Voi että miten kaunista! Laventelinsininen ei ehkä ole ihan ensimmäinen sävy, joka tulee itselleni mieleen auringonlaskusta, mutta se kuvastaa kyllä osuvasti auringonlaskun moninaisuutta ja värikylläisyyttä, ja itse asiassa se sopiikin mitä mainioimmin Suomen yöttömiin kesäöihin, kun sitä pysähtyy pureksimaan. Rakastan tämän tekstin kuvailua, eritoten tätä luonnonläheistä osuutta:
Aurinko laskee, korventaen sinen pois ja jättäen jälkeensä oranssisen hiilloksen.
Melkein tunnen tämän kuvauksen fyysisesti, koska se on niin kertakaikkisen elävä, osuva ja samaistuttava! Etenkin
korventaen - auringonlaskun voisi äkkiseltään kuvitella lempeäksi ja helläksi, mutta todellisuudessa se korventaa, taittaa sävyt pimeään, eikä sekään välttämättä ole mitenkään paha asia vaan ihan vain luonnollista, kaunista. Voi että, nautin niin kovasti! Minusta on aina ihan mahtavaa, kun teksti tavoittaa luonnon ja tuo sen lähelle lukijaa, ja tässä tapauksessa se todella toteutuu.
Kaarinan ja Viljan vuorovaikutuksesta välittyy huolettomuutta, kenties lomaa ja vapautta. Matkakaiuttimen säestämä tanssi, viltti kivelle levitettynä, puolikas viinipullo vielä jaettavana. Tulee jotenkin sellainen sekä ihana että haikea loppukesäfiilis, kun hiillos hiljalleen hiipuu. Toivoa kuitenkin sopii, että naiset jäävät ja pysyvät, vaikka kesä lopulta olisikin ohi. ❤ Eipä sitä välttämättä kovin usein kohtaa ihmistä, jonka kanssa tanssahdella itse kasatun kokon ympärillä ja vain olla ja nauttia.
Kiitos suloisesta lukukokemuksesta, pidin kovin!
-Walle