Lula ollut koskaan ollut niin sovinnainen, että olisi välittänyt siitä mikä oli varsinaisesti hyvien tapojen mukaisesti sopivaa.
”Parempi olla olemattakin, minä en halua tulla kosituksi kumihousuissa”, tokaisi Lula.
”Minä luulin, että sinä tykkään vermeistäsi.”
”Hiki noruu niin, että sukat vettyy”, puhkui Lula, ja jatkoi sitten: ”Ei, kyllä minä pidän isäni hyvän nimen, kun ei siinä mitään vikaa ole.”
”Ai jaa”, sanoi Alvis, kieltämättä vähän hämillään siitä, miten hänen olisi paremmin pitänyt reagoida. Saiko hän rukkaset, sitäkö Lula kommentillaan tarkoitti? Paitsi että seuraavaksi Lula pysähtyi täällä metsän viileässä siimeksessä paikoilleen, otti Alvista kiinni molemmista korvista kiinni ja pussasi suulle.
”Matkustetaan joku kerta ajassa sillä tavalla tulevaisuuteen, että sinustakin tulee Jago”, Lula jatkoi, eikä Alvis sikäli viitsinyt haastaa enempää riitaa, vaan pussaili kaikista maailman tonttulakeista huolimatta menemään, sillä olihan tuo nyt kivoista kivoin vastaus.
FIN
