Nimi: Parvilinnut
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Yleisdraama. Kanssa varmaan perhefluffein teksti mitä oon tähän asti tehnyt, mikä tekee minut itseni ainakin tosi iloiseksi
Ikäraja: Sallittu
Päähenkilöt/paritus: Halmeen Aadolf & Halmeen Emma; Halmeen Emma & Leppäsen Valenti; Koskelan Aleksi/Leppäsen Valenti
Yhteenveto: Tavallaan Valentista tulee se mukula, jota Aatu ja Emma eivät koskaan tee.
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan luomus; minä en omista hahmoja enkä tee rahaa.
A/N: FanFic100 sanalla 035 kuudes aisti. (Kyseinen kuudes aisti on Halmeen Emman homotutka.)
Mun on ollut valehtelematta viis vuotta tarkoitus kirjoittaa jotain Halmeiden avioliitosta 1800-luvun lopun suomimaaseudun queersolidaarisuutena kauneimmillaan. Otsikkoa inspiroi sananlasku birds of a feather flock together, ja siihen liittyen kävipä myös sillä tavalla, että ei ole muuten yhtä ainoaa neurotyypillistä hahmoa tässä ficissä. Sijoitin tämän samaan verseen kuin muutkin Aleksi/Valenti-ficcini, mutta tätä lukiessa niistä ei tartte tietää mitään.
PARVILINNUT
Emma tietää jo varhain, että Aatu on sellainen, johon hänen on parempi tarttua kun kerran pystyy. Tiedä sitten mistä se kumpuaa, mutta Emma on oppinut luottamaan sellaisiin tuntoihin.
Hän on viisas ja omalaatuinen. Hyvä mies ja oppinutkin. Kosiessaan hän kertoo Emmalle palanneensa Pentinkulmalle ennen kaikkea siksi, että tietää heidän kahden arvostavan toisiaan. Että nainen ansaitsee miehen, joka arvostaa häntä niin kuin kuuluu, niin kuin mies ansaitsee häntä arvostavan naisen. Häät ovat ennen juhannusta, ja Emman kukkakimppuun on Aatu itse löytänyt orvokkeja ja yhden aikaisen, kauniisti avautuneen villiruusun.
Heillä on kaikki oikein hyvin. Aatu on kylän räätälimestari ja Emma pitojenlaittaja. Heillä on oma pieni talo, josta Aatu alkaa heti rakentaa heille yhteistä pesää kuin lintu keväällä. Aatu on heistä se päättäväinen, joka puhuu ja laittaa, ja Emma saa olla keittiönsä puolella ja keskittyä niihin asioihin, joihin hän mieluimmin keskittyy, juuri niin hiljaa ja omissa oloissaan kuin hänen on hyvä. Aatu puhuu heidän yhteisestä perheestään niin paljon ja niin kauniisti, että Emmaa hellyttää, mutta lopulta hänen on keskeytettävä Aatu kesken hänen haaveiluidensa, kun hän kutsuu Emmaa puhuessaan jo äidiksi.
”Kyllähän sinä tiet millä ne mukulat lähtis tulolleen”, hän sanoo varovasti ja hiljaa. Hän keskittyy erottelemaan munanvalkuaisia keltuaisista, jottei hänen tarvitse katsoa Aatua puhuessaan. Sydän pyrkii läpättämään, mutta ei Aatukaan tätä tunnu aikovan tehdä, ja melkein tässä on vuosi jo eletty.
Aatu menee punaiseksi ja köhii.
”Älä huoli, en minäkän vanhastani muuttunu ole”, Emma sanoo. ”Sinä vaan kun siittä niin puhut.”
”Niin. Khm. Minä – ”
”Sinä et halua sitä sen enemmän kun minäkän”, Emma toteaa. Aatu puhuu aina kauniisti naisista ja naisasiasta, mutta miesvartalon täydellisyydestä hän puhuu läpinäkyvän ihaillen suunnitellessaan vaatteita ja lukiessaan muinaisesta Kreikasta. Heidän parisänkynsä puoliskot ovat olleet kamarin eri seinillä miltei alusta asti. Emma pyyhkii kätensä keittiöliinaan, kun kananmunat loppuvat. ”Eikö niin.”
Hän kääntyy Aatua kohti. Aatu näyttää kiusaantuneelta ja katsoo häntä samalla kertaa yllättyneesti ja melkein pettyneesti. Emmaa hymyilyttää pelkonsa keskeltä. Tapansa mukaan Aatu on pitänyt itseään erikoisena, kuvitellut kai olevansa ainoa ihminen näillä main, joka on tällä tavalla hiukan kallellaan.
”Niin”, Aatu myöntää lopulta hiukan vastahakoisesti. ”Eittämättä hankala seikka.”
”Ei meitin sitä murehtia tartte”, Emma sanoo. ”Eletään vaan itte ny. Voidaan ottaa jonain päivänä ottolapsi, jos sinä tahdot.”
