Nimi: Tahraantuneita
Kirjoittaja: Isfet
Fandom: Originaali
Ikäraja: K11
Tyylilaji: palkkionmetsästäjäfantasia, draama ja melkein h/c
Yhteenveto:
”Helvetti sinun kanssasi.” A/N: Lyhyin runo on nimi -haasteessa saamani sitaatti inspiroi minua välittömästi palaamaan Veken ja Inan pariin (aikaisempi teksti löytyy täältä:
Hullut ja nälkäiset, K11). Alunperin tosin ajattelin käyttää alkuperäisestä tekstistä pois jäänyttä takaumaa, mutta sitten asioita tapahtui ja tämä sijoittuukin aikaan tuon tekstin päättymisen
jälkeen. No jaa. Anne Michaelsin runonpätkä löytyy tuosta testin alusta, näiden höpinöiden perästä. Teksti osallistuu myös Sana/kuva/lause10 -haasteeseen sanalla
tavoitella.
He turned to her, the book
slid to the floor, he shut off the light.
They unfurled their private map of the
city between them in the dark.
The places they remembered, saturated
with meaning, were long gone, or were
there still, hidden in plain sight. The
city was theirs and they knew it.
— teoksesta Infinite GradationIna rymähtää ovea vasten, hakee vapisevin käsin avaimenreikää. Saadessaan oven lopulta auki hän hoippuu eteiseen, varmistaa lukon loksahtavan takaisin kiinni. Avain putoaa sormien välistä matolle, Ina ottaa tukea seinästä. Kaikki tuntuu huojuvan hiukan ja polvet pehmeiltä.
”Ina, sinäkö siellä? Luulin jo, että rosvojoukko yrittää murtautua oven läpi.”
Veke. Veke puhuu, kuulostaa kireältä teeskennellyn huolettomuutensa alla. Ina pakottaa suunsa auki, hymyileekin vaikka eihän Veke voi sitä nähdä.
”Minä se vain”, Ina sanoo.
Veke tulee lähemmäs, Ina pakottaa itsensä suoristautumaan. Seinään jää hänen kämmenestään tuhruinen jälki, niin punainen ja tuore, että veren on oltava hänen. Ina ei osaa sanoa mihin hän on haavoittunut, mutta hänen sormenpäistään putoava neste on yhä lämmintä.
”Ina”, Veke sanoo varoittavaan sävyyn.
Hänen tyhjät silmänsä tuijottavat hieman Inan ohi, otsalla on kurttu. Ina joutuu ottamaan uudestaan tukea seinästä, valuu sitä pitkin maahan.
”Kemissi vieköön Ina, sano ettei tuo löyhkä tule sinusta?”
Veke onnahtelee lähemmäs, polvistuu osuessaan jalallaan Inan saappaaseen. Taputtelee lattiaa kunnes osuu Inan käteen ja tahmaa kätensä vereen. Sydän jumputtaa rinnassa, Ina nieleksii kurkkuaan auki.
”Ei mennyt ihan putkeen”, Ina pihisee.
”Helvetti sinun kanssasi.”
Ina naurahtaa käheästi, mutta lopettaa lyhyeen kivun halkoessa vartaloa. Hänellä on juuri ja juuri tarpeeksi voimia siihen, että hän saa riisuttua takkinsa kun Veke käskee. Se sattuu, tietysti, kangas on tarttunut kiinni käsivarren haavaan. Se on syvä, mutta silti pelkkä naarmu, luoti viisti hieman ohi. Toinen kuti osui paremmin, sisäänmenoreikä on solisluun alla ja suurempi ulostulovamma lähellä olkapäätä.
”Hyvä ettei paskonut niveliä”, Ina mutisee.
Veke murisee vastaukseksi jotain kirosanoja sisältävää, kyselee miten paljon verta Ina on menettänyt. Mistäpä hän sen tietäisi? Sen verran, että häntä palelee ja puhuminen tuntuu raskaalta. Ina ponnistelee auttaakseen Vekeä muodostamaan arpiloitsun, jos Ina yrittäisi sitä itse lino varmaan polttaisi hänet loppuun. Tatuointi on Veken terveen käden ranteessa, miltei halvaantuneissa sormissa on juuri ja juuri kylliksi tuntoa taikuudenkipinän aikaan saamiseksi. Ina irvistää ihon venyessä haavan peitoksi, arvelee, että kipu on vain hieman vähäisempi kuin mitä kuumalla raudalla polttaminen aiheuttaisi.
