Kirjoittaja Aihe: Kumartaa kaamoksen edessä | K-11 | talvinen fantasia | raapaleita, 4/x - 21.1.  (Luettu 2899 kertaa)

Avaruuspiraatti

  • varattua puraisi
  • ***
  • Viestejä: 2 252
Hän on voimaton kaamoksen edessä.



Nimi: Kumartaa kaamoksen edessä
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: talvinen fantasiadraama, hurt/comfort
Paritus: Hannu/Kaamos
Haasteet: FinFanFun1000 (307. Avuttomuus), Vuosi raapalehtien VII, Spurttiraapale V (19. kierros)

A/N: Kirjoitin näistä kahdesta lyhyen raapalesarjan nimeltä Itse lumi ja pureva pakkanen, S ja halusin palata kirjoittamaan esiosan Hannun ja Kaamoksen tapaamisesta ja suhteen alkuajoista :) Tämän lukeakseen ei siis tarvitse lukea ensin Itse lunta ja purevaa pakkasta. Kirjoitin tämän, koska hurt/comforttia ei voi olla koskaan liikaa plusplus, halusin kirjoittaa suuteloista. Julkaisen tätä silloin tällöin, kun tekee mieli kirjoittaa sellaista tietynlaista tunnelmointia.

(Kaikki pikkuosat on omia 100 sanan raapaleitaan, mutta oon niputtanut ne tällä tavalla ryppäiksi.)





K U M A R T A A   K A A M O K S E N   E D E S S Ä




1.

Hannu oli pilkkimässä, kun myrsky nousi. Pilvet repesivät sankkaan lumisateeseen ja yllättävä tuuli puhalsi ärhäkkäänä lunta hänen kasvoilleen.

”Voi perkele”, hän kiroili ja pakkasi tavaransa ripeästi. Ranta oli jo lähes kadonnut lumisateeseen. Hannu painoi päänsä alas ja lähti koti itää, mutta pian myräkkä nielaisi hänet kokonaan. Kauhu sai sydämen tykyttämään nopeammin.

Silloin hän kuuli sen: kamalan huudon, joka kantoi tuulenkin ulvonnan yli. Se oli tuskasta vääristynyt ja kylmäsi pahemmin kuin pakkanen. Hannu katseli hädissään ympärilleen, muttei nähnyt ketään eikä mitään. Oliko se vetehinen? Eivät kai ne tähän aikaan vuodesta ketään jään alle vetäisi?

Hannu säpsähti. Lumiverhon takana liikkui ihmisen hahmo.

*

Poika oli alasti ja huusi taivaalle. Huusi niin, että Hannu pelkäsi tämän repivän kurkkunsa verille. Poika oli silminnähden poissa tolaltaan. Hannu oli niin häkeltynyt näkemästään, ettei muistanut enää pelätä.

”Hei!” hän huusi tuulen yli. ”Hei sinä!”

”Kuka?” poika kiljui karheaksi käyneellä äänellään ja käänteli päätään. ”Kuka siellä?”

Hannu käveli lähemmäs käsi rauhoittavasti ojossa. ”Älä pelkää. En tee sinulle pahaa. Haluan vain auttaa.”

”Älä tule lähemmäs!” poika kirkaisi kauhuissaan. Hänen silmänsä olivat umpijäässä.

Hannu tarttui poikaa kädestä, mutta kavahti järkyttyneenä kauemmas. Pojan iho oli jääkylmä ja sen koskettaminen sattui. Hannu repi hanskan säikähdyksestä vapisten kädestään ja henkäisi: hänen sormissaan oli pakkasenpuremia.

*

”Mene pois”, poika aneli. Hän kuulosti siltä, että pelkäsikin Hannun puolesta, ei Hannua.

”Haluan auttaa”, Hannu sanoi. ”Mitä minä voin tehdä? Sinähän kuolet tänne, jos–!”

”Mene pois!”

”Minä –.”

”MENE. POIS.”

Lämpötila laski yllättäen. Hannu ei ollut koskaan kokenut sellaisia pakkasia. Hän tuskin tunsi enää palelevaa ruumistaan ja silloin hänen jalkansakin pettivät. Hän kakoi: pakkanen oli salvannut hänen hengityksensä. Jokin sai pojan pahemmin pois tolaltaan, sillä tämä tipahti polvilleen ja kirkui, kuin olisi tehnyt tuskallista kuolemaa. Hannu halasi itseään ja yritti käydä kerälle mahdollisimman pieneksi. Lumi ja jää pyörivät heidän ympärillään. Pimeä hiippaili jo näkökentän laidoilla.

Hannu rukoili, ettei pakastuisi elävältä.


« Viimeksi muokattu: 21.01.2020 13:21:56 kirjoittanut Avaruuspiraatti »

"I am as constant as a northern star."
"Constantly in the darkness, where's that at?"

