Title: Aamiainen perheen kanssa (kodikas kaaos)
Author: Larjus
Chapters: Lyhyt oneshot
Fandom: The Umbrella Academy
Characters: Viisi + muut Hargreevesin sisarukset
Genre: Slice of life
Rating: S
Disclaimer: En omista oikeuksia hahmoihin tai alkuperäissarjaan, enkä ole saanut tämän kirjoittamisesta rahaa, tuttu kuvio.
Summary: Viiden julistaman kokouksen pitäisi alkaa kahdeksan ja puolen minuutin kuluttua, mutta aamiainenkin on vielä syömättä.
A/N: Maissinaksu on saanut mut katsomaan The Umbrella Academya, ja vaikken nyt ookaan ihan yhtä pähkinöinä siitä kuin hän, on se minustakin kiva sarja, ja pitihän siitäkin jotain ficcailla kun pieni ideantynkä tuli mieleen. Sain inspiraation tähän yhdestä tekstikuvasta, joka tuli twitterissä kerran vastaan. Siinä luki jotain
”How strong do you like your coffee?” ”I want it to show up on a drug test.”, ja totesin että siinäpä Viidelle sopiva vastaus
Aikajanallisesti aattelin tän sijoittuvan tv-sarjassa ekalle kaudelle ja muutenkin sinne aika alkuun. Senkin takia Ben ei tässä esiinny (vaikka hahmoihin ny laitoinki et ”muut Hargreevesin sisarukset”). Sori Ben! Oot söpö ja hyvä hahmo ♥
Osallistuu
Multifandom-haasteen vitoskiekalle.
Aamiainen perheen kanssa (kodikas kaaos)”Mitä tämä oikein on!?” Viisi ilmestyi yhtäkkiä keskelle keittiötä tuttuun tyyliinsä ja katseli epäuskoisen tyrmistyneenä sisaruksiaan, joista osa hääri keittiökoneiden ääressä ja loput näyttivät vain toimittavan tyhjää. Hän ei totisesti ollut ajatellut todistavansa sellaista näkyä. ”Meidän kokouksemme alkaa kahdeksan ja puolen minuutin päästä ja te kaikki hillutte täällä?”
”Eli meillä on vielä kahdeksan ja puoli minuuttia aikaa tehdä mitä haluamme”, Diego huomautti kuivasti.
”Tämä oli minun ideani”, Allison kiirehti lieden ääreltä sanomaan. ”Tiedän, että kokous alkaisi pian, mutta on vielä melko aikainen aamu, emmekä ole ehtineet syödä mitään, niin ajattelin, että voisimme nauttia aamiaista yhdessä ja vaikka pitää kokouksen siinä samalla.”
”Siitähän tulisikin hyvä kokous”, Viisi totesi sarkasmi joka sanasta läpi tihkuen. ”Kaikki mussuttamassa paahtoleipää ja ryystämässä kahvia samalla kun joku – eli todennäköisesti minä – yrittää sanoa jotain tärkeää.”
”Eihän sen niin tarvitse mennä”, Allison sanoi. ”Ja se oli vain ehdotus; voimmehan me syödä sitä ennenkin. Sinä myös”, hän lisäsi vielä huomatessaan toisen kaikkea muuta kuin innostuneen ilmeen. ”Vaikka paistettuja munia. Tai croissantin.”
”Minun ei ole nälkä.”
”Noo… ota edes kahvia sitten”, Allison jatkoi ja vilkaisi samalla Vanyaa, joka oli ollut juuri aikeissa täyttää kahvinkeittimen.
Viisi mietti hetken, huokaisi sitten ja istahti alas vapaalle tuolille. ”Hyvä on.”
Allison virnisti osin itselleen ja osin Vanyalle, joka vastasi hymyyn hieman hämillään. Molemmilla oli hyvin tiedossa, että kahvi oli varsinkin aamuisin taattu keino kääntää Viiden pää melkein minkä tahansa asian suhteen.
”Millaista kahvia haluat?” Vanya kysyi Viideltä kaksi kahvipurkkia kädessään. ”Siis… miten tummaa?”
”Tottahan toki sen pitää olla yhtä mustaa kuin hänen sielunsa”, toisella tuolilla istuva Luther vinoili ja nauroi sisäisesti veljensä tuimalle ilmeelle, joka niillä pikkupoikamaisilla kasvoilla muistutti häntä lähinnä kiukkuisesta kissanpennusta.