Veke hengittää jo ponnistuksesta vähän raskaammin, mutta parantaa silti toisenkin vamman. Mies ei ole joutunut käyttämään taikuuttaan aikoihin, ei ole kyennyt. Tatuointeja pitää koskettaa, ja siihen vaaditaan yleensä kaksi toimivaa kättä.
”Toivottavasti loitsuja ei mennyt rikki”, Ina sopertaa, kuulee Veken tuhahtavan jotain ennen kuin lipeää tajuttomuuteen.
Herätessään Ina tuntee Veken sormien puristavan rannettaan. He ovat yhä ahtaan eteisen lattialla, ei mies olisi yksikseen saanut häntä tietysti siirrettyäkään. Ina tarkkaillee väsyneesti miehen kireitä kasvoja.
”Paskiainen. Et kyllä raahautunut tänne saakka kuolemaan”, Veke mumisee.
”Hei. Olen hereillä”, Ina sanoo uupuneesti.
”Pulssisi ei ole kovin vahva. Mitä sinä oikein ajattelit?”
Ina puree huultaan. Ehkä hän ei ollut vielä täysin toipunut päivistään autiomaassa, mutta tilaisuus oli vaikuttanut liian hyvältä ohitettavaksi. Helppo ja nopea kaupunkikeikka, niin hän oli luullut.
No, ei ollutkaan.
Ina ei ollut saanut saalistaan kiinni, joku toinen kääri voitot. Ja mitäkö hän oli ajattelut?
”En kai mitään”, Ina vastaa, kierrellen.
”Ja hitot. Eli siis linoa.”
Ina ei vastaa, hän ei oikeastaan jaksa ja hiljaisuus puhuu kyllä puolestaan. Tietysti hän ajatteli linoa. Uusi tatuointi tuntuu aina tuskaisen kipeältä, mutta myös hyvältä, herkulliselta poltteelta hänen lihassaan. Jokainen musteella hakattu loitsu tekee hänestä voimakkaamman, kyvykkäämmän.
Ja ahneemman.
Veken huulilla hoippuu virnistys, mies huokaisee ja nojaa päänsä seinään. Ina hilautuu käsivarret täristen ylemmäs, istuu nojaten selkänsä seinään. Suljettujen kaihtimien raoista tuleva valo on jo punertavaa ja heikkoa, sellaista kuin hetkeä ennen pimeyttä.
”Minä tosiaan houkuttelin sinut pahoille teille”, Veke naurahtaa, ”Muistatko ensimmäisen keikan, jonka teimme yhdessä? Ne kaksi murhaajaa?”
”Kuristajakaksikko? Totta kai, kerrostalo kaupungin länsilaidalla. Toinen heistä otti minut miltei hengiltä”, Ina sanoo.
Veken käsi huitaisee vähättelevästi ilmaa. Ina huokaisee ja korjaa asentoaan hieman, arvelee itsekin että menneitä läheltä piti -tilanteita on turha muistella. Hänelle sattuu niitä kuitenkin useampi viikossa, toisinaan saman päivän aikana. Ulkoa kuuluu alkukantaista rähinää ja kissaeläinten sihahtelua. Kaksi kemissiä on varmaan sattunut hänen verijäljilleen, toivottavasti rappukäytävän ovi on kunnolla kiinni. Ina on jo melkein unohtanut mistä he puhuivatkaan, kun Veke rikkoo lyhyen hiljaisuuden.
”En ollutkaan kuullut tuota nimitystä. Onko sinulla muillekin yhtä iskeviä nimiä?”
Ina puhahtaa. Veke odottaa hetken ja tyrkkää sitten hänen rystysiään, kerjää.
”Hei Sisar, olen yltä päätä veressäsi. Olet minulle velkaa vähän viihdettä. ”
”Ihan kuin minä en olisi koskaan pelastanut
sinua”, Ina mutisee, ”Olkoon. Viemärirotta, kavaltaja joka yritti piileskellä keskustan kellareissa. Tornitappo, keikka vanhalla vesitornilla. Ja sitten oli Ruutiraikuli, se joka lopulta käräytti itsensä vanhassa puutalossa…”
Veke nauraa jo, röyhkeydellä joka oli Inasta aina tuntunut sopimattomalta. Sen pitäisi olla varoitus, osoitus hänen vaaralle alttiista luonteestaan. Musta huumori pitää heidät järjissään, estää suhtautumasta työhön liian maanisella vakavuudella. Vekelle kaikki on aina ollut pelkkää peliä, Inalta se joskus hukkuu.