Avaruuspiraatti

  • varattua puraisi
  • ***
  • Viestejä: 2 252
2.

Aurinko pisteli Hannun poskella. Hän avasi hitaasti silmänsä. Pilvet olivat väistyneet sinitaivaan tieltä ja jää Hannun kehon alla oli sulanut pinnasta. Hannu nousi vaivalloisesti istumaan: hänen koko kehonsa tuntui kylmän kangistamalta ja vaatteet olivat jäässä. Hän katsoi ihmeissään vastarantaa ja auringonvalossa kimaltavia kinoksia.

Joku itki hänen vieressään.

Poika oli kumartunut kaksin kerroin jäälle ja vavahteli. Hannu epäröi, ennen kuin uskalsi koskettaa poikaa. Tämän iho oli kylmä, muttei tehnyt enää kipeää. Hannu otti poikaa kainaloista ja koetti auttaa tämän jaloilleen.

”Jätä minut tänne”, poika nyyhkytti.

”Tule, vien sinut lämpimään”, Hannu lupasi. Hän pyyhki hanskallaan valkoista tukkaa pojan silmiltä. Ne olivat vieläkin umpijäässä.

*

Hannun mökki ei ollut kaukana järvestä, Ukko ylijumalalle kiitos. Se oli ollut aikoinaan metsänvartijan kesätupa, jonka hänen isoisänsä oli kunnostanut oman isänsä kanssa asuinkelpoiseksi silloin, kun Halikolaisten suku oli saapunut pohjoiseen. Hannun oma isä oli lopulta ostanut suuremman tuvan naapurikylästä, ja mökki oli jäänyt Hannun hoiviin.

Piipusta tuprutti iloinen savuvana.

Poika vajosi voipuneena lämpimän tulisijan eteen. Hannu haki tälle heti täkkejä ja turkiksen lämmikkeeksi. Hän laittoi padan tulille ja huljutteli pakkasessa punehtuneita käsiään hiljakseen lämpenevässä vedessä. Hän kävisi pistämässä saunan päälle heti, kun hänen sormensa taas liikkuisivat kunnolla.

Poika oli lakannut itkemästä.

”Sinun olisi pitänyt jättää minut”, hän kähisi katkerana.

*

Hannu tarjosi pojalle lämmintä juotavaa, ennen kuin kävi sytyttämässä tulen kiukaan alle. Kun hän palasi, pojan poskilla valui runsaat vesijuovat. Ne eivät olleet kuitenkaan kyyneleitä. Pojan silmät peittävä jää oli ohentunut niin, että nyt Hannu pystyi näkemään sen alla vilkkuvan sysimustan iiriksen.

”Hannu”, hän esitteli itsensä ja otti pojan hapuilevan käden omaansa. Pojan sormet olivat jääkylmät, mutta hänen ihonsa oli kalpean värinen, ei pakkasenpurema. Hannun rinnassa kasvoi selittämätön pelontunne. Hän yritti olla kuuntelematta sitä.

”Entä sinä?”

Poika mietti vastaustaan pitkään. ”Ei minulla ole nimeä.”

”Miten?” Hannu ihmetteli. Poika katsoi suoraan häneen, jäänkin läpi.

”Etköhän ole jo selvittänyt, mikä minä olen.”

*

Puhurin poika, Hyytöläisen sukuverta, kylmän ja talven henki. Hannu nielaisi. Kai hän oli kylän ämmien tarinat kuullut Pohjan pojasta, joka toi aina mukanaan routamaat ja pitkän pimeän. Ei hän ollut koskaan kuvitellut niiden olevan tosia.

”Haluat, että lähden”, poika niiskautti.

”Ei”, Hannu kielsi ja puristi tämän kättä. ”Jää. Lämmittele. Sauno kanssani.”

Poika pyyhki märkiä poskiaan. ”Kukaan ei ole pyytänyt minua jäämään.”

”Minä pyydän.”

”Mutta et haluaisi.”

Hannu pudisti päätään. ”Olit aivan rikki siellä järvellä. Pelkäsin.”

”Sinun sietikin.”

”En sinua. Sinun puolestasi.”

Poika vaikeni. Hannun sisintä särki: hänestä tuntui, ettei kukaan ollut sanonut tälle ikänä niin lempeästi. Hän päätti olla parempi.



"I am as constant as a northern star."
"Constantly in the darkness, where's that at?"

Avaruuspiraatti

  • varattua puraisi
  • ***
  • Viestejä: 2 252
A/N: Tämä on niitä osia, joita kirjoittaessa ei voi muuta kuin hymyillä omille hahmoilleen. Näistä ensimmäinen raapale osallistuu Spurttiin.



3.