”Haha, vanha vitsi”, tämä tokaisi kaikkea muuta kuin huvittuneena.
”Niin, vitsihän se. Muutenhan kahvisi olisikin käytännössä pelkkää maitoa.”
Luther seurasi sivusilmällä naurua pidätellen, miten Viiden toinen käsi puristui nyrkkiin.
”Vanya! Tee siitä kahvista niin tummaa ja vahvaa, että se näkyisi vaikka huumetestissäkin.”
”No se kyllä järjestyy!” kuin tyhjästä ilmestynyt Klaus ilmoitti iloisesti Vanyan päälle ennen kuin tämä ehti edes suutaan avata. Hän kirmasi itsekin kahvikeittimen ääreen ja nappasi metallisen purkin sisarensa kädestä.
”Klaus, ei!” Allison sanoi kovaan ääneen ja kääntyi paistinlasta ojossa tämän puoleen. ”Pois keittiöstä! Sinun jäljiltäsi ei kukaan uskalla syödä yhtään mitään.”
”Enhän minä teistä ketään tahallani myrkyttäisi”, toinen yritti. ”Tai huumaisi. Ellette itse niin haluaisi! Ja Viisihän juuri sanoi, että – ”
”Luther, vie hänet pois”, Allison pyysi. Puhuteltu nousi välittömästi kuuliaisesti pystyyn ja oli jo lähestymässä Klausia, kun Diego nosti kätensä hänen eteensä.
”Minä hoitelen hänet”, tämä ilmoitti ja kääntyi sitten katsomaan yhä kahvipurkkia kädessä pitelevää veljeään. ”No niin Klaus, ala tulla jo! Tämä on käsky!”
Klaus ei ollut ilahtunut siitä, että hänen kahvinkeittoyrityksiinsä suhtauduttiin niin kielteisesti, mutta Diego sai hänet melko vaivatta raahattua pois ilman apua Lutherilta tai keneltäkään muulta. Toiset jäivät katsomaan heidän peräänsä, ja sillä aikaa Allisonin paistamat pekonit ehtivät osin kärähtää.
”Voi ei!” tämä voihkaisi ja yritti parhaansa mukaan pelastaa pekoneista sen, mitä oli vielä jäljellä.
Viisi vain huokaisi syvään ja nojasi kyynärpäätään pöytään. Hän ei halunnut edes ajatella, millainen kaaos olisi aamupalan syöminen muiden kanssa, kun jo sen valmistaminen oli näin epäjärjestelmällistä. Ei siinä voisi mitenkään pitää samalla kokousta. Hän tosin tiesi, että he olivat jo siitäkin aikataulusta myöhässä ja myöhästyisivät vielä lisääkin. Hän kuuli sekuntiviisarin rasahdukset selvästi, mutta ei pystynyt keskittymään niihin kunnolla. Palaneen ihran käry kantautui hänen nenäänsä paistinpannulta. Jostain kauempaa seinän toiselta puolelta kuului epäselvästi Klausin valitusta.
Viisi oli odottanut ärsyyntyvänsä oikein huolella aikataulun pettämisen ja sisarustensa epäjärjestelmällisyyden takia, mutta hän yllättyi ihan itsekin, kun niin ei käynytkään. Kärventyneen pekonin haju tai kuitenkin turhan hailakka kahvi, jota Vanya hetkeä myöhemmin tarjosi hänelle mukillisen, eivät nekään herättäneet hänessä negatiivisia tunteita, ja keittiöön takaisin laukkaava Klaus äkäinen Diego perässään tuntui vain suorastaan mukavan kodikkaalta.
Kuumaa, laimeaa kahvia maistellessaan ja sisarustensa sähellystä seuratessaan Viiden oli myönnettävä itselleen, että hänellä oli ollut ikävä heitä jokaista, ja hän oikeastaan ihan mielellään istuisi hetkeksi aamiaispöytään näiden kanssa. Kun nyt kerta oltiin aikataulusta jo myöhässä niin samapa se, vaikka myöhästyttäisiin ihan kunnollakin. Kyllä maailmanloppu sen verran heitä odottaisi.