”Niin. Khm. Kyllä tämä meidän yhteinen pesämme olisi silloin niin kokonainen”, Aatu huokaa. ”Mutta. Hyvä on. Kenties parempi näin. Sinä – sinä tiedät, Emma, etten minä tahdo väkisin alistaa naista tahtoni alle, vaikka hän olisikin oma vaimoni.”
”Tiedän niin”, Emma nyökkää. Hän on helpottunut.
Mukuloita ei tule eikä niitä tehdä. Kylälläkin siitä puhutaan, kun vuodet kuluvat ja kuluvat, mutta lopulta Aatu ei tahdo ottaa heille ottolastakaan. Sen sijaan hän päättää ottaa itselleen oppipojan, Leppäsen Preetin ja Hennan Valentin, vaikka hän on oikeastaan liian nuori, että häntä voisi vielä pariin vuoteen pitää kunnollisena oppipoikana.
Nopeasti käy ilmi, että Aatun innostus on ollut hyvin teoreettista. Käytännössä lapset ovat hänelle täydellisen vieraita olentoja. Valentin on kuitenkin heidän hoivissaan parempi kuin Leppäsellä, eikä Aatun omatunto anna hänen peruuttaa Preetille ja Hennalle tekemäänsä lupausta enää jälkikäteen.
Tavallaan Valentista tulee kaikesta huolimatta se mukula, jota he eivät koskaan tee. Aatu ei tietenkään myönnä ajattelevansa asiaa niin, mutta Valentin muutettua heille hän alkaa jälleen kutsua Emmaa äidiksi.
Valenti on samanlainen ja erilainen kuin he. Hän on kummallinen lapsi. Räätäliä hänestä tuskin koskaan tulee, sen Aatu myöntää nopeasti. Hän ei ole kummoinen käsistään. Hän elää omassa maailmassaan hiukan niin kuin Emma omassaan, mutta siinä kun Emma eristää maailmansa mieluummin yksinäiseen keittiöönsä, on Valentin maailma hänen oman päänsä sisällä, hyvässä ja pahassa.
Kun Valentin touhut kerran herättävät kylällä erityistä naurua ja paheksuntaa, ilmoittaa hän ainoastaan kokeilleensa, olisiko hän itse asiassa eläin, koska aina hän ei tunne olevansa ihminen ensinkään. Aatu ei tiedä, mitä sanoa sellaiseen, mutta selkäsaunaan hän ei ryhdy, vaikka moni sitä kehottaa. Sen sijaan hän puhuu Valentille ihmisyydestä ja sivistyneistä käytöstavoista koko illan, ja Valenti kuuntelee häntä rävähtämättä, imee Aatun puheet itseensä kuin sieni. Ihmistavat tarttuvat, mutta Valentin ihmeellinen mielikuvitus jää. Siitä Aatu on jatkuvasti tyytymätön, mutta ymmärtää hän sentään olla myös mielissään, kun Valenti kasvaessaan innostuu lukemaan hänen kirjastonsa kannesta kanteen ja jossakin vaiheessa tarttumaan itsekin kynään.
Valentin kasvaessa Emma huomaa hänen olevan toisellakin tavalla samanlainen kuin he. Hän ei sano siitä Aatulle eikä Valentille itselleenkään, mutta jotenkin hän tunnistaa sen samalla tavalla kuin Aatusta aikanaan.
Emmaa ei yllätä, kun hän lopulta näkee, kuinka Valenti katsoo ja ketä hän katsoo. Aatu ei näe, koska mikään sellainen ei käy hänellä edes mielessä. Siihen hän on ehkä juuri nöyrtynyt, ettei hän ole aivan ainutlaatuinen, mutta ei puhettakaan, että kolmaskin samanlainen olisi eksynyt heidän pesäänsä. Ja mitäpä se häneen edes kuuluu.
Aatu on näön vuoksi puhunut jotakin Valentin kisällinäytteistä sinä talvena, kun Emma huomaa Koskelan Aleksin. Mitään niistä kisällitöistä ei tietenkään tule – Aatu tuskin antaa Valentin koskeakaan Aleksin tekeillä olevaan takkiin, niin hyvää kangasta hän on tuonut. Aleksi on Koskelan pojista hiljaisin, niin hiljainen että jotkut puhuvat hänen olevan vähän yksinkertainen, mutta ei asia aivan niinkään ole. Tähänkin kankaaseen hän on säästänyt kauan ja valikoinut sitten tarkkaan. Mitä siitä, jos hän puhuu hiukan hitaasti eikä oikein katso silmiin.
Emma melkein hymyilee, kun Aleksi lähtee takkinsa saatuaan niin äkkiä, ettei Aatu huomaa antaa hänelle Akselille kirjoittamaansa viestiä mukaan kotiin vietäväksi. Valenti ilmoittaa lähtevänsä Aleksin perään ennen kuin Aatu ehtii kysyäkään.