Kiuaskivet paukkuivat iloisesti. Savun ja pihkan tuoksu oli kotoisa, ja lämpö rentoutti kireitä lihaksia. Hannu heitti lisää löylyä ja nojasi polviinsa. Hänen vieraansa oli jäänyt istumaan alimmalle lauteelle. Sauna ei ollut vielä lämmennyt kunnolla, mutta kuuma ilma oli silti pojalle liikaa. Hannu huljutti vihtaa viileässä vedessä ja läiski sillä itseään. Hänen ihonsa kihelmöi suloisesti.

”Vihdonko sinutkin?” Hannu kysyi. ”Se pistää veren kiertämään.”

Hetken poika empi, mutta nousi sitten ylemmäs Hannun kädenulottuville. Poika halasi polviaan, kun Hannu vihtoi hänen selkäänsä ja hartioitaan. Pikkuhiljaa hänkin rentoutui.

”Vai ei sinulla ole nimeä”, Hannu aloitti ja upotti vihdan saaviin. Poika pudisti päätään.

”Haluaisitko sellaisen?”

*

Poika jäi miettimään Hannun ehdotusta pitkään. Ilma kävi kuumemmaksi ja hän palasi takaisin alalauteelle. Hannu kauhoi saavista vettä pojan iholle tätä viilentääkseen. Ei hän tiennyt, oliko se edes tarpeellista: poika hohkasi kylmää.

”En tiedä”, poika viimein vastasi.

”Onko sinua ikinä nimitetty miksikään?”

Poika kohautti olkiaan. ”Harvoin kuulen muiden puhuvan minusta. Ja harvemmin he puhuvat minulle.”

”Entä niinä harvoina kertoina? Tottahan sinä jonkin nimen haluaisit?”

Poika pudisti kainostellen päätään. Hannu jäi miettimään.

”Kaamos olisi komea nimi, eikö?” hän lopulta ehdotti. Pojan kalpeille kasvoille nousi terve puna.

”Puhurin poika Kaamos”, Hannu jatkoi hymyillen. ”Siinä on tietynlaista mahtipontisuutta.”

Kaamos hymyili ujosti ja nyökkäsi.


« Viimeksi muokattu: 20.01.2020 20:51:27 kirjoittanut Avaruuspiraatti »

"I am as constant as a northern star."
"Constantly in the darkness, where's that at?"

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 390
  • Lunnikuningatar
Lukaisin tuon aiemmankin tekstin ja yritän kommentoida sitäkin myöhemmin, mutta aloitan nyt tästä, koska aloitin myös lukemisen tästä.

Tykkäsin tosi paljon! Pakkasta ja talvea oli kuvailtu elävästi, ja suomimytologia istui tähänkin tekstiin hienosti. (Se tuntuu tulevan sinulta tosi luonnostaan - upeaa! Ja myös hyvästä, koska esimerkiksi Portissa usein menestyy kirjoittamalla juuri sellaisia novelleja, jotka lainaavat suomalaisesta mytologiasta ja mielenmaisemasta. Toivottavasti osallistut siihen! ;) )

Kaamos on kiinnostava hahmo ja tuo saunakohtaus oli jotenkin tosi tunnelmallinen. Nimi on myös hieno ja on osuvaa, että Hannu antaa sen, koska nimet ovat usein tosi tärkeä osoitus välittämisestä. Ylipäätään pidän siitä, miten mutkattomasti Hannu tuntuu tuntemattomaan ja yliluonnolliseen suhtautuvan, ja miten hän noin vain ottaa Kaamoksen kattonsa alle.

Yhtä juttua jäin miettimään, nimittäin tuota Hannun ikää. Itse ajattelin hänet ensin melkein kolmikymppiseksi, ja siksi näiden kahden ikäero pohditutti. Usein pilkkiminen, mökin omistaminen ja sen sellainen yhdistetään vanhempiin ihmisiin, eikä siinä mitään, mutta suuri "ikäero" ehkä jonkin verran muuttaa lukijan mielikuvaa romanssista, ja siksi Hannun ikä olisi ehkä hyvä kertoa.

Mutta muuta rakentavaa palautetta mulla ei sitten olekaan. :D Odotan vain innolla jatkoa tähänkin!