”Kyllä me ehkä vähän autoimme häntä. Loppujen lopuksi tulipalo ei syttynyt itsestään.”
Ina antaa itsensä rentoutua, muistelee Veken kanssa heidän menneitä keikkojaan. Aikaa ennen Veken pieleen mennyttä toimeksiantoa, aikaa jolloin he vielä vastasivat enemmän itsestään. Silloin Inakin oli särmikkäämpi ja yritti osoittaa arvonsa kaikin keinoin.
”Me olimme hyvä tiimi, ”Ina sanoo raukeasti, ” Joskus minä ajattelin, että jos olisimme todella halunneet, olisimme saaneet koko tämä kurjan loukon polvilleen.”
Veken kasvoilta heijastuu sarja tunteita, jotka vaihtuvat niin nopeasti ettei Ina ehdi seurata niitä puuroutuneilla aisteillaan. Ne viuhuvat hänen ohitseen kuin sarjatulena ammutut laukaukset, kunnes savun hälvettyä jäljelle jää vain Veken susimainen virnistys.
”Sinä olit liikaa menossa, kahmit kaiken kerralla. Ja minäkin halusin säilyttää itsenäisyyteni, mutta ehkäpä niin. Joku olisi tietysti lopulta kyllästynyt ja yrittänyt tapaa meidät vapauttaakseen markkinoita. ”
Ina maiskauttaa suutaan ja vilkaisee käsivarttaan, luoti ei onneksi ollut osunut yhteenkään tatuointiin. Veken parantama haava on punainen ja röpelöinen, mutta ei sentään vuodatta enää Inaa kuiviin. Hänen pitäisi varmaan juoda jotain, sekä välttää uusia haavoja pari päivää. Sitten Ina kurtistaa kulmiaan ja katsoo Vekeä. He eivät ole koskaan puhuneet siitä mitä miehelle tarkkaan ottaen tapahtui, mutta Ina tietää siihen liittyneen erään pimeitä salaisuuksia kantaneen toimitusjohtajan sekä epäterveellisiä määriä linoa. Sillä olisi luullut olevan pysyviä sivuvaikutuksia, jotka ylittäisivät ruumiilliset vammat.
”En tiennyt, että pystyisit siihen vielä. Käyttämään merkkejäsi”, Ina sanoo.
”En minäkään, ”Veke sanoo hilpeän itsetyytyväisesti, ”ihmeellisyyteni ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua. Vaikka, kuten huomasit, arpiloitsu lienee ainoa enkä pystyisi siihenkään itse.”
”Entä jos sinullakin olisi tatuointi vaikka kaulassa tai niskassa? Kuten minun kamppiloitsuni?”
Veke könyää ylös lattialta, pimeys kätkee hänen kasvonsa Inan näkymättömiin.
”Ei se hyödytä mitään, Ina. En voi ansaita niitä enää. Rammasta sokeasta ei ole palkkionmetsästäjäksi.”
Ina katsoo miehen loittonevan parin askeleen verran, sanat polttelevat levottomina hänen kielellään. Ina ei ole varma onko hän valmis siihen, pystyykö hänen nälkänsä todellisuudessa taipumaan. Ei hän ole edes selkeästi Vekelle velkaa, heidän välillään ei ole pitkilleen pidetty kirjaa sellaisesta. Ina on yhä vastuussa ensisijaisesti itsestään, hän ei –,
”Minä voisin ostaa sen sinulle. Omasta palkkiostani.”
Veke pysähtyy, hengittää niin syvään että Ina voi kuulla pölyisen ja kuivan ilman suhisevan. Ulkoa kantautuu sireenien ääniä ja Inan veri vetää kaduille, yhä vaikka hän on aivan loppu. Ina puree kieltään, Veke kääntyy häneen päin kuivakkaa huvittuneisuutta äänessään.
”Raahaudupas suihkuun. Täällä haisee teurastamolle.”