Valentissa on paljon erilaista kuin muissa, mutta paljon on samaakin. Joskus Emma huomaa hänen katsovan haaveissaan eteensä pyöritellessään kynänpätkää käsissään. Emman katseen huomattuaan Valenti punastuu, ja Emmaa hymyilyttää. Toisinaan Valenti on levottomampi, eksyneen oloinen, ja silloin Emma antaa hänen istua keittiössä niin kauan kuin hän mielii. Harvoin kumpikaan puhuu. Valenti tekee omaansa ja Emma omaansa, kunnes Valentin mieli palaa keittiöön ja hän menee menojaan.
Kyllä hän on tähän ihmisen lapseen sentään kiintynyt. Niin kuin omaansa, sitä hän ei tiedä eikä sillä ole väliä. Valenti istuu keittiössä myöhään myös viimeisenä yönään ennen Amerikkaan lähtöä, ja Emma puuhaa mitä puuhaa, kunnes istuu häntä vastapäätä. Innostus tulevasta suoristaa Valentin ryhtiä ja kirkastaa hänen ilmettään. Aatun läksiäislahjaksi tekemät hansikkaat lojuvat pöytälevyllä siinä, mihin Valenti pudotti ne saapuessaan auringonlaskun jälkeen.
Hän imaisee huuliaan. Ei aivan katso. Hymy on koko ajan lähellä. Emma toivoo, että hän on ymmärtänyt sanoa jotain, mutta hän ei kysy. Eivät he lopulta sanoja vaihda kuin vasta silloin, kun Emma nousee yöpuulle mennäkseen.
”Kiitos”, Valenti sanoo hänelle, kysyy melkein, epäröi. Niin kuin Emma melkein epäröi vastata, niin kuin hän hetken epäröi ennen kuin koskee Valentin poskea ja olkaa.
”Pidä laps rakas ittestäs huoli”, hän pyytää.
Huolta olisi pidettävänä itse kullakin, kun Valentin mentyä alkaa Euroopassa sota, jonka seurauksena vaikeutuu kaikki, työväenyhdistyksen asiat vallankin. Emma varoittelee, ja Aatu rauhoittelee, mutta niin vain Aatu puhuu itsensä vielä vanhoilla päivillään vankilaan esivallan vastustamisesta. Emma on huolesta mykkä, kun Aatu lähtee suorittamaan tuomiotaan ylväästi ja laihtuneena niin kuin entisajan marttyyrit.
Emma käy sinä aikana Koskelassa muutaman kerran, ja Aatun vapauduttua muutaman kerran lisää, kun Akseli pyytää heidät hänen ja Elinan toisen pojan kummeiksi. Koskelassa ovat kaikki olleet aina hiljaa ja erillään, eivät aivan niin kuin heillä, mutta hiukan sentään. Jussin ja Alman he tuntevat vanhastaan. Akselista on kasvanut päättäväinen mies. Akusti on reipas ja puheliaampi kuin muu perhe yhteensä. Aleksia Emma kuitenkin enimmin katselee, ääneti ja sivusilmin. Kun Aatu vapauduttuaan palaa taas toimeensa, käy Aleksi yhä toisinaan teettämässä vaatteitaan. Enää hän ei unohtele mitään, mutta koskaan hän ei myöskään jää.
Valenti palaa Suomeen kolmen vuoden jälkeen, kun vallankumous on lähellä ja Aatu käy koko ajan jännittyneemmäksi. Valenti näyttää yhä lintumaisen kapoiselta, jotenkin vielä enemmän itseltään kuin lähtiessään. Hän on yhä runoilija, ja yhä hän on pikkulapsi, joka ei ollut aina varma oliko hän ihminen ensinkään. Vieras kieli on takertunut hänen mieleensä jäädäkseen, niin kuin Aatun puheet ihmisyydestä takertuivat kerran. Hän on palannut muutosten vuoksi, odottavaisin mielin, mutta kun hän lähtee ulos päivän alkaessa hiljalleen hämärtyä, on Emmalla omat aavistuksensa siitä, mitä sellaiset odotukset mahtavat olla.
Palatessaan pimeän tultua Valenti kävelee keittiöön joustavalla askeleella ja olkapäät alhaalla, rauhallisemman oloisena kuin aiemmin. Emman puuhatessa puuhaamisiaan loppuun omassa tahdissaan hän istuu pöydän ääreen niin kuin ennenkin, kalvakat kädet ristissä niin kuin Aatulla on tapana, katse hajamielisesti kaukaisuudessa johonkin sisäänpäin ja suupieli nykien. Emma pyyhkii tasonsa ja kätensä ja epäröi ensin, mutta puristaa sitten hänen olkaansa.
”Sillä oli sinua ikävä”, hän sanoo.
Valenti säpsähtää takaisin keittiöön ja katsoo Emmaa ensin säikysti, mutta hänen hymyntaimestaan kasvaa toiveikas ja onnellinen. Hän epäröi hetken ja peittää sitten Emman käden kämmenellään.
”Niin minullakin”, hän sanoo niin kuin samassa parvessa lentävä lintu toiselle, varovasti ja hiljaa ja niin kuin olisi halunnut kertoa Emmalle jo kauan, ”niin minullakin.”