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Avaruuspiraatti

  • varattua puraisi
  • ***
  • Viestejä: 2 252
Nevilla, Oi, kivaa että tulit tätä lukemaan! Tätä on ollut tosi leppoisa ja kiva tässä kirjoitella (selkeästi tällainen rauhallinen, vanhan ajan suomalainen ja vähän fantastinen idylli on nyt mun Juttuni tällä hetkellä). Rupesin kommenttisi takia jo miettimään, että ehkä sitä pitäisi oikeasti kastaa varpaansa uusiin vesiin ja kokeilla johonkin kirjoituskilpailuun osallistumista! Mietin jo, miten lähtisin muokkaamaan tätä ja Itse lumi ja purevaa pakkasta kirjoituskilpailun veroiseksi novelliksi ;D No, saa nähdä, lähdenkö työstämään Hannun ja Kaamoksen tarinaa, vai jotain ihan muuta! Puhuttiinkin jo eilen, mutta Hannu on tosiaan siinä kahdeksantoista paikkeilla! Sattui nyt tulemaan sopiva sauma seuraavassa osassa, että sain iän ujutettua itse tarinaankin jo tässä vaiheessa ;D En yleensä viitsi tarinan alussa heti petaa kaikkea infodumppina lukijoille, mikä tällaisissa raapalesarjoissa ei kyllä aina toimi! Tervetuloa tätä lukemaan ja kivaa, jos käyt kurkistamassa tätä edeltävän (mutta seuraavan) tarinan! <3




4.

Hannu etsi Kaamokselle päällepantavaa. Hän oli Kaamosta vain vähän pidempi ja harteikkaampi: hänen omien vaatteidensa pitäisi kelvata hyvin. Kaamos otti paidan ja housut empien vastaan.

”En tarvitsisi näitä…” Kaamos mutisi.

”Et sinä voi ilkosillasikaan täällä toikkaroida”, Hannu sanoi ja antoi tälle vielä villasukatkin. ”Ulkona on reilu pakkanen ja öisin tuvassakin on kylmä.”

”Minä olen pakkanen. En tunne kylmää.”

”Siltikin…”

Kaamos asetti Hannun vaatteet kiikkustuolin päälle. ”Arvostan, että pidät minusta huolta, mutta pärjään kyllä näinkin.”

”Ei minä sitä epäilekään”, Hannu sanoi posket punehtuen ja katsoi nopeasti, mutta merkitsevästi, Kaamoksen verhoamatonta alavartaloa.

”Ahaa”, Kaamos sanoi ja puki lopulta housut jalkaansa, vaikkakin vastahakoisesti.

*

Iltahämärä saapui nopeasti. Hannu vaihtoi puhtaat petivaatteet sänkyynsä Kaamosta varten. Hän itse nukkuisi parvella – ensimmäistä kertaa kymmeneen kesään. Hän oli ollut viimeksi kahdeksan vanha, kun hän oli nukkunut siellä veljensä ja perheen lihavan kollin kanssa. Hänellä oli hieman haikea olo, kun hän kipusi parvelta alas. Unto oli lähtenyt heistä ensimmäisenä: nainut naapurikylästä ompelijan ja saanut lapsen. Vanhemmat olivat muuttaneet pian Unton perässä. Hannulle oli jäänyt vain tupa ja katti, joka sekin oli kadonnut metsään.

”Hannu”, Kaamos sanoi, kun he asettuivat juomaan lämmintä mehua tulen ääreen. Hannu kohotti kulmiaan.

”Kiitos.”

Hannusta tuntui, että se merkkasi Kaamokselle enemmän kuin hän saattoi ymmärtää.



A/N: Minun on ihan pakko kertoa, että ujutin tähän mukaan ison kollikisun ihan vain siksi, että oma Uunoni tipahti kesken kirjoituksen töypöydän hyllyn päältä. Hän alkaa olla jo iso poika ja nukkuessa asentoa kääntäessään ei sitten enää mahtunutkaan pysymään hyllyllä...



"I am as constant as a northern star."
"Constantly in the darkness, where's that at?"

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 395
  • kuppi teetä kaipaukseen
Kesä on tulossa, joten luonnollisestikin minä pakenen hetkeksi lukemaan Hannu/Kaamosta  :D

Rakastuin näihin ihan ensimmäisestä raapalesarjasta lähtien, joten oli kiva päästä lukemaan tällaista taustatarinaa heistä! Hannu on niin kovin maanläheinen ja Kaamos ihan hukassa, miljöönä on talvinen järvimaisema, mökki ja sauna. Lämmintä juotavaakin vielä, niin kuinka tätä voisi olla rakastamatta.

Lainaus
Poika vaikeni. Hannun sisintä särki: hänestä tuntui, ettei kukaan ollut sanonut tälle ikänä niin lempeästi.

Tässä vähän sydäntä särkee itse kullakin ♥

Lainaus
Hän itse nukkuisi parvella – ensimmäistä kertaa kymmeneen kesään.

Tätä viimeiseen raapaleen tunnelmointi ja muisteluakin oli kivaa lukea, se lisää Hannun "arkisuutta" ja tietysti taustojen tonkiminen on muutenkin huvi sinänsä.

Kiitos näistä, ja jos intoudut vielä jatkamaan niin lupaan pysyä kuulolla  ♥
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii